Part 3

Jarrun sijaan pantiin vitjoja pyörien alle, ett'eivät ne vierisi; hevoset otettiin suitsista ja alettiin laskeutua; oikealla oli kallio, vasemmalla semmoinen kuilu, että koko kylä osetiineja, jotka asuivat sen pohjalla, näytti pääskysen pesältä; minä vavahdin ajatellessani, että usein tässä, yösydännä, tätä tietä myöten, jossa kahdet rattaat eivät voi kulkea vieretysten, toinenkin postimies noin kymmenen kertaa vuodessa matkustaa, nousematta tärryttävistä ajoneuvoistaan. Toinen kyyditsijöistämme oli venäläinen, Jaroslaavilainen talonpoika, toinen osetiini. Osetiini talutti aisoissa vetäjää suitsista kaikella mahdollisella varanpidolla, ja oli ennalta päästänyt valjaista sivu-hevoset -- mutta välinpitämätön venäläisemme ei edes laskeutunut istuimeltaan! Kun minä häntä huomautin siitä, että hän edes voisi vaivata itseään remettini vuoksi, jonka jäljestä en ollenkaan halunnut kiivetä tuohon pohjattomuuteen, vastasi hän minulle: "Hyvä herra! Kyllä Jumala meidät perille viepi yhtä hyvin kuin heidätkin; emmehän me ole ensimmäisiä!" -- ja hän oli oikeassa; todellakin olisimme voineet olla perille tulemattakin, mutta tulimmehan yhtä kaikki. Ja jospa kaikki ihmiset harkitsisivat enemmän, niin vakuuttautuisivat elämän ei maksavan sitä, että siitä niin paljon huolitaan... Mutta, kentiesi, tahdotte tietää lopun Beelan historiasta? -- Ensiksikin, minä en kirjoita novellia, vaan matkamuistelmia, enkä siis voi antaa alakatteinin kertoa, ennenkuin hän todellakin alkoi. Senpätähden, odottakaa, tahi, jos tahdotte, kääntäkää muutama sivu, mutta minä siihen en kehoita, syystä että kulku Krestoovaja-vuoren yli (elikkä, niinkuin sitä kutsuu oppinut Gamba, le Mont S:t Cristophe) ansaitsee huomiotanne. Siis, me laskeuduimme Gut-vuorelta Tshertóva- (Pirun) laaksoon... Sepä romantillinen nimitys! Luoksepääsemättömien kallioiden välitse näkyy jo pahan hengen pesä -- eikö mitä: Tshertóva-laakson nimitys johtuu sanasta "tsherta" (viiva), eikä sanasta "tshert" (piru) -- sillä tässä kävi ennen Gruusian raja. Laakso oli lumi-nietosten täyttämä, jotka muistuttivat kyllin elävästi Saraatovia, Tambovia ja muita armaita paikkoja isänmaassa.

