Chapter 3

ASARIA. Jalo kuningas! Lamaiset kädet tarmo jännittää, Ja vankkana on polvet väsyneet, Jos jatkat lupaamatas alkua.

(Menee.)

(Isebel tulee vartijan kera oikealta ja katsoo tuikeasti poistuvaan Asariaan; vartija menee paikalleen verannalle.)

ISEBEL (Ahabille). Ken on tuo mies? Ja mitä tahtoi hän?

AHAB. Kaks kysymystä, ja niin kiivaasti!

ISEBEL. Ken oli hän?

AHAB. Kai oisit tuntenut, Jos kasvot oisit nähnyt tarkemmin. Hän Asaria Jorainpoika oli, Min kihlatulta neitseyden vei Baal. Sa muistanet sen, että tyttö-hupsu Lopetti sitten omat päivänsä. Mun tuli heitä molempia sääli.

ISEBEL. Ja mitä tahtoi sinulta nyt mies?

AHAB. Mun aikoi murhata, vaan vallan voitti Parempi luonto.

ISEBEL. Minkä rangaistuksen Hän sulta sai?

AHAB. Ei mitään rangaistusta. Vaan Baalin liiallista julkeutta Lupasin estää.

ISEBEL. Tuolle murhaajalle! Kuningas, miss' on luontees voimakas? Kädessä murha-ase eteesi Sun valapatto alamaises astuu Ja lupaa henkes armollisna säästää, Jos täytät ehdot, jotka panee hän. Sa, nöyrä, taivut, vaikka vihas tulen Pitäisi polttaa moiset julkeat.

AHAB. Vaan Isebel!

ISEBEL. Ma paljon väljemmän Sun luulin mulle valtakunnan luovan, Kun sankariksi jaloksi sun kuulin. Vaan joka hetki uudet esteet tuo Isäni tielle; minun tielleni.

AHAB. Isäsi tielle!

ISEBEL. Sinä lausuit sen. Jumalan tytär olen korkeimman; On Ethbal vain mun kasvattajani. Ma muistan hetken juhlallisen, kun Hän Baalin eteen temppeliin mun vei Ja lausui: Elos salaisuuden syvän Saat kaikkivallan kasvoin edessä Nyt tässä kuulla. Isäksesi olet Minua kutsunut, vaan se on Baal, Tuo lempeä ja peljättävä herra, Mi antaa elämän ja ottaa sen. On kehtosi tää vuode temppelin; Sun siinä siitti Baal, ja synnytti Se ihmeellinen hetki, jolloin kuu Pimitti varjollansa auringon. Sen merkityksen kasvattajani Näin tulkitsi: Baal, voiman jumala, Min ilmestys on kirkas aurinko, Sinusta suurta synnyttääksensä On liiton tehnyt kera Astartten, Hedelmän äidin, joka kuuna hohtaa, Yön taivaalla ja poviin ihmisten Sytyttää lemmen halut hehkuvat. Sa olet kansain johtajaksi luotu Ja levittäjäks jumalien vallan. Sait häntä kohtaan rajattoman lemmen, Ken ystävänä seuraa tahtoas, Ken vastustaa, kuin tuhoava tuli Sen kohtaa vihasi ja kuluttaa. Kuningas Ahab, salaisuuden tään Todeksi huomaat. Ystävänä olet Mua kuullut sa -- ja lausu, missä kohden On vaillinainen rakkauteni sinuun! Mua vastaan sotii Jahven profeetat -- Vihani hävittävä heidät syö. Sun avullasi kyllä; mutta jos Mun jouhimekko töhrys profeetan Nyt täytyy ottaa ylleni ja ohjeeks Saan kiduttavat säännöt Mooseksen, En tiedä, miksi rakkauteni muuttuu, Jos kieltäymyksen surkastuttamana Voin ylistääkään sitä onnea, Min jalo mieli Ahab kuninkaan On luonut puolisolleen, jonka alku On jumalista.

AHAB. Jos sun onnesi On jotain vailla, lausu, niin sen hankin!

