Part 10

Suuren pöydän ääressä söi nuoriso illallista ja sen joukossa oli Grushnitski. Kun minä astuin sisään, niin kaikki vaikenivat; näköään, oli puhe minusta. Monet ovat menneistä tanssijaisista minulle äkeissään, olletikin rakuuna-katteini; mutta nyt taitaa varmaan minua vastaan muodostua vihollisjoukko, Grusnitskin ollessa johtajana. Hänellä on niin ylpeä ja uljas katsanto...

Se onkin varsin hauskaa; minä rakastan vihollisia, vaikk'en niin, kuin kristityn tulee. He minua huvittavat, kuohuttavat vereni. Aina olla varoillaan, vangita joka katse, jokaisen sanan merkitys, arvata aikomukset, mullistaa salahankkeet, olla olevinaan petettynä, ja yht'äkkiä yhdellä työkkäyksellä syöstä kumoon heidän kavalien yritystensä, suuria vainoja maksanut jättiläisrakennus -- kas se, se minusta on elämää.

Illallista syötäessä Grushnitski kuiskasi ja iski silmää rakuuna-katteinille.

14 p. Kesäkuuta.

Tänä aamuna lähti Veera miehineen Kislovodskiin. Heidän vaununsa tulivat minua vastaan mennessäni ruhtinatar Liigovskajan luoksi. Hän nyykäytti minulle päätään, hänen katseessaan näkyi nuhde.

Kukas on syypää? Miksi ei hän tahdo antaa minulle tilaisuutta olemaan kahden kesken? Rakkaus, niinkuin tulikin -- ilman elätintä, sammun. Ehkäpä mustasukkaisuus toimittaa sen, jota rukoukseni eivät ole aikaan saaneet.

Minä istuin ruhtinattaren luona tunnin umpeensa. Mary ei tullut näkyviin, hän on sairaana. Iltasella häntä bulevaardilla ei ollut. Äsken muodostunut joukko, lornjeteilla varustettuina, on tosiaankin käynyt hirvittäväksi. Hyvä, että neiti on sairaana, muuten he tekisivät hänelle jotakin hävyttömyyttä. Grushnitskilla on hiukset pörrössä ja tuimat kasvot. Hän lienee tosiaankin vihoissaan, olletikin on hänen itserakkautensa loukattu; mutta huvittaahan muutamien ihmisten epätoivokin!...

Palattuani kotia, huomasin, että minulta puuttui jotakin. _Minä en nähnyt häntä! Hän on sairaana!_ Lienenköhän vain tosiaan rakastunut?... Mitä hulluja!

15 p. Kesäkuuta.

Kello yksitoista aamulla, -- jolloin ruhtinatar Liigovskaja tavallisesti palavoitsee Jermolovin ammeessa, -- kuljin hänen asuntonsa ohitse. Neiti istui miettiväisenä ikkunassa, ja, nähtyään minut, hypähti hän seisoalle.

Minä menin etehiseen; siellä ei ollut ketäkään palvelijaa, ja, käyttäen täkäläisten tapojen vapautta, puikahdin ilmoittaumatta vierashuoneesen.

Valju kalpeus peitti neidin armaita kasvoja. Hän seisoi piaanon ääressä, nojaten kädellään tuolin selkäimeen; tämä käsi melkein vapisi. Minä lähestyin häntä hiljaa ja sanoin:

-- Oletteko suutuksissanne minuun?

Hän loi minuun raukean, syvän katseen: ja pudisti päätään; hänen huulensa aikoivat lausua jotakin, vaan eivät voineet; silmät täyttyivät kyynelillä, hän laskeutui tuolille ja peitti käsillä kasvonsa.

-- Mikä teidän on? sanoin minä tarttuen hänen käteensä.

-- Te ette pidä minua arvossa!... Oi, jättäkää minut!...

Minä kävin muutaman askelen... Hän suoristi itseään tuolissa; silmänsä säkenöivät.

