Part 3

Syötyään Oskari leikki vähän aikaa lasten kanssa ja oli heille hyvin sydämellinen, lauloi ja tanssi Kertun kanssa. Pian hänen täytyi jälleen kiiruhtaa työhönsä.

-- Ei hän mikään paha mies ole, sanoi Mari. -- Hänhän pitää lapsista.

-- Eihän Oskari paha ole koskaan ollutkaan, sanoi Hilma. -- Ja kyllä kaikki voisi vielä tulla hyväksi, jos hän vain osaisi pysyä raittiina. Ne väkijuomathan tässä kaiken pilaavat.

-- Etkö sinä voisi asettaa hänelle ankaraa vaatimusta?

-- Millä tavalla?

-- Sanomalla vaikkapa, että menet hänen luotaan pois.

-- Ja minne minä menisin? Kahden lapsen kanssa ja kolmas syntymässä!

-- Vaikka kotiin meille.

-- En minä sinne tule. Luuletteko, äiti, että isä ottaisi sinne vaimoa, joka on jättänyt miehensä?

Mari oli hetkisen vaiti. Kuinka hyvin hän tunsi Kallen.

-- Kai sinä olet oikeassa. Ehkä hän ei ottaisi.

-- Ja millä minä elätän itseni ja nämä lapset? Ja sitäpaitsi, tulisiko asia siitä paremmaksi? Oskari rupeaisi varmasti vielä enemmän juomaan, ja sitten olisi kaikki aivan hukassa ja minä siihen syypää.

-- Mutta kyllä sinun pitää hänelle jotain sanoa. Onhan sinullakin oikeus vaatia jotain mieheltäsi.

-- Tietysti minulla on, kyllä minä sen tiedän.

-- Puhu siis.

-- Minä en voi sitä tehdä.

-- Sitten puhun minä, sillä en kai minä anna tyttäreni kärsiä tällä tavoin puutetta ja hätää, kun mies kerran hyvästi ansaitsee. Ja pitää hänen ajatella lapsiaankin. Ellet sinä puhu, niin minä puhun.

-- Ei, ei, äiti, kyllä minä sitten mieluummin tänä iltana koetan puhua hänen kanssaan. Ehkä hän ottaa ymmärtääkseen, kun oikein kauniisti selitän.

Molemmat vaikenivat.

-- Kyllä meidän naisten elämä sentään on hyvin huonoa, huokasi Mari. -- Ei ne miehet tiedä, millaista se meidän olomme on.

-- Eiväthän nuo tiedä.

-- Ja jos selittää, niin ne eivät usko, sanovat sitä turhanpäiväiseksi marisemiseksi.

-- Harva äiti kai on täysin onnellinen. Ennen minä luulin, että me alempisäätyiset yksin saimme kärsiä, mutta tuleehan sitä kuulleeksi yhtä ja toista palvelijoitten kautta,kun herrasväelle pyykkiä pesee. Ja on sitä niidenkin joukossa kurjuutta paljon, vaikka sitä koetetaan peittää. Niin kai se on, että jos mies on avioliitossaan onneton, niin hän sen pian näyttää, mutta jos nainen, niin hän sen salaa. Ja nainen kestää mitä tahansa, jotta lapsilla pysyisi koti edes jonkinmoisena.

-- Niin, lastensa tähdenhän äiti kai oikeastaan jaksaa elää. Tuskinpa sitä mieheensä monikaan niin kiintynyt on, ettei elämästä menisi pois. kun vain pääsisi, jos mies alkaa kyllästyttää.

-- Väsyyhän sitä elämäänsä toisinaan.

-- Niin, väsyyhän sitä.

-- Mutta kun on lapsia, niin kaikki on hyvin.

-- Niin onkin.

Oskari kävi päivällisellä ja meni pian jälleen työhönsä, sanoen, että hänellä on ylimääräistä työtä.

Hänen mentyään sanoi Hilma:

-- Minä olen varma siitä, ettei hänellä ole mitään ylimääräistä työtä, sillä tähän aikaan ei kirjapainoissa ole kiirettä. Hän menee taas illalla kapakkaan, siinä hänen ylimääräinen työnsä on!