ISEBEL. Mit' olen sulle, Ahab, uhrannut? Kun Ethbal Baalin ylipapista Kuninkaaks nousi rikkaan Siidonin, Mun kuuluisata kauneuttani, Min loistavuutt' ei kylvettäjän taito, Ei väriaine kartuttanut ollut, Ihaili silloin koko maailma. Mua ruhtinaat ja suuret valtaherrat Läheltä, kaukaa kilvan kosivat; Niinkuin he tuli, saivat mennäkin. En jumalaista vapauttani Alistaa miehen valtaan tahtonut; Isäni Baalin temppelissä mielin Eloni viettää häntä palvellen. Niin Jordanilta uljas ruhtinas, Kuningas Ahab, saapui Siidoniin. Hän, rehevimpäin viinipuiden herra Ja kasvattaja palmuin kauneimpain, Mun voitti puolelleen, ma häneen suostuin.

AHAB. Et katunutkaan vielä sitä ole.

ISEBEL. Ma pelkäsin, jos vapaa lapsi Baalin Voi menestyä maassa, jossa vallan On saanut Jahven kolkko palvelus. Sa lohduttelit. Viinitarhassasi Sa oivalailla menestyvän kerroit Vierellä surullisen sypressin Iloisen öljypuun, ja sellaisena Mun oppiani suojelevas lausuit.

AHAB. Niin tehnyt olen.

ISEBEL. Niin, jos viime työs Ois tekemättä. -- Mik' on palkkas ollut? Hedelmät suloisimmat öljypuun Ma toimitin sun nautittavakses. Salaiset hetket Baalin temppelissä Nyt unhotatko lukemattomat, Kun sielus siellä hekumassa suli Ja liittyi Baaliin. Kukat tuhannet Sun etees kylvin; niistä suloisin Ma tahdoin itse olla. Ja kun aika Mun kauneuttain pyrki kalvamaan, Avulla taidon ehkäissyt sen olen. Jos ruusumehun, lyijyn, narduksen Ja kyprinkukan vaikutusta on Nyt osa ihanuuttani, niin on Se rakkauteni tähden syntynyt. Suloinen tahdoin olla sulle, Ahab; Sun sydämesi luopuu minusta.

AHAB. Ei, Isebel, sa väärin mua syytät. (Tarttuu Isebelin käteen.) Sua rakastin ja vielä rakastan. Sun nerosi ja kauneutes hehku On luonut elämäni kevääksi Ja päivän heltehesen polttavaan On istuttanut varjoavan puiston, Min siimeksessä lähteet pulppuaa Ihanin helmin, sulot keijukaiset Lyö leikkiänsä ruohokummulla, Ja kukkaisten ja hajupihkan tuoksu Luo ilmaan lemun hekumallisen, Ja rypäleistä viiniköynnösten Pisarat tiuhkuu mieltä hurmaavat, Ja puissa välkkyy hohde kultainen, Soi soitto länsituulen lauhkean. Ei, Isebel, sit' en ma unhota!

ISEBEL. Nimessä onnen ennen nautitun Ja vasta varrottavain riemujen Sen todistukseksi nyt vaadin sulta Tuon Jorainpojan kivityttämistä.

AHAB. Se mahdotont' on; lupaustani En rikkoa voi.

ISEBEL. Mutta rikot sen, Mit' olet ennen mulle luvannut. Siis puolisoas Isebeliä Sa narrasit kuin lasta joutavaa Ja pettäin suosittelit Baalia. Sun sydämes on noiden vallassa, Joill' ovat kasvot niinkuin antura Ja suussa surullinen ulina. Siis pidä heidät, mutta lsebel Ei ystäväsi enää olla voi.

AHAB. Jo herkiä! Sa raastat sydäntäni!

ISEBEL. Sa etkö raasta mua. Joka isku, Mi Baaliin tähdätään, se minuun sattuu. Niin työläs kuin on lämpöä ja tulta Ja huminaa ja tuulta eroittaa, Niin työlästä on Isebel ja Baal Eroittaa toisistaan. Se mahdoton on. -- Kun ainut, jonka puolustukseen luotin, Isäni sortajiin on liittynyt, Mun elämäni turha lelu on, Sen heitän pois; en tahdo katsoa Sen kukistusta, häpeää, mi mulle On runko, josta elon puuni versoi.

