Part 12

-- Minä ihmettelen teitä, sanoi tohtori, puristaen kovasti kättäni. -- Antakaas koetella valtasuonta!... Ohoo! aivan kuni kuumeessa!... mutta kasvoista ei huomaa mitään... silmätkin kiiluvat tavallista kirkkaampina.

Samassa tulla rapisi pieniä kiviä jalkojemme eteen. Mitä se on? Grushnitski oli kompastunut; oksa, johon hän oli tarttunut, taittui, ja hän olisi vierinyt alas selälleen, ell'eivät hänen sekundanttinsa olisi saaneet hänestä kiinni.

-- Olkaa varoillanne! huusin minä hänelle, älkää liian aikaiseen langetko; se on paha enne. Muistakaa Juulius Caesaria!

Tulimme siitä sitten esiin pistävän kallion huipulle, keto oli hienolla hiekalla peitetty, ikäänkuin varten vasten kaksintaisteluksi. Ympärillä vuorien kukkulat, lukemattoman lauman kaltaisina, likistyivät toisiinsa, hälveten aamun kultaiseen huuruun, ja etelässä kohosi valkoisena möhkäleenä Elborus sulkien jäähuippujen jonon, joiden välissä jo juosta harhaeli idästä tulvanneita kultaisia pilviä. Minä astuin kedon reunalle ja katsoin alas. Päätäni oli vähällä pyörryttää; siellä, alahalla, näytti kolkolta ja kylmältä, kuin haudassa; sammaliset kivikärjet, joita myrsky ja aika olivat alas syösneet, odottivat saalistaan.

Keto, jossa meidän piti ampua, oli melkein kolmion muotoinen. Esiin pistävästä kulmasta mitattiin kuusi askelta ja päätettiin, että se, jonka ensin oli kohtaaminen vihollisen tulta, käy seisomaan ihan kulmaan selin kuiluun päin; joll'ei hän tule tapetuksi, niin vastustajat vaihtavat paikkoja.

Minä päätin jättää kaikki edut Grushnitskille; minä tahdoin koettaa häntä, ja voihan hänen sielussaan syttyä kipene jalomielisyyttä -- ja silloin olisi kaikki parhain päin kääntynyt; mutta itserakkaus ja luonteen heikkous saivat voittoriemun!... Minä tahdoin itselleni täyden oikeuden olemaan häntä säälimättä, jos sallima minua armahtaa. Kukapa ei ole tehnyt sellaisia sopimuksia omantuntonsa kanssa?

-- Heittäkää arpaa, tohtori! sanoi katteini.

Tohtori otti taskustaan hopearahan ja kohotti sen ylös.

-- Risti! huusi Grushnitski nopeasti, niinkuin se, jonka yht'äkkiä ystävä survauksella on herättänyt.

-- Ruunu! sanoin minä.

Raha kiekahteli ja putosi helisten alas; kaikki juoksimme katsomaan.

-- Te olette onnellinen, sanoin minä Grushnitskille. Teidän on ampuminen ensin! Mutta muistakaa, ell'ette minua tapa, niin minä en hairahda --; en, Jumal'auta!

Hän punastui; hänen oli häpeä tappaa aseeton mies. Minä katsoin häntä terävästi silmiin; tuokion minusta näytti, että hän heittäytyy jalkojeni juureen ja rukoelee anteeksi; mutta käykös tunnustaminen tuommoista katalaa yritystä?... Hänellä oli enään vain yksi keino -- ampua ilmaan. Ja minä olin varma hänen niin tekevän! Sitä voi estää ainoastaan ajatus, että minä vaadin toista taistelua.

-- Nyt! kuiskasi minulle tohtori, tempoen hihastani; ell'ette nyt sano meidän tietävän heidän aikeensa, niin kaikki on hukassa. Katsokaa, hän jo lataa... ell'ette te mitään sano, niin minä itse...

