Part 5

-- Minä en ole koskaan ilmoittanut sinulle elämäni vaikeinta hetkeä. Nyt minä sen teen. Kun Esko oli vuoden vanha, tulit sinä kerran humalassa kotiin, olit minulle paha ja tyly. Olin silloin väsynyt ja onneton. Olin tehnyt työtä ja olin sairastunut siitä. Minä näin sinun käyttävän väkijuomiin ne rahat, jolla olisi voinut hankkia minulle parannus ja apu taloon, jotta minun ei olisi tarvinnut juuri silloin ahertaa ja siten antaa taudin tulla pahemmaksi, sen saman, jonka jälkeen olen ollut niin heikko... no niin, sanotaan sekin suoraan, että jokainen lapsi sen jälkeen on kuollut.

-- Minä en tietänyt... sanoi Kalle vapisevalla äänellä.

-- Niin, sinä et ole tietänyt, enkä minä ole tahtonut sinun taakkaasi tätä ennen tehdä raskaammaksi. Mutta nyt minun täytyy ilmoittaa kaikki. Silloin tuona iltana, kun sinä tulit humalassa kotia, sait mieleni niin masentumaan, että minä tahdoin päättää päiväni. Niin, minäkin olen sellaista ajatellut. Minä otin Eskon syliini ja aioin mennä hänen kanssaan järveen. Mutta juuri kun nousin lähteäkseni, sanoi äitini, että hän ottaa Eskon vuoteeseensa, jotta minä saan nukkua. Ja tuo yksi ystävällisyys riitti, minä annoin hänelle lapsen ja palasin vuoteeseen. Ja minä jaksoin taas elää.

-- Mari! sai Kalle vaivoin sanotuksi.

Hän istui vapisten paikallaan.

-- Sinä olet tässä puhunut laista ja oikeudesta. Mutta sillä kertaa sinä olit ajamaisillasi minut rikokseen. Ja kun kielsit, että Hilma ei saa tulla tänne meille, jos elämä hänen kodissaan käy liian raskaaksi, niin olet ollut häntäkin sysäämässä tekoon. Minä pelastuin, hän meni.

Kalle ojensi molemmat kätensä häntä kohden. Mari astui hänen luokseen, ja molemmat aviopuolisot katsoivat pitkään toisiinsa.

-- Tehkää minkä katsotte oikeaksi, sanoi Kalle väräjävällä äänellä. -- Minä autan, minä teen, mitä tahansa, jotta saisin omat rikokseni edes jossain määrin sovitetuksi.

Mari nyökkäsi hiljaa ja katsoi mieheensä hellästi ja vakaasti.

Mutta Esko oli kertomuksen kuullessaan noussut vaimonsa vierestä ja juoksi nyt äitinsä luo sulkien hänet syliinsä. Ja monesta, monesta vuodesta tunsi Mari jälleen poikansa käsien kietoutuvan kaulaansa. Sydämessä tuntui niin sanomattoman suloiselta. Hän purskahti itkuun, mutta ei enää tyrskivään, niinkuin äsken, vaan hiljaiseen, kirvoittavaan itkuun.

Helena oli istahtanut penkille, ja hänen vanha äänensä aloitti virren. Kukaan siihen ei osannut yhtyä, niin täynnä oli jokaisen sydän, että laulu tyrehtyi huulille. Mutta vanha Helena lauloi ja päätti virren ja kun hän painoi sen jälkeen päänsä rukoukseen, tunsivat kaikki, kuin suuri ihmeellinen sunnuntai, elämän korkeankaunis pyhäpäivä olisi ollut heidän tuvassaan vietettävänä.

* * * * *

Hilman haava parantui parin viikon päästä, hän joutui tutkintovankilaan ja sitten raastupaan tuomittavaksi. Helena ja Mari olivat Ainon kautta saaneet tiedon tutkintopäivästä ja olivat saapuneet siksi päivää Helsinkiin. Ainon kautta he myöskin olivat hankkineet Hilmalle asianajajan.