(Aikoo kiireesti lähteä.)

AHAB (pidättäen häntä). Ei, lsebel; et näin saa lähteä.

ISEBEL (katsoo kiivaasti Ahabiin). En lähde, jos suot Jorainpojan kuolla.

AHAB. Maanpako riittäköön! Hän henkeni On säästänyt ja minä säästän hänen, Vaan maastani ma hänet karkoitan, Jos tyydyttää se isääsi ja sua.

ISEBEL (lauhtuen). Se on jo myönnytys, mi lohduttaa. Se Baalinkin on varmaan lepyttävä. (Vartijalle.) Hei, vartija, päämiehen luokse riennä Ja saata hälle käsky kuninkaan, Ett' Asaria Jorainpoika heti On vangittava, valtakunnan rajan Ylitse vietävä ja kiellettävä Sen yli jälleen koskaan astumasta, Kotinsa Gilboassa maahan asti On hajoitettava ja majan sija On laitumeksi tasoitettava. (Kuninkaalle.) Niin käskittehän, herra kuningas?

AHAB. Niin olkoon!

(Vartija menee.)

ISEBEL. Taasen olen ystäväs Ja uskollisna parastasi valvon. On edessämme toinen tehtävä, Mi mennyt on, se olkoon unhotettu. Nyt Jemlanpoikaa puhutelkaamme, Hän vartijoineen näkyy saapuvan.

AHAB (kammolla). Nyt puhutella profeettaa! Ei, ei! Ma ennen saatanata haastatan; En leimausta silmän ankaran Nyt nähdä voi, en siedä katsoa. Jos siitä puusta tukea nyt toivot, Niin yksinäsi saat sen taivuttaa; Se minulle on aivan mahdoton!

(Menee kiireesti linnaan.)

ISEBEL. Vaan mulle mahdollinen! Hyvän työn Teit äsken isälleni; maksan sen. (Nostaa kätensä ylös.) Baal, laupiaasti katso lapseesi, Jos palvelijaan vihamiehesi, Nyt tyhmän kansan vuoksi turvaudun; Mun sieluni ja sydämen' on sun!

(MIKA JEMLANPOIKA saapuu VARTIJAN ja SAMERIN saattamana.)

ISEBEL (katselee pitkään profeettaa). Jo sulla aikaa aivan tarpeeksi Lie ollut tuntea ja tunnustaa, Mi suuren suuri mielettömyys on, Kun kuningastaan röyhkeänä solvaa Ja syytää hälle uhkatuomioita. Kai verkkaan päivät vankilassa vierii, Ei lepoa suo rauhattomat yöt, Kun kivitanner vuoteenasi on, Ja muurin kylmä hiki kostuttaa Sen ilman, jota keuhkos hengittää, Kun liikahdusta vähäisintäkin Säestää kolkko kahleen kalina, Mi kipeämmin korviasi vihloo Kuin myrskylinnun huuto räikeä.

MIKA. Ei helppo ole vankilassa elää, Vaan, kuningatar, jos sa kutsuit mun Vain ilkkuakses, turhaan teit sa sen. Monelle palatsinsa loistava On paljon ahtaampi, kuin minulle On holvi Samarian muurissa, Ja valtikkaansa moni ruhtinas Saa usein kantaa mielin raskaammin, Kun Mika kantaa näitä kahleita; Ei unta untuvilla pehmeillä Niin levollista hovissasi maata, Kuin palvelijas tyrmän paasilla. Ma tiedän: totuuden saa kahlita Ja salpain taakse hetkeks sulkea: Se sielläkin on vielä kuningas, Jumalan lapsi ijankaikkisen, Ja otsallansa taivaan rauha päilyy; Se ajan tullen katkoo kahleensa Ja poroks polttaa vastustajain paulat.