-- Ei millään mokomin, tohtori! vastasin minä, pidellen häntä kädestä. Te pilaatte kaikki, te annoitte minulle sananne olevanne sekaantumatta... Mitä teillä siinä on tekemistä? Kukaties, minä tahdonkin tulla tapetuksi...

Hän katsoi minuun ihmetyksellä.

-- Vai niin, se on toista!... mutta älkää minua syyttäkö toisessa maailmassa...

Katteini oli sillä välin ladannut pistuolit ja antoi toisen Grushnitskille hymyillen ja kuiskaten hänelle jotakin korvaan, toisen minulle.

Minä asetuin kedon kulmaan, ponnistaen kovasti vasempaa jalkaani kiveä vasten ja kumartuen hiukan eteenpäin, ett'en kaatuisi taaksepäin, jos saisin helpon haavan.

Grushnitski asettui vastapäätä minua ja, merkin annettua, kohotti pistuolin. Hänen polvensa vapisivat. Hän tähtäsi suoraan otsaani.

Selittämätön vimma rupesi kiehumaan povessani.

Yht'äkkiä laski hän alas pistuolin suun ja, muuttuen vaaleaksi, kuin palttina, kääntyi sekundanttinsa puoleen:

-- En voi, sanoi hän kumealla äänellä.

-- Pelkuri! vastasi katteini.

Laukaus pamahti. Kuula hipaisi polveani. Ehdottomasti astuin minä muutaman askelen eteenpäin, pikemmin poistuakseni äyräältä.

No, veli Grushnitski, vahinko, että hairahdit! sanoi katteini. Nyt on sinun vuorosi, asetu! Syleile minua ensin, me emme enään näe toisiamme! He syleilivät; katteini voi tuskin pidättää nauruaan. -- Älä pelkää, liitti hän, viekkaasti katsottuaan Grushnitskiin, tässä maailmassa on kaikki mitätöntä... Suo siellä, vetelä täällä, vastaranta kaikkialla!

Sanottuaan sopivalla mahtipontisuudella tämän traagillisen fraasin, meni hän paikalleen. Juhana Ignatjevitsh, kyynelet silmissä, syleili myöskin Grushnitskia, joka sitten jäi yksin minua vastaan. Vieläkin koen itselleni selittää, mitä lajia tunnetta silloin kiehui povessani: siinä oli sekä harmia loukatusta itserakkaudesta että ylenkatsetta, ja häijyyttä, joka syntyi ajatellessani, että mies, joka siinä niin vakuutettuna, niin levollisena ja röyhkeänä katseli minua, kaksi minuuttia sitten, alistamatta itseään mihinkään vaaraan, tahtoi tappaa minut kuin koiran, sillä, vähän kovemmin jalkaan haavoitettuna, olisin välttämättä kaatunut alas kalliolta.

Minä katselin häntä vähän aikaa terävästi silmiin, kokien huomata edes pientä katumuksen haametta. Mutta minusta näytti, kuin hän olisi pidättänyt hymyään.

-- Minä neuvon teitä ennen kuolemaa rukoilemaan Jumalaa, sanoin minä hänelle silloin.

-- Älkää huoliko enemmän minun sielustani, kuin omastannekaan. Pyydän teitä vain: ampukaa pikemmin.

-- Te ette siis peruuta herjaustanne? ettekä pyydä minulta anteeksi?... Miettikää hyvin: eikö omatuntonne sano teille mitäkään?

-- Herra Petshoorin! huusi rakuunakatteini. Te ette ole tulleet tänne ripittämään, pyydän teitä huomauttaakseni... Lopettakaamme pikemmin, sillä joku sattuu ajamaan rotkossa -- ja näkee meidät.

-- Hyvä! Tohtori, tulkaa tänne.

Hän tuli, tohtori raukka! Hän oli vaaleampi kuin Grushnitski kymmenen minuuttia sitten.

