Part 1

AIKAMME UROS

Kirj.

M. LERMONTOV

Venäjän kielestä suomensi M. Wuori

Helsingissä, K. E. Holm'in kustannuksella, 1882.

SISÄLLYS:

Esipuhe

I. Beela II. Maksim Maksiimitsh.

Petshoorinin päiväkirja. Esipuhe I. Taman. II. Ruhtinatar Mary. III. Sallimaan uskoja.

ESIPUHE toiseen painokseen.

Jokaisessa kirjassa on esipuhe ensimäinen ja samalla viimeinen asia. Se on joko selityksenä teoksen tarkoituksesta tahi puhdistaumisena ja vastauksena arvosteluille. Mutta tavallisesti lukijat eivät välitä siveellisestä tarkoituksesta ja sanomalehtien hyökkäyksistä, ja senpä tähden he eivät esipuhetta lue. Ja paha on, että niin on; olletikin meillä! Yleisömme on vielä niin nuori ja yksinkertainen, ett'ei se ymmärrä tarua, ellei sen lopussa ole siveys-ohjetta. Se ei arvaa pilaa, eikä tunne ironiiaa; se on, suorastaan, huonosti kasvatettu. Se ei vielä tiedä, että kunnollisessa seurassa ja kunnollisessa kirjassa ilmeinen soimaus ei käy päinsä; että ajan sivistys on keksinyt paljoa terävämmän, melkein näkymättömän, mutta yhtä hyvin kuolettavan aseen, joka imarteen verhossa tuottaa väistämättömän ja varman iskun. Meidän yleisö on moukan vertainen, joka kuunneltuaan kahden, vihamieliseen hoviin kuuluvan, valtiomiehen puhetta, varmaan luulisi kummankin heistä pettävän oman hallituksensa keskinäisen, hartaimman ystävyyden eduksi.

Tämä kirja sai tuonaan kokea muutamien lukijoiden, jopa sanomalehtienkin onnetonta luottoisuutta sanojen kirjaimelliseen merkitykseen. Toiset närkästyivät kauheasti, eikä vain pilalla, että heille pannaan esimerkiksi sellainen siveetön mies, kuin "Aikamme uros"; toiset taas varsin hienosti huomauttivat, että tekijä on piirustanut oman ja tuttavainsa kuvat... Vanhaa ja kurjaa pilaa! Mutta, näköään, on Wenäjä niin luotu, että kaikki siinä uudistuu, paitsi tuhmuudet. Kaikkein lumoavin taikasatu meillä tuskin, pääsee ilman soimauksitta persoonallisesta loukkausyrityksestä.

Arvoisat herrat! "Aikamme Uros" on todellakin kuva, mutta ei yhden miehen; se on kuva muodostettu meidän sukupolvemme täydellisesti kehittyneistä paheista. Sanotte minulle taaskin, ett'ei ihminen voi olla niin ruma, mutta minä sanon teille, että jos te uskotte kaikkien traagillisten ja romantillisten pahantekijöiden olemisen mahdollisuutta, miksikä ette sitten usko Petshoorinin todenperäisyyttä? Jos te olette ihaelleet paljoa kauheampia ja rujompia kuvitelmia, niin miksikä tämä luonne, ollen myöskin kuvitelma, ei pääse teidän armoihinne? Eiköhän vain siksi, että siinä on enemmän totta, kuin te haluaisittekaan?

Sanotte, ett'ei siveellisyys tästä hyödy. Anteeksi! Kylliksi on jo ihmisiä makeisilla ruokittu, ja niistä on heidän vatsansa turmeltunut; tarpeen on katkerat lääkkeet, syövyttävät totuudet. Mutta älkää, yhtäkaikki, tästä luulko, että tämän kirjan tekijällä koskaan on ollut pöyhkeätä haavetta ruvetakseen ihmiskunnan paheiden ojentajaksi. Jumala hänet varjelkoon sellaisesta typeryydestä! Hänestä oli vain hauskaa piirtää aikuisensa mies, jommoisena hän hänet käsittää, ja, hänen ja teidän kovaksi onneksi, liian tiheässä on tavannut. Siinäkin on kylliksi, että tauti on osoitettu löytyvän, mutta kuinka se on parannettava -- sen vain Jumala tietää! --

I.