ISEBEL. Tää aika ylpeätä mieltäsi Ei vielä ole voinut lannistaa; Se viha, joka rinnassasi aina On meitä vastaan kiehunut, se taas Sun puheestasi ilmi liekehti. Vaan huomaamatta jääköön nyt se multa. En tahdo tietää, että kansalle Mun hirviöksi olet maalannut, Jot' olis Israelin kammottava; En huoli, että Ahab kuningasta Sa kuolemalla äsken uhkailit, Ja vaikka ylpeällä ryhdillä Sa nytkin seisot edessäni, vaikka Ois maassa jaloissani paikkasi -- Ma kaikki unhotan ja anteeks suon, Sun kahlees sanallani laukaisen, Teen elämäsi sulonautinnoksi, Jos hyväntahtoisuutta hiukkasen Vain minulle ja kuninkaalle näytät, Ja kerran, kauan vastusteltuas, Mun mieltän' myöten ennustat ja haastat.

MIKA. Mun tahtos mukaan haastaa tulisi! Sa erehtynyt, kuningatar, lienet; Et minua sa voine tarkoittaa. En karjaas kuulu, enkä muuttua Voi makeaksi kieles hunajasta. Kai' tiedät, mistä tapaat miehesi, Et vankilasta, mutta palatsista. On teillä lauma palkkaprofeetoita. He halujanne urkkii tarkemmin Kuin purjehtija tuulen suuntia, Ja ennustukset korvaa kutkuttavat He niiden mukaan teille huutavat; Siis heiltä taasen tiedustelkaa totta!

ISEBEL. Pidätä pilkkas! Mieti, mitä vaadin! Sen täyttäminen vaikea ei lie, Kun liittää meidät viha yhteinen, Ja siten pelastaa voit kuninkaan Ja koko Samarian kunnian, Min pilkaksi on kiittämätön tehnyt. Sa et voi tietää...

MIKA. Vaan jos tietäisin?

ISEBEL. Sa? Kerro, mitä luulet tietäväsi

MIKA. Ma edeltä jo tiesin, minkä te, Sa, kuningatar, kuninkaasi kanssa Nyt vasta tiedätte ja uskotte. Miss' ovat juhlanne, sen hypyt, soitot Ja mielistelylauseet maireat Ja Gileadin vauraat kaupungit Ja pakanoiden kiiltelevä kulta? Ne vaahto oli laineen harjalla, Mi kuohahti ja jäljettömiin haihtui. Sai lopun nopeamman riemunne Kuin kukoistamis-aika mantelpuun, Se kuihtui hauraan päivän kukan kanssa. Ken tuulta ajaa, tyhjän saavuttaa. Te liiton teitte, puristitte kättä, Ja lupaukset saitte kauneimmat, Ja saastaisille epäjumalille Te toimititte inhottavat uhrit. Mut mitä hyödyitte? Nyt Benhadad Vain pilkkailevi herkkää uskoanne Ja Samarian jalomielisyyttä, Vaan Gileadin kaupungeita hän Ei päästä käsistään. Ei yhdenkään Hän salli Samarian kauppiaan Damaskun kultaa itsellensä koota.

ISEBEL. Vaan eikö rangaistusta ankarinta Nyt siedä kiittämätön pettäjä? Ja eikö koko Samarian kansan Nyt kostosotaan ole noustava? Sen vaatii kunniamme loukattu.

MIKA. Ei teille ole kosto mahdollista.

ISEBEL. Vaan tyynnä emme myrkkypalaa niele.

MIKA. Ken jumalattomuutta kylvävi, Se vääryyttä saa vainioltaan niittää Ja syödä valheen karvaat hedelmät.

ISEBEL. Et tunne määrää kuninkaamme vihan. Hän kaikki miehet sotakelpoiset On ankarimmin taistoon kutsunut; Yöt, päivät miekkoja ja keihäitä Nyt Samarian sepät takovat; Hän voimakkaamman kokoo armeijan, Kuin koskaan ennen yli Jordanin On kulkenut. Mut luottamus ja into On tässä mahtavassa joukossa Sun sytytettävä.

MIKA. Mun!

ISEBEL. Juuri niin. Me kansan eteen asetamme sun. Sa profeettana Jahven nimessä Julistat sille, että kunniamme Nyt vaatii kukistusta Damaskun Ja menestystä taistelussa lupaat. Kuin kipunasta ruoho kuivunut Sun sanastasi kansan mieli syttyy, Sen viha alkaa kuohua kuin myrsky, Sen voima paisuu luottamuksesta, ja innoin varten pettäjätä halpaa Se hioo keihästä ja kostonkalpaa; Ja ken sen tielle silloin panis salpaa!