"Tuossa on Krestoovaja!" sanoi, ajettuamme Tshertóva-laaksoon, alakatteini, osoittaen kunnasta, lumikapalon peittämänä; sen huipulta häämötti kivinen risti, jonka ohitse kävi töin tuskin huomattava tie, jota kuljetaan ainoastaan silloin, kuin syrjätie on lumen salpaamana. Kyyditsijämme ilmoittivat, ett'ei vyörykkeitä vielä ollut ja, säästääksensä hevosia, veivät meitä ympäri. Käännöksessä tuli meitä vastaan noin viisikymmentä osetiinia; he tarjosivat meille palvelustaan ja, tarttuen pyöriin, alkoivat huutaen vetää ja kannattaa rattaitamme. Tosiaankin, tie oli vaarallinen; oikealla riippui päämme ylitse lumikasoja, jotka näyttivät odottavan ensi tuulen puuskaa repeytyäkseen rotkosta, kaita tie oli osaksi lumen peitossa, joka toisin paikoin vajosi jalkojemme alta, toisin paikoin muuttui jääksi auringon säteiden ja yöllisen pakkasen vaikutuksesta, niin että vaivalla itse pääsimme; hevoset kompastelivat; -- vasemmalla loisti syvä vinkalo, jossa vyöri virta, milloin piiloutuen jääkuoren alle, milloin vaahtoavana hyppien mustain kivien ylitse. Kahteen tuntiin tuskin ennätimme kiertää Krestoovaja-vuoren -- kaksi virstaa kahteen tuntiin! Sillä välin pilvet alenivat, heitteli rakeita ja lunta; tuuli, tunkeutuen rotkoihin, ulvoi ja vinkui kuni Solovei-Rasboinik [Satakieli-Rosvo, uros venäläisissä kansan runoissa], ja kohta peittyi kivinen risti sumuun, joka yhä paksumpina ja tiheämpinä aaltoina tulvasi idästä... Kesken puhetta, tästä rististä käy kummallinen, mutta yleinen taru, että sen muka olisi pystyttänyt keisari Pietari I kulkiessaan Kaukaasian poikki; mutta, ensiksikin, Pietari oli ainoastaan Dagestanissa, ja toiseksi oli ristiin kirjoitettu suurilla kirjaimilla sen olevan asetetun kenraali Jermoolovin käskystä, nimittäin v. 1824. Mutta, huolimatta päällekirjoituksesta, on taru niin juurtunut, että, todella, ei tiedä, mitä on uskottava, semminkin, kun emme ole tottuneet uskomaan päällekirjoituksia.

Meidän oli vielä laskeutuminen noin viisi virstaa pitkin jäätyneitä kallioita ja likaista lunta tullaksemme Koobin kyytilään. Hevoset uupuivat, meitä palelsi ja tuisku humisi kovemmin ja kovemmin, aivan kuin meillä kotona pohjosessa, vaan sen villit sävelet olivat surullisempia ja alakuloisempia. "Ja sinä, pakolainen", ajattelin minä, "sinä itket aavoja, ylenpaltisia arojasi! Siellä sinun on kyllä tilaa levittää kylmät siipesi, mutta täällä sinua tukehduttaa ja sinun on ahdas, kuni kotkan, joka kirkuen pyristelee rautahäkkinsä aitausta vasten."

-- Tämä on kurjaa! sanoi alakatteini: katsokaa, ympärillämme ei näy mitään muuta, kuin sumua ja lunta; tässä täytyy vain joka hetki pitää varalta, tai tuossa paikassa kaadutaan kuiluun tahi tartutaan ahdinkoon; ja tuolla alempana, luulen, Baidara niin vehkeilee, ett'ei sen yli päästä. Tämäpä Aasia vasta maata on! Eihän täällä voi luottaa ihmisiin eikä virtoihinkaan.

Kyyditsijät huutaen ja kirkuen pieksivät hevosia, jotka korskuivat ja tekivät vastarintaa, eivätkä tahtoneet millään mokomin hievahtaa paikaltaan, huolimatta piiskojen kaunopuheliaisuudesta. "Teidän arvonne", sanoi vihdoin toinen, "emmehän tänään kuitenkaan pääse Koobiin; ettekö käske kääntämään vasemmalle, kun se vielä on mahdollista? Nähkää, tuolla rinteellä haamottaa jotakin -- varmaankin sakljoja: sinne matkustavaiset aina pysähtyvät tuiskua pitämään: he sanovat vievänsä meitä sinne, jos annatte juomarahaa", lisäsi hän osoittaen osetiineja.

-- Tiedän, veliseni, tiedän sinuttakin! sanoi alakatteini. Aika riiviöitä! Ovathan valmiit juonittelemaan kiskoakseen juomarahaa.

-- Kuitenkin on myöntäminen, sanoin minä, että ilman heitä meidän ei olisi hyvin.

-- Kyllä niin, mutisi hän; -- mutta nepä ovat saattajia! vainuavathan, missä voi hyötyä, niinkuin ei ilman heitä tietä löydettäisi.

