Part 2

-- Ja minä kuulin, kuinka hän taputteli kädellään ratsunsa sileätä kaulaa, antaen sille eri helliä nimityksiä.

-- "Olispa mulla tuhannen tamman suuruinen tabuuni, sanoi Asamat, niin antaisin sen kokonaan Karagjosistasi."

-- "Ehei, en tahdo", vastasi Kasbitsh välinpitämättömästi.

-- "Kuulepas, Kasbitsh", puhui mairitellen Asamat: -- sinä olet kunnon mies ja urhea dshigita: vaan minun isäni pelkää venäläisiä, eikä laske minua vuorille; anna minulle hevosesi ja minä teen, mitä vain tahdot; varastan sinulle isältäni paraimman luotipyssyn, tahi miekan, tahi mitä vain haluat -- ja hänen miekkansa on oikea kalpa: pane vain terä kättä vasten, niin tuo itse imeikse lihaan, ja tuommoinen sotisopa, kuin sulla, ei ole sinne päinkään.

Kasbitsh oli ääneti.

-- "Ensi kerran, kuin näin sinun hevosesi, jatkoi Asamat, kun se allasi kierteli ja hyppi pullistaen sieraimiaan, ja limsiöt murenina sinkoilivat sen kaviojen alta, tapahtui sielussani jotakin käsittämätöntä, ja siitä lähtien kaikki minua inhotti: isäni paraita ratsuja katselin halveksien, minua hävetti näyttäytyä niiden selässä ja tuska valtasi minut; surren istuin minä päivät pitkät kalliolla ja vähän väliä ilmaantui ajatuksiini sinun pikimusta heposi uhkeasti astuen ja sileä selkä suorana kuin nuoli; se katseli minua silmiin vilkkailla silmillään, ikäänkuin tahtoi se sanoa sanan. Minä kuolen, Kasbitsh, joll'et sitä minulle myy!" sanoi Asamat vapisevalla äänellä.

-- Minä kuulin, että hän rupesi itkemään; ja sanottava on, että Asamat oli mitä uppiniskaisin nulikka, eikä hänestä koskaan ennen oltu kyyneliä puserrettu, ei silloinkaan kuin oli nuorempi.

-- Vastaukseksi hänen kyynelilleen kuului jotakin naurun tapaista.

-- "Kuule, sanoi lujalla äänellä Asamat, sinä näet, että olen valmis vaikka mihin. Tahdotko, niin varastan sinulle sisareni. Hän tanssii, ja laulaa, ja neuloo kulta-koruja -- niin että ihme! Semmoista vaimoa ei ole ollut turkkilaisella padishahallakaan... Jos tahdot, niin odota minua ensi yönä rotkossa, missä virta juoksee; minä menen hänen kanssaan siitä sivuitse naapuri-aulaan -- ja hän on omasi. Eikös toki Beela maksa ratsuasi?"

-- Kauan, kauan oli Kasbitsh vaiti; viimein veti hän, vastauksen sijaan, puolikovaan vanhaa laulua:

Kaunotart' aulassa paljo on meillä, Silmät ne tähtinä paistavat heillä; Lempiä heitä -- kateellista on, Vaan vapaus paremp' uskalikon. Kullalla vaimoa neljä voi viedä, Vaan hepo virma ei hinnasta tiedä: Aron se kiitää kuin tuuliaispää, Eikä se petä, tai jäljelle jää.

[Pyydän lukijoilta anteeksi, että olen runoksi muuttanut Kasbitshin laulun, joka, tietysti, minulle kerrottiin suorasanaisena, mutta -- tottumus on toinen luonto. Kirj. muist.]

Turhaan rukoeli häntä Asamat myöntymään; itki, mairitteli ja vannoeli; vihdoin keskeytti hänet Kasbitsh kärsimättömästi:

-- "Mene matkaas', tuhma nulikka! Kaikkia vielä! Sinäkö minun hevosellani ratsastaisit. Kolmannella askelella se sinut maahan heittää, ja taitat itseltäsi niskasi kiveen."