Minä seisatuin, tartuin oven ripaan ja sanoin:

-- Antakaas minulle anteeksi, neiti! minä olen menetellyt kuin hullu... tätä ei toista kertaa tapahdu; minä ryhdyn toimiin sitä vastaan... Mitä hyvää teidän on tietää, mitä tähän asti on sielussani liikkunut? Te ette saa sitä koskaan tietää, ja sitä parempi teille. Hyvästi!

Mennessäni pois minusta kuului, kuin hän olisi itkenyt.

Iltaan saakka minä käydä kuljeskelin Mashukin ympäristöllä, uuvuin kauheasti ja, kotiin tultua, heittäydyin vuoteelle ihan hermottomana.

Luokseni poikkesi Werner.

-- Onko totta, kysyi hän, että te naitte neiti Liigovskajan?

-- Kuinka niin?

-- Koko kaupunki siitä puhuu; kaikki sairaani eivät muuta tee kuin miettivät tätä tärkeää uutista; ja nuo sairaat ne ovat semmoisia ihmisiä: kaikki he tietävät!

"Grushnitskin vehkeitä", arvelin minä.

-- Näyttääkseni teille, tohtori, näiden sanojen perättömyyden, ilmoitan teille salaisuutena, että huomenna muutan Kislovodskiin...

-- Ja neiti kanssa?...

-- Ei; hän jääpi vielä viikoksi tänne...

-- Siis ette mene naimiseen?...

-- Tohtori, tohtori! katsokaa minuun: olenkos minä sulhasen tai jonkin sellaisen näköinen?

-- Enhän minä sitä sano... Mutta tiedättehän, että välistä tapahtuu... lisäsi hän, viekkaasti hymyillen, että rehellinenkin mies on pakotettu menemään naimiseen, ja löytyyhän mammoja, jotka eivät ainakaan pidä varalta tämmöisiä tapauksia... Niinmuodoin, ollen tuttavanne, neuvon teitä olemaan varovampi. Täällä, kylpylähteillä, on vaarallinen ilma, ja monta monituista pulskaa nuorta miestä, jotka olisivat paremman kohtalon ansainneet, olen minä nähnyt täältä lähtevän suoraan vihille... Jopa minunkin, uskotteko, tahtoivat naittaa! Nähkää, eräs mamma maaseudulta, jonka tytär oli hyvin kalpea. Kovaksi onneksi satuin sanomaan hänelle, että kasvojen väri kyllä palajaa häiden jälkeen; silloin hän, kiitollisuuden kyynelet silmissä, tarjoamaan minulle tyttärensä kättä ja kaikkea omaisuuttansa -- mitä sitä oli, viisikymmentä sielua. Vaan minä vastasin ett'en ole tähän kelvollinen.

Werner meni pois varmaan luullen varoittaneensa minua.

Hänen sanoistaan huomasin, että minusta ja ruhtinatar Marystä jo on levitetty kaupunkiin kaikenlaisia pahoja huhuja, mutta kylläpä Grushnitski siitä saunarahat maksaa.

18 p. Kesäkuuta.

Nyt olen jo kolme päivää ollut Kislovodskissa. Veeran näen minä joka päivä kaivolla ja kävelyllä. Aamusella, herättyäni, istun ikkunan ääreen ja tähtään lornjettini hänen balkongilleen; hän on jo kauan sitten pu'ettu ja odottaa sovittua merkkiä; me kohtaamme toisemme, muka tietämättämme puistossa, joka meidän asunnoistamme viettää kaivolle. Virkistävä vuori-ilma on palauttanut häneen kasvojen värin ja voimia. Syystäpä Narsania kutsutaankin sankari-lähteeksi. Täkäläiset asukkaat vakuuttavat, että Kislovodskin ilma halustuttaa rakkauteen ja että täällä päättyvät kaikki romaanit, jotka kerran ovat alkaneet Mashukin juurella. Ja todellakin, kaikki täällä huokuu yksinäisyyttä, kaikki on täällä salamielistä. Tuuheat lehmukset kumartelevat varjokkaasti latvojansa ryöppyvän virran yli, joka pudota roiskahtelee paadelta toiselle ja lomitse viheriöitsevien vuorten uomansa uurtelee.