Hilma oli kiihtynyt ja käveli rauhattomana huoneessa.

-- Koetahan nyt hillitä itseäsi, hyvä lapsi, sanoi Mari. -- Eihän tuo toki niin hävytön ole, että, kun anopin on saanut vieraakseen, menee iltaansa kapakkaan viettämään.

-- Kyllä se mies viinan himossa tekee vaikka mitä, sen minä uskon.

Mari oli oikein iloinen, kun Ester tuli huoneeseen ja pyysi heitä hänen puolelleen kahville. Hilma hillitsi ärtyisyytensä ja hermostumisensa, ja he noudattivat kutsua.

-- Täällä on nyt vain tällaista, sanoi Ester näyttäen kädellään huonetta, jonne he olivat tulleet. -- Eihän sitä nyt kirjaltajilla niin kovin hienoa voi olla. Mutta sivistystä täällä kovasti harrastetaan, sen emäntä näkee, kun katselee, kuinka paljon meillä on kirjoja. Tieto on valtaa, niinkuin sanotaan.

Hänen täytyi selittää, kuinka paljon kirjat olivat tulleet maksamaan, ja sitte hän ilmoitti jokaisen huonekalunkin hinnan ja milloin se oli ostettu. Ja kun tämä tarkastus oli päättynyt ja oli istuttu kahvia juomaan, niin Ester selitti kaikkien talon asukkaitten perhesuhteet. Mari ei koskaan mielellään kuunnellut juoruja, ja vastenmielistä se siis oli hänelle nytkin, mutta kun toinen oli päässyt hyvään vauhtiin, niin eihän voinut vierasta ihmistä käskeä vaikenemaan. Hilma hoiteli pikku Maria, jonka oli tuonut mukanaan, eikä ottanut keskusteluun osaa. Tuntui tämä hänestäkin kovin vastenmieliseltä, sillä koko ajan ajatteli, että Ester toisten kuullen tietysti panettelee häntäkin, samoin kuin nyt muita.

Kaikeksi onneksi tuli uusia vieraita, joiden saavuttua Mari ja Hilma saivat sopivan tilaisuuden poistua, selittäen, että Marille oli hiukan näytettävä kaupunkiakin.

He läksivät kadulle, ja heti portista ulos päästyään kohtasivat Ainon. Iloisesti hän tervehti molempia naisia ja vaati heitä heti paikalla käymään luonansa. Hilma lupasi tulla, sanoi vain ensin menevänsä noutamaan Kertun, joka oli pihalla toisten lasten kanssa leikkimässä. Hänen mentyään Aino sanoi äkkiä Marille:

-- Olette, emäntä, tullut sopivaan aikaan tänne. Minä luulen, että Hilman kodissa ei kaikki ole aivan hyvin.

-- Onhan siitä ollut hiukan puhetta, sanoi Mari vältellen.

-- En minä mitään tahdo tietää, sanoi Aino. -- Mutta kun minulla on silmät päässä ja olen Hilman siksi kauan tuntenut, niin näenhän, että vaikeuksia hänellä on. Sitäpaitsi tiedän mieheni kautta, joka on Latvalan tovereita, että kirjaltajien piireissä on tunnettua, kuinka vähän tuo mies perhettään avustaa. Ja ponnistelu kahden lapsen kanssa ei siinä ole suinkaan helppoa. Teidän, emäntä, pitäisi sille miehelle sanoa muutamia vakavia sanoja, niin kai tuo hiukan muuttaisi käytöstään.

-- Eiköhän asia selviä, kun Hilmakin koettaa, sanoi Mari.

Aino huomasi, ettei Mari halunnut puhuttavan tästä asiasta, ja vaikeni senvuoksi. Kohta saapui Hilma Kertun kanssa. Yhdessä he menivät Ainon kotiin, joka oli aivan lähellä. Kerttu jätettiin Ainon lasten kanssa leikkimään pihalle.