Heti asemalta he menivät suoraan Ainon asunnolle. Nyt ei Marin enää tarvinnut kysellä tietä, tunsihan hän sen hyvin.

Aino otti heidät hyvin sydämellisesti vastaan ja kertoi asianajajan arvelun mukaan Hilman asian tulevan oikeuden istunnossa esiin kello kahdentoista aikaan.

-- Kai te neuvotte, missä oikeus istuu? sanoi Mari.

-- Minä tulen itse sinne, sillä olen saanut haasteen tulla todistamaan, sanoi Aino, -- ja minä vakuutan teille, että minä teen kaiken voitavani selittääkseni asian niinkuin se on. Ellei Hilma pääsisikään rangaistuksetta, niin täytyyhän ainakin antaa hänelle mahdollisimman lievä.

-- Niin, jumala sen suokoon, sanoi Helena. -- Kyllä hän sitte taas jaksaa elää, kun on saanut rangaistuksensa kärsiä, jos se ei vain vie liian suurta osaa hänen elämästään. Jaksaahan puukin vihannoida uudestaan, vaikka jonain vuonna sattuisi kuivuus sen heikontamaankin, kun ei vain monena vuonna, kun ei vain monena vuonna.

-- Asianajaja on luvannut ponnistaa voimansa saadakseen Hilmalle niin pienen rangaistuksen kuin mahdollista, sanoi Aino. -- Toivokaamme siis parasta.

Raastupaan tultuaan oli siellä jo joukko todistajia saapuvilla. Oli sekin nuori mies, joka oli asunut aikaisemmin Latvalalla, ja jonka tähden Oskari oli ollut mustasukkainen. Useita samassa talossa, missä Hilma asui, olevia naisia ja miehiä oli kutsuttu. Viimein saapui Esterkin miehineen ja Oskari.

Nähdessään Marin, kumarsi Ester etäältä hänelle hyvin armollisesti.

-- Kuka se oli? kysyi Helena.

-- Se on Hilman käly, vastasi Mari.

-- Se samako, joka häntä syytti varkaudesta?

-- Juuri sama.

-- Taitaa nyt olla iloinen?

-- Siltä tuo melkein näyttää.

Oskari huomasi, sisarensa nykäistyä häntä, Marin ja aikoi astua häntä kohden muutaman askeleen, mutta palasikin paikoilleen ja sieltä kumarsi ainoastaan. Hänen käyntinsä oli hiukan epävarmaa.

-- Tuohan mies on humalassa silloinkin, kun hänen vaimoaan tuomitaan, sanoi Helena.

Hilma parka!

Oikeussalin eteisessä vallitseva hiljaisuus, virallisten menojen ja tapojen varmuus, herättivät Marissa ja Helenassa jonkinmoisen toivottomuuden. Täällä oli olemassa yhteiskunnallinen koneisto, joka toimi aivan säännöllisesti, ottamatta vähääkään varteen ihmisten tunteita. Ellei jotain odottamatonta, Hilmalle edullista ilmaantuisi, niin ei tuomioistuin häntä suinkaan millään erikoisella ystävällisyydellä kohtelisi.

Salista, missä oikeus istui, kuului hälinää ja oikeudenpalvelijan nähtiin juoksevan kiireellisesti eteisen läpi ja palaavan uudelleen.

-- Mitähän siellä nyt on tapahtunut? kysyi Aino.

-- Siellä on eräs yksinäinen nainen, joka kuristi vastasyntyneen lapsensa, vastasi muuan lähellä oleva henkilö kuultuaan kysymyksen. -- Hän on jo kaksi kertaa ennen pyörtynyt istunnon aikana. Ehkä pyörtyi taas.

-- Miksi ne sitten sitä raukkaa tänne kuljettavatkaan, sanoi Mari. Ihmisparka!