Me käännyimme vasemmalle ja niin ja näin saavuimme monien puuhien perästä viheliäiseen suojapaikkaan, jonka muodosti kaksi paaseista ja limsiöistä kokoonpantua sakljaa, joita ympäröi yhtäläinen aitaus. Ryysyinen isäntä-väkemme otti meitä ystävällisesti vastaan. Sittemmin kuulin, että hallitus heille maksaa ja heitä elättää ehdolla, että ottavat suojaan tuiskun selkään joutuneita matkustajia. -- Kaikki on parahaksi, sanoin minä, istuttuani tulen ääreen: -- nyt lopetatte minulle Beela historian; minä olen varma, ett'ei se siihen päättynyt.

-- Mitenkä te niin varma olette? vastasi minulle alakatteini, pilkistäen ja viekkaasti hymyillen.

-- Sillä se ei ole asiain mukaista; mikä alkoi tavattomasti, se on siten loppuvakin.

-- Oikeinhan arvasitte...

-- Sangen ilahuttavaa.

-- Hyvähän teidän on iloita, vaan minun on tosiaankin ikävä muistellessani. Hän oli mainio tyttö, tuo Beela. Minä totuin häneen viimein, kuin omaan tyttäreeni, ja hänkin rakasti minua. Sanottava on, ett'ei minulla ole perhettä; isästä ja äidistä en ole kahteentoista vuoteen mitään kuullut ja hankkia itselleni vaimoa en ennemmin arvannut -- ja niinpä nyt, nähkäätte, ei enään sovi. Ja minä olin tyytyväinen löydettyäni jonkun hemmoiteltavakseni. Hän meille lauloi ennen lauluja, tai tanssi lesginkkaa... Ja hänpä tanssia osasi! Olenhan nähnyt meidän herrasneitiä, kerran ollessani Moskovassa aateliskokouksessa, noin kaksikymmentä vuotta sitten -- mutta mitäs heistä! ei sinnepäinkään!... Gregorius Aleksandrovitsh koristeli hänet kuin nuken, hyväili ja hemmoitteli, ja hän kävikin luonamme niin kauniiksi, että ihme! Kasvoista ja käsistä lähti päivetys ja puna heloitti poskilla... Ja minkälainen hän oli, iloinen, ja aina minua ilveili, veitikka... Jumala hälle anteeksi antakoon!

-- Entä, kun hänelle ilmoititte isän kuolemasta?

-- Me sen häneltä kauan salasimme, kunnes hän tottui tilaansa; ja kun se hänelle sanottiin, niin hän itki kaksi päivää ja sitten unhotti.

-- Neljä kuukautta kului mitä suinkin hyvin. Taisin jo puhua, että Gregorius Aleksandrovitsh; rakasti kiihkeästi metsästystä; ennen hän oikein himosi metsään ajamaan metsä-sikoja ja metsä-vuohia, -- vaan silloin, hyvä jos meni linnoituksen vallin taakse. Kohta huomasin, kuitenkin, että hän alkoi käydä miettiväiseksi; hän käveli vain huoneessaan, kädet selän takana, ja sitten kerran, kenellekään sanomatta, lähti ampumaan -- koko aamun oli kadoksissa; siten tapahtui kerta, ja toinen, ja sitten yhä useammin ja useammin...

"Nyt ei ole hyvin", arvelin minä, "varmaankin on heidän välitsensä juossut musta kissa".

-- Eräänä aamuna poikkesin heidän asuntoonsa -- onhan kuni tuossa silmieni edessä: Beela istuu vuoteella, mustassa silkki-beshmetissä, kalpeana ja niin murheellisena, että minä säikähdin.

-- Missä on Petshoorin? kysyin minä.

-- Metsästämässä.

-- Tänäänkö hän läksi? -- Hän oli ääneti, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea lausua.

-- Ei, eilen jo, sanoi hän vihdoin, huo'ahtaen.

-- Eiköhän vain hänelle lie jotakin tapahtunut?