-- "Minut!" huudahti Asamat vimmassa ja pojan tikarin säilä helähti sopisopaa vastaan. Voimakas käsi survasi hänet vasten aitaa, niin että aita huojahti. "Kohta leikki syntyy!" arvelin minä, juoksin talliin, suitsetin hevosemme ja vein ne takapihalle. Kahden minuutin kuluttua oli sakljassa jo kauhea melu. Asamat, näette, juoksi sinne revityssä beshmetissä ja sanoi, että Kasbitsh tahtoi hänet tappaa. Kaikki syöksyivät ulos, tarttuivat pyssyihinsä -- ja leikki alkoi! Kuului huutoa, hälinää ja laukauksia; mutta Kasbitsh oli jo ratsain ja kierteli joukon keskellä kadulla, huimien, kuin piru, miekalla. "Paha juttu -- humala vieraissa pidoissa", sanoin minä Gregorius Aleksandrovitshille, tarttuen hänen käteensä: "Eiköhän ole paras, mitä pikemmin lähteä tiehemme?"

-- Odotetaanhan, kuinka tämä loppuu.

-- No, varmaan huonosti loppuu; näillä asisattilaisilla käypi aina niin: kun päihtyvät busa'sta -- niin on heti verisauna valmis! -- Me nousimme hevosillemme ja nelistimme kotia.

-- Entä Kasbitsh? kysyin minä kärsimättömästi alakatteinilta.

-- Mitäs tuommoiselle tapahtuisi! vastasi hän juoden teensä loppuun -- puikki pois!

-- Ja haavoittumatta? kysyin minä.

-- Jumala hänen ties'! He ovat sitkeitä, roistot! Olenpa itse nähnyt muutamia; esimerkiksi: vaikk' on kokonaan peitsillä lävistetty, kuin seula, niin yhä vain viuhtoo miekalla. -- Kotvan vaiti oltuaan jatkoi alakatteini polkien jalkaansa maahan:

-- En koskaan anna yhtä itselleni anteeksi: piruko mun lie riivannut kertomaan Gregorius Aleksandrovitshille, hänen linnoitukseen tultua, mitä kuulin istuessani aidan vieressä; hän naurahti -- aika viekas kun oli -- mutta jotakin oli jo hänellä mielessään.

-- Mitä niin? kertokaa, olkaa hyvä.

-- Noh, olkoon menneeksi! kun kerta aloin, niin täytyyhän sitä jatkaa.

-- Neljän päivän kuluttua tulee Asamat linnoitukseen. Tavan mukaan poikkesi hän Gregorius Aleksandrovitshin luo, joka hänelle aina syötti makeisia. Minä olin siellä. Alettiin puhua hevosista, ja Petshoorin rupesi ylistämään Kasbitshin hevosta: sehän vasta, sanoo, on virkku, ja korea, kuin vuorikauris -- no, suoraan sanoen, moista ei maailmassa.

-- Nuoren tataarin silmyet alkoivat tuikkia, vaan Petshoorin ei ole huomaavinaankaan: minä aloin puhua muita, mut, älähän, hän heti kääntää puheen Kasbitshin hevoseen. Tätä juttua kesti joka kerta, kun tuli Asamat. Kolmen viikon kuluttua aloin huomata, että Asamat kalpenee ja riutuu, niinkuin käy rakkaudesta romaaneissa. Mitä kummia?...

-- Nähkäähän, minä vasta jäljestäpäin sain tietää koko tämän jutun. Gregorius Aleksandrovitsh kiihdytti hänet aivan mielettömäksi. Viimein, niin jo sanookin hänelle: "minä näen, Asamat, että tuo hevonen sinua kovin miellyttää, mut et sitä ole näkevä enemmän, kuin omaa niskaasikaan! Noh, sanopas, mitä antaisit sille, joka sen sulle lahjoittaisi?"

-- Mitä vain tahtoo, vastasi Asamat.