Ovella oleva palvelija ilmoitti, että käsiteltäväksi tulee Hilma Latvalan asia. Vähän ajan päästä tuli Hilma vanginvartijan saattamana eteiseen. Mari näki tyttärensä hyvin kalpeaksi ja pitkälle kehittynyt raskaudentila oli tehnyt hänen silmänympäristönsä jo aivan tummiksi ja käynnin raskaaksi ja vaivalloiseksi. Hän huomasi äitinsä ja äidinäitinsä, pysähtyi hetkiseksi, nyökkäsi sitten hiljaa ja meni oikeussaliin.

Vähän ajan päästä kutsuttiin todistajat vannomaan valaa. Samassa tuli eteisen kautta kiireellisesti hienon näköinen herra ja kiiruhti oikeussaliin.

-- Tuossa meni Hilman asianajaja, sanoi Aino lähtiessään oikeussaliin tekemään todistajan valaa.

Huoneesta väheni väki, sillä tämä oli sen päivän viimeinen esillä oleva juttu. Mari jäi Helenan kanssa kahden. Salissa ei ollut enää muita kuin pari oikeudenpalvelijaa.

-- Vahvistakaamme mieltämme rukouksella, sanoi Helena.

Hän pani kätensä ristiin ja rukoili kauan hartaasti silmät ummessa. Kun hän jälleen kääntyi Marin puoleen sanoi hän:

-- Olen nyt jo rauhallisempi. Tulin tässä ajatelleeksi sitäkin, että kai jumala on niin määrännyt, että minun vielä on tehtävä jotain kanssaihmisteni hyväksi, koska tämän asian on johdattanut eteeni. Minä jo luulin, että minulla ei ollut muuta tehtävää kuin odotella kuolemaa, mutta nyt tiedän, että olen elämässä välttämätön. Jos täällä huonosti käykin, niin onhan ylempiä oikeuksia olemassa ja niissä täytyy sen, mikä tässäkin asiassa on Hilman puolella, tulla esiin, aivan kirkkaasti esiin. Oikeutta täytyy olla maailmassa, täytyy olla, sillä kuinka muuten me jaksaisimmekaan elää.

Todistajat palasivat vähän ajan päästä takaisin, mennäkseen sitten yksitellen kutsunnan mukaan oikeussaliin.

Ja istuntoa kesti, kesti tuntikausia, todistajat astuivat istuntosaliin ja palasivat sieltä, muutamia kutsuttiin uudelleenkin. Aino kertoi, mitä hän tiesi oikeussalissa tapahtuneen. Hilma oli rehellisesti tunnustanut kaiken todeksi ja oli sanonut olevansa valmis ottamaan kaiken rangaistuksen vastaan.

Ester puheli tahallaan niin ääneen, jotta Mari sen kuulisi. Hän kertoi eräälle naapurinaiselle, kuinka hän oli sievästi oikeudelle sanonut, että Hilma oli huono nainen, joka paljaasta pahuudesta oli surmannut lapsensa. Mari kuunteli ja hänen sydäntään vihloi.

-- Sillä naisella ei ole lapsia, sen vuoksi noin puhuu, sanoi hän Helenalle. -- Jos hänellä olisi ollut lapsia, kyllä ymmärtäisi paremmin.

Jännitys kasvoi yhä suuremmaksi. Marista tuntui kuin huoneessa ei olisi ollut ilmaa ja Helenan kasvoille oli noussut poskipäihin hehkuvat täplät.

Viimein koitti se hetki, jolloin asianajaja piti viimeisen puolustuspuheensa. Hänen äänensä kaikui heikosti oven läpi. Lopetettuaan astui hän ulos eteiseen. Aino meni heti hänen luokseen.

-- Miltä näyttää? kysyi hän levottomana.

-- Kas, rouva, siinähän te olettekin, sanoi asianajaja. -- Te puolustitte aivan erinomaisen hyvin syytettyä oikeuden edessä. Jos jotain hyvää tulee, niin kyllä se tulee silloin teidän sanojenne vaikutuksesta.

-- Mutta odotatteko mitään hyvää?

-- Sitä ei voi sanoo. Todistukset ovat siksi raskauttavia ja teko on tehty siksi selvästi ja jyrkästi, että tuomari ei voi muuta kuin tuomita aivan lain kirjaimen mukaan.