MIKA. Ja luuletko mun tahtos täyttävän?

ISEBEL. Miks niin et tekis? Onhan Benhadad Sun Jumalasi kiroama mies. Sen rangaistuksen, jonka äsken kiersi, Hän nyt on kovempana kohtaava, Kun vielä punnitset sen vihan painon, Mi päälles kaatuu, jos sa esteleit, Ja kaiken hyvän, jota tuhlaamaan Olemme valmiit sinulle, jos taivut, Jos kahleet, huonon vankiholvin ilman Ja ravintosi näännyttävän vertaat Sen vapauden päiväpaisteesen Ja nautinnoihin, joita tarjoan, Niin houkkana et pyyntöäni hylkää.

MIKA. Mua kuule hetki, sitten itse päätä! Jumala suuri, kaikkivaltias, Min haastaessa meri pakenee, Ja tärisevät perustukset taivaan, Min viittauksesta vaipuu kukkulat, Ja laaksot kiipeävät korkeuteen, Min peittäessä pyhät kasvonsa Kaikk' kansat vapisevat maailman, Ja ottaessa poies henkensä Maa hukkuu, vallat tomuks muuttuvat -- Hän Israelin kansaksensa otti Ja ihanaksi viinitarhakseen. Hän huolekkaasti aidalla sen saarsi Ja ympärille ojat laajat loi Ja pakanuuden korpimaata vastaan Niin rajat tarkat Jaakobille sääsi, Ettei se pyhää pappeuttansa Upottais saastaan epäjumaluuden; Sen tuli olla kansain kammona Ja kurittajana, ei ystävänä. Sen usein Israeli unhotti Ja muukalaisten ystäväksi muuttui Ja kansain jumalia palveli; Vaan profeettojen saarna suolainen Ja Jahven rangaistukset aina sen Sai hylkäämähän synnin alttarit Ja Herran kirkkautta etsimään. -- Vaan sitten kun sa Siidonista saavuit Ja nousit ohjaajaksi Ahabin, Te tahdotte tään kansan paaduttaa, Hävittää isäin oikeudet pyhät Ja Israelin pakanoihin liittää. Te rakennatte puistot, kukkulat Kirottaville epäjumalille, Mut murhautatte Jahven profeetat; Te synnin teille kauhistuttaville Niin johdatatte Samarian kansan; Te viekkahasti viritätte ansan, Mi nuorukaiset kaikki langettaa Ja puhtaat neidot saastaisiksi saa. Kun työnne, Jahveamme halveksivat, Nyt katkeruutta teille kasvattivat, Ma, ainut eloon jäänyt profeetta, Kun piinattuna kidun kahleissa, Ma kaiken tämän unhottaa nyt voisin Ja teidän suosiota liehakoisin Ja, hengen todistusta vastustain, Sun tahtos mukaan ennustaisin vain Ja Herran profeettojen suuren määrän Niin häväiseisin jälkeen mieles väärän!

ISEBEL. Sa kuulit ehtoni ja ymmärrät.

MIKA. Ma kuulin ehtosi ja ymmärrän, Mut ennenkuin sun tahtosi ma täytän, Saa luuni kahlehissa riutua Ja tuska kielen kulkkulakeen juuttaa. Vaan siihen asti ilmoittaa se vain Sen, minkä käskee Jahven vakaa henki. Te palkkaprofeetoihin kääntykää; Mun ääneni on Herran tulkkina.

ISEBEL. Sua vaadin tahtoani täyttämään; Kun niin et tee, on päätöksemme selvä, Ei ohjauksia sulta vaadita, Sa kurjuudessa pöyhistynyt narri, Mi uskotella minullekin tahdot Kuin yksinkertaiselle rahvaalle, Ett' yksin teillä ravansyöjillä Ja muukalaisten purijoilla on Elämän oikeus ja menestys. Sun uppiniskaisuutes kuitenkaan Ei päätöksestään Ahab kuningasta Voi luovuttaa. Ja välikappaleita Hän aikeitansa toteuttaakseen On kyllä löytävä, ja uskallusta Ei puutu hältä, vaikka, kurja raukka, Sa tuhat hirviötä maalaisit Hänt' uhkaamaan. -- Sa syytit meitä äsken Profeettain murhasta. Sa liian kauan Jo olet elänyt. Sun kuolla täytyy.