Beela.

Minä matkustin kyydillä Tiflisestä. Rattaitteni koko kuormana oli pieni remetti, joka oli puolillaan matkamuistelmia Gruusiasta. Suurin osa niitä on, teidän onneksenne, hävinnyt, mutta remettini muine kapineineen on, minun onnekseni, säilynyt eheänä.

Aurinko alkoi jo kätkeytyä lumiharjanteen taakse, kun olin saapunut Koishaurskin laaksoon. Kyyditsijäni, osetiini, kiiruhteli väsymättä hevosia ehtiäksemme yöksi nousta Koishaurskin vuorelle, ja veteli lauluja täyttä kurkkua. Mikä ihana paikka tuo laakso! Joka haaralla on luoksepääsemättömiä vuoria, punertavia kallioita, vihriän seinelijään kierteleminä ja vaahtera-ryhmien seppelöiminä, keltaisia, ouruveden uurtamia jyrkkäyksiä, ja tuolla ihan korkealla kultaisia lumi-hetuleita; alhaalla taas Aragva, syleillen toista, nimetöntä virtaa ja kuminalla syöksyen mustasta, usmaisesta rotkosta, luikertelee hopealankana ja kimaltelee, kuni käärmeen suomukset.

Saavuttuamme Koishaurskin vuoren juurelle, seisatuimme juomalan luo. Siinä parveili meluten noin pari kymmentä grusiinia ja vuorelaista; läheisyyteen oli karavaani kameleja asettunut yöksi. Minun oli palkkaaminen härkiä vetämään rattaitani tuolle kirotulle vuorelle, sillä oli jo syksy ja iljanne -- ja vuori oli noin kaksi virstaa pitkä.

Ei muu auttanut, kuin palkata kuusi härkää ja muutamia osetiineja. Yksi heistä heitti remettini hartioilleen ja muut kävivät auttamaan härkiä melkein yhteen huutoon.

Minun rattaitteni jäljessä veti neljä härkää toisia rattaita, kuin ei mitään, huolimatta siitä, että ne olivat kukkuraksi kuormitetut. Tämä seikka minua kummastutti. Niiden takana kävi omistaja, tupakoiden pienestä kabardiinilaisesta hopea-helaisesta piipusta. Hänen yllään oli upsierin takki ilman olkaimia ja päässä tsherkessiläinen hossakarvainen lakki. Hän näytti olevan noin viiden kymmenen vanha; hänen tummat kasvonsa osoittivat hänen jo kauan sitten tutustuneen Taka-Kaukaasian aurinkoon, ja ennen aikaansa harmentuneet viiksensä eivät vastanneet hänen lujaan käyntiinsä ja ravakkaasen muotoonsa. Minä astuin hänen luoksensa ja kumarsin; hän vastasi ääneti kumarrukseeni ja laski suuren savukiemuran.

-- Olemme, ehkä, matkakumppania?

Hän kumarsi, nytkin ääneti.

-- Te, varmaan, matkustatte Stavroopoliin?

-- Aivan niin... vieden ruumin tavaroita.

-- Sanokaapa, olkaa hyvä, minkä tähden teidän raskaita rattaita neljä härkää jouten vetää, mutta minun tyhjiä rattaitani kuus' elukkaa tuskin liikuttaa noiden osetiinien avulla?

Hän hymähti viekkaasti ja katsahti minuun tarkoittavasti.

-- Te ette varmaankaan ole olleet kauan Kaukaasiassa?

-- Vuoden ajan, vastasin minä. Hän hymähti toistamiseen.

-- Miten niin?