-- Eilen koko päivän minä miettimistäni mietin, vastasi hän itkien, ja keksin kaikenmoisia onnettomuuksia: kuvittelin milloin, että hänet oli haavoittanut villi metsä-sika, milloin, että hänet oli ryöstänyt vuorille tshetshentsi... Vaan nyt minusta jo näyttää, ett'ei hän minua rakasta.

-- Tosiaankin, armaani, pahempaa sinä et ole voinut keksiäkään!

-- Hän rupesi itkemään, kohotti sitten ylpeästi päätään, pyyhki kyynelensä ja jatkoi:

-- Joll'ei hän minua rakasta, niin kukas estää häntä minua kotiin lähettämästä? Minä en tahdo häntä rasittaa. Ja jos tätä kauan kestää, niin minä lähden itse pois; minä en ole hänen orjansa -- minä olen ruhtinaan tytär!...

-- Minä aloin häntä tyynnyttää. -- Kuule, Beela, eihän hän voi tässä ikäänsä istua, kuin naulattuna; hän on nuori ja rakastaa otuksia ajaa -- hän menee, ja tulee taas; ja jos sinä rupeat suremaan, niin hänet pikemmin kyllästytät.

-- Se on totta, se on totta, vastasi hän; minä rupean iloiseksi. -- Ja nauraa rehottaen otti hän tamburiininsa, alkoi laulaa, tanssia ja hyppiä minun ympärini; mutta ei tätäkään kauan kestänyt; hän vaipui taas vuoteelle ja peitti kasvonsa käsillään.

-- Mitä piti minun hänelle tehdä? Nähkäätte, minä en ollut koskaan seurustellut naisten kanssa. Minä mietin jos jotakin häntä lohduttaakseni, mutta en keksinyt mitään; kotvan aikaa olimme molemmat vaiti... Se oli mitä ikävin tila!...

-- "Tahdotko", sanoin minä hänelle viimein, "niin menemme vallille kävelemään, ilma on mainio!" -- Se oli Syyskuussa. Ja todellakin oli ihmeellinen, kirkas päivä, eikä kuuma; kaikki vuoret näkyivät, kuin lautasella. Me menimme ja kävelimme edes takaisin linnoituksen vallilla; vihdoin kävi hän istumaan nurmelle ja minä hänen viereensä. Minua tosiaankin naurattaa tätä muistellessani; sillä minä juoksin hänen jäljessään aivan kuin lapsentyttö.

-- Linnoituksemme seisoi korkealla paikalla, ja näky vallilta oli ihana. Toisella puolen laaja kenttä, muutamien balkkien [syvänne eli halkeama] uurtamana, päättyi metsään, joka ulottui aina vuorten harjanteisiin; siellä täällä kentällä savusi auloja ja käveli tabuuneja; toisella puolen juoksi pieni puro, ja siihen rajoittui pensaikko, peittäen limsiö-kunnaat, jotka yhdistyivät Kaukaasian pääjonoon. Me istuimme bastioonin kulmassa, joten voimme nähdä molemmat puolet. Äkkiä huomasin jonkun ajavan metsästä harmaalla hevosella. Hän tuli yhä lähemmäksi, seisattui viimein toiselle puolen puroa, sadan sylen päähän meistä, ja alkoi käännellä hevostaan, kuin vimmattu. Mitä kummia!... "Katsopas, Beela", sanoin minä, "sinulla on nuoret silmät; mikä dshigita tuo on ja ketä hän on tänne tullut huvittamaan?..."

-- Katsottuaan huudahti hän: "se on Kasbitsh!"

-- Vai se rosvo! pilkkaamaanko meitä hän on tänne tullut vai mitä? -- Tarkastettuani, tunsin todellakin Kasbitshin tumman naaman; hän oli repaleissa ja likainen, kuin ainakin. -- "Tuo on minun isäni hevonen", sanoi Beela, tarttuen käteeni: hän värisi, kuin lehti, ja hänen silmänsä kiiluivat. -- Vai niin! arvelin minä, eipä sinussakaan, käpyseni, rosvon veri nuku!