Hän kohautti olkapäitään ja jatkoi:

-- Mutta voimmehan valittaa sitten hoviin.

-- Mutta eikö mikään seikka lievennä rikosta? kysyi Aino.

-- Miehen juoppous kyllä jossain määrin, vastasi asianajaja. -- Mutta kun syytetty itse sanoo, ettei hän voi miestään soimata mistään pahoinpitelystä, niin ei sekään taida vaikuttaa suurta.

Aino palasi Marin ja Helenan luo kertoen, mitä oli kuullut.

-- Meidän täytyy kai valmistua ottamaan pahinta vastaan, sanoi hän.

-- Kaikki on jumalan kädessä, sanoi Helena.

He istuivat ja odottivat. Jonkun ajan päästä julistettiin tuomio.

Hilma tuli salista vanginvartijan seuraamana. Mari ja Helena eivät enää voineet levottomuuttaan hillitä, he riensivät Hilman luo.

-- Se on kymmenen vuotta kuritushuonetta! sanoi Hilma aivan hiljaa.

-- Kymmenen vuotta! vaikeroi Mari.

-- Kymmenen vuotta! sanoi Helena aivan kuin ei olisi ymmärtänyt asiaa.

-- Niin, kymmenen vuotta, sanoi Hilma. -- Ja minä tahdon sen kestää, sillä olenhan sen ansainnut.

Hän puristi äitinsä ja äidinäitinsä kättä ja sanoi kyynelten valuessa silmistään:

-- Kiitos siitä, että tulitte tänne minua katsomaan. Kiitos siitä, ja antakaa minulle anteeksi se, että olen teille tuottanut näin paljon murhetta.

-- Rakas lapsi, sanoi Mari, emmehän me voi sinua tuomita. Rakas sinä olet minulle yhä vielä, ehkä rakkaampi kuin koskaan ennen.

Vanginkuljettaja kiiruhti Hilmaa lähtemään. Naiset erosivat.

Asianajaja oli puhellut Ainon kanssa ja sitten lähestyi Maria.

-- Te olette kai syytetyn äiti? kysyi hän.

-- Niin olen.

-- Tulkaa huomenna minun asianajotoimistooni, minä tahdon hiukan puhella kanssanne, ennenkuin teen valituksen hoviin.

Hän tervehti kohteliaasti ja poistui.

Aivan kuin unessa kulkivat Mari ja Helena Ainon keralla oikeussalista. Kadulle tultuaan seisahtui Helena hetkiseksi torilla.

-- Jumala suokoon minulle ymmärrystä ja voimia toimiakseni tässä asiassa niin kuin hänen korkea ja pyhä oikeutensa määrää, sanoi hän.

KUUDES LUKU.

Seuraavana päivänä Helena ja Mari kävivät asianajajan luona. Tämä selitti, että huomatessaan Hilman muistissa olevan jonkinmoisen aukon sillä kohtaa, mikä koski tekoa, uskoi hän tämän olleen murhaa tehdessä mielenhäiriössä. Hän kyseli, olivatko Mari ja Helena huomanneet Hilmassa mitään tähän suuntaan viittaavia oireita. Nämät eivät tienneet mitään.

-- No, sen voivat lääkärit sittemmin tutkia, sanoi hän. -- Hyvin luultavaa on, että hovioikeus määrää syytetyn mielisairaalaan lausunnon saamiseksi hänen sieluntilastaan. Jos niin käy, voi olla hyvin mahdollista, että hovioikeus alentaa rangaistusta jossain määrin.

Samana päivänä läksivät Mari ja Helena kotiaan kohden.

Uutinen Hilmalle määrätystä korkeasta rangaistuksesta oli kaikille ankara isku. Kalleen se varsinkin koski tavattomasti, vaikka hän ei sitä näyttänyt, mutta huomattiin hänen sen jälkeen pysyttelevän paljon erillään ja mietiskelevän. Vaimoaan kohtaan hän oli tavattoman hyvä ja koetti auttaa kaikessa, missä suinkin voi, ja kysymys, jota hän ei elämässään koskaan tätä ennen ollut tehnyt, nyt tuli hänen suustaan:

-- Ethän vain rasita itseäsi liiaksi?