-- Siinä tapauksessa minä sen sinulle hankin, mutta ehdolla... vanno, että sen täytät...

-- Vannon... Vanno sinäkin!

-- Hyvä! Vannon, että saat hevosen, mutta siitä tulee sinun antaa minulle sisaresi Beela. Karagjosi on oleva hänen lunnaansa. Toivon, että kauppa on sinulle edullinen.

-- Asamat oli vaiti.

-- Et tahdo? No, kuinka haluat! Minä luulin, että sinä olet mies, vaan lapsipa sinä vielä oletkin; aikaista sinun on ratsastaa.

-- Asamat kiihtyi.

-- Entäs isäni? sanoi hän.

-- Eikös hän koskaan ole matkoilla?

-- Totta se.

-- Suostutko?

-- Suostun, kuiskasi Asamat, kalpeana, kuin kuolema. Milloinka?

-- Ensi kerran, kuin Kasbitsh tulee tänne; hän lupasi tuoda kymmenen lammasta; muusta minä kyllä pidän huolta. Katso vain, Asamat!

-- Niinpä sopivat asian... totta puhuen, huonon asian! Minä puhuin siitä jäljestä päin Petshoorinille, mutta hän vastasi minulle, että villi tsherkessitär on onnellinen saadessaan niin mieluisan miehen, kuin hän on, koska hän, heidän tapaansa, kuitenkin on Beelan mies, ja että Kasbitsh on roisto, jota tulee rangaista. Päättäkää itse, mitä siihen voin vastata?... Mutta siihen aikaan minä en tietänyt mitään heidän salaliitostaan. Niinpä tulikin kerran Kasbitsh kysymään, eikö tarvittu lampaita ja hunajaa; minä käskin hänen tuomaan seuraavana päivänä. "Asamat", sanoi Gregorius Aleksandrovitsh, "huomenna on Karagjosi minun käsissäni; jos tulevana yönä Beela ei ole täällä, niin et hevostakaan näe..."

-- Hyvä! sanoi Asamat ja ajoi aulaan. Iltasella Gregorius Aleksandrovitsh asestihe ja lähti ulos linnoituksesta: kuinka he suostuivat asian -- en tiedä, mutta yöllä molemmat palasivat, ja vartija näki, että Asamatin satulan poikitse lepäsi nainen, kädet ja jalat sidottuina, ja pää käärittynä huntuun.

-- Ja hevonen? kysyin alakatteinilta.

-- Heti paikalla. Seuraavana päivänä, varhain aamulla tuli Kasbitsh tuoden kaupaksi kymmenen lammasta; minä kestitsin hänet teellä, sillä, vaikka hän olikin rosvo, oli hän yhtä kaikki kunakkini.

-- Me rupesimme tarinoimaan kaikellaista... Äkkiä hypähti Kasbitsh ylös, hänen kasvonsa muuttuivat -- ja hän juoksi ikkunaan, mutta, pahaksi onneksi, antoi ikkuna takapihalle. -- "Mikä sinun on?" kysyin minä.

-- Hevoseni!... hevoseni! sanoi hän kokonaan vavisten.

Todellakin kuulin kavioiden kapsetta: -- varmaan tuli joku kasakka...

-- Ei! Urus jaman, jaman! [ryssä paha, paha] kirkui hän ja viskautui päistikkaa ulos, kuin villi pantteri. Kahdessa hyppäyksessä oli hän jo pihalla; linnoituksen portailla sulki vartija häneltä tien pyssyllä; hän loikkasi sen yli ja rupesi juoksemaan pitkin tietä.