-- Käypä tänne, sanoin minä vartijalle; tutkistelehan pyssyäsi ja kellistä mulle tuo pukari -- saat hopea ruplan. -- "Kuten käskette, korkea arvonne; mutta hän ei seiso paikallaan..." -- Käske! sanoin minä, nauraen. -- "Hoi, pyhä veli!" huusi vartija, huiskuttaen hänelle kättään, "vuotahan vähäsen, äläkä tuossa pyöri kuin villikissa!" -- Kasbitsh seisahtuikin ja alkoi kuunnella: varmaan luuli, että hänen kanssaan käydään keskusteluihin -- kyllä kai!... Krenatierini tähtäsi... paksis!... sivutse! -- ruuti vain tupsahti sankissa, Kasbitsh survasi hevostaan ja se hyppäsi syrjään. Hän nousi jalustimille, kiljasi jotakin kielellään, uhkasi piiskalla -- ja oli tipposen tiessään.

-- Etkös sinä häpeä? sanoin minä vartijalle.

-- Hän lähti kuolemaan, teidän korkea-arvonne! vastasi tämä, semmoisiahan ovat, kirotut, ett'ei heitä kerralla tapa.

-- Neljännestunnin kuluttua palasi Petshoorin metsästämästä. Beela heittäytyi hänen kaulaansa, eikä valitusta, ei yhtäkään nuhdetta pitkästä poissa-olosta... Minäkin jo vihastuin Petshooriniin. -- "No, yht' hyvin"; sanoin minä, "vast'ikään, näet, oli tuossa puron takana Kasbitsh, ja me häntä ammuimme; kauanko pitää, ennenkuin tekin satutte hänen kanssaan yhteen? Nuo vuorelaiset ovat kostonhimoista kansaa, ja luuletteko, hänen ei aavistavan teidän osaksi auttaneen Asamattia? Minäpä lyön vetoa, että hän nyt tunsi Beelan ja, tiedän että vuosi sitten Beela häntä kovin miellytti -- itse hän minulle puhui -- ja jos hän olisi toivonut saavansa joltisetkin lunnaat, niin varmaan olisi kosinut"... -- Silloin Petshoorin mietistyi. - Niin, täytyy ruveta varovammaksi... Beela! tästä päivästä ei sinun tule enään käydä linnoituksen vallilla.

-- Iltasella pidin hänelle pitkät selitykset. Minua harmitti, että hän oli muuttunut tuota tyttöraiskaa kohtaan, ja paitsi sitä, että hän vietti puolet päiviä metsästämässä, kävi hänen käytöksensä kylmäksi. Harvoin hän häntä hyväili, ja tyttö aikoi huomattavasti kuihtua, hänen kasvuensa viruivat, hänen suuret silmänsä himmentyivät. Kun häneltä kysyttiin: mitä sinä huo'ahdat, Beela? oletko murheissasi? "En", vastasi hän. Haluatko jotakin? "En". Onko sinulla ikävä vanhempiasi? "Minulla ei ole vanhempia". Siten, toisinaan, koko päivään ei hänestä voinut nyhtää niitäkään muuta, kuin "niin" ja "ei".