Mutta ei ainoastaan tämä side näyttänyt tulleen entistään lujemmaksi, vaan Eskokin osoitti entistään suurempaa hellyyttä sekä vaimoaan että äitiään kohtaan. Ja kaiken keskustana perheessä tuli olemaan Helena. Tuntui melkein siltä kuin hän olisi kasvanut ja saanut koko olemukseensa varmuutta, jota hänessä ennen ei ollut. Se suuri elämänviisaus, jonka hän itselleen oli koonnut ikänsä varrella, astui nyt esiin. Ennen oli hän ikäänkuin häveten peittänyt kaiken, oli ollut vaiti silloinkin, kun hänen olisi pitänyt puhua, ainoastaan sen vuoksi, ettei hän ollut tahtonut asettaa omaa mielipidettään toisen mielipiteen rinnalle. Mutta nyt hän uskalsi hiljaisen varmasti ilmaista sen.

Vaikkakin suru Hilman kohtalosta painosti perhettä ja puhe aivan joka päivä kääntyi siihen, niin jokaisesta tuntui kuin työ olisi heille tullut paljoa yhtenäisemmäksi ja varmemmaksi. Jokainen sovitti oman työnsä toisen työhön, mitään turhaa ponnistusta ei tarvinnut kenenkään tehdä, sillä oikeassa työssä oli aina oikea henkilö.

Se, joka ei vähääkään sulanut tähän perheen yhteiseen mielialaan, oli talon tytär Emma, joka oli Mäkelän torpassa vaimona. Hän oli Hilman ja Eskon välinen lapsi. Eihän äidin ja tyttären välit koskaan olleet oikein hyvät, ei silloinkaan kun tytär vielä oli kotona. Emma oli raju ja omatahtoinen, muistuttaen itsepäisyydessään suuresti isäänsä. Sen lisäksi oli hänessä tavattoman suuri huvittelun ja mielistelemisen halu, joka pakoitti Kallen jo hyvin varhain lausumaan hänelle ankaroita sanoja, mitkä eivät kuitenkaan johdattaneet mihinkään tuloksiin.

Ankaran iskun tuotti Marille se, että hän huomasi tyttärensä olevan läheisissä suhteissa erääseen nuoreen mieheen. Kallelta Mari koetti asiaa peitellä ja sen sijaan saada Emma lopettamaan nuo välinsä. Mutta kun Emma huomasi, että äiti ei häntä antaisikaan isälle ilmi, niin ei hän enää välittänyt mistään suhteensa peittelemisestä, sillä hän tiesi äidin aina kuitenkin jollain tavoin kätkevän isältä kaiken.

Mutta suhteesta alkoikin tulla seuraukset. Mari alkoi epäillä sitä, nähdessään Emman käyvän ensin alakuloiseksi, ja huomatessaan, että hänen ja nuoren miehen välillä oli vakavia keskusteluja, ja viimein sen, että nuori mies alkoi pyrkiä Emman seurasta vapaaksi. Mari kysyi silloin suoraan tyttäreltään, mutta tämä väitti jyrkästi kaikki epäilykset vääriksi. Joku aika tämän äidin ja tyttären välisen keskustelun jälkeen tuli Emma pahoin sairaaksi, hänellä oli kovia ylenantamiskohtauksia ja oli pari päivää vuoteessakin. Äidissä heräsi kamala ajatus siitä, että tyttärensä oli koettanut poistaa tuon suhteen jäljet. Oliko hän onnistunut vai ei, sitä ei äiti tiennyt. Pari kuukautta tämän jälkeen oli Emman pakko tunnustaa äidilleen, että hän oli raskaana ja Mäkelän torpan nuori isäntä oli siihen syyllinen.