Kun oli päästy sisälle ja vähän aikaa keskusteltu kaikenlaisista jokapäiväisistä asioista, sanoi Aino:

-- Kun täällä meillä on hiukan enemmän tilaa, kuin siellä Hilman luona, niin eikö emäntä voisi olla meillä yötä?

-- Enhän minä nyt vierasten ihmisten luo voi tulla, sanoi Mari.

-- Minä niin mielelläni pitäisin, vakuutti Aino. -- Onhan täällä tilaa. Kyökki on aivan vapaana öisin, kun lapset nukkuvat meidän kanssamme täällä sisällä.

Mari tuli ajatelleeksi, että jos hän olisi yötä Hilman luona samassa huoneessa kuin tämä ja hänen miehensä, niin Hilma ei voisikaan alottaa miehensä kanssa sitä keskustelua, josta oli ollut puhe. Mari siis suostui jäämään sinne yöksi.

Aino tarjoili hedelmiä, Mari niitä söi, mutta Hilma säästi kaikki lapsilleen. Kyllähän Aino vakuutti erikoisesti antavansa vielä Kertullekin, mutta Hilma vastasi:

-- Ei minua sittenkään maita, kyllä minä säästän nämä Kertulle huomiseksi.

Keskustelu ei enää ollut välitöntä niinkuin aamupäivällä. He tiesivät, että jotain vakavaa oli tulossa Hilmalle, ja se painoi mielet lukkoon ja esti ajatuksien vapaata ilmaisua.

Mari ja Hilma läksivät asuntoon odottamaan Oskarin paluuta.

Kello kuudelta hänen piti päästä työstään. Hän saapui vasta kahdeksan aikaan, ja Mari huomasi heti hänen liian punoittavista poskistaan ja huolettomasta käytöksestään, että mies oli ollut juomassa. Hänen oli siksi vaikeaa katsella tätä, että hän poistui piankin, ja meni Ainon luo.

Kun illallinen oli syöty ja lapset pantu nukkumaan, sanoi Oskari.

-- Minkätähden äitisi on tullut kaupunkiin?

-- Minä pyysin häntä tulemaan.

-- Minkätähden?

-- Minun täytyy saada puhella jonkun kanssa, kun tämä kaikki alkaa tulla jo liian vaikeaksi.

-- Mikä tämä?

-- Tämä meidän elämämme.

-- No, mikä siinä on hätänä?

-- Etkö sinä ymmärrä, ettei tästä hyvää tule, jos sinä jatkat sillä tavalla kuin nytkin.

Oskari teki suuttuneen liikkeen ja sanoi:

-- Älähän nyt viitsi jankuttaa. Äitisikö sinua on käskenyt saarnaamaan minulle raittiutta?

Hilma ei virkkanut mitään. Oskari alkoi hetkisen päästä puhua hiukan lauhtuneemmalla äänellä:

-- Olethan sinä järkevä ihminen, pitäisihän sinun hiukan ymmärtää. Minä en jaksa olla aina täällä kotona, kun on niin ahdastakin. Ja minä kaipaan seuraa, sillä olen aina siitä pitänyt. Ja mitä pahaa siinä nyt on, jos minä joskus hiukan nautinkin, ei kai se minua pahenna. Enhän minä ole sinua koskaan lyönytkään enkä tehnyt sinulle mitään pahaa. Tosin minä olisin voinut antaa sinulle hiukan enemmän tuloistani, sen minä kyllä tunnustan, ja väärinhän se on, ettei mies perhettään elätä, mutta onhan tässä sentään tultu toimeen, niin ettei sitä kannata surra sen enempää.

Hilma oli yhä vaiti. Hän teki käsityötään, ja suuret kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.

Oskari käveli huoneessa, puhui vähitellen yhä lempeämmin ja viimein vakuutti Hilmalle, että hän tästälähin muuttaa tapansa, muuttaa aivan varmasti. Ja tämä Oskarin lupaus koski niin suloisesti Hilman mieleen, että hän sanoi olevansa valmis antamaan kaiken entisen anteeksi ja alottamaan elämän ihan kuin alusta. He puhelivat sitten vielä kauan aikaa, varsinkin lapsista.

