Part 13

-- Hyvät herrat! kaikki tämä ei todista mitään, sanoi vanha majuori, -- eihän teistä ole kukaan ollut läsnä noissa kummallisissa tapauksissa, joilla te vahvistatte mielipiteitänne.

-- Tietysti, ei kukaan, sanoivat monet, mutta me olemme kuulleet luotettavilta ihmisiltä...

-- Mitä joutavia! sanoi muudan: -- missä ne luotettavat ihmiset ovat, jotka ovat nähneet luettelon, missä meidän kuolemamme hetki on määrätty?... Ja jos tosiaan edeltämääräystä eli predestinationia on, niin mitäs varten sitten meille on annettu tahto, järki? Miksi meidän pitää tehdä tili teoistamme?

Silloin eräs upsieri, joka istui huoneen nurkassa, nousi seisoalle ja, lähestyen verkalleen pöytää, heitti kaikkiin rauhallisen ja juhlallisen katseen. Hän oli syntyänsä Serbialainen, niinkuin hänen nimestään näkyi.

Luutnantti Wuulitshin ulkonäkö vastasi täydellisesti hänen luonteesensa. Pitkä vartalo, tumman veriset kasvot, mustat hiukset, mustat, terävät silmät, iso, vaan säännöllinen nenä -- hänen kansansa ominaisuus -- surullinen ja kylmä hymy, joka alituisesti harhaeli hänen huulillaan -- tämä kaikki ikäänkuin yhdistyi antamaan hänelle erinomaisen olennon muodon, joka ei voi tasata ajatuksiaan ja tunteitaan salliman hänelle antamain toveriensa kanssa.

Hän oli urhoollinen, väitteli harvoin, mutta pätevästi, eikä uskonut kenellekään sydämensä- ja koti-salaisuuksiaan. Viiniä hän ei juonut melkein ensinkään. Nuoria kasakka-tyttöjä -- joiden viehkeyttä on vaikea käsittää, ell'ei ole heitä nähnyt: -- hän ei koskaan armastellut. Puhuttiinpa sentään, ett'ei everstin rouva ollut aivan välinpitämätön hänen kuvailevista silmistään; mutta siin' ei ollut naurun paikka, jos siitä vain Wuulitshille mainittiin.

Oli ainoastaan yksi kiihko, jota hän ei salannut -- kiihko kortinlyöntiin. Viheriäisen pöydän ääressä hän unhotti kaikki, ja tavallisesti hän hävitti; mutta alituiset onnettomuudet vain kiihdyttivät hänen itsepäisyyttään. Kerrottiin, että hän kerran sotaretkellä oli yöllä heitellyt pankkia päänalaisella; silloin oli onni häntä kauheasti kannattanut. Yht'äkkiä kuului laukauksia, lyötiin hätärumputusta, kaikki hyppäsivät pystyyn ja tarttumaan aseisin. "Pane _va_-pankki!" [s.o. onnenkaupan-peleissä koko rahapanoksen, joka on pöydällä, peliin jättäminen. Va la banque!] huusi Wuulitsh, nousematta ylös, eräälle mitä kiihkeimpiä punkteerajoita. -- Seitonen seisoo! vastasi hän, juostessaan pois. Huolimatta yleisestä häiriöstä, jakoi Wuulitsh pankkipidoksen; kortti tulikin.

Kun hän ilmestyi riviin, niin siellä jo parasta kättä aika lailla ampua paukutettiin. Wuulitsh ei huolinut kuulista eikä Tshetshentsien kalvoista, vaan haki tuon onnellisen punkteeraajan.

-- Seitonen tuli! huusi hän nähtyään hänet vihdoin tarkk'ampujien rivissä, jotka alkoivat ahdistaa vihollista ulos metsästä, ja, mentyään lähemmäksi, otti hän kukkaronsa ja lompakkonsa ja antoi ne onnelliselle, huolimatta hänen vastustelemisestaan maksun sopimattomuudesta. Täytettyään tämän vastenmielisen velvollisuuden, syöksi hän eteenpäin, viehätti jälkeensä sotamiehet ja aina tappelun loppuun asti mitä kylmäverisimmästi ampueli Tshetshentsien kanssa.

Kun luutnantti Wuulitsh astui pöydän ääreen, niin kaikki vaikenivat, odottaen häneltä jotakin omituista esiytymistä.

