Part 4

-- Todistakaa se, jos voitte! sanoi Hilma kiivaasti.

-- Kyllä me sen todistammekin, ja kohta sinä tulet raastupaan ja silloin saadaan nähdä, kuka tässä vapaalla jalalla kulkee. Minä olen tarkastanut vinnin ja nähnyt, että kori on sinun avovinnilläsi. Niin juuri, senkin tekopyhä!

Hilma tarttui sydänalaansa, niin kovasti koski syytös, mutta sitten hän kohotti päänsä ja lausui:

-- Jos se sieltä on löydetty, niin sen on sinne vienyt joku muu kuin minä, sillä minä en ole vinnillä käynyt koko päivänä.

-- Kyllä siitä raastuvassa otetaan selko, kun sinne ensin tullaan, sanoi Heta.

-- Ja tuollaiseen naiseen pitikin minun veljeni joutua, tuollaiseen, joka varastaa!

Hihna ei sanonut enää mitään, häntä alkoi pyörryttää, hän hoiperteli portaille ja pääsi sisään. Siellä hän vaipui heti pitkäkseen vuoteelle. Pikku Mari itki, mutta Kerttu otti sen huostaansa ja alkoi sen kanssa leikkiä.

Hilma makasi kalpeana, silmät ummessa.

Siis tämäkin vielä! Varkaudesta syytetty! Mitä hän oli tehnyt, että hänen päälleen kasattiin tällainen taakka?

Kaikki tuntui jälleen niin perin toivottomalta. Hän nousi vaivaloisesti istualleen, kutsui lapset luokseen. Näille hän puheli:

-- Nyt ne syyttävät minua varkaaksi, lapset.

-- Sekö paha täti pihalla? kysyi Kerttu.

-- Hän ja Ester täti. Niin, he syyttävät minua. Ja millä minä todistan, että olen syytön, kun joku on vienyt korin meidän vinnille? Millä minä sen todistan? Ja sitten tulee vankeus, ja te jäätte aivan yksinänne!

Hän otti molemmin käsin päästään kiinni ja heilutti ruumistaan.

-- Voi, voi, miksi minua näin kiusataan? Miksi minua kiusataan, kun en ole mitään pahaa tehnyt? Jättäisivät jo rauhaan.

Näin hän vaikeroi siihen asti, kun kuuli miehensä tulevan kotia. Tämä ei ollut niin humalassa kuin tavallisesti.

-- Iltaa, sanoi hän tullessaan.

-- Iltaa, vastasi Hilma.

-- Onko sinulla jotain suuhun pantavaa?

Hilma ei vastannut mitään, meni kaapille ja etsi sieltä kylmää ruokaa miehelleen.

-- Etkö sinäkin syö? kysyi Oskari.

-- En.

-- Mikä sinua vaivaa, kun olet noin totisen näköinen?

-- Ei mikään.

Oskari alkoi leikkiä lasten kanssa, ja Hilma vaipui uudelleen ajatuksiinsa. Jos miehensä kyseli häneltä jotain, niin hän vastasi aivan lyhyesti. Viimein mies väsyi kyselemään ja meni levolle.

Lapset jo nukkuivat, kun Hilma yhä istui liikkumattomana. Hän mietti miettimistään pääsemättä selville siitä, mitä hänen tulisi tehdä. Turvatako mieheensä? Tuskin tuo viitsisi häntä ruveta puolustamaan omaa sisartaan vastaan. Yksin hän sai kaiken kestää.

Hän sammutti viimein valon ja meni levolle. Mutta uni ei tullut. Koko yön hän valvoi ja yhä uudelleen mietti, mitä hänen tulisi tehdä.

Hän nousi aivan riutuneena aamulla kello seitsemän tienoissa ja alkoi keittää kahvia miehelleen. Tämä nousi, pukeutui, kysäisi jotain, sai lyhyet vastaukset ja meni työhönsä.

Hilma seisoi liikkumattomana kauan aikaa katsellen nukkuvia lapsiaan.