Seuraavat sanat lausuin minä tahallani harvaan, kovaan ja selvään, kuin kuoleman tuomion:

-- Nämä herrat ovat, luultavasti kiireissään, unhottaneet panna luotia pistuoliini. Pyydän teitä lataamaan sen uudestaan -- ja hyvin!

-- Se ei ole mahdollista! huusi katteini; se ei ole mahdollista! Minä latasin molemmat pistuolit. Olisiko tuosta luoti vierinyt ulos... Se ei ole minun vikani! -- Ja teillä ei ole oikeutta lataamaan uudestaan... ei mitäkään oikeutta... Se on aivan vastoin sääntöjä; minä en suvaitse...

-- Hyvä! sanoin minä katteinille. Jos niin on, niin ampukaamme me samoilla ehdoilla.

Hän joutui hämille.

Grushnitski seisoi alla päin, hämmästyneenä ja synkeänä.

-- Anna heidän olla! sanoi hän vihdoin katteinille, joka tahtoi temmaista pistuolin tohtorin kädestä. -- Tiedäthän itse heidän olevan oikeassa.

Turhaan teki katteini hänelle kaikenlaisia merkkejä. -- Grushnitski ei ottanut niitä huomatakseenkaan.

Sillä välin oli tohtori ladannut pistuolin ja antoi sen minulle.

Nähtyään sen, katteini sylkäsi ja polki jalkaansa.

-- Pöllö sinuakin on, veliseni! sanoi hän: koko mokoma pöllö!... Kun kerran luotit minuun, niin tottelekin sitten kaikessa... Se on sulle parahiksi! Kuole siihen sitten, kuin kärpänen... Hän kääntyi ja mutisi pois mennessään: "ja yhtä kaikki se on aivan vastoin sääntöjä".

-- Grushnitski! sanoin minä, vielä on aikaa. Peruuta panettelusi, ja minä annan sinulle kaikki anteeksi. Sinun ei onnistunut peijata minua, ja sillä on itserakkauteni tyydytetty. Muista, että olemme ennen olleet ystäviä.

Hänen kasvonsa leimahtivat, silmänsä kiiluivat.

-- Ampukaa! vastasi hän. Minä halveksin itseäni, teitä minä vihaan. Ell'ette minua tapa, niin minä salakkali yöllä murhaan teidät. Meillä ei ole molemmilla maan päällä sijaa.

-- Minä laukaisin...

Kun savu oli hajonnut, ei Grushnitskia ollut kedolla enään. Tomu vain häilyi keveänä patsaana kuilun partaalla.

Kaikki huudahtivat yhteen ääneen.

-- Finita la comedia! sanoin minä tohtorille. Hän ei vastannut mitään, vaan kääntyi kauhistuneena pois.

Minä kohotin hartioitani ja kumarsin Grushnitskin sekundanteille.

Laskeutuessani alas polkua myöten, huomasin kallioiden halkeamien välitse Grrushnitskin verisen ruumiin. Ehdottomasti peitin minä silmäni.

Irroitettuani hevoseni, lähdin käyten ajamaan kotia. Sydämelläni lepäsi kivi. Aurinko näytti minusta himmeältä, sen säteet eivät minua lämmittäneet.

Tällä puolen etukaupunkia käänsin oikealle rotkoon. Ihmismuoto raskautti minua, minä tahdoin olla yksin. Suitset löyhässä, alla päin, ajoin minä kauan, ja tulin vihdoin aivan tuntemattomaan paikkaan. Minä käännyin takasin ja aloin etsiä tietä. Aurinko jo laskeutui, kun minä lähestyin Kislovodskia, runneltuneena, runneltuneella hevosella.

Palvelijani ilmoitti Wernerin käyneen minun luonani ja antoi minulle kaksi kirjettä, toisen häneltä, toisen... Veeralta.

Minä aukaisin ensimäisen, joka oli seuraavaa sisältöä:

"Kaikki on järjestetty, niin hyvin, kuin suinkin. Rujostunut ruumis tuotiin tänne, luoti otettiin ulos. Kaikki luulevat onnettoman kohtauksen olleen syynä hänen kuolemaansa. Komendantti ainoastaan, joka luultavasti tiesi teidän riidastanne, pudisti päätään, vaan ei sanonut mitään. Ei mitään todisteita löydy teitä vastaan, ja te voitte maata rauhassa, jos voitte... Hyvästi."

Pitkään aikaan en saattanut au'aista toista kirjettä... Mitäpä hän kirjoittanee?... Raskas aavistus kuohutti sieluani.

Kas tässä kirje, joka sanasta sanaan on lähtemättömäksi uurtunut muistiini:

"Kirjoitan sinulle täydessä vakuutuksessa, ett'emme koskaan enään näe toisiamme. Erotessani sinusta muutama vuosi sitten, ajattelin samoin, mutta taivas näki hyväksi koetella minua toistamiseen; minä en kestänyt tätä koettelua, heikko sydämeni lannistui jälleen tutun äänen alle... ethän sentähden halveksi minua -- ethän? Tämä kirje on oleva samalla jäähyvästini ja tunnustukseni; minä olen velvoitettu sanomaan sinulle kaikki, mitä sydämelleni on keräytynyt siitä saakka, kuin se sinua rakastaa. Minä en käy sinua syyttämään, sillä sinä olet kohdellut minua niin, kuin joka mies ainakin olisi tehnyt. Sinä rakastat minua, kuin omaisuuttasi, kuin keskenään vaihtuvien ilojen, myrskyjen ja murheiden lähdettä, joita paitsi elämä on ikävä ja yksitoikkoinen. Sen minä alussa ymmärsin... Mutta sinä olit onneton, ja minä uhrasin itseni, toivossa sinun joskus arvostelevan uhraustani ja joskus ymmärtävän sitä syvää hellyyttä, joka ei riippunut mistäkään ehdoista. Siitä saakka on aikaa pitkältä kulunut, ja minä olen tunkenut kaikkiin sydämesi salaisuuksiin... olen vakuuttainut, että se oli turhaa toivomista. Minusta tuntui katkeralta! Mutta rakkauteni kasvoi yhteen sieluni kanssa; se himmeni, vaan se ei sammunut".

"Me eroamme iäksi, mutta voit olla vakuutettu, ett'en koskaan ole rakastava toista, sillä sinulle on sieluni ammentanut kaikki aarteensa, kyynelensä ja toivonsa. Se, joka kerran on sinua rakastanut, ei voi ilman jotakin ylenkatsetta katsoa muihin miehiin, ei sillä, että olisit heitä parempi, ei, ei! vaan sinun luonnossasi on jotakin erityistä -- sinulle yksistään omituista, jotakin kopeaa ja salamielistä, äänessäsi, mitä hyvänsä puhuisitkin, on voittamaton valta; ei kukaan osaa niin alituisesti pyrkiä rakastetuksi, ei kenessäkään ole pahe niin viehättävä, ei kenenkään katse lupaa niin paljo autuutta, ei kukaan osaa paremmin käyttää etujansa, eikä kukaan voi olla niin todellisesti onneton, kuin sinä, sillä ei kukaan ko'e niin paljo vakuuttaa itselleen vastakohtaa".

"Nyt minun täytyy selittää sinulle syy pikaiseen lähtööni; se näyttänee sinusta vähäpätöiseltä, sillä se koskee yksinään minua".

"Tänä aamuna tuli mieheni luokseni ja kertoi sinun riidastasi Grushnitskin kanssa. Nähtävästi kasvoni hyvin muuttuivat, sillä hän katseli minua kauan ja terävästi silmiin; minä olin vähällä langeta tainnoksiin ajatellessani, että sinun on tänään taisteleminen ja että minä olen siihen syypää; minä luulin tulevani hulluksi... Mutta nyt, kun minä kykenen aprikoimaan, olen varma, että sinä jäät elämään. Mahdotonta, että sinä kuolisit ilman minua, mahdotonta! Mieheni käveli kauan huoneessa; en tiedä, mitä hän minulle puhui, enkä muista, mitä minä hänelle vastasin... varmaan sanoin hänelle sinua rakastavani... Muistan vain, että hän puhelumme lopuksi solvaisi minua kauhealla sanalla ja meni ulos. Minä kuulin, kuinka hän käski valjastamaan vaunut... Nyt olen jo kolme tuntia istunut ikkunan ääressä ja odottanut palaustasi... Mutta sinä elät, sinä et voi kuolla!... Vaunut ovat melkein valmiit... Hyvästi, hyvästi... Minä olen kadotettu -- mutta vähät siitä! Jospa voisin olla varma, että sinä minua aina muistat -- en sano enään rakastat -- en, vaan muistat... Hyvästi; joku tulee... täytyy piiloittaa kirje..."

"-- Eikö niin? Ethän sinä rakasta Maryä? Ethän sinä häntä nai? -- Kuule, sinun täytyy tehdä minulle tämä uhraus; minä olen sinun tähtesi kadottanut kaikki maailmassa..."

Kuin mieletön juoksin minä portaille, hyppäsin tsherkessiläisen hevoseni selkään, jota talutettiin pihalla, ja laskin täyttä karkua Pjätigorskin tietä myöten. Armahtamatta ajoin minä uupunutta hevostani, joka korskuen ja vaahdoten kiidätti minua kivistä tietä pitkin.

Aurinko oli jo kätkeytymäisillään mustaan pilveen, joka lepäsi läntisten vuorien selänteillä. Rotkossa tuli pimeä ja kostea. Jymeästi ja yksitoikkoisesti ulvoi Podkuumok, kivien poikki kulkuansa ohjaten. Minä ratsastin, hengästyen kärsimättömyydestä. Ajatus, ett'en tapaisi häntä Pjätigorskissa, jyskytti, kuni vasaralla, sydäntäni. Tuokion, vielä tuokion nähdä hänet, jättää hyvästi ja puristaa hänen kättään... Minä rukoilin, kiroilin, itkin, nauroin... ei, ei mikään voi kuvata levottomuuttani, toivottomuuttani!... Mahdollisuudesta kadottavani hänet ainaiseksi, kävi Veera minulle kalliimmaksi kaikkia maan päällä, kalliimmaksi elämää, kunniaa, onnea! Jumala tiesi, mitkä kummalliset, mitkä raivoisat mietteet päässäni kihisivät... Ja sillä välin minä vain armahtamatta ajaa kiidättelin. -- Mutta aloinpa tuosta huomata, että ratsuni raskaammin hengittää; pari kertaa se jo kompastuikin tasaisella tiellä. -- Oli vielä viisi virstaa Essentukkiin -- kasakka-kylään, jossa voin istua toisen hevosen selkään.

Kaikki olisi ollut pelastettu, jos ratsullani olisi riittänyt voimia vielä kymmeneksi minuutiksi! Mutta, kohotessaan pienestä notkosta, vuorilta tultaessa, jyrkässä käänteessä, se kaatua rojahti maahan. Minä hyppäsin ketterästi alas, tempoelin suitsista nostaakseni sitä -- vaan turhaan; tuskin huomattava huokaus lähti sen kiristettyjen hammasten välitse ja muutamain minuuttien perästä se heitti henkensä. Minä jäin yksin arolle, kadotettuani viimeisen toivoni; minä koettelin mennä jalkaisin jalkani hervahtivat; päivän vaivoista ja unettomuudesta vaipuneena minä lankesin märälle nurmelle ja rupesin itkemään, kuin lapsi.

Ja kauan makasin minä liikkumattomana katkerasti itkien, pidättämättä kyyneliäni ja nyyhkytystäni. Minä luulin sydämeni pakahtuvan. Lujuuteni, kylmäverisyyteni oli haihtunut, kuin huuru. Sielu heikkoni, järki vaikeni, ja jos joku olisi silloin nähnyt minut, olisi se halveksien kääntynyt pois.

Kun öinen kaste ja vuorituuli olivat virkistyttäneet tulista päätäni, tulivat ajatukseni tavalliseen järjestykseen ja minä ymmärsin, että oli hyödytöntä ja järjetöntä ajaa kadonnutta onnea. Mitä minä vielä tarvitsin? -- hänet nähdä? -- miksikä? eikös kaikki ollut väliltämme loppunut? Yksi katkera jäähyväis-suudelma ei rikastuta muistojani, ja sen jälkeen on eroaminen vain vaikeampi.

Minusta oli sentään hyvää, että voin itkeä. Muutoin siihen, kukaties', oli syynä sortuneet hermot, valvottu yö, kaksi minuuttia pistuolin suun edessä ja tyhjä vatsa.

Kaikki oli parahaksi! Tämä uusi kärsimys teki minuun onnellisen käänteen. Itkeminen on terveellistä, ja sitä paitsi, luultavasti, en seuraavanakaan yönä olisi silmiäni ummistanut, ell'en olisi ratsastanut ja ollut pakotettu paluumatkalla käymään viisitoista virstaa.

Minä tulin takasin Kislovodskiin kello viisi aamulla, heittäydyin vuoteelleni ja nukuin Napoleonin unta Vaterloon tappelun jälkeen.

Herättyäni oli ulkona jo pimeä. Minä istuin avonaisen ikkunan ääreen, aukaisin nuttuni -- ja vuorituuli vilpotteli rintaani, joka ei vielä ollut rauhoittunut väsymyksen raskaasta unesta. Kaukana toisella puolen jokea, sitä varjostavien lehmusten tuuheiden latvojen läpi, pilkotteli tulia linnoituksen ja kylän rakennuksista. Meidän pihalla oli kaikki hiljaa, ruhtinattaren huoneuksessa oli pimeä.

Tohtori astui sisään; hänen otsansa oli rypistynyt, ja vastoin tavallisuutta hän ei ojentanut minulle kättä.

-- Mistä tulette, tohtori?

-- Ruhtinatar Liigovskajalta; hänen tyttärensä on sairas -- hermojen heikonnusta... Mutta asia on, näette, se, että esivalta jo aavistaa, ja, paikka ei mitään varmaa voi näyttää toteen, niin kuitenkin neuvon teitä olemaan varoillanne. Ruhtinatar sanoi minulle tänään tietävänsä teidän ampuneen hänen tyttärensä tähden. Hänelle on kaikki kertonut tuo ukko... mikäs se onkaan? Hän oli läsnä teidän kahakassanne ravintolassa. Minä tuin teitä edeltämään. -- Hyvästi. Kentiesi emme enään toisiamme näe; teidät lähetetään jonnekin.

Hän seisattui kynnykselle. Hänen teki mieli puristaa kättäni... ja jos minä olisin näyttänyt äänelle siihen vähintäkin halua, niin olisi hän heittäytynyt kaulaani; mutta minä olin kylmä, kuin kivi, ja hän meni ulos.

Semmoiset ne ovat kaikki ihmiset! Edeltä käsin he tietävät teon pahat puolet, auttavat, neulovat, vieläpä sen hyväksyvätkin, nähdessään toisen keinon mahdottomuuden -- mutta sitten viruttavat kätensä ja kääntyvät nureksien pois siitä, joka oli rohkea ottamaan päällensä vastaavaisuuden koko kuorman. Kaikki ne ovat semmoisia, kaikkein paraimmat, kaikkein viisaimmatkin.

Saatuani seuraavana aamuna korkeimmalta virastolta käskyn lähtemään N--- linnoitukseen, poikkesin jäähyväisille ruhtinattaren luo.

Hän kummastui, kun hänen kysymykseensä, oliko minulla hänelle mitäkään tärkeätä sanottavaa, vastasin, että toivotan hänelle onnea y.m.

-- Mutta minun täytyy puhua kanssanne hyvin tähdellisiä asioita.