MIKA. Ma Jahven tahdon mukaan kernaasti Pois eroan tään ajan surkeudesta, Käyn luokse esi-isäin hurskasten.

ISEBEL. Ei kuitenkaan niin helposti kuin luulet. Sun täytyy vielä ennen loppuas Kitua ravinnotta kahleissa; Siks kunnes riudut kärsimysten yössä Ja henkes hortuu tuskan tutkaimiin. Sua kostomme ei heitä sittenkään; Sun ruumiis kirottuna heitetään Kedolle ruuaks korppien.

MIKA. On yhtä, Se missä lahoo, jonk' on lahottava. Vaan oman riettaan elämäsi lopun Sa kerran olet myöskin näkevä.

ISEBEL (vartijalle). Pois hänet vie! Ma liian kauan olen Jo hänen jaaritustaan kuunnellut. Tee pimeimmäksi hälle tyrmän yö Ja kahleen paino kaksinkertaiseksi. Rapakkovettä pivon päivässä Ja homeleipää kaksi gerahtaa Hän ravinnokseen saakoon, muuta ei. Ei lohdutuksen sanaa lausumaan Saa kenkään tulla hälle vankilaan; Siell' olkoot hänen seuralaisinaan Sisiliskot, rupiselät sammakot! Hyvästi, profeetta, sa vielä kadut!

MIKA. Ma soisin, että itse katuisit Jo ennenkin kuin Herran tuomiolla.

(Menee vartijan saattamana.)

ISEBEL (Samerille). Kuninkaan käskyn olet täyttänyt?

SAMERI. Niin, kuningatar.

ISEBEL. Toisen tehtävän Saat minulta, jos olet siihen valmis.

SAMERI. Sua palvelemaan, armollinen rouva, Ma aina valmis olen.

ISEBEL. Hyvä se! Mun käskyni on, että todistajat Sa hankit, jotka kuolonrikokseen Tuon Jemlanpojan syylliseksi tietää.

SAMERI. Ken vaatis todistusta, että käärme On tapettavaks luotu, taikka ken Ei tietäis, että korppi, joka tähtää Mun silmääni, on ammuttava?

ISEBEL. Joskus Voi sekin olla todistettava. Oletko kuullut, kuka useimmin Tuon miehen luona vankilassa käy?

SAMERI. Nyt juuri Amarian Gilboasta Näin sieltä saapuvan. Hän ystävä On Jemlanpojan.

ISEBEL. Todistettakoon Ett' on hän Amariaa kiihoittanut Kapinan nostoon. Mutta Amaria On sopivasti raivattava pois. Sa ymmärrät mun?

SAMERI. Kyllä, kuningatar. En ole mikään metsäaasin varsa.

ISEBEL. Ma luotan sinuun.

SAMERI. Etkä siinä pety.

ISEBEL. On heidät kaikki hävitettävä Nuo luonnonhylyt, tyhmät rääkkyjät! Yöt, päivät rukoilen ma Baalilta, Hän että neuvoo siihen mulle keinot, Kun houkuta ei tuoksu jasmiksen Ja palmun lehvät eivät viehätä, Teen liiton kera petoeläinten; Kavala kettu, julma tiikeri, Ne olkoot Isebelin auttajat. Nuo röyhkeilijät shakaleilla syötän; Ma maistaa tahdon koston hunajaa.

NELJÄS NÄYTÖS.

Samarian tori kaupungin portin luona. Oikealla kaupungin muuri, siinä portti, jonka molemmissa pielissä tornit. Muurissa ovia vahtihuoneisiin ja vankilaan. Taustalla ja vasemmalla kaupungin rakennuksia, joiden välitse katu porttia kohden. Vinosti vasemmalla kaksi valtaistuinta.

ELIAB ja ASSIR (tulevat katua).