-- Jos menisin lasten kanssa maalle kotiin, sanoi hän aivan äänen. -- Mutta eiväthän ne sinne ota minua. Ja mitä hyötyä olisikaan sinnemenosta, haettaisiin vielä oikeuteen sieltäkin, ja sitten koko häpeä tulisi aivan julkiseksi. Äidillekin se olisi kova isku. Ei siis sinne, mutta minne? Minne minä menen?

Hänen mietteensä katkaisi Esterin tulo. Tämä jäi ankaran näköisenä seisomaan oven pieleen suljettuaan ensin oven.

-- Mitä sinä tänne vielä tulet? sanoi Hilma.

-- Minä tulin vain kysymään, vieläkö pysyt väitteessäsi, ettet ole ottanut sitä koria?

-- Minä en ole sitä ottanut, johan minä sen eilen sanoin.

-- Mutta kun se oli sinun vinnilläsi.

-- Johan minä sanoin, etten minä ole sitä ottanut.

Ester sanoi kylmästi:

-- Älä sinä yhtään tuolla tavalla huuda. Minä en ole mikään sellainen ihminen, jolle saa noin huutaa. Minä tulen sinun luoksesi aivan oikeassa asiassa.

-- Mene nyt jo pois, mene nyt jo pois! Minä en kestä tätä.

Hilma huitoi käsillään epätoivoisesti saadakseen Esteri menemään.

-- Jos sinä vaan tunnustat, että olet korin ottanut, niin saa asia jäädä sikseen. Kyllä minä Hetasta vastaan. Tunnustatko?

-- Minä en tunnusta, minä en tunnusta! Minä en voi tunnustaa sellaista, mitä en ole tehnyt. Minä en koskaan ole pienintäkään varastanut.

Ester nauroi.

-- Vai et ole. Merkillistä, kuinka sinun muistisi nyt on huono. Kerran olet kuitenkin minulle maininnut, että olet ottanut yhtä ja toista pikkuista.

-- Minä en ole mitään sellaista maininnut. Joku toinen on sen voinut tehdä, minä en.

-- Syytätkö sinä minua valehtelijaksi vasten kasvoja! Etkö sinä tiedä, että olet tekemisissä sivistyneen ihmisen kanssa, jota ei saa syyttää tuolla tavalla?

-- Jätä nyt jo, jätä herran nimessä, minä en kestä tätä enää. Mene pois, mene pois.

Hilma alkoi kimakasti huutaa, ja Ester katsoi viisaimmaksi kadota. Lapset olivat heränneet ja alkoivat itkeä, mutta Hilma sai ne viihdytetyksi. Hän vapisi kovasti ja hengitys kävi läähättäen. Kylmä hiki valui hänen otsaltaan, niin että hänen täytyi tavantakaa pyyhkiä sitä esiliinallaan.

Vähitellen vapistus lakkasi, mutta päätä alkoi sensijaan kivistää hirveästi. Hän koetti juoda kahvia virkistyäkseen, mutta kurkku oli kuin tukossa, niin että hänen täytyi jättää kahvi juomatta.

Hän koetti siivota huonetta, pani kokoon miehensä vuoteen ja omansa. Hän kulki kuin unessa ja toimitti tehtävänsä koneellisesti. Sitten hän läksi pesutupaan pihan toiselle puolelle huuhtomaan muutamia lastensa vaatteita. Pihalle päästyään hän kohtasi kälynsä, joka juuri palasi torilta.

-- No, joko olet asiaa miettinyt? kysyi Ester.

-- Anna minun olla, sanoi Hilma. -- Minä en jaksa enää.

-- Kyllä minä annan sinun olla, sillä ethän sinä mahda mitään sille, että sinulla on sellainen varastamisen tauti.

Hilma pudotti vaatteet kädestään.

-- Älä anna vaatteitten siinä pihalla likaantua, vaan ota ne ylös, sanoi Ester. -- Kuinka sinä olet noin huolimaton! Tavantakaa näkee sinusta, ettei sinulla ole ollenkaan niitä hyviä puolia, joita olet tahtonut näyttää. Mutta en minä sinua tuomitse ja kyllä minä sinulle annan kaikki anteeksi, sillä ethän sinä sille mitään mahda, että sinulla on sellainen tauti.