Nyt oli pakko ilmottaa asia jo Kallellekin. Hän suuttui aivan silmittömästi, meni Mäkelän luo aivan suoraapäätä. Miesten välillä kuului olleen hyvin kiivas keskustelu, mutta niin kaikki päättyi, että seuraavana sunnuntaina Vihtori Mäkelä ja Emma kuulutettiin ja kolme viikkoa sen jälkeen pidettiin häät. Pari kuukautta häiden jälkeen syntyi poikalapsi. Synnytys oli hyvin vaikea ja kesti sitä kaksi päivää.

Poika oli terve ja reipas olento, hiukan äksy ja äkäpäinen, mutta vilkas ja toimintahaluinen. Mari oli pikku Jaakkoa kohtaan hyvin ystävällinen sen tähden, että hän piankin huomasi, mikä tavattoman suuri viha oli Emmalla lastaan kohtaan. Tämä viha oli aivan sokea ja saattoi toisinaan puhjeta esiin haluna lyödä ja piiskata poikaa siihen asti, että tämä meni meikein tainnuksiin. Alussa Jaakko siihen alistui, mutta hänestä kehittyi pian hyvin tanakka poika, joka ei enää ottanutkaan äidin kuritusta vastaan tyynenä, vaan antoi takaisin. Mari oli ollut pari kertaa tilaisuudessa näkemään, miten Jaakko löylyytti äitiään niin paljon kuin suinkin voi. Tavallisesti kuitenkin poika sai lähteä pakoon ja silloin hän aina tuli Marin luo, viipyen talossa toisinaan päiväkausiakin.

Pojan tähden oli Emmalla ja hänen miehelläänkin usein kiivasta sanasotaa, joka teki perhe-elämän aivan sietämättömäksi miehelle ja pakoitti hänet toisinaan lähtemään juopotteluretkille, joiden jälkeen hän oli jälleen lauhkea ja kuunteli sanaakaan sanomatta vaimonsa sadattelemista.

Tämä avioelämä, joka oli niin täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä Mari piti oikeana, vieroitti Emman kokonaan syntymäkodistaan. Hän kävi siellä hyvin harvoin ja jos jostain silloin puhuttiin, niin rajoittui se aina aivan tavallisiin keskusteluaineisiin. Mariin oli koskenut se, että hänen tällä tavoin oli pakko luopua lapsestaan, tulla vieraaksi hänen kanssaan ja tuntea, miten heidän välillään ei enää ollut mitään siteitä. Hän kärsi siitä, mutta alistui siihen viimein, kun ei löytänyt mitään keinoa, jolla olisi voinut lähestyä lastaan.

Kun nyt Hilmaa kohdannut onnettomuus aivan kuin uudestaan saattoi palaamaan äidinrakkauden hänessä, niin muuttui hänen tunteensa Emmaakin kohtaan syvemmäksi kuin koskaan ennen. Tässä oli onneton ja kärsivä olento, joka ehkä kaipasi hellyyttä. Ja sen tahtoi Mari nyt hänelle aivan täydellä mitalla antaa.

Kun vain oli joutohetkiä, niin alkoi hän käydä tyttärensä luona. Ei hän välittänyt siitä, että tämä ei mitään iloa osoittanut äitinsä tulon johdosta, hän kävi kuitenkin siksi, että hänen täytyi käydä.

Kun Mari ilmoitti Hilmaa kohdanneen onnettomuuden Emmalle, niin tämä ei sanonut mitään muuta kuin:

-- Hilma parka! Niinkö hänenkin kävi!

Ja kun tietoonsa tuli, että Hilma oli saanut kymmenen vuotta kuritushuonetta, lausui hän:

-- No, siellä hän ainakin on turvassa! Eiköhän tuo liene aivan yhtä hyvää, ellei parempaa kuin sellaisen miehen kanssa eläminen.

Joku päivä myöhemmin hän palasi tähän samaan asiaan ja lausui silloin:

-- Jos minä olisin yhtä herkkä kuin Hilma on, niin varmaankin minäkin olisin jo aikoja sitten tehnyt samalla tavalla.

-- Oletko sinä sitten niin onneton, sinäkin? kysyi Mari.

-- No, ei tässä kai niin onnellinenkaan olla, kun ajattelee, millaiseksi elämä olisi voinut tulla, ellei olisi tyttönä tyhmyyksiä tehnyt.

-- Mutta pitäähän ihmisen sovittaa ja sen vuoksi kai tämäkin sinulle on sallittu.

-- Sovittaa? Joutavia vielä! Kuka tässä sellaista ajattelee. Mitä minun pitäisi sovittaa? Sitäkö, että olen tehnyt tyhmyyden. Siitä olen jo saanut aivan yllin kyllin maksaa. Vai pitäisikö tässä vielä enemmän onnettomuutta saada kuin nyt jo on?

-- Jos sinä koettaisit elää miehesi kanssa toisella tapaa, sanoi Mari, -- niin etköhän voisi todella iloita elämästä. Miehesi ei ole mikään paha mies ja minä uskon, että hän yhtäkaikki pitää sinusta hyvin paljon.

-- Kyllä kai minä sen tiedän, että hän pitää, ja sehän se tässä edes miellyttää, että saa antaa hänen tuntea kaiken sen tuskan, mitä minä tunsin silloin, kun hän aikoi jättää minut lapsen kanssa yksin.

-- Mutta kun kerran elätte yhdessä ja kun teillä kerran lapsi on, niin ettekö voisi koettaa rakentaa jotain ymmärtämistä välillenne?

-- Kun kerran kaikki on mennyt niin rikki kuin se on mennyt, niin ei kai siitä paikkaamisella enää hyvää tule.

Mari ei kohdannut tyttäressään mitään muuta kuin kovaa ja tylyä. Mutta hän ei väsynyt, hän palasi yhä uudelleen tähän samaan asiaan hänen luonaan käydessään. Harva päivä, ettei Mari kulkenut oman kotinsa ja Mäkelän väliä. Hän saattoi nyt olla kotoa varsin hyvin poissakin, sillä Alma oli jo voimistunut siksi paljon, ettei enää tarvinnut pelätä hänen väsyvän työssä. Kiireimpänä leikkuu-aikana hän kyllä oli pakoitettu olemaan kotona mahdollisimman paljon, mutta saattoihan silloinkin iltahämärässä pistäytyä Emman luo.

Vähitellen, vähitellen alkoi Emma tottua näihin äitinsä käynteihin. Menipä hän jo niin pitkälle, että, jos äiti jonain päivänä ei tullutkaan, hän seuraavana päivänä saattoi kysyä, mikä oli estänyt häntä saapumasta. Ja Mari tunsi, kuinka hänen oma suuri ja syvä äidinrakkautensa aivan kuin herätti eloon jotain kuollutta tyttäressään, ja hän iloitsi siitä koko sydämellään.

Helenalle hän tästä seikasta puhui ja sanoi kerran:

-- Jos minä vain saan Emman ensin kiintymään minuun niinkuin tyttären ainakin äitiinsä, niin sitten kyllä herää rakkautensa poikaansa ja viimein pojan isään. Sen kaiken täytyy tulla, enkä minä ennen lepää, ennenkuin sen olen nähnyt.

-- Ei kai se Emmakaan luonnostaan ole paha, sanoi Helena, -- mutta on sattunut elämä painamaan niin kovaan kannen hänen sydämensä päälle, ettei se pääse esille. Kaipa sallimus sen niin asettaa, että jonain päivänä sydän on kylliksi väkevä ja kannen pakoittaa halkeamaan.

Ja sellainen hetki tuli.

Oli jo syyskesä. Mari oli mennyt keskipäivän aikaan Emman torpalle yhdessä Helenan kanssa. Sattui olemaan Emman syntymäpäivä ja he veivät hänelle mennessään kahvia ja leipomansa rinkilän. Torpalle tullessaan kuului sieltä tavatonta metakkaa.