Kallioiden rotkot, jotka joka suunnalle täällä haarojansa lähettävät, ammottavat mustina, äänettömyyttä täynnä. Hyvänhajuinen ilma levittää kaikkialle korkeiden eteläiskasvien ja valkoisen akaasian raitista tuoksua, ja lakkaamatta solisevat, suloisesti viihdyttäen, kylmänkalseat purot, jotka, laakson päässä kohdattuaan, kilpaa ystävällisesti juoksevat, Podkuumokkiin viimein heittäytyäkseen. Tältä puolen on rotko leveämpi ja muuttuu viheriäksi loilaksi, jossa käydä suikertelee tomuinen tie. Joka kerta kuin minä sinne katsahdan, minusta yhä näyttää, että siellä ajaa vaunut, ja vaunujen ikkunasta ruusukasvuet tirkistelevät. Ja jo monet vaunut ovat sitä tietä myöten ajaneet -- mutta _oikeita_ ei vain näy. Etukaupunki, joka on linnoituksen takana, on kansoittunut; ravintolasta, joka on rakennettu kukkulalle, muutaman askelen päähän minun asunnostani, alkaa iltasin pilkoittaa valkeita kaksinkertaisen poppelirivin lävitse; melua ja lasien kilinää kuuluu myöhään yöhön asti.

Ei missään juoda niin paljo kahetiinilaista viiniä ja mineraalivettä, kuin täällä:

Ja koko joukko kernaast' yhdistää Molemmat ammatit -- vaan sitä en tee mä.

Grushnitski joukkoineen rähisee joka päivä ravintolassa, ja minua hän tuskin tervehtii.

Hän tuli vasta eilen, ja on jo ennättänyt riitautua kolmen ukon kanssa, jotka tahtoivat ennen häntä käydä ammeesen. Tosiaankin -- kehittävät onnettomuudet hänessä sotaista luontoa.

22 p. Kesäkuuta.

Vihdoinpa he tulivat. Minä istuin ikkunan ääressä, kun kuulin heidän vaunujensa ratinan; sydämeni vavahti... Mitä kummaa tämä on? Lienenkö vainen rakastunut?... Minulla on niin hullu luonto, että semmoista voi kyllä minun kanssani tapahtua.

Minä söin heillä päivällistä. Ruhtinatar itse katseli minua hyvin hellästi, eikä mennyt pois tyttärensä luota. -- Se on paha asia, se! Sen sijaan on Veera mustasukkainen neiti Marylle minusta -- menestyinpä pyrinnössäni! Mitäkös ei nainen tee pahoittaakseen kilpailijataan?! Muistan minä erään, joka rakasti minua sen tähden, että minä rakastin toista. Ei löydy mitäkään eriskummallisempaa kuin naisen ymmärrys; naisia on vaikea vakuuttaa jostakin; he ovat siihen saatavat, että itse itseään vakuuttavat. Todisteiden järjestys, joilla he taikaluulojaan kumoavat, on varsin omituinen. Oppiakseen heidän dialektiikkansa, ovat ymmärryksessä kaikki logiikan koulusäännöt mullistettavat. Esimerkiksi, tavallinen johdelma:

Tämä mies minua rakastaa, mutta minä olen naimisessa, siis, en minä saa häntä rakastaa.

Naisten johdelma:

Minä en saa häntä rakastaa, sillä minä olen naimisessa; mutta hän rakastaa minua -- siis...

Ja sitten muutamia pisteitä, sillä järki ei enään puhu mitään, vaan suurimmaksi osaksi puhuvat kieli, silmät ja niiden perästä sydän, jos semmoista löytyykään.

Mutta jos nämä muistelmat joskus joutuvat naisten käsiin? -- "Panettelua!" huutavat he närkästyksissään.