-- Anna anteeksi, Oskari, sanoi Hilma, jos olen mielestäsi liian paljon sinua syyttänyt. En minä sitä ole tehnyt itseni vuoksi, vaan lasten tähden. Heitä minä ajattelen aina, sillä he eivät saa joutua kurjuuteen.

-- Niin, siinä olet aivan oikeassa, vastasi Oskari ja suuteli vaimoaan.

Levottomasti nukkui Mari yönsä, ja väkevänä tuli hänen mieleensä se ajatus, että äidit, sellaiset kuin hänkin, saavat viettää elämänsä ehkä raskaimmat hetket ajatellessaan lapsiaan ja niiden kärsimyksiä ja tuntiessaan olevansa voimattomat niitä lieventämään.

Kun hän aamulla meni Hilman luo ja näki tämän hymyilevänä ojentavan hänelle kätensä, tuntui niin suloiselta, että kyynel väkisinkin tuli silmään. Ja kun Hilma sitten kertoi, että miehensä oli pyhästi luvannut parantaa tapansa ja tästälähin pitää kodistaan ja perheestään huolta, niin oli aivan kuin pilvet olisivat poistuneet päivän tieltä.

Nyt ei Marilla enää ollut halua jäädä Helsinkiin. Hänellä oli jo kiire kotiin, missä vanha Helena toimitteli hänen töitään. Illalla hän meni asemalle Hilman, Oskarin ja Ainon saattamana. Tulipa sinne Esterikin ja toi muutamia kukkia. Ja tämä tällainen huomaavaisuus, johon Mari ei ollut tottunut, tuntui niin hyvältä, että hän sydämessään pyysi Esteriltä anteeksi kaikkea sitä pahaa, mitä oli hänestä ajatellut.

Kotimatkalla kuitenkin levottomuus jälleen palasi Marin mieleen. Ehkä ei ollutkaan tuo Oskarin lupaus kestävä, ehkä se oli vain noita miesten sanoja, joilla he pujahtavat jokaista ikävää asiaa pakoon tietäen, että nainen ne tuollaisena vaikeana hetkenä ottaa täydestä.

Oli jo yö, kun hän tuli kotia. Hän avasi hiljaa pirtin oven ja meni vuoteelleen. Silloin hän kuuli Helenan liikahtavan ja tulevan hänen vuoteensa viereen.

-- Kuinka on asiat? kysyi Helena.

-- Kyllä ne hyvin taas ovat.

-- Jumalan kiitos. Minä olenkin täällä jo ollut levoton.

Hän meni jälleen nukkumaan, ja pian oli tuvassa aivan hiljaista.

Aamulla miehet kyselivät hiukan Helsingin kuulumisia. Mari toi terveisiä Hilmalta, ja siihen oltiin tyytyväisiä. Helenalle hän kertoi kaiken aivan tarkoin, ja vanhus pudisti hiljaa päätään, kuullessaan Oskarin lupauksista.

-- Elleivät lupaukset pidäkään, sanoi hän, -- niin mitä sitten?

-- Kai Hilma asioista ilmoittaa meille, ja sitte voidaan tehdä niinkuin parhaaksi nähdään, sanoi Mari.

-- Silloin hänen on kai tultava tänne.

-- Ajattelin minä sitä jo sielläkin, mutta ei kai Kalle päästä.

-- Omaa lastaan!

-- Hän ajattelee näistä asioista niin toisella tavalla kuin me naiset.

-- Saisi oppia uudella tavalla ajattelemaan.

-- Kukapa tuota vanhaa miestä enää osaa neuvoa?

-- Koetetaan kuitenkin.