-- Hyvät herrat! sanoi hän (hänen äänensä oli levollinen, vaikka tavallista matalampi): -- hyvät herrat, mitä turhista kiistoista? Te tahdotte todisteita? Minä esittelen teille koettelemaan minun kanssani, voiko ihminen omavaltaisesti säätää elämästään, vai onko jokaiselle edeltäkäsin määrätty surman hetki... Kuka haluaa?

-- En minä, enkä minä! kaikui joka taholta. -- Kummallinen mies! kaikkiahan päähänsä pistääkin!...

-- Esittelen vedon, sanoin minä piloillani.

-- Mistä?

-- Minä sanon, ett'ei ole edeltämääräystä, sanoin minä, karistaen pöydälle pari kymmenkuntaa kultarahoja -- kaikki, mitä minulla oli taskussani.

-- Lyödään, vastasi Wuulitsh kumealla äänellä. -- Majuori, te olette tuomarina: kas tässä viisitoista kultarahaa; loput viisi te olette minulle velkaa ja te teette minulle ystävyyden lisäämällä ne tähän.

-- Hyvä, sanoi majuori; vaan minä, todella, en ymmärrä, mitä asia koskee, ja kuinka ratkaisette riidan?...

Wuulitsh meni ääneti majuorin makuuhuoneesen; me seurasimme häntä. Hän astui seinän luo, jolla riippui aseita, ja otti umpimähkään yhden erikokoisten pistuolien joukosta. Me emme häntä vielä ymmärtäneet; mutta kun hän jännitti kauan ja karisti ruutia sankille, niin moni ehdottomasti huudahti ja tarttui häneen kädestä.

-- Mitä sinä teet? Kuule, se on mielettömyyttä! huusivat hänelle.

-- Hyvät herrat! sanoi hän harvaan, irroittaen kätensä, kuka tahtoo maksaa minusta kaksikymmentä kultarahaa?

Kaikki olivat vaiti ja syrjäytyivät.

Wuulitsh meni toiseen huoneesen ja istahti pöydän ääreen; kaikki seurasimme hänen jäljessään. Hän viittasi meille, että kävisimme istumaan piiriin. Ääneti tottelimme me häntä; ja silloin sai hän meistä jonkinmoisen salaisen vallan. Minä katsoin häntä terävästi silmiin, mutta hän vastasi levollisella ja liikkumattomalla katseella koettelevaa silmäystäni, ja hänen vaaleat huulensa hymyilivät; vaan, huolimatta hänen kylmäverisyydestään, näkyi, mielestäni, kuoleman sinetti hänen kalpeilla kasvoillaan. Minä olen huomannut -- ja monet vanhat sotilaat ovat huomaustani vahvistaneet -- että usein sen ihmisen kasvoilla, jonka täytyy kuolla muutamain tuntien perästä, on joku kummallinen välttämättömän kohtalon leima, niin että tottuneen silmän on vaikea erehtyä.

-- Te kuolette tänään! sanoin minä hänelle. Hän kääntyi pikaisesti minuun päin, vaan vastasi harvaan ja rauhallisesti:

-- Ehkä kuolen, ehkäpä en... Sitten kääntyi hän majuoriin päin ja kysyi, oliko pistuoli ladattu? Majuori hämmennyksissään ei muistanut varmaan.

-- Olehan jo tuossa, Wuulitsh! huusi joku. Varmaankin se on ladattu, sillä se riippui lähellä päänalusta; mikä himo sitten suottailemaan!...

-- Tuhmaa pilaa! puuttui siihen toimen.

-- Weikkaan viisikymmentä ruplaa viittä vastaan, ett'ei pistuoli ole ladattu! huusi kolmas.

Lyötiin uusi veto.

Minua kyllästyttivät niin pitkät menot. -- Kuulkaa, sanoin minä, joko ampukaa tahi ripustakaa pistuoli entiselle paikalleen, ja menkäämme levolle.

-- Tietysti, huusivat monet: -- menkäämme maata.

-- Hyvät herrat! pyydän teitä seisomaan paikoillanne! sanoi Wuulitsh pannen pistuolin suun otsaansa vasten.

Kaikki ikäänkuin kivettyivät. -- Herra Petshoorin, lisäsi hän, ottakaa ja heittäkää kortti ylös.