-- Anna minun olla rauhassa, valitti Hilma.

-- Niinhän minä olen luvannutkin, jatkoi Ester. -- Ja kohta saat olla oikein hyvässä rauhassa, kun joudut linnaan.

-- Minä olen sanonut, etten ole ottanut tuota koria enkä mitään muutakaan. Mutta minä tiedän, että monet, jotka syyttävät toisia, ovat itse tehneet sellaista, vaikka toiset eivät ole siitä mitään puhuneet.

-- Nyt sinä jo pidät suusi kiinni! Vai sinä tässä vielä hypit nenälle! Sen minä sanon, että niin minä laitan, että veljeni vielä ottaa eron tuollaisesta naisesta, josta kulkee sellaisia rumia juttuja. Sen minä laitan, sen saat nähdä!

Hilma horjahti. Hän ei tiennyt minne meni. Hän kulki vaivalloisesti eteenpäin ja saapui kotiaan.

Huoneeseen päästyään hän muisti, että Ester asui aivan vieressä, ja kun hän ei enää tahtonut tavata häntä, otti hän avaimen ovesta ulkopuolelta pois.

-- Oskarikin jättää minut! Minä tiedän, että hän jättää minut! Ja minne minä joudun lasten kanssa silloin?

Hän tuijotti eteensä, ja suu liikkui koneellisesti, vaikka sanoja ei tullutkaan.

-- Minä en jaksa enää. Minä en tahdo elää. Minä tahdon mennä pois.

Ajatus tuli häneen aivan äkkiä, tuli kuin salama ja tuntui aivan luonnolliselta. Mutta juuri kun hän aikoi etsiä keinoa surmatakseen itsensä, muisti hän lapsensa.

-- Minne ne jäävät, jos minä menen pois? Esterin huostaan, joka opettaa minua vihaamaan! Ei, minä en tahdo jättää lapsia tänne. Minä tahdon ottaa ne mukaani. Siellä on sitten hyvä olla.

Hän astui raskaasti, aivan kuin unessa, kyökkipöydän luo, otti laatikosta puukon ja meni Kertun luo, joka makasi omassa pikkuvuoteessaan selällään.

Voimakkaalla vedolla Hilma kiskasi syvän haavan hänen kurkkuunsa. Lapsi ei päästänyt ääntäkään, kädet vain hiukan värisivät ja suu aukeni. Veri purskui korkealle ja punasi puhtaan lakanan.

-- Ja nyt Mari! sanoi Hilma.

Mari nukkui sohvalla, kasvot seinään päin. Hilda vetäisi puukolla tytön kurkkuun. Lapsi kääntyi kokonaan huoneeseen päin, sävähteli hetkisen, mutta ei päästänyt ääntäkään.

-- Ja nyt on minun vuoroni!

Hilma meni pöydän ääreen, otti peilin ja veti kurkkuunsa haavan. Hän ei tuntenut vetäessään mitään kipua, oli vain kuin olisi koskettanut johonkin vieraaseen. Veri tulvi hänen kaulastaan ja valui röijylle.

Hilma heitti puukon menemään, hoiperteli keskipermannolle ja laskeutui pitkäkseen odottamaan kuolemaa. Hän sulki silmänsä ja tunsi, miten veri valui lämpöisenä hänen kaulastaan. Tuntui niin hyvältä ja suloiselta. Hän makasi ja kuuli, kuinka kello löi yksitoista, löi hiljaa ja tuttuun tapaansa.

Hän odotti ja odotti, mutta kuolema ei tullutkaan. Hän nousi, otti tyynyn vuoteestaan ja toi sen päänalusekseen ja laskeutui uudelleen pitkäkseen.

Hän eroitti kellon hiljaisen naksutuksen. Kadulta kuului ajoneuvojen kolinaa, etäältä raitiotievaunun kellon ääni, joskus huutojakin.