Minä kävin ääneti istumaan.

Näkyi, ett'ei hän tietänyt, mistä alkaa; hänen kasvonsa rusottuivat, hänen pulleat sormensa naputtelivat pöytään; vihdoin alkoi hän katkonaisella äänellä näin:

-- Kuulkaa, monsieur Petshoorin, minä, luulen että te olette kunnon mies.

Minä kumarsin.

-- Olenpa siitä varmakin, jatkoi hän, vaikka teidän käytöksenne on hiukan epäilyttävä, mutta teillä saattaa olla syitä, joita en tunne, ja niitäpä teidän pitää nyt minulle uskoa. Te olette puolustaneet tytärtäni parjauksesta, olette ampuneet hänen tähtensä -- siis olette panneet henkenne uhalle... Älkää vastatko, minä tiedän, ett'ette sitä tunnusta, sillä Grushnitski on tapettu (hän teki ristin merkin). Jumala antaa hänelle anteeksi -- ja, toivon, teille myös... Tämä ei koske minuun... minä en tahdo teitä soimata, sillä tyttäreni, vaikka viattomasti, on ollut siihen syynä. Hän on sanonut minulle kaikki... luullakseni, kaikki; te selititte hänelle rakkautenne... hän tunnusti teille omansa (ja ruhtinatar huo'ahti raskaasti). Vaan hän on sairas, ja minä olen varma, ett'ei se ole tavallista tautia! Salainen suru kuolettaa hänet; hän ei tunnusta, mutta olen varma teidän olevan siihen syypää... Kuulkaa: te luulette, ehkä, minun hakevan arvo-asteita, ääretöntä rikkautta -- luopukaa luulostanne, minä tahdon vain tyttäreni onnea. Nykyinen asemanne ei ole kadehdittava, mutta se voipi parantua. Teillä on omaisuutta, teitä tyttäreni rakastaa, ja hän on niin kasvatettu, että hän tuottaa onnea miehelleen. Minä olen rikas, hän on ainoa lapseni... Sanokaa, mikä teitä pidättää?... Nähkää, minun ei olisi pitänyt teille tätä kaikkea puhua, mutta minä luotan sydämeenne, kunniaanne -- muistakaa, minulla on yksi tytär... yksi ainoa...

Hän rupesi itkemään.

-- Ruhtinatar, sanoin minä, minun on mahdoton teille vastata, suvaitkaa minun puhutella tytärtänne kahden kesken...

-- En koskaan! huudahti hän nousten tuolilta kovasti liikutettuna.

-- Kuinka tahdotte, vastasin minä, tehden lähtöä.

Hän mietistyi, teki minulle merkin kädellään, että odottaisin, ja meni ulos.

Kului viisi minuuttia; sydämeni sykki kovasti, mutta ajatukseni olivat rauhalliset, pääni kylmä; kuinka hyvään etsinkin povestani rakkauden kipenettä armasta Mary'ä kohtaan, niin olivat ahkeroimiseni turhia.

Silloin ovi aukeni ja hän astui sisään. Herra Jumala! kuinka hän oli muuttunut siitä asti, kuin en ollut häntä nähnyt -- ja oliko siitä kauan?

Käytyään keskelle huonetta hän huojahti; minä hypähdin seisoalle, annoin hänelle käteni ja talutin hänet tuoliin.

Minä seisoin hänen vastassaan. Me olimme kauan vaiti; hänen suuret silmänsä, täynnä selittämätöntä surua, näkyivät etsivän silmistäni jotakin toivon kaltaista; hänen vaaleat huulensa kokivat turhaan hymyillä, hänen hennot kätensä, yhdistettyinä hänen sylissään, olivat niin laihat ja kuuleat, että minun tuli häntä sääli.

-- Neiti, sanoin minä, te tiedätte minun teille nauraneen? Te varmaan halveksitte minua.

Hänen poskillaan näkyi tautimainen puna.