ELIAB. Niin suuremmoista vastaanottoa Ei Samaria ennen liene nähnyt.

ASSIR. Ja riemuhuudot täällä jatkuvat, Kun, niinkuin kuulin, kohta kuninkaat Torille tänne istuimilleen saapuu. Niin käskenyt on Ahab kuningas.

ELIAB. Odottamatta tämä riemastus On tullut siihen synkkyyteen, mi nyt On Samarian vallannut. Sen onni On ollut lyhytaikainen; vai kuin?

ASSIR. Ei kehumista; parantakoon taivas! On kallis aika. Jauho sekä öljy On noussut hätä-ajan hintoihin, Ja sitä mukaa sämpylät ja kaikki Muut tarpeet.

ELIAB. Lienet varmaan huomannut, Kuink' useasti veripunaisena On illoin laskeutunut aurinko, Kuin edellä sen pitkän poudan, jonka Tulosta haastoi Disben Elias? Se pahaa nytkin ennustaa.

ASSIR. On sota Taas nousemassa. Israelin miehet Aseihin kaikki ovat kutsutut, Ja arpakapulana kiertämässä On aasi, palasiksi silvottu. Tään kummallisen jutun lienet kuullut?

ELIAB. Se huulilla on koko Samarian. Vaan jälkeen hirmutöiden sellaisten Kuin raiskaus Amarian tyttären, Profeettain murhat, Mika Jemlanpojan Kiduttaminen, tuskin pyhä Jahve Suo voiton joukoillemme.

ASSIR. Kuninkaasen Ma luotan kuitenkin. Hän Samarian On mahtavuuteen nostanut.

ELIAB Vaan hän Sen kirouksenkin on valmistanut. Tuo rietas lauma Baalin pappien Ja Kenaanpojan väärä joukkio, Nuo lammasvaatteen verhoamat sudet, Ne kaikki syövät leipää kuninkaan. Ei liene jäänyt huomaamatta sulta, Mi aava meri jumalattomuutta Nyt täällä kuohuu, ylös heittäen Syvimmät synnin pohjamudat, jotka Tääll' ovat tehneet haisevaksi ilman.

ASSIR. Vaan onko yksin vika kuninkaan?

ELIAB. On. Hänen sekä kuningattaren. Vaan Juuda, jossa hurskas Josafat On kuninkaana -- mikä kaunis tarha! Sen nuorukaiset kukoistaen kasvaa Kuin vesat voimakkaat. Sen neidot ovat Kuin kaunistettu seinä temppelin. Sen maasta versoo totuus, hurskaus. Vaan Samaria...

ASSIR. Vaiti! Saapuvat.

(Riemuhuutojen kaikuessa ja suuren kansajoukon saattamana saapuvat kuninkaat AHAB ja JOSAFAT, jotka nousevat valtaistuimille, OBADJA asettuu Ahabin istuimen luo.)

AHAB. Se oikein, kansani! Ma iloitsen, Kun vierastamme riemuin tervehditte.

ELIAB. Eläköön kuningas Josafat!

KANSA. Eläköön! Eläköön! Eläköön!

AHAB. Hän kunnialla kantaa valtikkaa, Min loistoon nosti Salomon ja David. Taas Filistea, Arabian heimot, Kuin ennen, aikaan suuren Salomon, Veroja tuovat Jerusalemiin; On Moab nöyrä, Amalek on aulis, Kun Siionista käsky kuuluvi. Tiet vieraamme niin kastaa siunaus Kuin aamukaste ruusut Engaddassa.

ELIAB. Eläköön kuningas Josafat!

KANSA. Eläköön! Eläköön! Eläköön!

JOSAFAT. Ma kiitän teitä Samarian miehet! Ma kiitän teitä, jalo kuningas! Mi menestys on hankkeillani ollut, Se Israelin Jumalalta on. Isäämme Davidia muistaa hän Ja lupausta, jonka antanut On suvullemme, että aikoihin Ikuisiin kestää valta Davidin Ja ettei järky vakaa istuimensa. Ma kiitän teitä, Samarian miehet! On tässä läsnä oma valtijaanne. Se menestys, mi hänen toimiansa On seurannut, se parhain todistaa, Hän että Jahven suosiossa on. Hän myöskin kunnialla valtikkansa On verhonut; siis olkoon viimeinen Voimakkain, hartain tervehdyksenne Hänelle, herrallenne, omistettu!