-- Tästäpä aloinkin puhella Petshoorinille. "Kuulkaa, Maksim Maksiimitsh", vastasi hän, "minulla on onneton luonne. Kasvatusko minut semmoiseksi on tehnyt, vaiko Jumala luonut -- en tiedä; sen vain tiedän, että jos olen syynä muitten onnettomuuteen, niin en ole itsekään vähemmin onneton. Tämä on heille, tietysti, huono lohdutus -- mutta asian laita on kuitenkin niin. Ensi nuoruudessani, siitä hetkestä kuin lähdin vanhempieni holhoudesta, aloin rajusti nauttia kaikkia huveja, joita rahalla voi saada ja, tietysti, nuo huvit minua ilettivät. Sitten astuin suureen maailmaan, ja pian yhteisökin minua...kyllästytti; minä rakastuin vallas-kaunottariin, ja olin rakastettu, mutta heidän rakkautensa vain kiihdytti kuvitustani ja itserakkauttani, ja sydän jäi tyhjäksi... Minä aloin lukea, opiskella -- tieteet myöskin minua kyllästyttivät; minä näin, ett'ei kunnia eikä onni niistä vähääkään riippuneet, sillä onnellisimpia ihmisiä ovat sivistymättömät, ja kunnia on onni, jota saavuttaakseen tulee vain olla sukkela. Silloin minun tuli ikävä... Kohta minut siirrettiin Kaukaasiaan, ja tämä on elämäni kaikkein onnellisin aika. Minä toivoin ett'ei ikävä asu tshetshentsien kuulien alla, mutta -- turhaan; sillä kuukaudessa totuin jo niin niiden suhinaan ja kuoleman läheisyyteen, että, toden totta, vähemmin käänsin siihen huomiotani, kuin hyttysen hyrinään, ja minun tuli entistä ikävämpi, sillä minä kadotin melkein viimeisen toivoni. Kun näin Beelan luonani, kun ensi kertaa, pidellen häntä sylissäni, suutelin hänen mustia kiharoitansa, niin minä, hupsu, luulin, että hän oli sääliväisen salliman minulle lähettämä enkeli... Taaskin minä erehdyin: kesyttömän rakkaus ei ole paljoa parempi ylhäisen neidin rakkautta; edellisen tietämättömyys ja suorasydämisyys kyllästyttää samoin kuin jälkimäisen virnaileminen. Olkoon menneeksi, minä rakastan vielä Beelaa, minä olen hänelle kiitollinen muutamista kyllin suloisista hetkistä, minä annan elämäni hänen puolestansa -- mutta minun on ikävä hänen kanssaan... Olenko houkkio vai konna -- en tiedä, mutta totta on, että minäkin hyvin ansaitsen sääliä, kentiesi enemmän kuin hän; sillä minulla on maailman turmelema sielu, rauhaton mieli, kyllästymätön sydän; kaikki on minulle vähäistä; minä totun yhtä pian suruun, kuin nautintoon, ja elämäni käy päivä päivältä tyhjemmäksi; minulla on jäljellä yksi keino, se on matkustaa. Kun vain on mahdollista, niin minä lähden -- mutta en Eurooppaan, Jumala varjelkoon -- vaan Ameriikkaan, Araapiaan, Intiaan -- ehkä jossakin kuolen tielle! Ainakin olen varma, että se, yhdessä raju-ilmain ja huonojen teitten kanssa, on viimeinen lohdutus ett'en kohta voivu." -- Siten puhui hän kauan ja hänen sanansa uurtuivat muistiini, sillä ensi kerran kuulin moisia asioita viidenkolmatta vanhalta mieheltä ja, Jumala suokoon, viimeisen... Mitä kummaa! Sanokaapas, olkaa hyvä, pitkitti alakatteini kääntyen puoleeni, te, kun, luultavasti, kauan ja vielä äskettäin olette oleskelleet pääkaupungissa -- onkos koko sikäläinen nuoriso tosiaankin samallaista?

Minä vastasin, että löytyy paljo ihmisiä, jotka puhuvat samoin; että, varmaankin, on sellaisia, jotka sanovat toden; että, sitä paitsi, pensistyminen, kuten kuositkin, alettuaan yhteisön yläkerroksista, laskeutuu alempiin, jotka sen kuluttavat, ja että nykyään ne, joita enimmiten ja todellakin ikävä vaivaa, kokevat salata tätä onnettomuutta, kuin pahetta. -- Alakatteini ei käsittänyt näitä hienouksia, pudisti päätään ja hymähti viekkaasti.

-- Mutta kaiketi, luulen, ovat Ranskalaiset panneet alkuun kuosin ikävöidä?

-- Ei, Englantilaiset.

-- Katsoppas, vai niin!... vai niin; nehän aina ovat olleet kovimpia juoppoja!...

