Part 11

-- Uskotko nyt, että minä sinua rakastan? Oi! kuinka kauan minä emmin ja kauan kärsin... vaan sinä teet kanssani, mitä tahdot.

Hänen sydämensä sykki kovasti, kätensä olivat kylmät, kuin jää. Sitten seurasi mustasukkaisuuden toruja ja valituksia. Hän vaati minua tunnustamaan itselleen kaikki ja sanoi nöyrästi kärsivänsä muutokseni, sillä hän toivoi minulle ainoastaan onnea. Minä en tätä täydellisesti uskonut, mutta rauhoitin häntä valoilla, lupauksilla y.m.

-- Siis sinä et nai Mary'ä? etkä rakasta häntä?... Mutta hän luulee... tiedätkö, hän, polonen, on sinuun silmittömästi rakastunut!...

* * * * *

Kahden aikaan yöllä avasin minä ikkunan, ja, sidottuani yhteen kaksi shaalia, laskeuduin alabalkongille, pitäen kiinni patsaasta. Neidin luona paloi valkea. Mikä minut lienee vienyt tälle ikkunalle! Uudin ei ollut kokonaan suljettu, ja minä saatoin heittää uteliaan katseen huoneen sisustaan. Mary istui vuoteellaan, kädet ristissä polvilla; hänen tuuheat hiuksensa olivat kootut nipuilla reunustettuun yönättyyn; suuri tulipunanen huivi peitti hänen valkoiset olkapäänsä ja pienonen jalka piileili kirjavissa persialaisissa kotuissa. Hän istui hievahtamattomana, pää rinnalla; pöydällä hänen edessään oli avattu kirja, johon hänen silmänsä, täynnä, selittämätöntä surua, näkyivät tuijottavan, ja sadannen kerran lukevan samaa sivua, ajatusten ollessa kaukana poissa...

Silloin liikahti jotakin pensaan takana. Minä hyppäsin balkongilta alas nurmelle. Näkymätön käsi tarttui hartioihini.

-- "Ähäs!" sanoi karkea ääni: -- "jouduitpas kiinni!... käypäs vielä yökengässä nuorten ruhtinattarien luona!"

Pidä kiinni lujasti! huusi toinen, hypäten esiin nurkan takaa.

Ne olivat Grushnitski ja rakuuna-katteini.

Minä sivalsin jälkimäistä nyrkillä päähän, heitin hänet kumoon ja juoksin pensaiden väliin piiloon. Minä tunsin kaikki käytävät puutarhassa, joka kalttoi meidän taloihin päin.

-- Ottakaa kiinni varkaat!... huusivat he; kuului pyssyn paukaus, ja suitseva tulppa putosi melkein jalkojeni viereen.

Tuokiossa olin minä jo huoneessani, riisuin ja panin maata. Tuskin oli palvelijani ennättänyt panna oven lukkoon, kun Grushnitski ja katteini alkoivat kolkuttaa.

-- Petshoorin! makaatteko? oletteko siellä?... huusi katteini.

-- Makaan, vastasin minä vihaisesti.

-- Nouskaa ylös! -- varkaita... Tsherkessejä...

-- Minussa on nuha, vastasin minä, pelkään vilustuvani.

He menivät pois. Suotta minä heille vastasin, olisivathan ainakin tunnin ajan vielä minua hakeneet puutarhasta. Sillä välin syntyi kauhea häiriö. Linnoituksesta kiidättivät kasakat, kaikki joutui liikkeelle ja ruvettiin etsimään Tsherkessejä joka ainoasta pensaasta. Tietysti ei löydetty mitään. Mutta moni jäi, luultavasti, siihen varmaan uskoon, että jos linnue olisi näyttänyt enemmän uljuutta ja nopeutta, niin ainakin pari kymmentä rosvoa olisi jäänyt paikalleen.

27 p. Kesäkuuta.

Tänä aamuna kaivolla ei muuta puhuttukaan, kuin Tsherkessien yöllisestä hyökkäyksestä. Juotuani määrätyt lasilliset vettä ja käveltyäni noin kymmenen kertaa pitkin pitkää lehmuskujaa, kohtasin Veeran miehen, joka juuri oli palannut Pjätigorskista. Hän tarttui käsivarteeni, ja me menimme ravintolaan einehtimään; hän oli hyvin huolissaan vaimostaan. "Kuinka hän oli pelästynyt viime yönä!" sanoi hän, "ja eikös se pitänyt tapahtua juuri minun poissa ollessani". Me kävimme aamiaiselle nurkka-huoneen oven ääreen; siellä oli kymmenkunta nuorta miestä, joiden joukossa myöskin Grushnitski. Toistamiseen hankki minulle sallima tilaisuuden kuulemaan puheen, joka oli ratkaiseva hänen kohtalonsa. Hän ei minua nähnyt, enkä, niinmuodoin, voinut epäillä hänen tarkoitustaan; vaan sepä ainoastaan suurensi hänen vikaansa minun silmissäni.

-- Ja olikohan ne sitten oikein totta Tsherkessejä? sanoi joku. -- Näkikö heitä kukaan?

-- Minä kerron teille koko totuuden, vastasi Grushnitski; mutta olkaa hyvät, älkääkä minua ilmi antako. Kuulkaa mitenkä asia oli. Eilen eräs mies, jota en tahdo mainita, tuli luokseni ja kertoi nähneensä kymmenen aikaan illalla jonkun hiipivän Liigovskien taloon. Huomattava on, että ruhtinatar oli täällä, mutta neiti kotona. Niinpä siitä yhdessä menimme ikkunoiden alle miekkoista vaanimaan.

Tunnustan, että olin kovin pelossani, vaikka kumppanini kyllä oli ahkerassa murkinoimistoimessa, sillä hän olisi voinut kuulla jotenkin ikäviä asioita, jos vain Grushnitski olisi aavistanut totuuden; mutta, sukkamielen sokaisemana, hän ei epäillytkään Veeraa.

-- Niinpä, nähkäätte, jatkoi Grushnitski, me menimme, otettuamme mukaamme paljaalla ruudilla ladatun pyssyn, noin vain pelottaaksemme. Kahteen asti odotimme puutarhassa. Vihdoin -- Jumala sen tiesi mistä hän ilmestyi, mutta ei vain ikkunasta, sillä se ei avautunut, vaan varmaankin tuli hän patsaan takana olevasta lasi-ovesta, -- vihdoin, sanon minä, näemme jonkun laskeutuvan alas balkongilta... Koko ruhtinatar? -- he? No, sen minä sanon, minkälaiset ovat Moskovalaiset neidit! Mitä sitten nyt enään voi uskoakaan? Me tahdoimme ottaa miehen kiinni, vaan hän riuhtasi itsensä irti ja pujahti, kuin jänis, pensaiden väliin; silloin minä häntä ammuin.

Grushnitskin ympärillä kuului uskomattomuuden mutinaa.

-- Te ette usko? pitkitti hän: annan teille kunniasanani, että kaikki on totinen tosi, ja, todisteeksi teille, vaikka sanon sen herran nimenkin.

-- Sano, sano, kuka se on! kaikui joka haaralta.

-- Petshoorin, vastasi Grushnitski.

Samassa nosti hän ylös silmänsä -- minä seisoin ovella hänen vastassaan; hän punastui kauheasti. Minä astuin hänen luokseen ja sanoin harvaan ja selvästi:

-- Minun on kovin sääli, että tulin sisään sen jälkeen, kuin jo olitte antaneet kunniasananne mitä inhottavimman panettelun vahvistukseksi. Läsnäoloni olisi vapauttanut teidät liiasta halpuudesta.

Grushnitski hypähti pystyyn paikaltaan ja oli sydäntyä.