Ja Helena otti illalla asian puheeksi. Hän selitti, että Hilman elämä voi käydä niin vaikeaksi, että hänen ehkä on lähdettävä kotoa pois ja että hänen kai siinä tapauksessa täytyy saada tulla vanhempainsa luo. Mutta silloin Kalle vastasi hyvin tiukasti:

-- Hilma on aina ollut kaupunkilaismielinen. Ei hänelle kelvannut maalla-eläminen, vaan hän tahtoi päästä suuriin paikkoihin. Tämä on hänessä vain tuollaista kirjoista saatua oppia. Vai lähteä miehen luota, ellei tämä ole ihan niinkuin nainen tahtoo? Onko mokomaa kuultu? Ja minun pitäisi täällä elättää tuollainen oikutteleva olento lapsineen. Siitä ei tule mitään!

-- Mutta jos asiat tulevat todella vaikeiksi, sanoi Helena.

-- Kai jokainen nainen asiansa vaikeiksi saa, jos rupeaa tuolla tavalla kaikkea jankuttamaan. Minä tunnen Oskarin, ja hän on hyvä mies. Vai sanoiko Hilma häntä pahaksi?

-- Ei sitä Hilma sanonut, päinvastoin kehui, että Oskari kyllä on hyvä sekä hänelle että lapsille, sanoi Mari.

-- No, siinä se nyt on! sanoi Kalle. -- Mies on hyvä niinkuin sanoin. Jos hän onkin hairahtanut, niin kai tuo palaa takaisin oikealle tielle, niinkuin on luvannut. Ei meidän kannata ruveta toisten perheasioita penkomaan, se on varmaa. Heidän pitää ne itse selvittää keskenään. Semmoiset asiat vain pahenevat, jos niihin sivulliset puuttuvat.

Helena suoristi hiukan vartaloaan:

-- Kuule, poikani, sinä ajattelet tässä aviovaimoa, me ajattelemme äitiä, siinä on suuri eroitus.

-- Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi Kalle hiukan lauhtuen anoppinsa varmasta äänen sävystä.

-- Sitä, että lastaan on äidin velvollisuus auttaa, niin, ja isän myös. Vaimona hoitakoon Hilma asiansa, siihen emme sekaannu, mutta äitinä on toisin laita. Jos hänelle hätä tulee, niin silloin hänen myös pitää tietää, että täällä on hänellä turva ja tuki.

Kalle oli vähän aikaa vaiti.

-- Minä luulen, että te naiset olette nyt vahvasti suurentaneet asian. Sen minä sanon kerta kaikkiaan ja se pysyy sanottuna, että Hilma älköön tulko täältä apua hakemaan, kun hänellä kerran on mies, joka voi hänet elättää. Se on hänelle ilmoitettava, ja sinä, Esko, saat sen kirjoittaa.

Siihen keskustelu päättyi.

Esko kirjoitti sisarelleen kirjeen, jossa kiitti terveisistä ja samalla ilmoitti, tosin hyvin lievällä tavalla, mutta kuitenkin kyllin selvästi, ettei isä mielellään ottaisi häntä kotiin, vaan että hänen oli koetettava järjestää asiansa niin hyvin kuin saattoi.

Nämä keskustelut olivat kuitenkin rauhallisen talon väkeen tuoneet pingoituksen, jota kesti viikon päivät. Jokainen koetti olla koskettelematta tätä asiaa, mutta sittenkin tiesivät naiset, että miehillä oli toinen kanta kuin heillä, ja siitä he eivät luopuneet.

Pingoitus laukesi, kun Hilmalta tuli sydämellinen ja suurta iloa uhkuva kirje, jossa hän mainitsi miehensä tuon illan jälkeen olleen raittiina ja kohdelleen häntä erinomaisen hyvin. Isänsä mielipiteen hän sanoi varsin hyvin ymmärtävänsä, sillä riippuihan paljon naisesta, millaiseksi aviomies tuli. Hän uskoi, että kaikki tuo entinen oli ollut ainoastaan satunnaista ja ohimenevää.

Kaikki aivan kuin hengähtivät helpotuksesta, kun Esko oli kirjeen lukenut ääneen.

Muutama päivä sen jälkeen, kun Hilma oli kotiaan kirjoittanut iloisen kirjeensä, alkoi hänen miehensä uudelleen juoda ja tällä kertaa entistä suuremmalla kiihkolla. Hilmalle se oli ankara isku, mutta hän ei tahtonut enää valittaa kohtaloaan äidilleen. Hän koetti puhua Oskarin kanssa, mutta tämä ei välittänyt hänen sanoistaan mitään.