Kaukana pöllähteli tomu -- siellä kiiti Asamat virmalla Karagjosilla; juoksussa otti Kasbitsh huotrasta pyssynsä ja laukasi. Kotvaksi jäi hän liikkumattomaksi, kunnes vakuuttihe ampuneensa sivuitse; sitten alkoi hän ruikuttaa, paiskasi pyssynsä kiveen, löi sen pirstoiksi, reutoihe maassa ja parkui, kuin lapsi... Hänen ympärilleen kokoontui siihen väkeä linnoituksesta, mutta hän ei huomannut ketään; minä käskin panemaan hänen viereensä rahat lampaista, mutta hän ei niihin koskenut, makasi vain kasvoillaan, kuin kuollut. Ja uskotteko, että hän siten makasi myöhään yöhön ja koko yönkin?... Vasta seuraavana aamuna tuli hän linnoitukseen ja alkoi pyytää, että hänelle ilmaistaisi ryöstäjä. Vartija, joka oli nähnyt Asamatin päästävän hevosen ja sillä kiitävän pois, ei katsonut salaamista välttämättömäksi. Kuullessaan tuon nimen, säkenöivät Kasbitshin silmät ja hän lähti aulaan, jossa asui Asamatin isä.

-- Mitäs isä?

-- Siinäpä solmu onkin, ett'ei häntä Kasbitsh tavannut. Hän oli lähtenyt jonnekin viikon päiviksi, ja tokkohan Asamatin olisi muuten onnistunutkaan ryöstää sisarensa.

-- Ja kun isä palasi, ei ollut tytärtä eikä poikaa. Asamat oli kyllä viekas oivaltamaan, että häneltä henki otettaisiin, jos kiinni joutuisi. Niinpä siitä saakka olikin kadoksissa: varmaan yhtyi hän johonkin abrekkijoukkoon ja heitti hurjan päänsä Terekin tai Kubaanin taakse; sepä sen tiekin!...

-- Tunnustan, että aika lailla tuli minunkin osakseni. Heti, saatuani tietää, että tsherkessitär oli Gregorius Aleksandrovitshin luona, pu'in minä ylleni olkaimet ja miekan ja menin hänen luokseen.

-- Hän makasi etuhuoneessa vuoteella, toinen käsi niskan alla, toisessa sammunut piippu; ovi toiseen huoneesen oli lukossa, eikä ovessa ollut avainta. Kaiken sen minä huomasin heti. Minä aloin rykiä ja koputtaa koroillani kynnykseen -- vaan hän ei ole kuulevinaan.

-- Herra vänrikki! sanoin minä mitä suinkin ankarasti -- ettekö näe, että tulin luoksenne.

-- Kas! hyvää päivää, Maksim Maksiimitsh! ettekö tahdo piippua? vastasi hän nousematta.

-- Anteeks', minä en ole Maksim Maksiimitsh, minä olen alakatteini.

-- Yhden tekevä. Ettekö tahdo teetä? Jospa tietäisitte, mikä huoli minua painaa?

-- Minä tiedän kaikki, sanoin minä lähestyneenä vuodetta.

-- Sitä parempi, minä en olekaan puhe-tuulella.

-- Herra vänrikki, te olette tehneet rikoksen, josta minäkin voin joutua vastaamaan...

-- Ja, joutavia! Mikäs hätänä? Pannaanhan, me kaikki puoliksi.

-- Pilat syrjään! Miekkanne, olkaa hyvä!

-- Mitkä, miekkani!...

-- Mitka toi miekan. Tehtyäni velvollisuuteni, istuin hänen viereensä vuoteelle ja sanoin: kuule, Gregorius Aleksandrovitsh, tunnusta, ett'ei ole hyvin.

-- Mikä ei ole hyvin?

-- Se, että ryöstit Beelan... Sepä vasta riiviö on, tuo Asamat!... No, tunnusta, sanoin hänelle.

-- Niin, kun hän minua miellyttää.

-- No, mitäs sitten siihen vastaat?... Minä jouduin hämille. Yhtä hyvin, kotvan vaiti-olon kuluttua, sanoin hänelle, että jos isä vaatii tytärtään, niin täytyy antaa.

-- Ei ensinkään täydy!

-- Mutta hän saapi tietää.

-- Miten hän saa tietää?