Verta ei enää vuotanut yhtä paljon kuin alussa. Hilma ei tahtonut jäädä elämään. Hän nousi jonkun ajan kuluttua ja katseli pitkin huonetta etsien puukkoa, mutta sitä ei näkynyt missään. Silloin hän otti astiapöydältä puunuijan ja koetti tunkea sen varsipäätä haavaan. Verta alkoi jälleen vuotaa runsaammin, ja hän odotti kuolemaa.

Kautta koko ruumiin alkoi tuntua vilun väre. Hän siirtyi hiukan lähemmäksi vuodettaan, veti sieltä peitteen ja verhosi sillä itsensä.

Ja yhä vain kello hiljaa naksutti. Se löi puoli kaksitoista, puoli yksi, ja viimein yksi.

Hilmasta tuntui kaikki niin rauhalliselta, niin ihmeen rauhalliselta. Ruumiissa oli omituinen helppouden tunne ja pää tuntui viileältä. Verta vuoti haavasta enää vain vähän, mutta vaatteet olivat aivan tahritut.

Hän nousi ja astui lastensa luokse. Tekonsa koko kamaluus selvisi hänelle. Hän laskeutui polvilleen Kertun vuoteen ääreen, tarttui lapsen käteen suuteli sitä ja sopersi:

-- Anna anteeksi äidille, anna anteeksi!

Sitten hän nousi ja suuteli lastaan, suuteli tämän kylmiä huulia.

Hän meni Marin luo ja suudeltuaan sitä siveli sen kylmiä poskia.

-- Voi voi, kuinka sinun on kylmä. Annahan, kun äiti peittää!

Hän kokoili vaatteita lapsensa suojaksi.

-- Ja nyt minun täytyy mennä pois täältä. Niin, minun täytyy mennä!

Hän kosketti verestä tahmeata röijyään.

-- Mutta mitä ne sanovat, kun minä olen näin verissäni?

Hän pesi kasvonsa ja kätensä, otti puhtaan röijyn ja muutti toisen hameen ylleen. Sitä ennen hän otti laatikosta puhtaan pyyheliinan ja kietoi sen kaulaansa.

Hän oli jo ovella, mutta kääntyi vielä, meni kaapin luo, otti sen päältä kehyksissä olevat valokuvat, omansa ja miehensä, ja asetti toisen Kertun, toisen Marin pääpuoleen. Sitten hän hitaasti veti sormuksen sormestaan ja asetti sen Kertun hiukan kouruun jääneeseen käteen ja painoi sormet enemmän yhteen, jotta sormus ei putoaisi.

Ovella hän vielä nyökkäsi ja sanoi:

-- Hyvästi, rakkaat lapset! Nyt äiti menee!

Hän otti avaimen, lukitsi oven rauhallisesti ja ripusti avaimen tavalliseen paikkaansa, pielilaudassa olevaan naulaan.

Hitaasti hän asteli pää kumarassa ja huivi vedettynä silmille Ainon asuntoa kohden.

Kun Hilma avasi oven, säikähtyi Aino kovasti.

-- Hyvä jumala! mikä sinun on?

Hilma koetti sanoa jotain, mutta ei saanut sanaakaan suustaan, huulet vain kävivät. Silloin painoi hän kädellään kaulaansa haavan kohdalle ja sai käheällä äänellä soperretuksi:

-- Minä olen kuolemaan tuomittu!

-- Mitä sinä, onneton, olet tehnyt?

-- Katso!

Hilma irroitti pyyheliinan ja näytti haavaa, jonka reunat olivat kelmeät, mutta jonka sisästä valui hiljalleen verta.

-- Oletko sinä sen itse tehnyt?

Hilma nyökkäsi. Hän sitoi liinan jälleen kaulaansa ja painoi kädellään haavaa.

-- Ja tämä on Esterin syy!

Aino ei enää kuullut sitä, hän oli rientänyt ulos ovesta. Hetken päästä hän palasi ja sanoi:

-- Minä olen kutsunut Eemelin tänne ja tohtorin.

Molemmat naiset olivat vaiti, odottaen, yhä odottaen.

Ainon mies tuli ensimäisenä.