Se oli aika, joka alkoi kypsyttää Hilmaa rikokseen.

NELJÄS LUKU.

Kolme viikkoa oli kulunut Marin lähdöstä tyttärensä luota. Oskari oli ratkennut juomaan entistä enemmän. Hän tuli joka ainoa ilta humalassa kotiin. Paha hän ei ollut vaimolleen eikä lapsilleen; hän vain istui vaiti ja tuijotti eteensä lasimaisin silmin.

Viimeisistä palkkarahoistaan hän oli antanut vaimolleen neljäkymmentä markkaa. Kun Hilma siitä oli maksanut vuokran ja kauppapuotiin velkansa, jäi hänelle kuusikymmentä penniä, ja kauhulla hän ajatteli, miten voisi hankkia ruokaa taloon.

Kerjätä! Se oli hänelle sula mahdottomuus. Hän ei voinut kulkea ovelta ovelle pyytämässä apua. Hän sai hiukan pesutyötä ja silitystä. Mutta ei tahtonut enää sekään luonnistua. Raskaudentila oli jo siksi pitkälle kehittynyt, että pesutuvassa seisominen uuvutti häntä liian paljon. Häntä alkoi toisinaan pyörryttää, ja pelko siitä, että lapsi ehkä syntyisi kesken, jos hän jollain tavoin sattuisi työssä varomattomasti liikkumaan tai itseään liiaksi rasittamaan, alkoi häntä kiduttaa. Hän oli ennen kaikkea äiti, hän ei saanut panna vaaraan sitä olentoa, jota kantoi sydämensä alla. Ja kun hän sitä ajatteli, niin sanomaton hellyys heräsi hänessä tätä olentoa kohtaan. Hän tunsi olevansa äärettömän paljon rikkaampi kälyään, jolla ei lasta ollut.

Mutta väsymys tuli yhä suuremmaksi, kädet alkoivat käydä kylmiksi ja jalat tuntuivat aivan sellaisilta, kuin niissä ei olisi ollut mitään tuntoa. Hän ponnisteli viimeiseen asti, koettaen silityksellä ansaita rahat, jotka tarvitsi lastensa ruokkimiseen; itselleen hän tuskin tarvitsi mitään ruokaa, sillä hänen oli niin harvoin nälkäkään.

Eräänä iltana, kun hän koko päivän ahkerassa työssä oltuaan istui lampun valossa sukkaa kutomassa miehelleen, tämän nukkuessa humalaisena vuoteella, hän koetti tyynesti ajatella elämäänsä.

-- Näin tämä ei voi jatkua, sehän on selvää. Päivä päivältä minä heikonnun; jaksan kohta töin tuskin hoitaa talouden ja lapset. Voimia ei riitä enää tekemään työtä kodin ulkopuolella. Mutta ellen sitä tee, niin en saa rahaa, millä hankin lapsille ruokaa.

Hän kutoi kiihkeästi eteenpäin.

-- Lainata? Ehkä Aino antaa, kun pyydän. Heillä on kai säästöjäkin. Mutta millä maksan takaisin? Jaksanko tehdä työtä, kun olen lapsen synnyttänyt? Meneehän pitkä aika, ennenkuin se on sellainen, että uskallan sen jättää yksikseen tai Kertun huostaan.

Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, josta kihoili kylmä hihi.

-- Koettaa saada Oskarilta lisää rahoja? Pitääkö minun mennä hänen työpaikkansa edustalle palkanmaksupäivinä, niinkuin monet vaimot saavat tehdä? Hän ei koskaan sitä antaisi minulle anteeksi.

Päätä kivisti, ajatukset tuntuivat sekoavan. Hän laski työn syrjään ja meni vuoteelle, mutta kauan hän vielä kuuli seinäkellon naksutuksen ja lyönnit. Päivä alkoi jo sarastaa, kun hän vihdoin vaipui uneen.