Ehdottomasti johtui mieleeni eräs Moskoovalainen neiti, joka väitti Byronin ei olleen mitään muuta, kuin juopon. Muutoin oli alakatteinin huomautus anteeksi annettavampi, sillä, pitäytyäkseen viinasta, koki hän tietysti vakuuttaa itseään, että kaikki onnettomuudet maailmassa johtuvat juoppoudesta.

Sillä välin jatkoi hän kertomustaan seuraavasti:

-- Kasbitsh ei näyttäytynyt enään. Mutta, en tiedä miksi en saanut päästäni ajatusta, ett'ei hän ilman aikojaan silloin tullut ja että hän jotakin pahaa juonittelee.

-- Kerran, nähkää, kehoitti Petshoorin minua lähtemään hänen kanssaan metsä-si'an ajoon, mutta minä emmin kauan, ja oliko minulle sitten metsäsika mikä ihme esine! Vaan hän vei kun veikin minut mukanaan. -- Otettuamme viisi kappaletta sotamiestä lähdimme me varhain aamusella. Kello kymmeneen tongimme me kaislikot ja metsän -- mutta otusta ei kuulu. "Hoi, emmekös lähde pois?" sanoin minä. "Mitäs tässä niskotellaan? Näkyyhän jo, että päivä sattui näin onneton!" Mutta, huolimatta helteestä ja väsymyksestä, Gregorius Aleksandrovitsh ei tahtonut palata ilman saalista... Semmoinenhan oli mies: mitä mieli -- se oli tehtävä; näkyi, että lapsena oli ollut mamman lellikkinä. Puolipäivän aikana löysimme vihdoin kirotun metsä-si'an -- paks', paks'! -- eikös mitä: katosi kaislikkoon... semmoinen oli onneton päivä!... Niinpä, hiukan huo'attuamme, lähdimme kotia...

-- Ääneti ajoimme me rinnan, suitset löyhässä, ja tulimme jo lähelle itse linnoitusta, niin että pensaikko sen vain kätki meiltä. Äkkiä kuului laukaus... Me katsoimme toisiimme ja sama epäilys koski kumpaankin... Päätä havin nelistimme laukausta kohti, ja näimme vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka osoittivat kedolle, ja siellä lentää suin päin ratsastaja pidellen jotakin valkoista satulalla. Gregorius Aleksandrovitsh uikahti aivan kuin tshetshentsi; pyssy huotrasta -- ja sinne; minä jäljessä.

-- Onneksi eivät hevosemme, onnistumattoman metsästyksen tähden, olleet uupuneet: ne ponnistivat, ikäänkuin päästäkseen satulan alta, ja joka silmän räpäys lähemmäksi ja lähemmäksi... Ja vihdoin tunsin minä Kasbitshin, vaan en voinut eroittaa, mitä hän piteli edessään. Minä ennätin silloin Petshoorinin ja huusin hänelle: se on Kasbitsh!... Hän katsahti minuun, nyykäytti päätään ja iski hevostaan vitsalla.

-- Vihdoinpa olimme hänestä vain pyssyn kanto-välillä. Uupunutko lie ollut Kasbitshin hevonen, vai huonompi meidän hevosia, mutta yhtäkaikki se, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, ei hevonen liikkunut eteenpäin. Luulen, että hän tällä hetkellä muisti Karagjosiaan.