Niinkauan kuin runoilijat ovat kirjoittaneet ja naiset heitä lukeneet (josta heille sulimmat kiitokset), on heitä niin monta kertaa kutsuttu enkeleiksi, että he tosiaankin, sydämen yksinkertaisuudessa, ovat uskoneet tätä komplimenttia, unhottaen, että samaiset runoilijat rahan vuoksi ylistivät Neroonia puolijumalaksi...

Mutta sopimatonta olisi minun puhua heistä semmoisella häijyydellä, minun, joka en maailmassa muuta rakasta, kuin heitä, minun, joka aina olen ollut valmis heille uhraamaan rauhani, kunnianhimoni, elämäni... Enkähän minä harmista tahi loukatusta itserakkaudesta tahdo heiltä kiskoa pois sitä lumoavaa harsoa, jonka lävitse ainoastaan tottunut katse voi tunkea. En ollenkaan, kaikki, mitä heistä puhun, on vain seuraus --

Älyni kylmäin havainnoiden Ja sydämen kurjain huomioiden.

Naisten pitäisi toivoa, että kaikki miehet heitä yhtä hyvin tuntisivat, kuin minä, sillä minä rakastan heitä sata kertaa enemmän siitä saakka, kuin en heitä pelkää ja kuin opin käsittämään heidän pieniä heikkouksiaan.

Kesken puhetta: Werner vertasi tuonaan naisia loitsuttuun metsään, josta Tasso puhuu "Vapautetussa Jerusalemissaan". "Lähestypäs vain", sanoi hän, "niin lentää päällesi joka haaralta semmoiset kauhut, että Jumala varjelkoon: velvollisuus, ylpeys, soveliaisuus, yleinen mielipide, iva, ylenkatse... Älä vain katso, ja astu suoraan eteenpäin, niin kummitukset vähitellen katoavat ja eteesi aukeaa rauhallinen ja valoisa kenttä, jonka keskellä kukkii viheriäinen myrtti. Mutta surma sun vie, jos ensi askelilla sydämesi vavahtaa ja katsot taaksesi!"

24 p. Kesäkuuta.

Tämän päivän ilta oli runsas tapahtumista. Kolmen virstan tienoilla Kislovodskista, rotkossa, missä Podkuumokki juoksee, on kallio nimeltä Kaljtsoo (sormus); se on luonnon tekemä portti, joka kohoaa korkealla mäellä, ja mailleen menevä aurinko heittää sen lävitse maailmalle viimeisen, hehkuvan katseensa. Monilukuinen ratsastusseura lähti sinne kivi-ikkunasta auringon laskua katsomaan. Mutta, totta puhuen, ei yksikään heistä ajatellut aurinkoa. Minä ajoin neiti Mary'n rinnalla; kotiin palatessamme oli kaalamosta kuljettava Podkuumokin poikki. Matalimmatkin vuorivirrat ovat vaarallisia etenkin siitä syystä, että niiden uoma on varsinainen kaleidoskooppi; joka päivä se muuttuu aaltojen tulvailemisesta: missä eilen oli kivi, siinä tänään on hauta. Minä otin neidin hevosta kiinni suitsista ja talutin sen veteen, joka ei ollut polvia syvempi; me aloimme hiljaa kulkea viistoon vasten virtaa. Tunnettu on, että, kulkiessa vuolaiden virtojen poikki, ei pidä katsoa veteen, sillä heti alkaa päätä pyörryttää. Minä unhotin tästä ennättää neiti Mary'ä.

Me olimme jo aivan keskellä tuiminta juoksua, kun hän yht'äkkiä huojahti satulassa. Minä kallistuin hänen puoleensa ja kiersin kädelläni hänen nuortean vartalonsa.

-- Katsokaa ylöspäin! kuiskasin minä hänelle; ei se ole mitään, älkää vain pelätkö; minä olen kanssanne.