Hän heräsi pää raskaana ja ruumis aivan uupuneena, meni hellan luo, sytytti valkean ja keitti miehelleen kahvia ennen tämän työhönmenoa.

Monena päivänä ei Oskari ollut enää käynyt kotona syömässäkään, häntä varten ei siis tarvinnut mitään ateriaa laittaa. Lapsille aina voi jotain hommata suuhun. Kun lapset olivat syöneet, lähetti hän Kertun pihalle leikkimään. Itse hän uupuneena istui tuolille, jaksamatta mitään ajatella tai tehdä.

Tässä asennossa hänet tapasi kälynsä, joka tapansa mukaan saapui häntä katsomaan.

-- Kas, niinhän sinä istut joutilaana kuin olisit herrasväkeä, sanoi Ester. -- Sellaista se on, kun talonpoikaisnainen pääsee herrasperheestä lähteneen miehen kanssa naimisiin, niin tulee laiskaksi ja veltoksi.

Hilma hengähti syvään. Veri nousi hohtavina pilkkuina hänen kasvoilleen, mutta hän hillitsi suuttumuksensa ja sanoi vain:

-- Älähän nyt viitsi, Ester! Minä olen todella väsynyt nyt. Anna minun olla rauhassa.

-- Mitä sinä sanot? En suinkaan minä sinun rauhaasi tässä vie! Sen minä vain sanon, että voisit sinä hiukan pitää veljeäni kurissa. Näethän, millä tavoin hän taas on juonut viime aikoina. Eilen illallakin tulla kompuroi rappusissa niin, että naapurit sille nauroivat.

-- Olenhan minä puhunut, mutta ei hän ota sitä varteen.

-- Sitten olet sinä jotenkin myrkyttänyt hänen elämänsä. Hän on siksi hieno mies, ettei tahdo valittaa, mutta kaikella on syynsä maailmassa, niin tälläkin. Juoko minun mieheni, juoko? Tuskin nimeksi. Ja minkätähden ei? Sen tähden, että minä olen hänelle aina ystävällinen ja hyvä, palvelen ja hoitelen häntä niin, että elämä kotona on hänelle aivan kuin paratiisia.

Hilma huokasi syvään jälleen.

-- Ei puhuta nyt tästä, sillä minä en jaksa toden totta. Minä olen viime yönä nukkunut niin huonosti, että ajatukset eivät enää oikein kulje päässäni. Puhutaan tästä joku toinen kerta, jos sitä välttämättömästi tahdot.

-- Sinä kai luulet, että minä olen tullut tänne riitaa hakemaan? sanoi Ester. -- Sitä en tee, minä olen mitä rauhallisin ihminen. Rauhallinen ja hyväsydäminen. Ja minun sydämeni vuotaa verta, kun näen, miten veljeni menee päivä päivältä yhä alaspäin.

-- Kuulehan, Ester, jätetään nyt jo tämä!

Ester tuli liikutetuksi; hän pyyhki kyyneleet silmistään.

-- Katsohan, en minä sinua syytä, vaikka siltä näyttää, sanoi hän. -- Mutta täytyyhän sinun ymmärtää, kuinka sisaren sydän kärsii, kun näkee veljen menevän hunningolle ja kun ajattelee, että hän mahdollisesti jonkun toisen naisen puolisona olisi toisenlainen.

Hilma katsoi kälyynsä pitkään, aivan suoraan ja rauhallisesti.

-- Olehan niin ystävällinen, Ester, ja mene nyt pois! Tämä koti on minun kotini, ja tänne ei saa tulla kukaan soimaamaan minua aviovaimona.

-- Mitä sinä sanot? ärähti Ester.

-- Ellet kuullut, niin sanon sen uudestaan.

-- Ei tarvitse, kyllä minä kuulin.

Ester keikautti niskojaan ja ovesta ulos mennessään sanoi:

-- Kyllä minä tämän vielä muistan!

-- Juuri sitä minä toivoisinkin! vastasi Hilma.