-- Minä näin, että Petshoorin tähtäsi pyssyään karussa... "Älkää ampuko!" huusin minä hänelle: "säästäkää latinki, ilmankin hänet saavutamme". -- Yht'hyvin nuoriso! se tulistuu ijankaikkisesti sopimattomalla ajalla... Mutta laukaus pamahti ja kuula mursi hevosen takajalan; se teki kiihosta vielä noin kymmenen hyppäystä, kompastui ja lankesi polvilleen. Kasbitsh hyppäsi alas ja silloin näimme, että hän piteli käsissään huntuun käärittyä naista... Se oli Beela, Beela raukka! -- Kasbitsh huusi meille jotakin kielellään ja kohotti häntä vastaan tikarinsa... Ei ollut viipymistä: minä laukasin vuorooni, onnen kaupalla, ja varmaankin sattui kuula hänen olkaansa, sillä hän laski äkkiä kätensä alas. Kun savu oli hajonnut, makasi maassa haavoitettu hevonen ja sen vieressä Beela, ja Kasbitsh, heitettyään pyssynsä, kiipesi, kuin kissa, pensaikkoa myöten ylös kalliolle. Mieleni teki kaataa hänet sieltä -- mutta ei ollut valmista latinkia! Me hyppäsimme alas hevosiltamme ja syöksimme Beelan luo. Raukka! hän makasi liikkumattomana ja veri juoksi virtana haavasta... Jospa, tuo konna! olisi sydämeen iskenyt -- niin, kun kerran kuollakseen, olisi yhdellä haavaa kaikki lopettanut, mutta selkään... oikea rosvon isku! Hän oli tunnotonna. Me revimme hunnun ja sidoimme haavan mitä suinkin kireään. Turhaan suuteli Petshoorin hänen kylmiä huuliaan -- mikään ei voinut häntä toinnuttaa.

-- Petshoorin nousi hevosen selkään; minä nostin Beelan maasta ja panin joten kuten hänen satulalleen; hän kiersi kätensä hänen ympärinsä, ja me lähdimme takasin. Kotvasen vaiti-olon kuluttua sanoi Gregorius Aleksandrovitsh minulle: "kuulkaa, Maksim Maksiimitsh, täten emme saa häntä elävänä kotiin". -- "Se on totta", sanoin minä, ja me laskimme hevosemme täyttä karkua -- Linnoituksen portilla odotti meitä joukko väkeä. Varovasti kannoimme me haavoitetun Petshoorinin huoneesen ja lähetimme noutamaan lääkäriä. Hän tuli, vaikka olikin päissään, tarkasti haavan ja ilmoitti hänen ei elävän päivää enemmän; mutta hän erehtyi...

-- Paraniko hän? kysyin alakatteinilta, tarttuen hänen käteensä ja ehdottomasti ilostuen.

-- Ei, vastasi hän, mutta lääkäri erehtyi siinä että hän eli vielä kaksi päivää.

-- Kertokaahan "minulle"; millä tavalla Kasbitsh hänet ryösti?

-- Nähkäätte, huolimatta Petshoorinin kiellosta, oli Beela mennyt linnoituksesta ulos purolle. Oli hyvin kuuma; hän oli istunut kivelle ja laskenut jalkansa veteen. Silloin hiipi Kasbitsh -- yks'kaks' häneen kiinni, tukki hänen suunsa, kuljetti pensaikkoon, siellä hyppäsi hevoselleen ja pötki pakoon. Sillä välin oli Beela ehtinyt huutaa; vartijat juoksivat hätään, ampuivat, mutta ohitse, ja siihen paikkaan saavuimme mekin.

-- Miksikäs tahtoi Kasbitsh ryöstää häntä?

-- Hyvänen aika! ovathan tsherkessit tunnettua rosvo-kansaa. Mikä vain vetelehtii, sitä eivät voi olla puhaltamatta, mitä eivät tarvitsekaan, niin senkin varastavat... antakaapa sitten tuommoinen anteeksi! Ja sitä paitsi oli Beela häntä jo kauan miellyttänyt.

-- Ja Beela kuoli?

-- Kuoli; mutta pitkien vaivojen perästä, ja kyllä meilläkin oli hänestä aika lailla vaivaa. Kello kymmenen tienoissa iltasella hän tointui; me istuimme hänen vuoteensa vieressä. Heti kun hän oli au'aissut silmänsä, niin hän alkoi kutsua Petshoorinia. -- "Tässä minä olen, vieressäsi, dshjanetskani" (= käpyseni), vastasi hän, tarttuen hänen käteensä. -- Minä kuolen! sanoi Beela.