Hänen tuli parempi; hän tahtoi vapautua kädestäni, vaan minä ympäröin kovemmin hänen hennon, pehmeän vartalonsa; poskeni melkein koski hänen poskeensa, joka hehkui, kuin tuli.

-- Mitä te teette minulle?...Herra Jumala!...

Minä en ottanut huomatakseni hänen värinäänsä ja hämmekkiään, ja huuleni koskivat hänen helliin poskihinsa; me ajoimme takanapäin, eikä kukaan meitä nähnyt. Kun me nousimme rannalle, niin kaikki laskivat juoksuun. Neiti pidätti hevostaan; minä jäin hänen viereensä; näkyi, että vaiti-oloni häntä rasitti, vaan minä vannoin olevani sanaakaan sanomatta -- uteliaisuudesta, sillä minun teki mieleni nähdä, kuinka hän selvittäy tästä vaikeasta tilasta.

-- Joko te minua halveksitte, tahi kovin rakastatte, sanoi hän minulle vihdoin äänellä, jossa löytyi kyyneliä. -- Kentiesi, tahdotte te nauraa minulle, kiihdyttää sieluani, ja sitten heittää... Se olisi niin katalaa, niin halpaa, että yksin oletuskin... Oi, ei! eikö niin, lisäsi hän hellällä, luottavalla äänellä, eihän minussa ole näitäkään sellaista, joka poistaa minusta arvossa-pidon? Teidän julkea käytöksenne... minun täytyy, minun täytyy se teille antaa anteeksi, sillä minä sallin... Vastatkaa, puhukaahan, minä tahdon kuulla teidän äänenne!...

Viimeisissä sanoissa oli semmoista naisellista kärsimättömyyttä, että minä ehdottomasti hymyilin; kovaksi onneksi alkoi hämärtää... Minä en vastannut mitään.

-- Te olette vaiti? jatkoi hän. Kentiesi, tahdotte te, että minä ensin teille sanoisin teitä rakastavani...

Minä olin ääneti.

-- Tahdotteko sitä? pitkitti hän, nopeasti kääntyen minuun päin... Hänen katseensa ja äänensä vakavuudessa oli jotakin pelottavaa...

-- Mitä varten? vastasin minä, nyykäyttäen hartioitani.

Hän iski hevostaan vitsalla ja laski menemään täyttä karkua kapeata, vaarallista tietä myöten; se tapahtui niin pian, että minä hänet tuskin saavutin, ja vasta silloin kuin hän yhdistyi muuhun seuraan. Kotiin asti hän puheli ja naureskeli yhtä mittaa. Hänen liikkeissään oli jotakin kuumeen tapaista; minuun hän ei kertaakaan katsahtanut. Kaikki huomasivat tätä tavatonta iloa, ja ruhtinatar sisällisesti riemuitsi, katsellessansa tytärtään, mutta tyttärelläpä olikin suoraan hermosetki. Hän tulee viettämään unettoman yön ja itkemään. Tämä ajatus tuottaa minulle äärettömän nautinnon. Hetkiä löytyy, jolloin minä käsitän Wampyyrien... ja minut vielä pidetään kunnon poikana; pyrinpä kantamaankin tätä nimeä!

Astuttuaan hevostensa selästä, menivät naiset ruhtinattaren luo; minä olin levottomalla mielellä ja ratsastin sentähden vuorille haihduttamaan ajatuksia, jotka myllersivät päässäni. Kasteinen ilta huokui hurmaavaa viileyttä, ja kuu nousi mustien huippujen takaa. Kengättömän hevoseni askelet kaikuivat kumeasti rotkon hiljaisuudessa; putouksen luona juotin minä ratsuani, ahnaasti vedin sisääni pari kertaa etelä-yön raitista ilmaa ja lähdin kotimatkalle. Minä ajoin etukaupungin kautta. Valkeat alkoivat sammua ikkunoista; vartijat linnoituksen vallilla ja kasakat ympärillä olevassa etuvartijastossa vastaelivat pitkään toinen toisilleen...

Eräästä etukaupungin talosta, joka oli rakennettu rotkon partaalle, näkyi erinomainen valaistus, ja aika ajoin kuului sieltä sekavaa puhetta ja huutoa, joka ilmaisi sotilasjuominkia. Minä astuin hevosen selästä ja hiivin ikkunan luo; luukun ra'osta saatoin nähdä juomaveikot ja kuulla heidän sanansa. Puhe oli minusta.

Rakuuna-katteini löi, viinapäissään, nyrkkiä pöytään vaatien huomiota.

-- Hyvät herrat! sanoi hän, tämä ei kelpaa mihinkään. Petshoorin on kuritettava! Nuo pietarilaiset keltanokat aina herrastelevat kunnes heitä nenään näpsäytetään. Hän luulee, ett'ei muut ole ihmisiä nähneet, kuin hän, sentähden muka, että hän aina käy puhtaissa hansikkaissa ja kiillotetuissa saappaissa.

-- Ja tuo röyhkeä hymyileminen sitten! Mutta minä olen varma, kuitenkin, että hän on pelkuri, -- aika pelkuri!

-- Sitä minäkin luulen, sanoi Grushnitski. -- Hän koettaa aina pilanteolla päästä pälkähästä. Kerran minä pidin hänelle semmoiset ripitykset, että toinen olisi jo siinä paikassa iskenyt minut kuoliaksi, mutta Petshoorin se kaikki kääntää leikiksi. Se on tietty, ett'en minä häntä vaatinut taisteluun, sillä se oli hänen asiansa; enkä tuota tahtonut yhtyäkään...

-- Grushnitski on hänelle äkeissään siitä, että hän ryösti häneltä neiti Mary'n suosion, sanoi joku.

-- Jopa nyt jotakin keksitte! Minä kyllä häntä pikkuisen suosittelin, ja sitten heti lopetin, sillä en tahdo naida häntä, ja räävätä tyttöä ei kuulu minun sääntöihini.

-- Niin kyllä, minä teitä vakuutan, että hän on suurin jänishousu, se on Petshoorin, eikä Grushnitski, -- Grushnitski se on taas aika poika, ja sitä paitsi on hän paras ystäväni! sanoi jälleen rakuunakatteini.

-- Hyvät herrat! eikö tässä kukaan häntä puolusta? Ei kukaan? Sen parempi! Tahdotteko koettaa hänen urhoollisuuttaan? Tämä on teitä huvittava...

-- Kyllä, mutta mitenkä?

-- Antakaas olla: Grushnitski on hänelle oikein vihoissaan -- hänen on siis ensi rooli! Hän iskee kiinni johonkin joutavaan asiaan ja vaatii Petshoorinin taisteluun... Älkäähän huoliko: siinäpä se juttu onkin... Vaatii taisteluun: hyvä! Kaikki tämä, -- vaadinta, valmistukset ja ehdot, käy mitä juhlallisimmasti ja kauheimmasti -- sen minä otan toimekseni; minä tulen sekundantiksesi, veli raukka! Hyvä! Mutta nähkääs, missä koukku istuu: pistuoleihin ei panna luotia. Minä sen hyvin takaan, että Petshoorin aristelee -- kuuden askelen päähän minä heidät panen, piru vieköön! Suostutteko, hyvät herrat?

-- Mainio keksintö!... Suostumme!... Miksikä ei?... kaikui joka taholta.

-- Entä sinä, Grushnitski?

Vavisten odotin minä hänen vastaustaan; kylmä raivo valtasi minut, ajatellessani, että ilman tätä sattumusta olisin voinut joutua näiden tomppelien pilkaksi. Ell'ei Grushnitski olisi suostunut, olisin minä juossut hänen kaulaansa. Mutta tuokion äänettömyyden perästä nousi hän paikaltaan, ojensi katteinille kätensä ja sanoi hyvin mahtavasti: "hyvä, minä suostun!"

Vaikea on kuvata arvoisan kokouksen yleistä riemastusta.

Minä palasin kotia kahdenlaisen tunteen kiihottamana. Ensimäinen oli murhe. "Miksikä he kaikki minua vihaavat?" arvelin minä. -- "Miksikä? Olenko minä ketäkään solvaissut? En. Vai kuulunko tosiaan niiden ihmisten lukuun, joidenka muoto yksistään synnyttää vastenmielisyyttä?" Ja minä tunsin myrkyllisen häijyyden vähitellen kohoavan sieluuni. "Varokaa itseänne, herra Grushnitski!" sanoin minä, kävellessäni edestakaisin huoneessani: "minun kanssani ei siten vehkeillä. Te vielä maksatte aika lailla siitä, että hyväksyitte tyhmien toverienne mielipiteen. Minä en ole teidän leikkikalunne!..."

Koko yönä minä en maannut ensinkään. Aamupuolella olin minä keltanen, kun pomeranssi.

Aamusella tapasin minä neiti Mary'n kaivolla.

-- Oletteko te kipeä? sanoi hän, terävästi katsellen minua.

-- Minä en ole maannut yöllä.

-- Enkä minä... Minä syytin teitä... kentiesi, suotta aikojani? -- Mutta selittäkää, minä voin teille anteeksi antaa kaikki...

-- Kaikkiko?...

-- Kaikki... mutta puhukaa totta...ja pikemmin... Nähkäätte, minä olen paljon ajatellut, kokien selittää ja vanhurskauttaa teidän käytöstänne: saattaa olla, että te pelkäätte esteitä minun omaisteni puolelta... älkää olko millännekään: kun he saavat tietää... (hänen äänensä alkoi vavista), niin minä heidät tyynnytän. Vai pelkäättekö omaa asemaanne?... Tietäkää, että minä voin uhrata kaikki sen vuoksi, jota rakastan... Oi, vastatkaa pikemmin -- armahtakaa... ettehän minua halveksi, eikö niin?

Hän tarttui minun käteeni.

Edellämme kulkivat ruhtinatar ja Veeran mies, eivätkä nähneet mitään. Mutta meitä voivat nähdä kävelevät sairaat, jotka ovat uteliaimmat kielittelijät kaikista uteliaista, ja sentähden minä nopeasti irroitin käteni hänen innokkaasta puristuksestaan.

-- Minä teille sanon kaiken toden, vastasin minä neidille; minä en ai'o puolustaida, enkä selittää, mitä olen tehnyt: minä teitä _en_ rakasta.

Hänen huulensa hiukan vaalenivat.

-- Jättäkää minut, sanoi hän tuskin huomattavasti. Minä nyykäytin hartioitani, käännyin ja menin pois.

25 p. Kesäkuuta.

Toisinaan minä halveksin itseäni... ja senpä tähden ehkä halveksin muitakin... Yleviin puhkuamisiin minä en enään kykene, sillä minä pelkään näyttää naurettavalta omasta itsestäni. Toinen tarjoisi jo, minun sijastani, neidille son coeur et sa fortune; mutta minusta on _naida_-sanalla joku taikamainen valta: kuinka kiihkeästi hyvänsä rakastaisinkin naista, niin otapa kiinni rakkaus! jos hän vain antaa minun älytä, että minun pitää hänet naida. Sydämeni kivettyy, eikä sitä mikään sitten enään pehmitä. Minä olen valmis uhraamaan kaikki, paitsi sitä; senkin seitsemän kertaa panen minä elämäni, jopa kunnianikin onnenkaupalle... mutta vapauttani sitä minä en myy. Miksikä minä sitä pidän niin suuressa arvossa? Mitä minulle siitä lähtee? Minnekä minä itseäni valmistan, ja mitä minä tulevaisuudesta odotan?... Todellakaan, en mitään. Tämä on jokin luontainen pelko, selittämätön aavistus... Sillä löytyyhän niitä ihmisiä, jotka, tietämättä minkä tähden, pelkäävät hämähäkkiä, torakoita ja hiiriä... Sanonko minä? Jo lapsena ollessani ennusti eräs ämmä äidilleni minusta, että _minä kuolen häijyn vaimon tähden_, ja tämä koski silloin minuun kovasti; sydämessäni syntyi voittamaton inho aviota vastaan... Ja sillä välin minusta niinkuin tuntuisi, että tämä ennustus toteutuu; ainakin koen pitää huolta siitä, että se tapahtuisi niin myöhään, kuin suinkin.

26 p. Kesäkuuta.

Eilen saapui tänne silmänkääntäjä Apfelbaum. Ravintolan oville on ilmestynyt pitkä ohjelma, joka tietää antaa arvoisimmalle yleisölle, että yllämainittu ihmeellinen silmänkääntäjä, akrobaatti, keemikko ja optikko, saapi kunnian antaa loistavan näytännön tänäpäivänä kello kahdeksan illalla, aateliskokouksen salissa (toisin sanoen -- ravintolassa); piletti maksaa kaksi ja puoli ruplaa.

Kaikki ovat hankkeissa menemään katsomaan tuota ihmeellistä silmänkääntäjää; myöskin ruhtinatar Liigovskaja on ostanut piletin, vaikka hänen tyttärensä onkin sairaana.

Tänään kuljin päivällisen jälkeen Veeran ikkunoiden alatse; hän istui yksinään balkongilla; jalkojeni eteen putosi kirjelippu:

"Yhdeksättä käydessä tänä iltana tule minun luokseni ison oven kautta; mieheni lähti Pjätigorskiin, ja palajaa vasta huomenn'aamuna. Palvelusväkeäni illalla ei ole kotona; minä olen jakanut heille kaikille pilettejä, samoin ruhtinattarenkin palvelijoille. -- Minä odotan sinua; tule kaikella mokomin."

"Kas niin!" ajattelin minä, "kävipä vihdoin kuitenkin minun mieltäni myöten."

Kello kahdeksan menin silmänkääntäjää katsomaan. Ennen yhdeksää oli yleisö koossa; ja näytäntö alkoi. Takariveissä näin Veeran ja ruhtinattaren palvelusväen; he olivat siellä joka ainoa sorkka. Grushnitski, lornjetti nenällä, istui ensimäisessä rivissä. Silmänkääntäjä kääntyi hänen puoleensa joka kerta, kuin hän tarvitsi nenäliinaa, kelloa, sormusta, j.n.e.

Viime aikoina ei Grushnitski ole enään minua tervehtinyt, ja tänään hän katsoi minuun pari kertaa jotenkin röyhkeästi. Mutta kyllä hän kaikki vielä muistaa, kunhan päästään tiliä tekemään.

Ennen kymmentä minä nousin ja lähdin pois.

Ulkona oli pimeä kuin pussissa. Raskaat, kylmät hattarat lepäsivät läheisten vuorten huipuilla; ainoastaan silloin tällöin suhahteli kuoleva tuuli ravintolaa ympäröivien poppelien latvoissa. Sen ikkunoiden luona parveili kansaa... Minä laskeuduin alas mäeltä, ja, portille tultuani, riennätin askeliani. Yht'äkkiä näytti minusta, kuin joku olisi kulkenut jäljessäni. Minä seisatuin ja katselin ympärilleni, vaan pimeässä en voinut eroittaa mitään. Varovaisuudeksi minä kuitenkin kiersin talon, ikäänkuin olisin kävelyllä. Kulkiessani neiti Mary'n ikkunoiden ohitse, kuulin jälleen takanani askelia; viittaan kääritty mies juoksi minun sivuitseni. Se seikka hämmästytti minua, vaan minä kuitenkin hiivin ovelle ja kiiruusti juoksin pimeitä portaita ylös. Ovi aukeni, ja pieni kätönen tarttui käteeni...

-- Eikö sinua kukaan nähnyt? kuiskasi Veera kyykistyen rintaani vasten.

-- Ei kukaan.