Minä jatkoin: niinmuodoin te ette voi minua rakastaa.

Hän kääntyi pois, nojasi kyynärpäänsä pöytään, peitti silmänsä, ja minusta näytti, että niissä kiilsi kyyneliä.

-- Herra Jumala! lausui hän tuskin huomattavasti.

Tuopa kävi sietymättömäksi: vielä kotvan ja minä olisin langennut hänen jalkainsa juureen.

-- Siis itse näette, sanoin minä, mitä suinkin lujalla äänellä ja teeskennellyllä hymyllä: itse näette, ett'en voi teitä naida. Jospa te sitä nyt tahtoisittekin, niin pian sen katuisitte. Haasteluni äitinne kanssa on pakottanut minua selittäimään teille näin avonaisesti ja näin törkeästi; toivon hänen olevan erehdyksissä; teidän on helppo häntä siitä poistaa. Näettehän, että minä teidän silmissänne näyttelen mitä kurjimpaa ja ilettävimpää roolia, vieläpä sen tunnustan -- siinä kaikki, mitä voin teille tehdä. Kuinka paha luulo tahansa teillä minusta olisikin, niin minä sille alistun... Näettekö, että olen kehno teidän rinnallanne?... Eikö niin, että, jospa minua olettekin rakastaneet, tästä pitäen ylenkatsotte minua?...

Hän kääntyi minuun päin, kalpeana kuin marmori, hänen silmänsä vain loistivat ihmeellisesti.

-- Minä vihaan teitä!... sanoi hän.

Minä kiitin, kumarsin kunnioituksella ja menin pois.

Tunnin perästä kiidätti kuriiritroikka minua Kislovodskista. Muutaman virstan päässä Essentukista näin tien varrella virman ratsuni ruumiin; satulan olivat, luultavasti, ohitse kulkevat kasakat ottaneet ja, sen paikalla, istui kaksi korppia. Minä huo'ahdin ja käännyin pois.

Ja nyt täällä, tässä ikävässä linnoituksessa, minä usein kysyn itseltäni, miettiessäni mennyttä aikaa: miksi en tahtonut astua tälle salliman avaamalle tielle, jossa minua odotti hiljaiset ilot ja sielun rauha?... Vaan minä en olisi sopinut sen kohtalon kanssa! Minä olen kuin merimies, joka on syntynyt ja kasvanut yhteen myrskyihin ja tappeluihin, ja rannalle heitettynä hän ikävöi ja nääntyy, kuinka hyvänsä häntä houkuttelisikin varjoisa lehto, miten tahansa paistaisikin rauhan aurinko; päivät pitkät hän kävelee hiekkarannalla, kuuntelee vyöryvien aaltojen yksitoikkoista loisketta ja tähystelee utuiseen kaukaisuuteen, nähdäkseen, eikö siellä, sillä vaalealla rai'alla, joka erottaa sinisen syvänteen harmaista hattaroista, haamota kaivattu purje, joka, alussa kalalokin siiven kaltaisena, sitten vähitellen eriää lakkapäiden vaahdosta ja tasaisesti tulla laskettaa lähemmäksi autiota satamaa...

III.

Sallimaan Uskoja.

Minä, näette, kerran satuin oleskelemaan kaksi viikkoa eräässä kasakka-kylässä, vasemmalla siivellä, jossa myöskin majaeli pataljoona jalkaväkeä. Iltasin kokoontuivat upsierit vuorotellen toinen toisensa luo korttia lyömään.

Kerran, bostoniin kyllästyneinä, kortit pöydän alla, tulimme istuneeksi hyvin kauan majuori S---in luona; puhelu oli, vastoin tavallisuutta, hauska. Juteltiin siitä, että meidänkin joukossa löytyy monta, jotka, niinkuin Muhamettilaiset, uskovat ihmisen kohtalon muka olevan taivaassa kirjoitetun; jokainen kertoi kaikenlaisia kummallisia tapauksia _pro_ tai _contra_.