-- Minä jouduin taas hämille. -- "Kuulkaa Maksim Maksiimitsh!" sanoi Petshoorin kohoittainneena, "olettehan hyvä mies -- jos minä annan tyttärensä tuolle villille, niin hän hänet tappaa tai myöpi. Teko on tehty, ja mitäpä sitä nyt suotta turmellaan, jättäkää hänet minulle ja itsellenne miekkani..."

-- Näyttäkäähän hänet minulle, sanoin minä.

-- Hän on tuon oven takana; minun itsenikään ei ole onnistunut häntä nyt nähdä: hän istuu nurkassa, huntuunsa kääriytyneenä, ei puhu, eikä katso minuun ja on säikyksissään, kuin villi vuorikauris. Minä palkkasin juomalan emännän; hän osaa tataarien kieltä ja hän tulee tyttöä hoitamaan ja totuttamaan hänet ajatukseen, että hän on minun, sen tähden että hän ei ole oleva muiden, kuin minun -- lisäsi Petshoorin, lyöden nyrkkiään pöytään. -- Minä siihen myönnyin... sillä mitäs siihen osaa? Ihmisiä löytyy, joille välttämättä täytyy myönnyttää.

-- Mitenkä? kysyin Maksim Maksiimitshilta, saiko hän tosiaankin Beelan itseensä tottumaan, vai kuihtuiko hän orjuudessa koti-ikävästä?

-- Hyvänen aika! miksikä koti-ikävästä? Linnoitukseen näkyivät samat vuoret, kuin aulaankin -- eikä noiden villien muuta tarviskaan. Ja sitä paitsi lahjoitti Gregorius Aleksandrovitsh joka päivä hänelle jotakin; ensi päivinä hääti hän vaieten ja ylpeästi lahjat, jotka silloin joutuivat juomalan emännälle ja herättivät hänen kaunopuheliaisuuttaan. Oi, lahjat! mitäkö ei nainen tee kukitetusta tilkusta!... No, vaan tämä syrjään... Kauan reistasi Gregorius Aleksandrovitsh Beelan kanssa ja oppi sillä välin puhumaan tataaria, ja Beela alkoi ymmärtää meidän kieltä. Vähitellen tottui Beela häntä näkemään, katsoen alussa salaa, kulmien alta, mutta hän murehti yhä, lauloi puolikovaan laulujaan, niin että minäkin kävin murheiseksi kuullessani häntä läheisestä huoneesta. En koskaan unhoita yhtä kohtausta: minä kuljin ikkunan ohi ja katsoin sisään; Beela istui pankolla, pää rinnalla, ja hänen edessään seisoi Gregorius Aleksandrovitsh. "Kuule, keijuseni", sanoi hän, "tiedäthän, että, varhemmin tai myöhemmin, olet oleva minun -- miksikä minua vain kiusaat? Vai rakastatko jotakin, tshetshentsiä? Siinä tapauksessa heti päästän sinut kotiasi?" -- Hän vavahteli tuskin huomattavasti ja pudisti päätään. -- "Vai", jatkoi Gregorius Aleksandrovitsh, "oletko kokonaan vihoissasi minulle?" Hän huo'ahti. -- "Vai kieltääkö uskontosi sinua rakastamasta minua?" -- Hän kalpeni ja oli vaiti. -- "Usko minua, Allah on kaikilla kansakunnilla sama, ja jos hän sallii minun rakastaa sinua, miksikä hän kieltäisi sinua maksamasta minulle vastarakkautta?" -- Beela katsoi häntä terävästi kasvoihin, ikäänkuin hämmästyneenä tästä ajatuksesta; hänen silmissään kuvautui luottamattomuus ja halu vakuuttautumaan. Mitkä silmät! Ne oikein paistoivat, kuni kaksi kekälettä.