-- Äiti ja poika kai siellä taas ovat yhteenotossa, sanoi Mari.

-- Siltä se kuuluu, jumala paratkoon, sanoi Helena. -- On se onni, ettei Emma ole onnistunut hakkaamaan lastaan aivan rammaksi, vaan on poika hyvästi kasvanut ja varttunut.

Jaakko tuli samassa tukka aivan pörröisenä tuvasta ja huusi nyrkkiään puiden:

-- Kyllä minä tämän vielä muistan!

Mari meni poikaa kohden ja tarttui häneen sanoen:

-- No, minne sinä, Jaakko, nyt menet?

Poika ei sanonut mitään, seisoi vain siinä molemmat kädet nyrkissä, mutta Mari huomasi, kuinka hän ponnisteli itkua vastaan. Hän siveli hiljaa pojan tukkaa ja tämä kosketus sai heti laukeamaan lapsessa pingoitetun mielen, hän syleili kömpelösti äidinäitiään ja sitten aivan kuin häveten tekoaan meni kiireimmän kautta järven rantaa kohden.

-- Kuinkahan tuokin poika rakastaisi äitiään, jos äiti vaan ottaisi rakkauden vastaan, sanoi Mari.

-- Mutta kun ei äiti osaa ottaa eikä osaa antaa, vastasi Helena.

He menivät tupaan. Emma oli hyvin kiukkuisen näköinen. Molemmat vanhat vaimot eivät olleet sitä huomaavinaan, vaan kättelivät häntä ja toivottivat onnea.

-- Minkä tähden minulle onnea? kysyi Emma.

-- Onhan sinun syntymäpäiväsi.

-- Niin, taitaa olla.

-- Etkö sitä muistanut?

-- En muistanut. Mutta te molemmat teitte sen.

-- Tottakai äiti muistaa oman lapsensa syntymäpäivän. Toimme sinulle hiukan lahjojakin.

Ja Mari antoi hänelle sekä rinkilän että kahvia. Emma mutisi jotain kiitokseksi ja vei rinkilän pöydälle. Sen jälkeen hän alkoi tehdä tulta lieteen keittääkseen kahvia. Tässä puuhaillessa hän sanoi:

-- Tuliko se Jaakko teitä vastaan?

-- Tuli kyllä.

-- Se poika suututtaa vielä hengen minusta.

-- Rakastaisit häntä enemmän, niin olisi poika kai parempi, sanoi Mari.

-- Miksi minä häntä rakastaisin, kun ei kukaan minua ole rakastanut.

-- Me emme kai ole aina osanneet sitä näyttää, mutta kyllä me kuitenkin aina olemme sinua rakastaneet, sanoi Mari hiljaa.

-- Minkätähden te olisittekaan minua rakastanut, eihän siihen olisi ollut syytäkään? Olenhan minä itse aina ollut tyly ja kova. Kyllä minä sen muistan, mutta eihän sitä enää voi muuttaa.

-- Kaiken voi muuttaa, kun tahtoo, sanoi Helena.

-- Ei ihminen pääse irti itsestään, jatkoi Emma. -- Jos elämä olisi edes jonkinarvoista, niin sitten kai voisi yrittää, mutta kun kaikki on mennyt aivan pilalle, niin mitä enää tuossa yrittääkään parempaan päin.

-- Mitä elämä sinulle vielä on verrattuna siihen, mitä se Hilmalle on, sanoi Helena. -- Ja kuitenkin minä olen ihan varma siitä, että hän voi tulla vielä hyvin onnelliseksi.

-- Hilma rakasti edes lapsiaan, mutta minä en Jaakkoa rakasta, sanoi Emma. -- Minä muistan hänen kauttaan aina sitä, että minun täytyi mennä naimisiin miehen kanssa, jota en ole enää sen koommin rakastanut. Ja minä muistan aina sen suuren tuskan, jonka Jaakko tuotti minulle syntyessään.

-- Eiköhän tuollaisen tuskan pitäisi viedä sinua lähemmäksi lasta? sanoi Helena.