-- Niin vain; nuo aasialaiset ovat kauheita riiviöitä! Luuletteko heidän auttavan, kun huutavat? Piruhan heidät tietää, mitä he kiljuvat? Härät heitä kyllä ymmärtävät, sillä vaikka valjastaisitte kaksikymmentä, niin, jos he vain huutavat tavallaan, eivät härät hievahda paikaltaan... Kauheita konnia! Mut' minkäs heille saat? Kiskoa rahaa matkustajilta he kyllä rakastavat... Ovat turmelleet lurjukset! Saatte nähdä, vielä he teiltä juomarahaakin ottavat. Minä kyllä jo heidät tunnen; mua eivät petä!

-- Te kauan jo täällä palvelette?

-- Minä olin täällä jo palveluksessa Aleksei Petroovitshin [Jermoolov] aikana, vastasi hän, suoristaen ryhtiään. Kun hän tuli linjalle, olin minä ala-luutnanttina -- lisäsi hän -- ja hänen aikanansa sain kaksi arvoa retkistä vuorelaisia vastaan.

-- Ja nyt?

-- Nyt kuulun kolmanteen linjapataljoonaan. Entä te, rohkenenko kysyä?

Minä sanoin hänelle.

Keskustelu loppui siihen, ja me jatkoimme ääneti käyntiämme vieretysten. Vuoren huipulla kohtasimme lunta. Aurinko oli laskeutunut ja yö seurasi päivää välittömästi, niinkuin etelässä on tavallista, mutta lumen kajastuksen tähden voimme me helposti eroittaa tien, joka yhä vielä kävi nousuun, vaikka ei enää niin jyrkkään. Minä käskin panemaan remetin rattaille, vaihtamaan härät hevosiin ja katsahdin viimeisen kerran alas laaksoon; mutta paksu, rotkoista aaltoina turvannut sumu peitti sen täydellisesti, eikä yhtäkään ääntä sieltä enää kuulunut korviimme. Osetiinit ympäröivät minua hälisten ja vaativat juomarahaa, mutta alakatteini kiljasi heille niin äkäisesti, että he silmänräpäyksessä erkanivat. -- Onpas sitä kansa! sanoi hän: ei tiedä, mikä leipä on venäjäksi, mut osaapa: "upsieri, anna juomarahaa". Tataaritkin minusta ovat paremmat; he tok'eivät juo...

Kyytilään oli vielä virstan verta. Kaikkialla oli hiljaa, niin hiljaa, että itikan hyrinästä voi seurata sen lentoa. Vasemmalla hämärsi syvä rotko; sen takana ja edessämme kuvailiivat kelmeällä taivaan rannalla, jossa iltaruskon viimeinen loiste vielä oli säilynyt, vuorien tummansiniset huiput, täynnä halkeilemia ja lumikerroksien peittäminä. Tummalla taivaalla alkoi vilkkua tähtiä, ja, kummallista, minusta ne näyttivät olevan paljoa korkeammalla, kuin meillä pohjosessa. Molemmin puolin tietä törrötti paljaita, mustia kiviä, sieltä täältä pilkisti lumen alta pensaita, eikä ainoa kuiva lehtikään liikkunut; ja hauskaa oli kuulla keskellä tätä kuolon unta uupuneen kolmivaljakon korskumista ja venäläisen kellon epätasaista helinää.

Huomenna tulee mainio ilma! sanoin minä. Alakatteini ei vastannut sanaakaan, vaan osoitti minulle sormellaan itäistä vuorta, joka kohosi suoraan vastassamme.

-- Mitä se on? kysyin minä.

-- Gut-vuori.

-- No, niin mitä?

-- Katsokaa, kuinka tuo savuaa. Todellakin, Gut-vuori savusi; sen syrjillä kapueli keveitä pilvi-viiruja, ja huipulla lepäsi musta hattara, niin musta, että se tummalla taivaalla näytti pilkulta.

Me huomasimme jo kyytilän ja sitä ympäröivien sakljojen [savella laastettu, säleistä tehty rakennus] katot, ja edessämme välkähteli ystävällisiä tulia, kun kuhahti kostea, kylmä tuuli, rotkossa alkoi humista ja rupesi hienosti satamaan. Tuskin ennätin pukea ylleni burkan [lyhyt huopatakki], kun jo tulla tuprusi lunta. Minä katsoin kunnioituksella alakatteiniin.

-- Meidän on tähän yöpyminen, sanoi hän harmissaan; tuommoisessa pyryssä ei pääse vuorien yli. Mies, hoi! Onko ollut vyörykkeitä Krestoovajalla? kysyi hän kyyditsijältä.

-- Ei, herra, vastasi kyyditsijä -- osetiini: -- mutta riippumassa on paljon, paljon.

Vierashuoneen puutteesta kyytilässä määrättiin meille yö-sija savusakljaan. Minä pyysin matkakumppaniani juomaan lasin teetä kanssani, sillä muassani oli valettu teekannu -- ainoa lohdutukseni matkoillani Kaukaasiassa.

Saklja oli yhdeltä sivulta rakennettu kallioon; kolme liukasta, märkää astinta vei sen ovelle. Haparoiden menin sisään ja tölmäsin vasten lehmää (navettaa, näet, käytetään siellä etehisenä). Minä en tietänyt, minne kääntyisin: täällä määkyvät lampaat, tuolla murisee koira. Onneksi vilkahti syrjässä himmeä valo ja auttoi minua löytämään toisen, oven tapaisen, aukon. Siinä aukeni kyllin huvittavainen kuva; avara saklja, jonka katto nojautui kahteen savustuneesen patsaasen, oli täynnä väkeä. Keskellä räiski maahan hajotettu valkea, ja savu, jota tuuli katossa olevasta aukosta takasin survoi, levisi ympärinsä niin paksuna verhona, ett'en pitkään aikaan voinut selviytyä; tulen ääressä istui kaksi ämmää, joukko lapsia ja laiha grusiini, kaikki ryysyissä. Ei ollut muuta tehtävänä! me majauduimme valkean ääreen, sytytimme piiput, ja kohta alkoi teekannu iloisesti kiehua.

-- Kurjia ihmisiä! sanoin minä alakatteinille osoittaen isäntäväkeämme, joka katseli meitä ääneti jonkinmoisessa hämmästyksessä.

-- Mitä typerintä kansaa! vastasi hän. Uskotteko? He eivät osaa mitään, eivätkä kykene mihinkään sivistykseen! Yhtä kaikki meidän kabardiinit, tai tshetshensit, vaikka ovatkin rosvoja ja retkaleita, toki ovat rajupäitä; mutta eihän näillä ole haluakaan aseisin; kunnon tikaria ei näe yhdelläkään. Todellakin aika maitovalvattia. [Oset (osetin) merkitsee maitovalvattia myös.]

-- Olitteko kauankin Tshetsheniassa?

-- Minä oleskelin noin kymmenen vuotta linnoituksessa ruodun kanssa, Kivi-Kaalamon luona -- tiedättehän?

-- Olen siitä kuullut.

-- Niin, hyvä mies, kyllä saimme tarpeeksemme noista huimapäistä. Nykyään, Jumalan kiitos, on tok' rauhallisempi; mutta silloin ei tarvinnut mennä kuin sata askelta vallista, niin jo istui karvanen perkele väjyksissä, tai seisoppa suu auki, niin het' on paula kaulassa tai kuula niskassa. Aika poikia vain!...

-- Teillä, luulen, on ollut paljon seikkailuja? sanoin minä uteliaisuudesta kiihottuneena.

-- Kuinkas ei, onhan...

Tuossa hän alkoi nyppiä vasenta viistään, kumarsi päänsä ja mietistyi. Minun teki kauheasti mieleni houkutella häneltä joku juttu -- halu joka on omituinen kaikille matkustajille ja muistelmien kirjoittajille. Sillä välin tee oli valmistunut; minä otin remetistä kaksi matkalasia, täytin ja panin toisen hänen eteensä. Hän särppäsi ja sanoi ikäänkuin itsekseen: "niin, onhan!" Tämä antoi minulle suurempaa toivoa. Minä tiedän, että vanhat Kaukaasialaiset mielellään puhelevat ja kertovat, sillä siihen heillä harvoin on tilaisuutta: mikä seisoo noin viisi vuotta jossakin takalolla ruotuineen, eikä koko viiteen vuoteen kukaan hänelle sano: _terveeks'_ (sillä vältvääpeli lausuu: _terveyttä toivotan_). Ja puheen ainetta kyllä saa: ylt'ympäri on villiä, eriskummaista kansaa, joka päivä vaaroja, tapauksia sattuu kummallisia, ja siinä tulee paheksumaan, että meillä niin vähän muistoon kirjoitetaan.

-- Ettekö tahdo sekoittaa rommia? sanoin kumppanilleni: minulla on valkoista Tiflisestä; nyt on kylmä.

-- En, kiitoksia, minä en juo.

-- Miksi niin?

-- Niin vain. Olen itselleni vannonut. Ollessani vielä alaluutnanttina, kerran, näette, maistelimme yhdessä, ja yöllä tapahtui hätä-kutsu; hutikassa astuimme mekin rintamaan, mutta kyllä siitä saimmekin, kun Aleksei Petroovitsh kuuli. Herranen aika, kuinka hän vihastui! vähällä oli antaa oikeuteen. Niinpä niin: toisinaan eletään vuosi ketäkään näkemättä, ja jos sitten vielä käy ryypiskelemään -- niin hukka perii!

Tämän kuultuani kadotin melkein kaiken toivoni.

-- Ja otetaanpa tsherkessit, jatkoi hän: kun päihtyvät _busa'sta_ [laji olutta] häissä tai hautajaisissa, niin alapas jo iskeä. Kerran minä tuskin pääsin käpälämäkeen, ja olinpa silloin vielä antautuneen ruhtinaan luona vieraissa.

-- Kuinkas se tapahtui?

-- Silloin... (hän pisti piippuunsa, kiristi vyötään ja alkoi kertoa), silloin, nähkäätte, seisoin minä linnoituksessa Teerekin takana ruodun kanssa, -- siitä kohta tulee viisi vuotta. Kerran syksyllä saapui muonakuormasto, jota seurasi upsieri, nuori, noin viidenkolmatta mies. Hän tuli luokseni täysissä tamineissa ja ilmoitti olevansa määrätty jäämään minun luokseni linnoitukseen. Hän oli tuommoinen hyvin hoikka, kalpea, hänen yllään oli aivan uusi puku, jotta heti arvasin hänen ei kauan olleen Kaukaasiassa. "Te varmaan", kysyin häneltä, "olette siirretty Wenäjältä?" -- Aivan niin, herra alakatteini, vastasi hän. Minä otin häntä kädestä ja sanoin: "Varsin hauskaa; teidän tulee pikkuisen ikävä... mutta koetetaanhan elää toverina. Ja, olkaa hyvä, kutsukaa minua vain Maksim Maksiimitshiksi, ja -- mitä varten tuo täysi asu? tulkaa luokseni aina tavallisessa lakissa". Hänelle annettiin asunto ja hän majoittui linnoitukseen.

-- Ja mikä oli hänen nimensä? kysyin Maksim Maksiimitshilta.

-- Hänen nimensä oli... Gregorius Aleksandrovitsh Petshoorin. Hän oli kunnon poika, voin teille vakuuttaa; hiukan vain kummallinen. Esimerkiksi: sateessa tai pakkasessa oli hän koko päivän metsästämässä; kaikki paleltuivat ja väsyivät -- mutta hän ei vähääkään. Vaan kun joskus istui huoneessaan ja vähänkin uhosti, niin jo valittaa vilustuneensa, tai kun ikkunan luukku vain kolahti, niin jo hypähtää ja kalpenee; ja itse näin minä, kuinka hän ypö-yksin kävi metsä-si'an kimppuun; joskus taas ei häntä saa moneen tuntiin puhumaan sanaakaan, mutta annas kun milloin äityy kertomaan, niin vatsan halkasee naurusta. Niin, hyvin kummallinen, mut' mahtoi olla rikas mies, sillä jopa sillä oli kaikenlaisia kalliita kapineita!...

-- Ja asuitteko te kauankin yhdessä? kysyin minä taas.

-- Vuoden ajan. Niin, onhan vain merkillinen tuo vuosi; teki hän mulle monta kepposta, vaan suokoon ne Herra hälle anteeksi!... Onhan, näette, semmoisia ihmisiä, joille jo syntymästään on määrätty, että heille on tapahtuva kaikellaisia tavattomia asioita.

-- Tavattomia? huudahdin minä uteliaisuudella, lisäten hänelle teetä.

-- Kuulkaahan, minä teille tässä kerron. Kuuden virstan paikkeilla linnoituksesta asui eräs antautunut ruhtinas. Hänen poikansa, noin viidentoista vuotias nulikka, tavastui ajelemaan meille milloin minkin tähden. Ja kyllä me turmelimmekin hänet, Gregorius Aleksandrovitsh ja minä. Mut sepäs rajupää vasta oli ja kerkeä vaikka mihin, joko lakkia maasta nostamaan täydessä karussa, tai ampumaan. Se vain ei ollut hyvä, että hänellä oli kauhea himo rahaan. Kerran, piloillaan, lupasi hänelle Gregorius Aleksandrovitsh kultarahan, jos hän varastaisi paraimman vuohen isänsä laumasta, ja, älähän huoli, seuraavana yönä toi kun toikin sen sarvista. Mutta kun joskus pisti mieleemme häntä härsyttää, niin silmänsä oikein verta tihrusi, ja heti tikariin käsiksi. "Kuule, Asamat, et sinä kauan päätäsi kanna", sanoin minä hänelle: "pahoin sinun kallosi käypi".

-- Kerran tuli itse vanha ruhtinas kutsumaan meitä vanhimman tyttärensä häihin, ja me kun, näette, olimme kunakkia [tuttava, kumppani], niin ei käynyt kieltäminen, vaikka hän olikin tataarilainen. Niinpä sitten lähdimme. Aulassa [kaukaasialainen kylä] otti meitä vastaan joukko koiria kovalla haukunnalla. Naiset, joiden kasvot voimme nähdä, eivät olleet ensinkään kaunottaria. "Minulla oli paljo parempi ajatus tsherkessittäristä", sanoi mulle Gregorius Aleksandrovitsh. -- Vuottakaahan, vastasin minä naurahtaen. Mielessäni oli oma ajatukseni.

-- Ruhtinaan sakljaan oli jo keräytynyt paljo väkeä. Asiaattilaisilla, näet, on tapana kutsua häihin sekä Pekat että Paavot. Meidät otettiin vastaan kaikilla kunnian osoituksilla ja vietiin kunatskajaan [vierastupa]. Minä yhtä kaikki en unhoittanut tarkata, minne meidän hevosemme pantiin, näette, jos sattuisi jotakin tapahtumaan.

-- Mitenkä he häitä viettävät? kysyin alakatteinilta.

-- Hyvin tavallisesti. Aluksi molla [muhamettilainen pappi] lukee heille jotakin koraanista; sitten annetaan lahjoja nuorikoille ja kaikille heidän sukulaisillensa; syödään, juodaan busa'a, sitten alkaa dshigitovka [vikellys], jolloin joku likainen retkale rehentelee ja ilveilee kurjalla, ontuvalla luuskalla ja naurattaa arvoisaa seuraa; sitten, hämärässä, alkaa kunatskajassa, niinkuin meillä sanotaan, tanssijaiset. Köyhä ukko rahjus remputtaa kolme-kielistä... en muista, kuinka he nimittävät... no, onhan kuin meidän balalaikka. Tytöt ja pojat asettuvat kahteen riviin vastatusten, taputtavat kämmeniään ja laulavat. Silloin astuu keskelle tyttö ja mies, ja alkavat sanella toisilleen runoja laulamalla, miten sattuu, ja toiset säestävät kuorona. Petshoorin ja minä istuimme kunniapaikalla, ja siihen tuli hänen luoksensa isännän nuorin tytär, kuusitoista vuotias tyttö, ja lauloi hänelle... kuinka sanoisin?... ikäänkuin komplimentiksi.

-- Ettekö muista, mitä hän lauloi?

-- Kyllä; taisi olla näin: "soleat on meidän nuoret dshigitat [uljas vikeltäjä], viitat heill' on hopealla sirotut, mut nuori venäläinen upsieri soleampi heitä on, ja kaluunat on hällä kultaiset. Hän on kuin poppeli heidän keskellä, vaan meidän puistossa ei hän kasvaa, eikä kukkia saa". Petshoorin nousi, kumarsi hänelle, pani kätensä otsalleen ja sydämelleen, ja pyysi minua hänelle vastaamaan; minä osaan hyvin heidän kieltä, ja käänsin hänen vastauksensa.

-- Kun tyttö oli mennyt luotamme, kuiskasin minä Gregorius Aleksandrovitshille: noh, miltä näytti? -- Mainio! vastasi hän; mikä on hänen nimensä?

-- Hänen nimensä on Beela, vastasin minä.

-- Ja hän oli todellakin kaunis, pitkä ja hoikka; silmät, mustat kuin vuorikauriilla, oikein tunkivat sieluun. Petshoorin, miettiväisenä, ei laskenut häntä silmistään, ja hänkin pilkisteli usein kulmien alta Petshooriniin. Vaan ei Petshoorin ollut ainoa, joka ihaeli kaunista ruhtinatarta; huoneen nurkasta katseli häntä kaksi muutakin silmää, liikkumattomina ja tulisina. Minä aloin tutkistella ja tunsin vanhan tuttuni Kasbitshin. Hän, näette, ei ollut juuri antautunut, eikä antautumatonkaan. Epäilyjä oli hänestä paljo, vaikk'ei häntä oltu huomattu missään vehkeissä. Hän toi meille aina linnoitukseen lampaita kaupaksi, vaan ei koskaan hieronut kauppaa: minkä pyysi, maksa pois -- mut ei hän helpottanut, vaikka olisi tappanut. Kerrottiin hänestä, että hän mielellään kuljeskeli Kubaanin taakse abrekkien [kuolemaan henkensä vihkinyt] kanssa ja, totta puhuen, olikin hänellä oikea rosvon naama; hän oli pikkunen kasvultaan, kuiva ja hartiakas!... Mutta sepä vasta vikkelä, vikkelä kuin piru! Hänen beshmettinsä [päällysvaate] oli aina revitty ja paikattu, mutta pyssy hopeassa. Hänen hevostaan mainittiin koko Kaukaasiassa -- ja todella ei paremmasta puhettakaan. Eivätkä sissit häntä suotta kadehtineetkaan, ja koettivathan usein sitä varastaakin, vaan eipä onnistunut. Vieläkin on silmissäni tuo hevonen, musta kuin piki, jalat hoikat kuin rautalanka, eikä silmät ollenkaan huonommat Beelan silmiä; entäs voimaa sitten! aja vaikka 50 virstaa; ja harjoitettukin -- juoksi kuin koira isäntänsä jälessä! Eikä hän sitä koskaan sitonut. Semmoinen, näet, pirun hevonen!...

-- Sinä iltana oli Kasbitsh karmeampi kuin koskaan, ja minä huomasin, että hänellä oli beshmetin alla sotisopa. -- "Eipä hänellä suotta ole tuo sotisopa", ajattelin minä, "ihan varmaan on hänellä jotakin mielessä".

-- Sakljassa kävi helteiseksi, ja minä menin ulkoilmaan vilpoittelemaan. Yö jo laskeutui vuorille ja usma alkoi kuljeskella pitkin rotkoja.

-- Minun pisti mieleeni poiketa vajaan, jossa hevosemme seisoivat, katsomaan, oliko heillä rehua, ja eihän varovaisuus koskaan haittaa; minulla oli mainio hevonen, ja jo usea kabardiini siihen hempeästi pilkisteli sanoen: _jakshi the, tshek jakshi_ [hyvä on, oikein hyvä].

-- Astun tuosta pitkin aitaa, kun äkkiä kuulen ääniä; toisen heti tunsin; se oli Asamat lurjus, isäntämme poika; toinen puhui harvemmin ja hiljemmin. "Mitä he tuossa juttuavat", ajattelin minä: "eiköhän vain minun hevosestani?" Minä istahdin aidan viereen ja aloin kuunnella, kokien olla päästämättä yhtäkään sanaa huomaamatta. Toisinaan tukehduttivat sakljasta kuuluvain laulujen tohina ja äänien hälinä minua huvittavan puheen.

-- "Sinulla on mainio hevonen! puhui Asamat; olisinpa isäntä talossa ja mulla olisi kolmensadan tamman suuruinen tabuuni, niin antaisin puolet ratsustasi, Kasbitsh!"

-- Vai, Kasbitsh! -- ajattelin minä ja muistin sotisovan.

-- "Niin", vastasi Kasbitsh lyhyen äänettömyyden perästä: "koko Kabardista et semmoista löydä. Kerran -- se tapahtui Teerekin takana -- lähdin abrekkien kanssa ryöstämään venäläisten tabuuneja; onni meitä ei silloin suosinut ja me hajaannuimme kuka kunne. Jälessäni kiiti neljä kasakkaa; takanani kuulin gjaurien huudot ja edessäni oli tiheä metsä. Minä kyyristyin satulalle ja, antautuen Allahin huomaan, ensi kerran elämässäni loukkasin hepoani piiskan iskulla. Se puikki kuin lintu oksien välitse; terävät okaat repivät vaatteeni ja vaivaisjalavan kuivat vitsat pieksivät kasvojani. Heponi hyppi kantojen yli ja halkasi pensaat rinnallaan. Parempi olisi ollut jättää se metsän rinteesen ja juosta piiloon metsään, mutta minun oli sääli erota hevosestani -- ja siitä profetta palkitsikin minut. Muutamia kuulia vinkui pääni ylitse ja minä kuulin jo kuinka kasakat riensivät jäljissäni... Yht'äkkiä tuli eteeni syvä halkeama; ratsuni mietti kotvan -- ja hyppäsi. Sen takakaviot irtaantuivat vastaiselta äyräältä ja se riippui etujaloistaan. Minä heitin suitset ja lensin syvänteesen; tämä pelasti hevoiseni ja se hyppäsi ylös. Kasakat näkivät kaikki, vaan ei yksikään käynyt minua etsimään; varmaankin luulivat, että satutin itseni kuoliaksi, ja minä kuulin, mitenkä he syöstyivät hevostani pyytämään. Sydämeni veristyi; minä ryömin pitkin tiheää ruohoa syvänteessä, kun huomasin, että metsä päättyi; muutamia kasakkoja ajoi ulos tasangolle ja kas! suoraan heitä päin nelistää Karagjosini; kaikki lähtivät huutaen sitä kiinni ottamaan; kauan, kauan he sitä ajelivat, ja yksi varsinkin oli kaksi kertaa jo heittämäisillään sen kaulaan suopungin; minä värisin, suljin silmäni ja aloin rukoella. Muutaman silmänräpäyksen perästä katsoin ylös ja näen, kuinka Karagjosini lentää, heiluttaen häntäänsä, vapaana kuin tuuli ja gjaurit kaukana toinen toisensa jälessä vetjustavat kankaalla uuvutetuilla hevosillaan. Vallah! se on tosi, totinen tosi! Myöhään yöhön istuin minä syvänteessä. Ja uskotkos, Asamat? äkkiä kuulen pimeässä, että äyräällä juoksee hevonen, korskuu, hirnuu ja polkee kavioillaan maata; minä tunsin Karagjosini äänen, se oli hän, minun toverini!... Sen kovemmin emme ole eronneet."