Kun ovi oli sulkeutunut, sai täydellinen väsymys Hilmassa vallan. Hän painui kumaraan ja alkoi kiihkeästi itkeä. Mutta silloin pikku Mari, joka leikki permannolla, nykäisi häntä hameesta. Hilma tunsi sen, otti lapsen syliinsä, suuteli sitä kiihkeästi ja sanoi:

-- Äidin oma pikkuinen, äidin oma pikkuinen! Kun minä vain tietäisin, millä tavalla osaisin elämän tehdä teille hyväksi.

Lapsensa hyväileminen rauhoitti häntä. Hän alkoi puhella sille ja samalla hiljalleen siivota huonetta. Väsymys oli niin suuri, että tuontuostakin täytyi istahtaa, mutta eihän ollut mitään kiirettä, jaksoihan sitten jälleen jatkaa työtä.

Iltapäivällä raukeus lisääntyi niin, että hän päätti mennä saunaan saadakseen voimia. Hän otti molemmat lapsensa mukaansa.

Sieltä palatessaan puoli kuuden tienoissa hän meni Ainon luo. Heti sisälle päästyään hän istahti uupuneena tuolille oven pieleen ja alkoi hiljaa itkeä.

-- Mikä sinun on? kysyi Aino sydämellisesti.

-- On kaikki niin mahdotonta. Minä en tiedä, millä tavalla elää ja olla.

-- Mieli masentuu niin helposti, kun ruumis masentuu. Sinun pitäisi varjella terveyttäsi, sillä jos sairastut, niin kuka silloin hoitaa lapsiasi, joiden ainoa tuki ja turva sinä olet.

-- Niin, eihän kukaan heitä hoitaisi, ei kukaan.

-- Onko sinulla ollut mitään erikoista mielipahaa tänään?

-- Ei ole ollut. Ester siellä kyllä kävi tapansa mukaan jankuttamassa, mutta minä pyysin häntä menemään ja siihen se loppui. Ei hän sen koommin ole koko päivänä käynyt meillä.

-- Parasta olisi, kun ei kävisikään. Älä välitä hänen sanoistaan mitään, vaan ajattele aina lapsiasi, niin on mieli hyvä ja voimakas.

-- Niin, jumalan kiitos, että minulla on lapset, kuinka tässä muuten jaksaisikaan?

Vähän ajan päästä hän läksi kotiaan mieli rauhoittuneena ja virkeänä.

Hänen tultuaan kotipihalle astui Ester häntä kohden erään työmiehenvaimon, Heta Heimosen kanssa, jota Hilma ei koskaan ollut voinut sietää hänen tavattoman riidanhalunsa tähden. Hilma aikoi sivuuttaa heidät, mutta Ester sanoi:

-- Tiedätkö, missä Hetan ruskeaksi maalattu pärekori on!

-- En minä tiedä, vastasi Hilma. -- Onko sellainen hukkunut?

-- Se oli vinnin rappusilla vielä tänään, mutta nyt on se poissa, sanoi Heta ja katsoi Hilmaa terävästi. -- Joku on sen ottanut.

-- Kukahan tuollaisen olisi ottanut, sanoi Hilma.

-- On eräs, jonka me hyvin tunnemme, sanoi Ester.

-- Kysykää sitten häneltä.

-- Sitä me juuri teemmekin.

Hilma aivan sävähti.

-- Mitä? sanoi hän. -- Ette kai luule minun varastaneen?

-- Juuri sitä me luulemme ja olemme siitä aivan varmojakin, sanoi Ester.

-- Että sinä voit panna minun niskoilleni mitä tahansa, sanoi Hilma, sen kyllä tiesin. -- Mutta en olisi luullut sinun sentään kehtaavan minua varkaaksi syyttää.

-- Sitä syytetään, joka sellainen on.

Heta astui aivan Hilman eteen ja sanoi:

-- Kyllä me sinut jo tunnemme. Tässä sinä olet ollut kuin mikäkin hieno rouva, et ole kunniallisten ihmisten kanssa edes puhunutkaan. Luulin sitä ensin arvontunnoksi. Mikä arvon tunto! Häpeän tunto se on, kun tietää, että on haluja ottaa toisen omaa.