-- Kuule, armas, hyvä Beela! jatkoi Petshoorin, sinä näet, kuinka sinua rakastan; minä olen valmis kaikki antamaan, sinua huvittaakseni! minä tahdon, että sinä olisit onnellinen, ja jos sinä jälleen rupeat murehtimaan, niin minä kuolen. Sano olethan vast'edes iloisempi? -- Beela kävi miettiväiseksi eikä laskenut mustia silmiään Gregorius Aleksandrovitshista; sitten hän hymähti lempeästi ja nyykäytti päätään myöntymisen merkiksi. Gregorius Aleksandrovitsh tarttui hänen, käteensä ja rupesi suostuttamaan häntä suutelemaan; hän puolustelihe heikosti ja kertoi ainoastaan: "Olkaa hyvä, ei pidä, ei pidä". Gregorius Aleksandrovitsh alkoi kärttää, ja Beela rupesi vapisemaan ja itkemään. -- "Minä olen vangittusi", sanoi hän, "ja orjasi, tietysti -- voit minua pakoittaa" -- ja taas kyyneliä.

-- Gregorius Aleksandrovitsh löi nyrkillä otsaansa ja juoksi ulos toiseen huoneesen. Minä poikkesin hänen luokseen, hän käveli edes takasin yrmeänä, kädet ristissä. "Noh, veliseni?" sanoin minä hänelle. -- "Piruhan tuo on, vaan ei nainen!" vastasi hän: "mut annan teille kunnia-sanani, että hänet voitan..." Minä pudistin päätäni. "Veikkaatteko?" sanoi hän: "viikon perästä!" -- "Olkoon!" -- Me löimme kättä ja erosimme.

-- Seuraavana päivänä laittoi hän heti vasituisen Kisljariin ostoksille; tuotiin joukko erilaisia persialaisia kankaita; mikä niitä kaikkia voi luetellakaan.

-- Kuinka luulette, Maksim Maksiimitsh, sanoi hän minulle: -- kestääkö aasialainen kaunotar tuommoista patteriaa vasten? -- Te ette tunne tsherkessejä, vastasin minä; ne eivät ole ollenkaan samoja, kuin grusiinit tai Taka-Kaukaasian tataarit -- ei ollenkaan. Heillä on sääntönsä ja he ovat toisin kasvatetut. -- Gregorius Aleksandrovitsh hymyili ja alkoi viheltää marssia.

-- Minäpä olinkin oikeassa, sillä lahjat vaikuttivat vain puoleksi: Beela kävi ystävällisemmäksi ja luottosammaksi -- siinä kaikki, ja Gregorius Aleksandrovitsh ryhtyi jo viimeiseen keinoonsa. Eräänä aamuna käski hän satuloimaan hevosensa, pukeutui tsherkessiksi, asestihe ja meni sisään hänen luokseen. "Beela", sanoi hän, "sinä tiedät, kuinka minä sinua rakastan. Minä olin päättänyt ryöstää sinut, luullen, että sinä minuun rakastut, opittuasi tuntemaan minut, vaan minä erehdyin, siis -- hyvästi! Ole kaiken omaisuutena täydellisenä emäntänä, tai, jos tahdot, palaa isäsi luo -- sinä olet vapaa. Minä olen vikapää edessäsi ja minun täytyy itseäni rangaista. Hyvästi, minä lähden -- mutta minne, sitä en tiedä! Ehkä en tarvitse kauan hakea kuulaa tai miekan iskua; silloin muista minua ja anna minulle anteeksi." Hän kääntyi pois, ojensi Beelalle kätensä hyväisiksi, mutta tämä ei sitä ottanut, ja oli ääneti. Seisoen oven takana voin minä ainoastaan ra'osta huomata hänen kasvonsa, ja minun kävi sääli, sillä semmoinen kalman kalpeus peitti nuo armaat kasvot. Saamatta vastausta kävi Petshoorin muutaman askelen oveen päin; hän vapisi ja -- luulenpa melkein, että hän olisi ky'ennyt todellakin täyttämään sen, mitä pilalla puhui. Semmoinen oli mies, Jumala nähköön! Tuskin vain hän kosketti oveen, kun Beela hypähti, alkoi kallotella ja heittäytyi hänen kaulaansa. -- Uskotteko, että, seisoen oven takana, minäkin rupesin itkemään, se on, näette, enhän juuri itkemään, se oli vain -- tuhmuus!