-- Pyydän teitä, jatkoin minä samalla äänellä, pyydän teitä paikalla peruuttamaan sananne, sillä te tiedätte varsin hyvin, että se on sepitystä. Minä en luule, että naisen välinpitämättömyys teidän loistavia ansioitanne kohtaan ansaitsisi niin julmaa kostoa. Miettikää tarkkaan, että te, mielipidettänne vahvistamalla, kadotatte oikeuden kantamaan kunnon miehen nimeä ja panette henkenne uhalle.

Grushnitski seisoi edessäni, silmät maassa, ja kovassa mielen liikunnossa. Mutta omantunnon ja itserakkauden taistelu ei kestänyt kauan. Rakuunakatteini, joka istui hänen vieressään, tyrkkäsi häntä kyynärpäällään; hän säpsähti ja vastasi minulle pikaisesti, kohottamatta silmiään:

-- Hyvä herra! mitä minä sanon, sitä minä ajattelenkin, ja olen valmis kertomaan... Minä en pelkää uhkauksianne, vaan olen kaikkiin valmis.

-- Jälkimäisen olette jo näyttäneet, vastasin minä hänelle kylmästi, tartuin rakuunakatteinin käsivarteen ja menin ulos huoneesta.

-- Mitä te haluatte? kysyi katteini.

-- Te olette Grushnitskin toveri ja, luultavasti, tulette olemaan hänen sekundanttinansa?

Katteini kumarsi hyvin arvoisasti.

-- Oikein arvasitte, vastasi hän, olenpa velvoitettukin olemaan hänen sekundanttinansa, sillä hänelle tehty loukkaus koskee minuakin. Minä olin hänen kanssaan viime yönä, liitti hän oikoen koukistunutta vartaloaan.

-- Vai niin, teitä minä siis niin pahasti löin päähän?...

Hän kellastui ja sinistyi; salainen elki kuvautui hänen kasvoissaan.

-- Minä saan kunnian lähettää teidän luoksenne tänään sekundanttini, lisäsin minä, hyvin kohteliaasti kumarrettuani ja ollen huomaamatta hänen vimmaansa.

Ravintolan portailla kohtasin minä Veeran miehen, joka, näköään, odotti minua.

Hän tarttui käteeni ihastuksen tapaisella tunteella.

-- Jalo nuorukainen, sanoi hän, kyynelet silmissä. Minä kuulin kaikki. Sehän kiittämätön roisto!... Ota heitä nyt sitten vastaan kunnon perheesen! Jumalan kiitos, ei minulla ole tyttäriä! Vaan kyllä teitä palkitsee se, jonka vuoksi panette henkenne uhalle. Ja olkaa varma minun vaiteliaisuudestani siksi, kuin aika tulee, liitti hän. -- Minä olen itse ollut nuori ja palvellut sotaväessä, minä tiedän, ett'ei tämmöisiin asioihin ole sekaantuminen. Hyvästi!

Raukka! hän iloitsee siitä, ett'ei hänellä ole tyttäriä...

Minä menin suoraan Wernerin luo, tapasin hänet kotona ja kerroin hänelle kaikki -- suhteeni Veeraan ja ruhtinatar Mary'in, sekä puhelun, jonka olin kuullut ja josta sain tietää noiden herrojen aikeen petkuttaa minua saamalla minua ampumaan paljaalla ruudilla. Mutta nytpä asia on astunut pilan rajojen yli, eivätkä he, luultavasti, odottaneet sellaista loppua.

Tohtori suostui olemaan sekundanttinani, ja minä annoin hänelle muutamia opetuksia kaksintaistelun ehdoista; hänen tuli pysyä siinä, että asia tapahtuisi niin salaisesti, kuin mahdollista, sillä vaikka minä olen koska tahansa valmis antamaan itseni alttiiksi kuolemalle, niin en vähääkään ole halukas iäksi turmelemaan tulevaisuuttani tässä maailmassa.

Sen jälkeen minä menin kotia. Tunnin kuluttua tohtori palasi retkeltään.

-- Teitä vastaan on tosiaan salaliitto, sanoi hän. -- Minä tapasin Grushnitskin luona rakuunakatteinin ja vielä erään toisen herran, jonka nimeä minä en muista. Riisuakseni kalossini, seisatuin kotvaseksi etehiseen. Heidän keskensä oli kauhea melu ja riita... "Minä en suostu mitenkään!" sanoi Grushnitski: "hän on minua julkisesti loukannut; silloin oli aivan toista..." -- "Mitä se sinuun kuuluu?" vastasi katteini: "minä otan kaikki vastuulleni. Minä olen ollut sekundanttina viidessä taistelussa ja tiedän kyllä, miten siinä tehdään. Minä olen kaikki miettinyt. Ole vain hyvä, äläkä estä minua. Eikä tuo haittaa hiukan peloittaa. Ja mitä siitä lähtee vaaraan heittäytyämisestä, kun kerran voi vapaaksi päästä?..." Silloin minä astuin sisään. He vaikenivat yht'äkkiä. Välipuheemme kestivät jotensakin kauan. Vihdoin päätettiin asia seuraavalla tavalla: viiden virstan paikoilla täältä on jylhä rotko; he lähtevät sinne huomenn' aamuna kello neljä, ja me täältä puolen tuntia myöhemmin heitä. Te ammutte kuuden askelen päässä toisistanne -- sitä vaati itse Grushnitski. Tapettu -- pannaan Tsherkessien nimelle. Mutta kuulkaapa nyt, mitä minä epäilen. He, näette, sekundantit, ovat, varmaan, hiukan muuttaneet entisen kaavansa ja tahtovat luodilla ladata yksinomaisesti Grushnitskin pistuolin. Se näyttää vähän murhan tapaiselta, mutta sallitaanhan juonet sota-aikaan, olletikin aasialaisessa sodassa. Grushnitski kuitenkin näyttää jalommalta muita toveriaan. Mitäs luulette? Ilmaistaanko heille arvanneemme?

-- Eihän milläkään mokomin, tohtori! Olkaa huoleti, kyllä minä puoleni pidän.

-- Mitäs te ai'otte tehdä?

-- Se on minun salaisuuteni.

-- Varokaa ett'ei teidän käy ohraisesti mutta kuudella askelella!

-- Minä odotan teitä, tohtori, huomenna kello neljä; hevoset ovat silloin valmiit... Hyvästi!

Minä istuin kotona, suljettuna huoneeseni, iltaan asti. Ruhtinattaren palvelija tuli kutsumaan minua heille -- minä käskin häntä sanomaan minun olevan sairaana.

* * * * *

Kello on kaksi yöllä... ei nukuta... Mutta tarpeen olisi uinahtaa, ett'ei käsi huomenna vapisisi. Vaikeahan on sentään hairahtua kuudella askelella. Mutta -- herra Grushnitski! eipä teidän peijauksenne onnistu... me vaihdamme rooleja. Nyt on minun etsittävä salaisen pelon merkkejä kalpeilta kasvoiltanne. Miksikä te itse määräsitte nuo kova-onniset kuusi askelta? Te luulette minun ilman vastustusta otsani pilkaksi antavan... mutta mepä heitämme arpaa... ja silloin... silloin... mitä, jos onni häntä vetää? jos minun tähteni vihdoin pettää minut?... Ja ihmekö sitten? Johan se niin kauan on uskollisesti oikkujani palvellut.

Entä sitten? Mikäs on kuollessa, kun kerta kuollakseen?! Maailmalle siitä ei ole suuri vahinko, ja minuakin jo itseäni jotenkin ikävyyttää. Minä olen kuin tanssijaisissa haukotteleva herra, joka ei lähde makaamaan vain sen tähden, ett'eivät hänen vaununsa vielä ole tulleet. Mutta vaunut ovat valmiit... hyvästi!

Muistutellasseni mennyttä aikaani, kyselen ehdottomasti itseltäni: miksi olen elänyt? mihin tarkoitukseen olen syntynyt?... Vaan varmaan semmoinen löytyi ja, varmaankin, oli minulla korkea määräys, sillä minä tunnen sielussani äärettömiä voimia... Mutta minä en ole tätä määräystä käsittänyt, minä viehätyin tyhjien, hyödyttömien intohimojen houkutuksista ja niiden ahjosta lähdin minä kovana ja kylmänä kuin rauta, vaan olin iäksi hävittänyt ylevien pyrintöjen tulen -- elämän paraimman kukan. Ja kuinka monasti olen siitä saakka ollut tapparana salliman käsissä! Teloitusaseena olen langennut tuomittujen uhrien päähän, usein häijyydettä, aina säälittä... Rakkauteni ei ole kenellekään tuottanut onnea, sillä minä en ole mitäkään uhrannut niiden eteen, joita olen rakastanut. Minä olen rakastanut itseäni, oman huvini vuoksi; olen ainoastaan tyydyttänyt sydämeni kummaa vaatimusta, ahnaasti appamalla heidän tunteitaan, heidän hellyyttään, heidän iloansa ja kärsimyksiänsä -- enkä minä ole koskaan voinut ravita itseäni. Siten, nääntynyt nälkäinen, lannuksissa ollen, nukkuu ja näkee edessään uhkuvia ruokia ja poreilevia viinejä; ihastuksella syödä ahmailee hän kuvituksen utuisia antimia, ja hänestä tuntuu helpommalta; mutta kun hän herää -- haihtuu haaveksima... jääpi jälelle kahta kovempi nälkä ja epätoivo!

Ja, kuka ties', minä huomenna kuolen!... eikä maailmassa ole yhtäkään olentoa, joka minua täydellisesti ymmärtäisi. Mikä pitää minua pahempana, mikä parempana, kuin minä todella olen... Mikä sanoo: hän oli hyvä poika, mikä taas -- hän oli roisto. Ja molemmat ovat väärässä. Maksaako sitten enään vaivaa elää? ja eletään kuitenkin -- uteliaisuudesta, jotakin uutta odotellen... Naurattaa ja harmittaa!

* * * * *

Nyt olen jo ollut puolentoista kuukautta N--- linnoituksessa. Maksim Maksiimitsh lähti metsästämään... minä olen yksinäni, ja istua kököttelen ikkunan ääressä; harmaat pilvet ovat peittäneet vuoret juurineen, ja keltaiselta pilkulta näyttää usman läpi aurinko. Ilma on kylmä; tuuli vinkuu ja kolistelee ikkunan luukkuja... Minua ikävyyttää!... Annas kun käyn jatkamaan muistelmiani, joita monet kummalliset tapahtumat ovat keskeyttäneet.

Naurattaa lukiessani viimeistä sivua! -- Minä ai'oin kuolla; se oli mahdotonta, sillä minä en ollut vielä tyhjentänyt kärsimysten maljaa, ja nyt tuntuu, että minun on vielä kauan elettävä.

Kuinka selvään ja syvään koko mennyt aikani on valettu muistiini! Ei yhtäkään piirrettä, ei ainoatakaan värettä ole aika huuhtonut pois.

Muistan, ett'en maannut hetkeäkään kaksintaistelun edellisenä yönä. Kauan en minä voinut kirjoittaa, sillä outo levottomuus valtasi minut. Tunnin verran kävelin minä huoneessani, kävin sitten istumaan ja aukasin Walter Skott'in romaanin, "Puritaanit Skotlandissa", joka oli pöydälläni; alussa minä lu'in työläästi, mutta sitten unhotin kaikki, lumoavan kuvitelman viehättämänä...

Vihdoin sarasti. Hermoni rauhoittuivat. Minä katsoin peiliin: himmeä kalpeus peitti kasvoni, jotka vielä kantoivat rasittavan onnettomuuden jälkiä: mutta silmäni, vaikka ruskean varjon ympäröiminä, loistivat ylpeinä ja heltymättöminä. Minä olin itseeni tyytyväinen.

Käskettyäni satuloimaan hevoset, pukeuduin ja juoksin kylpyhuoneesen. Upotessani kylmän-kiehuvaan Narsani-veteen, tunsin sekä ruumiin- että sielun-voimani palajavan, ja minä nousin ammeesta raittiina ja reippaana, ikäänkuin olisin valmistainut tanssijaisiin. Sanokaapa sitten vieläkin, ett'ei sielu riipu ruumiista!...

Palattuani kotiin tapasin luonani tohtorin. Hän oli puettuna säärystimiin, lyhyiseen nuttuun ja tsherkessiläiseen lakkiin. Minä purskahdin nauruun nähdessäni tuon pikkuisen ukko-nysän kauhean isossa karvalakissa: hänellä ei ole muutenkaan sotaisat kasvot, mutta silloin ne olivat vieläkin tavallista pitemmät.

-- Mitä te olette noin surullinen, tohtori? sanoin minä hänelle. -- Ettekö te ole senkin sata kertaa saattaneet ihmisiä toiseen maailmaan suurimmalla välinpitämättömyydellä? Ajatelkaahan, että minulla on sappikuume, minä voin parantua, ja voin kuollakin; kumpikin on asiain järjestyksen mukaista. Kokekaa pitää minua sairaana, jolla on teille vielä tuntematon tauti -- ja silloin uteliaisuutenne herää korkeimmalleen; te voitte tehdä minussa nyt paljon tärkeitä, fysioloogillisia havainnoita... Väkivaltaisen kuoleman odottaminen, eikö se jo ole oikea tauti?

Tämä ajatus hämmästytti tohtoria ja hän muuttui iloiseksi.

Me nousimme hevosten selkään. Werner kävi molemmin käsin kiinni suitsiin, ja sitten lähdettiin. Tuota pikaa ratsastimme linnoituksen ohitse, etukaupungin kautta, ja tulimme rotkoon, jota pitkin käydä suikerteli tie. Se oli puoleksi kasvanut korkeaa heinää ja tuon tuostakin katkaisi sitä kohiseva puro, jonka poikki oli sahesta kuljettava, tohtorin suureksi tuskaksi, sillä joka kerta seisattui hänen hevosensa veteen.

Minä en muista nähneeni helakkaampaa, raikkaampaa aamua! Aurinko vasta pikkaraisen pilkisteli viheriäin huippujen takaa ja, vuodattaen säteittensä ensimäistä lämpöä huolehtuvaan, viileään yöhön, tuotti kaikkiin tunteisin jotakin suloista voipumusta. Rotkoon ei vielä tunkenut vasta heränneen päivättären iloinen katse; se vain kulloitti kallioiden huippuja, jotka molemmilta puolin yllämme riippuivat. Tiheälehtiset peh'ot, jotka niiden syvissä halkeamissa kasvoivat, sirottelivat vähimmästä tuulen löyhkäyksestä hopeasadetta päällemme. Muistan silloin, enemmän kuin ennen konsanaan, rakastaneeni luontoa. Uteliaasti tarkastelin minä jokaista kastehelmeä, joka hytisi leveällä viiniköynnöslehdellä ja josta heijasti miljooneja taivaankaaren säteitä. Ahnaasti tunki katseeni etäiseen autereen, jonne tie katosi kapenemistaan kaveten; siellä kalliot yhä sinisemmiksi ja hirveämmiksi muuttuivat, ja vihdoin ne näkyivät yhdistyvän läpitunkemattomaksi seinäksi. Me ajoimme ääneti.

-- Oletteko kirjoittaneet testamenttinne? kysyi yht'äkkiä Werner.

-- En.

-- Entä jos teidät tapetaan?...

-- Perilliset ilmautuvat itsestään.

-- Eikö teillä tosiaankaan ole ystäviä, joille tahtoisitte laittaa viimeiset hyväisenne?...

Minä pudistin päätäni.

-- Eikö tosiaankaan ole maan päällä naista, jolle tahtoisitte jättää jotakin muistiksi?...

-- Tahdotteko, tohtori, vastasin minä hänelle, että aukaisen teille sieluni?... Näette, minä olen jo elänyt sen iän, jolloin kuollessa mainitaan armaansa nimi ja ystävälle säädetään kihara voideltuja tahi voitelemattomia hiuksia. Ajatellessani läheistä ja mahdollista kuolemaa, ajattelen minä vain itseäni; toiset eivät tee sitäkään. Ja armahtakoon Herra niitä ystäviä, jotka minut huomenna unohtavat, tahi, sitäkin pahempi, lukevat minun nimelleni Jumala tiesi mitä kaikkia juoruja, sekä niitä naisia, jotka, toista syleillessään, nauravat minulle, ett'eivät herättäisi sukkamieltä vainajaa kohtaan! Elämän myrskystä olen minä vain saanut muutamia aatteita -- enkä yhtäkään tunnetta. Minä punnitsen ja tutkistelen omia intohimojani ja tekojani ankaralla uteliaisuudella, mutta ilman osan ottavaisuutta. Minussa on kaksi ihmistä. Toinen elää sanan täydessä merkityksessä, toinen sitä tutkii ja tuomitsee. Edellinen, kentiesi, tunnin perästä sanoo teille ja maailmalle hyvästi iäksi päiviksi, ja jälkimäinen... jälkimäinen?... Katsokaahan, tohtori: näettekö oikealla kädellä kalliolla kolme ihmismuotoa häämöttävän? Ne ovat kaiketi meidän vastustajamme...

Me laskimme menemään.

Kallion juurella, viidakossa, oli kiinni sidottuna kolme hevosta; me sidoimme myöskin sinne omamme, ja kapusimme itse kapeata polkua myöten kedolle, jossa meitä odottivat Grushnitski, rakuunakatteini ja toinen sekundantti, nimeltä Juhana Ignatjevitsh; hänen sukunimeään en ole koskaan kuullut.

-- Me olemme teitä jo kauan odottaneet, sanoi rakuunakatteini iroonillisella hymyllä.

Minä vedin esiin kelloni ja näytin hänelle.

Hän pyysi anteeksi, sanoen kellonsa edistävän.

Muutamia minuutteja kesti tuskallista äänettömyyttä, jonka tohtori vihdoin keskeytti, kääntymällä Grushnitskin puoleen.

-- Minun mielestäni, sanoi hän, näytettyänne molemmat olevanne valmiit taistelemaan ja sillä maksettuanne velan kunnian vaatimuksille, voisitte, hyvät herrat, selittäidä ja päättää asian sovinnossa.

-- Minä olen valmis, sanoin minä.

Katteini iski silmää Grushnitskille, joka, luullen minun aristelevan, kävi hyvin ylpeän näköiseksi, vaikka siihen asti himmeä kalpeus oli peittänyt hänen poskensa. Siitä pitäen, kuin olimme tulleet, loi hän ensi kerran minuun silmänsä: mutta hänen katseessaan oli jokin levottomuus, joka osoitti sisällistä taistelua.

-- Selittäkää ehtonne, sanoi hän, ja kaikki, mitä voin teidän vuoksenne tehdä, olkaa varma...

-- Ehtoni ovat, että te nyt julkisesti peruutatte parjauksenne ja pyydätte minulta anteeksi...

-- Hyvä herra! minua ihmetyttää, kuinka te uskallatte esittää minulle moisia asioita?...

-- Siis ammutaan. Minä kohotin hartioitani.

-- Olkoon; mutta ajatelkaahan, että toinen meistä välttämättä tulee tapetuksi.

-- Toivon, että se olisitte te...

-- Mutta minäpä olen varma vastakohdasta...

Hän joutui hämille, punastui ja rupesi sitten väkinäisesti nauramaan.

Katteini tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet syrjään. He kuiskuttelivat kauan. Minä olin tullut paikalle jotenkin rauhaa rakastavalla tuulella, mutta tämä kaikki alkoi minua tuskastuttaa.

Tohtori astui luokseni.

-- Kuulkaa, sanoi hän ilmeisellä levottomuudella, te olette varmaankin unhottaneet heidän liittonsa?... Minä en osaa ladata pistuolia, vaan tässä tapauksessa... Te olette kummallinen mies! Sanokaa heille tietävänne heidän hankkeensa -- eivätkä he uskalla... Mikä ihmeen halu? he ampuvat, kuin linnun, teidät vialle...

-- Olkaa huoleti, tohtori, pyydän teitä, ja vartokaa... Minä kyllä laitan niin, ett'ei heidän puolelleen jää mitäkään etua. Kuiskutelkoot, mitä kuiskuttelevat!...

-- Hyvät herrat! tämä käypi jo ikäväksi, sanoin minä heille kovasti. Ammutaan, jos ampuakseen; teillä oli eilen kyllä aikaa keskustella.

-- Me olemme valmiit, vastasi katteini. Asettukaa, hyvät herrat! Tohtori, suvaitkaa mitata kuusi askelta...

-- Asettukaa! kertoi Juhana Ignatjevitsh inisevällä äänellä.

-- Vartokaahan! sanoin minä; vielä yksi ehto. Koska me tulemme ampumaan kuoleman kaupalla, niin olemme velvoitetut tekemään kaikki, mitä voimme, että asia pysyisi salassa, ett'eikä sekundanttimme joutuisi siitä vastaamaan. Suostutteko?...

-- Aivan kernaasti.

-- Siis, kuulkaa, mitä olen miettinyt. Näettekö tuon jyrkän kallion huipulla, oikealla kädellä, kapean, tasaisen kedon? sieltä maahan on noin kolmekymmentä syltä, ehkäpä enemmänkin; alaalla on suippoja kiviä. Kumpikin meistä asettuu aivan partaalle, ja sillä tavoin käypi helppo haavakin kuolettavaksi. Se on varmaankin toiveittenne mukaista, sillä te olette itse määränneet kuusi askelta. Se, joka haavoittuu, kaatuu välttämättä alas ja musertuu murskaksi; kuulan ottaa tohtori ulos, ja silloin on varsin helppoa selittää tämä äkkinäinen kuolema onnettomaksi hyppäykseksi. Me heitämme arpaa, kenen on ensin ammuttava. Lopuksi ilmoitan teille, ett'en toisin taistele.

-- Olkoon! sanoi katteini, katsottuaan tarkoittavasti Grushnitskiin, joka nyykäytti päätään suostumisen merkiksi. Hänen kasvonsa muuttuivat vähän väliä. Minä panin hänet tukalaan tilaan. Ampuessaan tavallisilla ehdoilla, hän olisi voinut tähdätä jalkaani, helposti minua haavoittaa ja siten tyydyttää kostonsa liiaksi raskauttamatta omaa tuntoaan; mutta nyt hänen oli joko ampuminen ilmaan, tahi rupeaminen murhaajaksi, tahi vihdoin heittäminen katala aikeensa alistumalla minun kanssani samanlaisen vaaran alle. Sillä hetkellä en olisi tahtonut olla hänen sijassaan. Hän vei katteinin syrjään ja alkoi puhua hänelle jotakin hyvin innokkaasti. Minä näin, kuinka hänen sinistyneet huulensa värisivät, mutta katteini kääntyi hänestä pois halveksivalla hymyllä. -- Hullu! sanoi hän Grushnitskille jotenkin kovaan: sinä et ymmärrä mitään!... Lähtekäämmehän, hyvät herrat!

Kapea polku kävi ylös jyrkkäydelle pensaiden välitse. Kallion lohkareet muodostivat epävakaisia astimia noissa luonnon portaissa, ja me aloimme kavuta niitä myöten tarttuen kiinni pensaisin.

Grushnitski kävi edellä, hänen jäljessään sekundanttinsa ja sitten tohtori ja minä.