-- Voi Hilma parkaa! sanoi hän.

-- Minä en voinut muuta tehdä! sanoi Hilma kyynelten valuessa silmistään.

Hetken päästä saapui lääkäri. Hän tutki haavan ja saatuaan kuulla, että Hilma oli kaupungin asukas, käski viemään hänet paikalla sidottavaksi sairaalaan.

Eemeli läksi häntä taluttamaan.

-- Minä en tahdo parantua, minä tahdon kuolla, sanoi Hilma. -- Hyvä tohtori auttakaa minua! Minä tahdon kuolla!

-- Ei, ei, sanoi Aino, sinä parannut. Ja ole huoleti, kyllä minä lapset hoidan sillä aikaa, kun olet sairaalassa.

-- Lapset, sanoi Hilma verkalleen. 4- Lapset! Ei niitä enää tarvitse hoitaa! Minä olen ne tappanut!

Aino lysähti kokoon päästäen heikon parahduksen.

Eemeli alkoi viedä Hilmaa sairaalaan. Sairaalan portilla Hilma sanoi:

-- Kirjoittakaa kotiani tästä minun äidilleni! Kyllä Oskari sanoo osoitteen.

-- Kyllä minä kirjoitan, sanoi Eemeli ystävällisesti, -- kyllä minä kirjoitan.

He astuivat sairaalan ovesta sisään.

VIIDES LUKU.

Oli ilta, ja talon miesväki jo lepäsi päivän töistä, istuskellen pihamaalla tupakoiden, naisten vielä puuhaillessa ilta-askareissa, kun muuan naapuri, joka ajoi talon ohitse kulkevaa tietä pitkin, huusi:

-- Tulkaahan ottamaan, täällä olisi kirje talon emännälle!

Esko nousi hitaasti ja meni ajajan luo, otti kirjeen ja kiitti. Ajaja jatkoi matkaansa. Esko luki osoitteen ja huomasi kirjeen olevan Marille. Osoite oli kyllä naisen käsialalla kirjoitettu, mutta ei Hilman.

-- Äiti hoi! huusi hän. -- Täällä olisi teille kirje.

Mari ilmestyi pirtin ovelle, pyyhki kosteat kätensä esiliinaansa ja otti kirjeen. Hän palasi tupaan. Esko jäi isänsä seuraan pihamaalle. Siinä he hetkisen puhelivat, kun äkkiä tuvasta kuului Marin pitkä, sydäntä vihlaiseva kirkaisu.

Alma oli vasikoita juottamassa läävän luona. Hän kavahti suoraksi, pudotti rainnan ja juoksi tupaa kohden. Naisena hän oli kuullut toisen naisen sydänhuudon ja tiesi suuren tuskan tulleen. Helenakin, joka oli aitassa, kuuli huudon. Hän jätti oven auki ja riensi tupaa kohden huutaen:

-- Hyvä jumala, hyvä jumala, mitä nyt on tapahtunut?

Nähdessään naisten juoksevan saivat miehetkin eloa jäseniinsä ja kiiruhtivat tupaan.

Siellä Mari istui ikkunan luona ja vapisten huusi särkyneellä äänellä:

-- Ota pois tämä kalkki minulta, ota pois tämä kalkki minulta!

-- Mitä on tapahtunut? kysyi Alma.

-- Äiti, mikä teidän on? kysyi Esko ja koetti tukea äitiään, joka oli suistumaisillaan lattialle.

-- Hyvä jumala, hyvä jumala, enkä minä ollut siellä! vaikeroi Mari.

Jo oli Helenakin päässyt perille. Hän istahti Marin viereen ja sanoi:

-- Hyvä lapsi, mikä sinulle on tullut?

Ja tällaisena hetkenä ei kenestäkään tuntunut omituiselta, että viisikymmenvuotiasta Maria sanottiin lapseksi. Mutta niin suuri oli tämän yhden ainoan sanan vaikutus, että Mari kietoi aivan kuin lapsi kätensä äitinsä kaulaan ja painoi päänsä hänen poveaan vasten purskahtaen hillittömään itkuun.