Alakatteini vaikeni.

-- Niin, tunnustan, sanoi hän sitten, vedellen viiksiään: minun pisti vihakseni, ett'ei koskaan mikään nainen minua siten rakastanut.

-- Ja oliko heidän onnensa kestäväinen? kysyin minä.

-- Kyllä; Beela meille sanoi, että siitä päivästä, kuin hän näki Petshoorinin, hän oli usein hänestä uneksinut, ett'eikä yksikään mies ollut koskaan tehnyt häneen samallaista vaikutusta. -- Kyllä he olivat onnelliset!

-- Kuinka ikävätä! huudahdin ehdottomasti. Todellakin, minä odotin traagillista ratkaisua, ja samassa sitten noin äkki-arvaamatta petyin toiveissani! -- "Eikö tosiaan", jatkoin minä, "isä arvannut, että hän oli teillä linnoituksessa?"

-- Voipi, kentiesi, että hän sitä varoi. Muutamien päivien perästä saimme tietää, että ukko oli tapettu. Nähkää, kuinka se tapahtui...

Huomioni heräsi jälleen.

-- Sanottava on, että Kasbitsh luuli Asamatin muka isänsä suostumuksella varastaneen häneltä hevosen, ainakin minä niin oletan. Kerran odottikin hän tien varrella, noin kolme virstaa aulasta; ukko palasi, turhaan tytärtänsä etsittyään; hänen palvelijansa olivat jääneet jälkeen -- se oli hämärässä -- ja hän ajoi miettiväisenä käyntiä, kun äkkiä Kasbitsh pujahti pensaan takaa, kuin kissa, hyppäsi hänen taakseen hevosen selkään, heitti hänet maahan tikarin iskulla, tarttui suitsiin -- ja lähti tipo tiehensä; muutamat palvelijat näkivät kaiken sen mä'eltä ja kävivät häntä takaa ajamaan, vaan eivät saavuttaneet.

-- Hän korvasi ratsunsa häviön ja kosti, sanoin minä, tahtoen kuulla puhumakumppanini mielipidettä.

-- Tietysti oli hän, sanoi alakatteini, heidän mielestään aivan oikeassa.

Minua ihmetytti ehdottomasti venäläisten kyky mukautumaan niiden kansojen tapoihin, joiden keskellä he sattuvat asumaan. En tiedä, ansaitseeko tämä älyn ominaisuus moitetta vai kiitosta, mutta se todistaa sen uskomatonta taipuvaisuutta ja selvän, terveen ajatuksen tajuntaa, joko tuo antaa anteeksi paheen kaikkialla, missä se näkee sen välttämättömyyden, tahi sen poistamisen mahdottomuuden.

Sillä välin oli tee juotu; kauan sitten valjastetut hevoset köntistyivät lumessa; kuu vaalasti lännessä ja oli jo uppoamaisillaan mustiin hattaroihinsa, jotka riippuivat etäisillä huipuilla, kuin revityn uutimen repaleet. Vastoin matkakumppanini ennustusta ilma seijastui ja lupasi meille tyynen aamun; tähtien karkelot ihmeellisinä kuvailuksina kiersivät kaukaisella taivaan la'ella ja sammuivat toinen toisensa perään sen mukaan kuin idän vaalahka kuvastus valautui tumman siniselle kuvulle, valaisten portaittain vuorien jyrkät, neitsyeellisen lumen peittämät rinteet. Oikealla ja vasemmalla häämötti synkeitä, salamielisiä kuiluja, ja usmat, palloillen ja kiemurrellen, kuin käärmeet, ryömivät sinne pitkin läheisten kallioiden halkeimia, ikäänkuin tuntien ja kammoten päivän lähenemistä.