ASSIR. Kuningas Ahab kauan eläköön!

KANSA. Eläköön! Eläköön! Eläköön!

AHAB. Ma onnenani pidän, että voin Sovinnon ynnä sukulaisuuden Siteillä toisihinsa kiinnittää Ne vallat, jotka ennen oli yksi, Vaan nyt jo kauan vihamielisinä Ja vahinkoa toisillensa suoden On eri teitään kulkeneet.

JOSAFAT. Kun Israeliin ennen ryntäsi Vihollisjoukot, silloin kysyttiin Min sukukunnan Jahve valitsee Kukistajaksi kaikkein vainoojain. Sen kunniakkaan, jalon tehtävän Sai milloin Sebulon tai Naftali, Tai Juda, Manasse tai Efraimi, Mut suvut muut ne viinitarhojaan Levossa viljeli ja Jahvelle Ne kantoi niistä kiitosuhrinsa. Vaan Herran valitsemain sankarien Uljuutta aina koko Israeli Ylisti lauluin, harpun sävelin. Edestä Juudan Efraim taisteli, Edestä Efraimin taas toiste Juuda. Nää suvut, Israelin suurimmat, Nyt kauan kalvoin verintahratuin Jo toisiansa ovat raadelleet. Päämiesten syy, ei suinkaan Jahven tahto!

AHAB. Niin, jalo lanko, oikein puhuttu! Ma siitä tunnen, mitä teiltä voin Odottaa nyt, kun vastaan Syyriaa Mun taisteluhun ryhdyttävä on, Omaani väkivallall' ottamaan Ja rankaisemaan pettäjätä halpaa. Kun häväisty on nimi kuninkaan, Niin tekin, jaloin ruhtinoista, silloin Mun kerallani miekkaan tartutte Ja ette sitä ennen hellitä, Kuin häväisijä rangaistuna on. Ei väärä lie tää vakuutukseni?

JOSAFAT. Tiet yhteiset on ajatuksillamme. On vihanne kuin minun vihani. Ken teitä loukkaa, minuakin loukkaa. Mun sotajoukkoni kuin teidän ovat, Ja orhit, vaunut, muurinmurtajat; On kansanikin teidän kansanne. Ja koska tällaisissa toimissa On aika kallis, tänä päivänä Jo Jahven mieltä tiedustelkaatte. Jos sallii hän, niin kohta syttyköön Ja leimahdelkoon vihan veriliekki. Ma melskehessä kovan taistelun Ja uhatessa vaaran, kuoleman Lyön rinnallanne, otan vastaan iskut. Vaan Herran mieltä ensin kysykäämme.

AHAB. Ma enteitä ja ennustuksia En kärkäs ole kuuntelemaan ollut. Mies rehellinen, vapaa, urhea Kai asioissa tämänkaltaisissa Omasta povestansa paremmin Kuin ylipapin rintakilven alta Tai lausehista luihun profeetan Voi saada ennustuksen oikean.

JOSAFAT. Ei ystäväni! Ihmisajatus On sokkeloihin pääsemättömiin Niin usein eksynyt ja harhaan vienyt. Vaan meill' on johto jumalallinen. Siit' asti jo, kun Herran käskystä Isämme Abram Kaanaanmaata kohti Kodista lähti rakkaan lapsuuden, On onni sukuamme seurannut Kun kuullut on se ääntä Jahven, vaan Jos korvansa se milloin sille sulki, Niin sokeana turmioonsa kulki.

ELIAB. Sa vierastasi kuule, kuningas!

KANSA. Sa vierastasi kuule, kuningas!

AHAB. Ma kuulen, kun ei vastustella syytä. Obadja, joutuin linnaan kiiruhda Ja Sedekia Kenaanpoika tänne Keralla kaikkein profeettojen käske. Vaan heti tulkoot! Ennustusta täällä Me heiltä vartoamme.

OBADJA. Tahdotko Sa Sedekia Kenaanpojan? Eikö...