Minä otin pöydältä, muistan sen nytkin, hertta ässän ja heitin ylös. Huokuminen lakkasi kaikilta. Kaikkien silmät, kuvaten pelkoa ja jotakin epämääräistä uteliaisuutta, lensivät pistuolista tuhoisaan korttiin, joka, kiepotellen ilmassa, verkalleen laskeutui alas; samassa, kuin se koski pöytään, laukasi Wuulitsh hanan... raksahus!

Jumalan kiitos! huusivat useat; se ei ole ladattu...

-- Katsotaanhan sentään, sanoi Wuulitsh. Hän jännitti jälleen hanan, tähtäsi lakkiin, joka riippui ikkunan yläpuolella; laukaus pamahti -- savu täytti huoneen; kun se oli hajonnut, otettiin lakki alas: se oli keskeltä läväisty ja luoti syvällä seinässä.

Vähään aikaan ei kukaan voinut sanoa sanaakaan. Wuulitsh pani hyvin rauhallisesti kukkaroonsa kultarahani.

Ruvettiin siitä miettimään, miksi ei pistuoli lauennut ensi kerralla. Mikä väitti, että sankki luultavasti oli tukossa, mikä kuiskasi, että ruuti ensin oli kostea ja että Wuulitsh sitten karisti uutta; mutta minä vakuutin, että jälkimäinen oletus oli väärä, sillä minä koko ajalla en heittänyt silmiäni pistuolista.

-- Te olette onnellinen pelissä! sanoin minä Wuulitshille...

-- Ensi kerran elämässäni, sanoi hän, itsetyytyväisesti hymyillen. -- Tämä on parempi pankkia ja shtossia.

-- Sen sijaan hiukan vaarallisempaa.

-- Entä nyt? Joko alatte uskoa edeltämääräystä?

-- Uskon; vaan en ymmärrä sittenkään, miksi minusta näytti, että te välttämättä kuolette tänään...

Tuo mies, joka vast'ikään aivan tyynellä mielellä oli tähdännyt otsaansa, säpsähti silloin äkkiä ja hämmentyi.

-- Jopa tätä riittääkin! sanoi hän nousten ylös. Vetomme loppui ja teidän huomautuksenne eivät minusta näytä nyt olevan paikallaan...

Hän otti lakkinsa ja läksi pois. Se näytti minusta kummalliselta -- eikä syyttä.

Kohta lähtivät kaikki kotihinsa, mikä mitenkin juttuen Wuulitshin oikuista ja, luultavasti, yksimielisesti kutsuen minua itsekkääksi, sillä minä olin lyönyt vedon miehen kanssa, joka tahtoi ampua itsensä; niinkuin hän ei ilman minutta olisi löytänyt sopivaa tilaisuutta...

Minä palasin kotia tyhjiä kujia myöten. Täytenä ja punaisena, kuin tulipalon heijastus, alkoi kuu näyttäytyä erikorkuisten talojen takaa. Tähdet loistivat rauhallisina tumman sinisellä taivaan la'ella, ja minusta näytti naurattavalta, muistellessani, että muinoin löytyi sangen viisaita ihmisiä, jotka luulivat noiden taivaan kappalten ottavan osaa meidän mitättömiin riitoihimme maakaistaleesta tahi jostakin keksitystä oikeudesta. Ja kuinkas kävi? Nuo lamput, jotka, heidän mielestään, olivat sytytetyt ainoastaan heidän taistelujansa ja riemujansa valaisemaan, palavat entisellä loistollaan, vaan niiden halut ja toivomukset ovat yhdessä heidän kanssaan kauan sitten sammuneet, kuin tuli, jonka huoleton matkustavainen on metsän rinteesen virittänyt! Vaan minkä tahdon voiman antoi sentään heille se vakuutus, että koko taivas lukemattomine asujamineen katselee heitä, mykällä kyllä, vaan toki muuttumattomalla osanottavaisuudella!... Mutta me, heidän kurjat jälkeisensä, jotka kuljeskelemme maan päällä ilman vakuutusta ja uljuutta, ilman huvitusta ja pelkoa, paitsi sitä ehdotonta kammoa, joka kouristaa sydäntä ajatellessa välttämätöntä loppua, me emme kykene enään suuriin uhrauksiin ihmiskunnan edistyksen, emmekä edes oman onnemmekaan eteen, sillä me tunnemme sen mahdottomuuden, ja, niinkuin esi-isämme heittäytyivät hairahduksesta toiseen, niin mekin, välinpitämättöminä, astumme epäilyksestä epäilykseen, omaamatta, niinkuin he, mitäkään toivetta tai edes sitä epämääräistä, vaikka voimallista nautintoakaan, jonka sielu kohtaa jokaisessa taistelussa ihmisten tai salliman kanssa...