Ja vanhan Helenan käsi siveli Marin tukkaa, ja äänessä oli lempeä ja hyväilevä sointu, kun hän hiljaa ja tyynnyttävästi lausui:

-- Kas niin, kas niin, rauhoitu nyt ja sano mitä on tapahtunut.

-- Hilmalle... tuossa kirjeessä... lukekaa sieltä, en minä voi kertoa... sopersi Mari.

Esko huomasi lattialle pudonneen kirjeen, otti sen käteensä ja alkoi lukea väräjävällä äänellä.

Ja siinä oli tieto Hilman murhateosta. Aino kirjoitti siinä mitä sydämellisimmällä tavalla tapahtumasta Marille. Hän oli ennättänyt ottaa jo kaikesta selkoa ja arveli syynä Hilman tekoon olleen sekä Oskarin juopottelun että Esterin tunnottoman syytöksen.

Kirjeen lukemisen aikana oli Mari hellittänyt kätensä äitinsä kaulasta ja istui nyt hypistellen esiliinaansa hermostuneesti, suurten kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Helenan vanhat kasvot olivat käyneet aivan vahankalpeiksi, mutta ainoatakaan kyyneltä ei näkynyt hänen silmissään, katse oli vain saanut ikäänkuin terävän ja läpitunkevan voiman, ja toinen käsi oli laskeutunut Marin olalle ikäänkuin turvatakseen häntä. Eskon ääni värisi, ja vakavana seisoi Kalle tuijottaen eteensä.

Mutta kun Esko oli lopettanut lukemisen, kietoi Alma kätensä hänen kaulaansa, ja nuo kaksi, jotka eivät koskaan muiden läsnäollessa osoittaneet hellempiä tunteitaan, syleilivät toisiaan nyt. Ja miehensä sylistä irroittautuen Alma riensi kiireesti tuvan perälle, kumartui kehdon puoleen, missä lapsensa nukkui, ja alkoi sopertaa sille äidinrakkauden mielettömiä sanoja, kunnes itku tukahdutti äänen ja hän vaipui kehdon ääreen kätkien kasvonsa lapsen peitteen laskoksiin.

Hiljaa olivat toiset. Pitkään aikaan ei kukaan liikahtanutkaan. Viimein Kalle läksi hitaasti ja raskaasti astumaan, meni tuvan perälle ja istahti pöydän taakse. Esko meni vaimonsa luo, istui penkille hänen viereensä ja laski kätensä hänen hartioilleen. Alma kohotti silloin päätään, siirtyi hiukan lähemmäksi miestänsä ja istuen permannolla painoi päänsä hänen polviansa vasten.

Hiljaista oli tuvassa, ei kuulunut muuta kuin Marin vaikeroiva ääni:

-- Voi lapsi parka! Enkä minä saanut olla siellä häntä lohduttamassa! Ja näin on hän langennut suureen rikokseen! Hyvä jumala, kun tappaa molemmat lapsensa ja aikoo surmata itsensäkin! Kuinka hän joutuikaan sellaiseen ahdistukseen, ettei osannut ajatella enää mitään eteenpäin? Voi lapsi parkaa! Kuinka hänen on voinut näin käydä?

Silloin Alma kohotti päänsä, ja äänessä oli terävä kiihoittunut sävy hänen lausuessaan:

-- Kun ei annettu hänelle lupaa tulla tänne, jos hullusti kävisi! Eihän tuo raukka ole jaksanut sitten enää kestää, kun ei ole tiennyt, minne menisi turvaan. Me täällä olemme syypäitä tähän kaikkeen.

-- Vaiti, miniä! huusi Kalle jyrkästi pöydän takaa.

-- Kas niin, Alma, älä sekaannu tähän! sanoi Esko, hyväili vaimoaan ja painoi hänen päänsä polveaan vasten.

Oli hetkisen hiljaista. Silloin kuului Helenan rauhallinen ääni:

-- Alma on oikeassa. Syyllisiä olemme me täällä, ainakin osaksi.

-- Minä en salli tuollaista puhuttavan talossani, sanoi Kalle.