Taivaalla ja maan päällä oli kaikki hiljaista, kuin ihmisen sydämessä aamurukouksen hetkenä; toisinaan vain syöksähteli viileä tuuli idästä, kohotellen hevosten, härmän peittämiä harjoja. Me lähdimme matkalle; vaivalla veti viisi laihaa luuskaa rattaitamme suikertavalla tiellä Gut-vuorelle. Me astuelimme jalkasin takana, pannen kiviä pyörien alle, kun hevoset uupuivat; näytti, kun tie kävisi taivaasen, sillä, minkä silmällä voi nähdä, se yhä nousi ja hälveni vihdoin pilveen, joka vielä eilisestä lepäsi Gut-vuoren huipulla, kuin poutahaukka, odottaen saalista; lumi narskui jalkaimme alla; ilma kävi niin ohueksi, että oli vaikea hengittää: veri valui joka hetki päähäni, mutta jonkinmoinen virkistävä tunne levisi kaikkiin suoniini, ja minusta tuntui ikäänkuin hauskalta olla niin korkealla maasta -- lapsellinen tunne, empimättä, mutta, poistuen yhteisön valimesta ja lähestyen luontoa, käymme ehdottomastikin lapsiksi; sielu eroaa kaikesta, mikä siihen on vakaantunut, ja se muuttuu jälleen sellaiseksi, jollaisena se on joskus ollut ja jollaiseksi se varmaan joskus on tuleva. Se, joka, niinkuin minä, on sattunut kuljeskelemaan autioilla vuorilla ja kauan totuttamaan silmiänsä niiden kummallisiin muodostuksiin, ja ahnaasti nielemään niiden rotkoihin valettua, elävystyttävää ilmaa, se, tietysti, käsittää haluni esittämään, kertomaan ja kuvailemaan näitä lumoavia kuvia. Vihdoinpa saavuimme Gut-vuorelle, seisatuimme ja katsahdimme taaksemme; sen päällä riippui harmaa pilvi jonka kylmä huokuminen uhkasi läheistä myrskyä mutta idässä oli kaikki niin kirkasta ja kultaista että me, nimittäin minä ja alakatteini, sen kokonaan unhotimme... Niin, ja alakatteini: yksin kertaisissa sydämissä on luonnon kauneuden ja ylevyyden tunne voimallisempi, sata kertaa elävämpi kuin meissä, ihastuneissa kirjoittajissa.

-- Te olette, luullakseni, tottuneet näihin suurenmoisiin kuviin? sanoin minä hänelle.

-- Kyllä, ja kuulan vinkumiseen voi myös tottua, se on salaamaan sydämen omavaltaista sykkimistä.

-- Minä olen kuullut, päin vastoin, että toisille vanhoille sotilaille vieläpä on suloistakin tuo soitanto.

-- Tietysti, jos tahdotte, on se suloista; mutta vain sentähden, että sydän sykkii kovemmin. Katsokaa, lisäsi hän osoittaen itään: Mikä seutu!

Ja totta tosiaankin, tuskin missään olin sattunut vielä näkemään semmoista panoraamaa; alaalla oli Koishaurskin laakso, jota Aragva ja eräs toinen virta risteili, ikäänkuin kaksi hopealankaa; siellä lipueli sinertävä sumu paeten aamun lämpimiä säteitä läheisiin soliin: oikealle ja vasemmalle ojentuivat ristin rastin, lumikinosten ja pensaiden peittämät vuorien harjanteet, toinen toistaan korkeampina: etäällä oli samoja vuoria, mutta ei edes kahta samannäköistä kalliota -- ja kaikki nuo kinokset paistoivat purppuraisessa loistossa niin iloisesti, niin kirkkaasti, että mielestäni olisi siihen jäänyt iäksi asumaan; aurinko tuskin kurkisti tummansinisen vuoren takaa, jonka ainoastaan tottunut silmä voi eroittaa raju-ilman pilvestä, mutta auringon yläpuolella oli verinen juova, johon kumppanini käänsi erinomaista huomiota. "Minä sanoin teille", huudahti hän, "että tänään tulee paha sää; täytyy kiiruhtaa, tahi muutoin se ehkä tapaa meidät Krestoovajalla. Alkakaa mennä! huusi hän kyyditsijöille".