Ja paljo muita sellaisia mietteitä kulki mielessäni; minä en niitä pidättänyt, sillä en rakasta pysähtyä mihinkään abstraktilliseen ajatukseen, ja mitäpä siitä lähteekään?... Ensi nuoruudessani minä olin haaveksija; minä rakastin vuorotellen milloin synkkiä, milloin iloisia kuvia, joita levoton ja ahnas kuvitus minulle piirusteli. Vaan mitä siitä minulle on jäänyt? -- väsymys vain, niinkuin yöllisen taistelun jälkeen painajaisen kanssa, ja sekava muisto täynnä sääliä. Tuohon turhaan taisteluun ammensin minä sieluni innon ja tahtoni lujuuden, jotka ovat varsinaiselle elämälle välttämättömiä. Minä astuin tähän elämään elettyäni sen jo ajatuksissani, ja minun kävi ikäväksi ja inhottavaksi, niinkuin sen, joka lukee huonon mukailun hänelle jo kauan sitten tutusta kirjasta.

Tämän illan tapahtuma teki minuun jotenkin syvän vaikutuksen ja kiihdytti hermojani. En tiedä varmaan, uskonko nyt edeltämääräystä vai enkö, vaan sinä iltana vahvasti uskoin. Todistus oli sattuva, ja, huolimatta siitä, että nauroin esi-isillemme ja heidän avuliaalle tähtitieteellensä, jouduin tahtomattani heidän raitiollensa; vaan minä seisatuin ajallani tällä vaarallisella tiellä ja, pitäen sääntönä olla mitäkään suoraan kumoamatta ja mihinkään sokeasti luottamatta, heitin metafysiikan syrjään ja aloin katsella jalkojeni eteen. Sellainen varovaisuus oli aivan paikallaan, sillä minä olin vähällä langeta, tölmäistyäni jotakin paksua ja pehmoista, vaan nähtävästi elotonta vastaan. Minä kumarruin -- kuu paistoi jo suoraan tielle -- ja mitäs näen? edessäni makasi sika, joka oli miekalla kahtia halaistu... Tuskin ennätin minä sitä katsastaa, kun kuulin askelten kapsetta, ja kaksi kasakkaa juoksi kujasta. Toinen tuli luokseni ja kysyi, olinko nähnyt juopunutta kasakkaa, joka ajoi takaa sikaa. Minä ilmoitin, ett'en ollut kasakkaa nähnyt, vaan osoitin hänen raivoisan urhoollisuutensa onnetonta uhria.

-- Koko ryökäle! sanoi toinen kasakka, annas kun vain päihtyy ohrajuomasta, niin jo ottaa ja murentaa, mitä vain tielle sattuu. Lähtekäämme, Jeremeejitsh, etsimään häntä; sitoa hänet pitää, muutoin...

He menivät pois ja minä jatkoin matkaani suuremmalla varovaisuudella, ja pääsin vihdoin onnellisesti asuntooni.

Minä asuin vanhan alaupsierin luona, jota rakastin hänen hyvän luonteensa, ja erittäinkin hänen sievän tyttärensä Nastjan vuoksi.

Nastja, turkki korvissa, odotti minua, tavallisuuden mukaan, veräjällä; kuu valaisi hänen suloiset huulensa, jotka olivat käyneet sinisiksi yöllisestä pakkasesta. Nähtyään minut, hän hymähti, vaan minulla ei ollut aikaa häntä varten. "Hyvästi, Nastja!" sanoin minä ohikulkiessani. Hän oli vastata minulle jotakin, mutta huo'ahti ainoastaan.

Minä lukitsin jälkeeni huoneen oven, sytytin kynttilän ja kävin vuoteelle, mutta tällä erää antoi uni odottaa itseään tavallista kauemman. Itä jo alkoi vaaleta, kun minä nukuin, vaan, näköään, ei taivas sallinut minun tänä yönä maata tarpeekseni. Kello neljä aamulla koputti kaksi nyrkkiä ikkunaani. Minä hyppäsin ylös. "Mitä se on?"... "Nouse ja pane päällesi!" huusi minulle muutamat äänet. Minä hätäkättä pukeuduin ja menin ulos. "Tiedätkö, mitä on tapahtunut?" sanoi minulle yhteen ääneen kolme upsieria, jotka olivat tulleet minua noutamaan; he olivat kalpeat, kuin kuolema.

-- Mitä?

-- Wuulitsh on tapettu.

Minä ällämästyin.

-- Tapettu juuri! jatkoivat he. -- Joutukaa!

-- Minnekä niin?

-- Tiellä kuulet.

Ja me läksimme. He kertoivat minulle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja liittivät jos joitakin huomautuksia kummallisesta edeltämääräyksestä, joka oli pelastanut hänet välttämättömästä kuolemasta puolen tuntia ennen surmaansa. Wuulitsh oli kulkenut yksin pimeätä katua, häntä kohti oli karannut juopunut kasakka, joka oli si'an kuoliaksi silpunnut, ja olisi ehkä mennyt sivuitse, huomaamatta häntä ell'ei Wuulitsh yht'äkkiä olisi seisattunut ja sanonut: "ketä sinä etsit, veli kulta?" -- "Sinua!" vastasi kasakka, iski häntä miekalla ja viilsi hänet olkapäästä melkein sydämeen asti kahtia... Molemmat kasakat, jotka olivat tulleet minua vastaan ja ajoivat murhaajaa takaa, olivat saapuneet paikalle, nostaneet ylös haavoitetun, vaan hän oli jo viimeisensä hengen vedossa ja sanoi ainoastaan: "hän on oikeassa!" -- Minä yksin käsitin näiden, sanojen himmeän merkityksen, sillä ne tarkoittivat minua; minä olin tahtomattani ennustanut poloiselle hänen kohtalonsa; vaistini ei minua pettänyt; minä ihan kuin luin hänen muuttuneista kasvoistansa läheisen lopun sinetin.

Murhaaja oli salpautunut autioon mökkiin kylän perällä. Me menimme sinne. Joukko naisia juoksi itkien samanne päin; siellä täällä hyppäsi myöhästynyt kasakka kadulle, kiiruussa kiinnittäen tikariaan vyöhön, ja juosta ennätti edellemme. Häiriö oli kauhea.

Saavuimme tuosta vihdoin mekin perille ja näimme mökin ympärillä, jonka ikkunat ja luukut olivat sisältäpäin suljetut, seisovan väkeä. Upsierit ja kasakat puhelivat kiivaasti keskenään; naiset itkeä ulisivat, valitellen, voivotellen. Heidän joukostansa pisti silmiini erään ämmän omituiset kasvot jotka kuvasivat mieletöntä epätoivoa. Hän istui paksulla pölkyllä, kyynärpäät polvilla, kannattaen käsillä päätään. Se oli murhaajan äiti. Hänen huulensa liikkuivat ajoittain... lienevätkö soputtaneet rukousta vai kirousta?

Sillä välin oli johonkin päin päätettävä ja rikollinen kiinni otettava.

Minä menin ikkunalle ja katsoin luukun ra'osta sisään. Vaaleana makasi hän lattialla, pistuoli oikeassa kädessä, veristynyt miekka vieressä. Hänen kuvailevat silmänsä kamalasti pyöriä muljottelevat; aika ajoin hän värähteli ja tarttui päähänsä ikäänkuin himmeästi muistutellen eilistä. Suurta päättäväisyyttä minä en nähnyt hänen levottomassa katseessaan ja minä sanoin majuorille, että suotta hän ei käske murtamaan ovea ja anna kasakkojen rynnätä sisään, sillä parempi oli tehdä se silloin, kuin sitten, kuin hän on kokonaan tointunut.

Silloin astui vanha jesauli (kasakka-katteini) ovelle ja mainitsi häntä nimeltä; hän vastasi.

-- Synninhän sinä teit, Jefiimitsh veliseni, sanoi jesauli; -- niin mitäs tuossa enään muuta, antaudu pois!

-- En antaudu! vastasi kasakka.

-- Pelkäähän tok' Jumalaa! ethän sinä ole mikään hiiden Tshetshentsi, vaan rehellinen kristitty. Niin, kun kerran synti sinut vietteli, minkäs sille saat: salliman kynsistä ei pääse mihinkään.

-- Enkä antaudu! huusi kasakka vihaisesti, ja kuului, kuinka hana naksahteli hänen sitä jännittäessään.

-- Mummu, hoi! sanoi jesauli ämmälle: -- puhuttelepa poikaasi, ehkä sinua tottelee... Tämähän on vain Jumalan vihoittamista, ja herratkin tuossa jo kaksi tuntia ovat odottaneet.

Ämmä katsoi häneen terävästi ja pudisti päätään.

-- Wasili Petroovitsh, sanoi jesauli, astuen majuorin luo: -- ei hän antaudu -- minä hänet tunnen; jos taas oven murtaa, niin monta miestä hän hengeltä ottaa. Ettekö ennen käske ampumaan hänet? luukussa on leveä rako.

Samassa pälkähti päähäni kummallinen ajatus. Samoin kuin Wuulitshille, juohtui mieleeni koettaa sallimaa.

-- Vartokaa, sanoin minä majuorille: -- minä otan hänet kiinni elävänä.

Käskettyäni jesaulin puhelemaan hänen kanssaan ja asetettuani ovelle kolme kasakkaa, joiden piti olla valmiit sitä murtamaan ja, merkin annettua, tulemaan avukseni, kiersin minä mökin ympäri ja menin kohtaloani määräävän ikkunan luo; sydämeni sykki kovasti.

-- Vai, sinä kirottu! huusi jesauli: -- mitä sinä meistä ilveilet, luuletko ehkä, ett'ei sinua voiteta? -- Hän alkoi kolkuttaa oveen, minkä jaksoi; tirkistäen ra'osta, seurasin minä kasakan liikkeitä, joka ei odottanut hyökkäystä siltä taholta, -- tempasin yht'äkkiä luukun ja syöksin suinpäin ikkunasta sisään. Laukaus kaikui aivan korvani juuressa, luoti repäisi olkaimen; mutta savu, joka täytti mökin, esti vastustajaani löytämästä miekkaa, joka oli hänen vieressään. Minä tartuin hänen käsiinsä; kasakat syöksähtivät sisään ja, vähän ajan kuluttaa, oli rikollinen jo sidottuna ja vartioittuna viety pois. Väki hajosi, ja upsierit onnittelivat minua -- kylläpä jostakin.

Kuinkas ei tuommoisesta sitten voisi ruveta sallimaan uskojaksi? Mutta kukas sen varmaan tietää, löytyykö joku vakuutus vai eikö?... Ja hyvin useinkin me pidämme vakuutuksena tunteiden petosta tai järjen erehdystä!!... Minä rakastan epäillä kaikkia; sellainen mielenlaatu ei kuitenkaan haittaa luonteen päättäväisyyttä; päin vastoin, mitä minuun tulee, käyn minä aina rohkeammin eteenpäin, kun en tiedä, mitä edestä löytyy. Eihän kuolemaa pahempaa koskaan tapahdu -- eikä kuolemalta niin mihinkään pääse.

Palattuani linnoitukseen, kerroin Maksim Maksiimitshille kaikki, mitä minun kanssani oli tapahtunut ja mille olin ollut vieraana miehenä, sekä halusin tietää hänen mielipiteensä edeltämääräyksestä. Alussa hän ei ymmärtänyt tätä sanaa, mutta minä sen hänelle selitin, niin hyvin kuin voin, ja, silloin hän sanoi, pudistaen tarkoittavasti päätään:

-- Kyllä, niinpä vainkin! Sepä se on temppu, joss' on monta mutkaa. Muutoinhan nämä aasialaiset hanat kyllä usein raksahtelevat, jos ovat huonosti voidellut, tahi ell'ei niitä hyvin paina sormella. Totta on, ett'en minäkään rakasta tsherkessiläisiä uurrepyssyjä, ne kun eivät ole meikäläiselle oikein sopivia: perä on niin lyhyt, että nenähän siinä paikalla palaa... Mutta miekathan heillä on semmoiset -- että pois tieltä vain!

Sitten lisäsi hän, hiukan ajateltuaan:

-- Säälihän on raukkaa... Mutta pirukos hänet riivasi yöllä päihtyneen kanssa puhumaan! Muutoinpa se jo taisi niin olla syntymästään sallittu!...

Enempää minä en voinut urkkia häneltä; hän ylipäänsä ei rakasta metafyysillisiä väittelyjä.