-- Sinä unohdat, vävy, että minä puhun nyt, sanoi Helena tyynesti.

Kalle murahti jotain, mutta ei enää tahtonut estää anoppiaan jatkamasta.

-- Hilma on tuntenut itsensä siellä yksinäiseksi, jatkoi Helena. -- Hän olisi kaivannut hyvyyttä ja varmuutta siitä, että voi jonnekin hädän hetkenä paeta. Sinä, Kalle, sen kielsit silloin, kun asiasta oli puhe. Minä uskon, että teit parhaan ymmärryksesi mukaan ja näit asiat niinkuin sinä miehenä voit nähdä. Mutta nyt on tapahtunut jotain hirveätä Hilmalle, ja meidänkin on nyt tehtävä jotain hänen hyväkseen.

-- Mutta emmehän me voi mitään, sanoi Kalle. -- Laki on laki, ja rangaistus on ankara murhasta.

-- On kai teosta, jatkoi Helena. -- Mutta kun oikeus saa tietää, mikä Hilman on johtanut tähän kaikkeen, niin sen täytyy häntä armahtaa.

-- Laki ei armahda murhantekijää, sanoi Kalle.

-- Minä en tunne lain puustavia, sanoi Helena, mutta sydämeni sanoo, että tässä on tehty Hilmaa kohtaan vääryyttä, sillä muuten hän ei olisi surmannut lapsiaan.

-- Kuinka hän olisi voinut surmata lapsensa, ellei häntä olisi jollain tavalla pakoitettu sellaiseen, sanoi nyt Mari nyyhkyttäen. -- Kuinka kauniisti hän niistä puhui ja kuinka hän niitä rakasti, niin hellästi ja syvästi. Niiden tähden hän kesti vaikka mitä, niiden hyväksi hän puuhasi ja raatoi. Ei hän olisi niitä tappanut, elleivät toiset olisi häntä sellaiseen tilaan saattaneet, että hänen oli pakko se tehdä.

-- Murhaan ei mikään ihmistä pakota! sanoi Kalle. -- Hän on minun tyttäreni, ja minä tunnen kyllä omassa itsessäni piston sentähden, että hän on joutunut turmioon, mutta minä en voi mennä puolustamaan tuollaista tekoa. Minä en voi sitä tehdä!

-- Sinä olet mies, sanoi Helena, ja näet nämä asiat miehen kannalta. Mutta kysy keltä naiselta tahansa, niin vaikka hän kuinka ankarasti tuomitsisikin lapsenmurhan, niin hän kuitenkin ymmärtää, että nainen voi sen tehdä, kun hän sellaiseen tilaan joutuu. Hilma ei ole yksinään tähän syyllinen, suuremmat syylliset ovat muualla. Jos sinä panet lapsen käteen kekäleen, ja ajat sen sytyttämään talon, niin olet kai sinä silloin suurempi syyllinen kuin lapsi on. Niin on Hilmankin laita ollut. Tuossa kirjeessä on jo sanottu, että miehen juopottelu ja kälyn pahuus ovat saaneet kaiken aikaan. Jos niin on, niin kuinka silloin voidaan yksistään Hilmaa syyttää tästä rikoksesta. Jos mies olisi ollut kunnollinen ja jos käly ei olisi häntä vainonnut, niin Hilma ei koskaan olisi lastaan tappanut.

-- Te naiset voitte ajatella asiaa niinkuin itse tahdotte, sanoi Kalle. -- Mutta emmehän me voi mennä istumaan oikeutta.

-- Mutta me voimme hankkia Hilmalle jonkun, joka oikeudessa voi häntä puolustaa.

-- Teko sellaisenaan joko syyttää tai puolustaa ihmistä, sanoi Kalle.

-- Hyvä jumala, hyvä jumala, eivätkö he nyt voi tästä asiasta päästä selvyyteen! sanoi Alma hermostuneesti.

-- Taltu, herran nimessä, taltu! sanoi Esko. -- Kyllä tästä päästään selville.

-- Koska sinä, Kalle, et aio omaa lastasi puolustaa, niin sitten minä teen sen, sanoi Helena. -- Sinun tulee antaa minulle tarvittavat rahat, sillä tuollaiset asianajajat voivat ottaa korkean maksun.

-- Rahaa! Ajaaksenne väärää asiaa! Ei koskaan! Talo on minun, ja minä en siitä anna rahoja ihmisen puolustamiseksi, joka on tuottanut häpeää meille kaikille, vaikka hän sitten olisikin oma tyttäreni. Lain täytyy saada rauhassa määrätä rangaistuksensa, ja sitten Hilman alistuttava siihen. Minä en anna yhtä markkaa sellaiseen! Jos minä olen valmis koettamaan kaikkia keinoja horjuttaakseni lakia, niin mihin minä sitten uskon. Te kaikki näytte unohtavan, että minä itse olen lautamies, jonka on oikeudessa tällaisista asioista sanottava mielipiteensä. Minä olen ennenkin ollut päättämässä lapsenmurhasta ja tunnen lain. Sen täytyy saada määrätä rangaistuksensa tällaisissa tapauksissa. Jos murhia ruvetaan antamaan anteeksi, niin sitten ei enää mikään rikos ole rangaistuksen alainen. Minä olen kerta kaikkiaan sanonut, että en anna rahoja sellaista tarkoitusta varten. Jos tulee tietoon, että minun tyttäreni pääsee vähemmällä rangaistuksella kuin joku muu onneton, niin silloin ei kukaan enää kunnioita minua vähääkään. Minä en anna rahoja!

Helena nousi istualtaan ja astui vävynsä eteen.

-- Sinä unohdat yhden asian, sen, että talo on vielä minun. Talo on luovutettu sinulle hoidettavaksi, mutta minä en ole talossa syytingillä eikä laissa ole luovuttamispapereita vahvistettu. Minä voin ottaa talon milloin tahansa huostaani.

-- Anoppi! sanoi Kalle uhkaavalla äänellä.

-- Minä teen sen ja minä kiinnitän talon, vaikka myyn sen ja käytän jokaisen rovon Hilman pelastamiseksi, vaikka minun sitten pitäisi keppikerjäläisenä kulkea. Minä olen sen sanonut, jotta tiedät menetellä sen mukaan.

-- Vaikka talon papereita ei olekaan kiinnitetty laissa, niin sittenkin on luovutus laillinen, kun siihen on siksi monta todistajaa, sanoi Kalle varmasti. -- Minä en luovu mistään ennen kuin vasta käräjissä, siitä saatte olla varmat.

-- Etkö sinä ole edes isä enää! sanoi Mari.

-- Minä voin olla isä, mutta minun täytyy nähdä asiat muullakin tavalla kuin te teette, jotka olette yksinomaan äitejä. Rahoja saatte odottaa syksyyn asti, kunnes käräjät ovat olleet, ja jos siellä talo määrätään teille.

Mari nousi hänkin nyt ja astui hitaasti miehensä eteen. Hänen kasvoilleen oli tullut outo juhlallisuus, ja äänensä soi tavallista syvempänä, kun hän alkoi verkalleen puhua:

-- Minä olen koko elämäni rakastanut sinua, Kalle, olen rakastanut sinua aina ja uskollisesti. Minä en ole sinua koskaan syyttänyt enkä soimannut. En ole koskaan omaa tahtoani asettanut sinun tahtosi yläpuolelle, vaan olen kaikessa nöyrästi alistunut. Mutta nyt en voi olla ilmoittamatta sinulle asiaa, joka koskee sinuakin.

Hän hengähti syvään. Helena tarttui hänen käteensä ja sanoi lempeästi, aivan kuin aavistaen jotain:

-- Älähän nyt, Mari, jätetään tämä asia, kyllä minä kaiken järjestän jollain muulla tavalla, vaikka lainaamalla.

-- Ei, ei, sanoi Mari, ei, äiti, ei sinun ei ole hankittava rahoja, vaan Kallen ne on annettava.

Hän kääntyi jälleen miehensä puoleen ja jatkoi: