Chapter 2

ISEBEL (katsoen tuikeasti Obadjaan). Vai Obadja se taaskin väittelee ja kuninkaansa palvelijaa oikoo, Vaikk' itse kuningaskin läsnä on! Hän Sameria keskeyttää ja solvaa, Vaikk' on hän täällä meidän tahdosta. Sun hovimiesnä tulis ymmärtää: Me muistutamme, jos ken väärin haastaa. Ja mikä syy? Jos voima, urheus Ja päälliköiden johtotaito oiva Ei meidän sotilaille voittoa Olisi suonut, yhtä hyvin soi Sen Baal ja Astartte kuin synkkä Jahve. Näät parhaan palkan palvelijoilleen He suovat. Heit' ei mikään kaupunki Niin hartaasti kuin Siidon palvele; Mut missä kantaa toimi hedelmät Sen runsaammat, kuin siellä kantavi, Ja kuka taitaa seudun mainita Sen rikkaamman ja onnellisemman? Se loistaa rantamaiden helmenä, On kauppakeskus kaikkein heimojen, Se liitossa on kaikkein kansain kanssa; Sen haahdet kiertää kaikki rannikot, Sen karavaanit halkoo aavikoita; Sen kukoistavat siirtokunnat jakaa Sen kanssa rikkautta maailman. Kaikk' idän helmet, kulta, mirhamit Ja jalot viinit, lännen hopeat, Etelän kuuman nahkat arvokkaat Ja Kypron vaski, Tyyron purppura, Egyptin kankaat, Kreikan astiat Sen markkinoille tulvimalla virtaa. Niin siunauksesta Baalin, Astartten Alati paisuu rikkaus Siidonin. Kas, kohti menestystä tällaista Nyt alkaa myöskin Israeli käydä.

OBADJA. Me saimme määrän paljon jalomman, Kun Jahve meidät kansaksensa otti.

ISEBEL. Ja millainen on, lausu, määrä tuo?

OBADJA. Yöss' aikain taivaan tulta vaalia, Totella Jahven pyhää tahtoa, Vihata seuraa Herran pilkkaajain Ja saastaisuutta epäjumalain.

ISEBEL. Sa ystäväksi Mika Jemlanpojan Todistat itses oivallisesti; Sun puhees on kuin hänen suustansa. En tiedä, koska kuningas sen armon Suo mulle, ettei sinunlaistas miestä Mun kuulla eikä nähdä tarvitse.

AHAB. No malttakaatte mieltä, ystävät, Ja asettakaa ajatuksen raivo! Jos Baalille ma teetin temppelin Ja rakennutin Astarttelle puiston, Ja vaikka multa kiitosuhrin Baal Sai voitostamme loistavasta äsken, En estää tahdo, että Obadja Ja muutkin, jos se heitä miellyttää, Ja toisillekin vapautta suovat, Vapaasti palvelevat Jahvea. Sameri poistu! Nyt kun Damaskus On Israelin valtaan joutunut, Niin velvollisuus vaatii kuninkaan, Hän että miettii, kuinka voitostaan Saa valtakunnallensa parhaan hyödyn.

(Viittaa Samerille, joka kumartaen poistuu.)

OBADJA. Sa ethän ai'o, herra kuningas, Vaan säästää hallitsijaa Syyrian; Tuot' uhkamieltä Jahven pilkkaajaa? Se toisi meille rangaistuksen raskaan.

AHAB. Ei luulotellun rangaistuksen pelko Mun toimintaani muodostella voi; Jos säästän taikka en, se siitä riippuu, Mi valtakuntaa parhain hyödyttää Ja kuninkaalle sopivinta on.

OBADJA. Kun noudatat sa Jahven lakia, Niin parhaan hyödyn Israeli saa; Jos toisin teet sa, silloin katkeran Tuo luultu voitto sulle tappion.

AHAB. Saat säästää neuvos, kunnes pyydän niitä.

KUNINKAAN PALVELIJA (tulee ovesta). Viis palvelijaa Syyrian kuninkaan Eteenne pääsemistä anovat.

AHAB. Ken heidät laittoi, kertoivatko sen?

PALVELIJA. He käskyst' ovat täällä herransa.

AHAB. He tänne tulkoot, kuninkaan he tapaa.

(Palvelija poistuu.)

OBADJA (langeten maahan Ahabin eteen). Näin maassa polvillani rukoilen: Suo surma Israelin sortajalle Ja röyhkeälle Herran pilkkaajalle! Rikosta oisi häntä armahtaa, Niin loukkaisit sa Jahven pyhää mieltä, Pois poikkeaisit vanhurskauden tieltä; Sen vuoksi kärsis kansa, synnyinmaa.

ISEBEL (Ahabille). Ma lempes kautta sua rukoilen: Sa kuule ääntä järjen, sydämen, Vaan Obadjalle korvasi sa sulje! Hän oppilas on Jahven profeetan Ja kietoisi sun heidän valtahan; Sa kuninkaana omaa tietäs kulje!

AHAB. Mun vastaukseni ovat tekoja.

(Benhadad saapuu Abdinin ja kolmen muun syyrialaisen päällikön kera. He ovat kaikki »säkkiin» puettuina, hirttonuorat kaulassa ja heittäytyvät maahan kuninkaan eteen.)

ABDIN. Sun valtaistuintasi loistavaa Nyt lähenevät orjas halvimmat Ja sinuun luovat nöyrät katseensa, Kuin aurinkohon itu mullasta.

AHAB. Vaan itu loistehessa auringon On pystyssä; niin tekin olkaatte!

(Syyrialaiset nousevat.)

ABDIN. Kuningas Benhadad nyt meidän kautta Näin haastaa sulle, suuri hallitsija: Ma vihollisna maahas hyökkäsin, Sun kyläs ryöstin, viinitarhas poljin Ja naiset raiskasin sun kansastas, Jumalas pilkkasin ja kiivain mielin Sun valtas tahdoin maahan kukistaa; Vaan sorruin itse. Vallan mahdoton On mulle enää vastustaa sun voimaas. Enimmät mieheni jo lahovat Kentillä Israelin, viimeisiltä On tyyten poissa uskallus ja tarmo. Ma kuolla tahdoin, mutta kuulla sain, Ett' yhtä laupias kuin voimakas On Ahab Israelin valtijas; Siks omani ja päällysmiesten' sielut Sun käsiis annan, sitten niitä sulta Takaisin anon armolahjana. Näin haastaa Benhadad mun kauttani; Sa ilmoita nyt meille tahtosi!

AHAB. Kuningas Benhadad jos eloss' on, Ma veljenäni häntä tervehdin.

OBADJA (reväisten vaatteensa). Voi, minkä kuulin! Miksi sokeus Päämiehet eksyttää, niin etteivät He huoli korkeimmasta tahdosta. Nyt Israel saa uudet murhepäivät.

ISEBEL (Obadjalle). Kas Obadjaa! Sen muoto vasta vääntyi! Ja vaippoja on hällä ylenmäärin, Kun noin hän saattaa niitä haaskata.

BENHADAD. Mun kauttani näin haastaa Benhadad: Kun kuolemasta päästit sieluni Ja siten julkisesti todistit, Ett' olet ansainnut sa maineesi, Niin lausu, kuinka tulee hyvyyttäs Mun palkita ja minkä korvauksen Minulta vaadit rauhan hinnaksi?

AHAB. Miss' on nyt veljen' Benhadad?

BENHADAD. Hän on Lähellä aivan. Hänen seuranaan On joukkojas. Ne häntä vartioivat Niin kauan, kunnes kuulla saavat he, Mit' olet kohtalostaan päättänyt.

AHAB. Hän tänne tulkoon! Niinkuin veljeni Mä hänet vastaan otan. Häneltä Mä ensin kuulla tahdon, minkälaista Hän korvausta meille tarjoaa Vahingon palkinnoksi, jonka saanut On Israeli tästä sodasta. En vaadi liikoja. Kun kaupallemme Hän Damaskussa myöntää etuja, Jos muutamia kaupungeita, maita, Jotk' oikeastaan Samarian onkin, Hän luovuttamaan valmis meille on, Ei esteitä voi olla rauhalla.

BENHADAD. Nää toivomukses, vallan kohtuulliset, Ilolla täyttävä on Benhadad, Kun elämän ja rauhan lahjoitat Hänelle ynnä palvelijoillensa.

AHAB. Se hyvä! Menkää, kuninkaanne tuokaa! Tuo kurja verho yltänne pois luokaa!

(Päämiehet menevät.)

OBADJA (Ahabille). Vihastu älä palvelijaasi! Vaan pahoin eksyt, herra kuningas. Näät äsken Jahve suuren voimansa Sinulle näytti. Vaiko omin voimin Sa luulit lyönees joukot Syyrian? Ei. Herran käsi heidät murskasi. Kun tulvana he maahas hyökkäsivät, Ilmoitti sulle Jahven profeetta:

Näin sanoo Herra: Koska syyrialaiset Mun nimeäni ovat pilkanneet, Niin tahdon kaiken suuren joukon tään Sun käsiis antaa, että tietäisitte Mun herraks, jolla voima on ja valta. Se onko totta?

AHAB. On.

OBADJA. Ja Benhadad Hän pilkkas Jahvea?

AHAB. Ma myönnän sen.

OBADJA. Siis kuule, kuinka säätää Herran laki: »Ken Herran nimeä on pilkannut Sen totisesti pitää kuoleman, Ja kaiken kansan hänet kuolijaaksi On kivitettävä. Jos omainen Tai muukalainen pilkkaa Jahvea, Niin aina täytyy kuolla pilkkaajan.» Se Jahven laki muuttumaton on. Sun kuninkaana täytyy valvoa, Ettei sun tietes ilman rangaistusta Saa kenkään maallas sitä rikkoa. Ja velvollisuutes nyt taidat täyttää, Kun käsiisi toi Herra pilkkaajan.

AHAB. Vaan kuninkaalla, jolle maansa etu Ja oma kunnia on kallista, On järkkymätön laki rinnassaan, Ja sitä täytyy hänen seurata. Se uhkaa rankaisemaan vaativi Ja armahtamaan armon pyytäjää. Ja hävitystä paremmat on siitä Etua tuovat liitot. Syyria On rikas maa. Sen kuninkailla on Peritty loisto. Liitto heidän kanssa On onni meille.

OBADJA. Israeli ei Saa liittoon mennä pakanoiden kanssa. Sen tulee miekoin heitä murhata Ja kuninkaansa kahlehisin luoda; Sen rangaista on määrä kansoja, Ei armahdusta yhdellekään suoda.

ISEBEL (pilkallisesti). Sun oppis mukaan ensiks kuninkaan Ois tapettava minut, puolisonsa; Sill' olenhan ma pahin pakana. Miks sit' et vaadi? Niin, et uskalla. Sun julmain sääntöjenne täytteeksi On mukavampi toinen uhri pyytää, Mi turvatonna joutui valtaanne.

OBADJA. Ei turvaton hän muukalainen ollut, Kun Samariaan äsken uhkamielin Ja pilkka huulilla hän ryntäsi. Hän rauhan, hävitystä himoten, On kansaltamme syyttä rikkonut; Siis vaikk' ei oiskaan Herraa pilkannut, Ois kuitenkin hän kuolon ansainnut.

ISEBEL. On onni, ett'ei meitä hallitse Obadja. Eikä Ahab tahtone Sun mieles mukaan eikä ystäväs Asettaa toimiaan? Hän kuninkaana On korkeampi teidän sääntöjä, Ja laveammat häll' on tarkoitukset, Kuin tietää voipi tyhmä profeetta. (Ahabille.) Mut muistakaamme, kohta Benhadad Tääll' olla voi, ja Ahab varmaankin Hänt' ottaa vastaan niinkuin kuningasta?

AHAB. Sen tehdä tahdon. Valtaistuin kolmas On tänne vieraallemme tuotava, Portilla soikoot torvet, symbalit, Kuningas Syyrian kun lähestyy, Ja tanssijattaremme notkeat Ne olkoot valmiit suurta vierastamme Sulavin liikkein viihdyttelemään.

(Palvelijat kiirehtivät kuninkaan käskyä täyttämään. Kolmas valtaistuin tuodaan ja asetetaan Ahabin ja Isebelin istuinten keskelle.)

OBADJA. Mun sallit varmaan, herra kuningas, Pois mennä näkemästä vierastas?

AHAB. En salli. Täytyy läsnä olla sun, Näät kuinka kuningasta kohdellaan. (Torventoitotuksia kuuluu ulkoa.) Hän saapuu jo! Suo kätes, kuningatar, Ovelle käymme häntä vastahan; Hän kärsimänsä kovan tappion Pois unhottakoon hetkeks seurassamme.

(Benhadad astuu sisään neljän päämiehensä saattamana. Hän aikoo heittäytyä maahan Ahabin eteen, mutta tämä sulkee hänet syliinsä. Isebel ojentaa kätensä, jota Benhadad suutelee.)

AHAB. Teit' enkö äsken, herra kuningas, Ma nähnyt täällä orjan muodossa?

BENHADAD. Kun orjana ma tulla uskalsin, Niin armonne loi orjan kuninkaaksi.

AHAB. Nyt kuninkaana tervetultua!

(Ahab ja Isebel taluttavat vieraansa molemmista käsistä istuimelleen ja istuutuvat, viitaten päälliköille sijoja, hänen molemmille puolilleen.)

BENHADAD. Kuningas Benhadadin joukot voitti Kuningas Ahab sotavoimillaan, Vaan kuningas ja kuningatar voitti Nyt juuri hänet vastaanotollaan. Kuin matkustaja kuuman hietikon, Mi, uupuneena päivän poltteesta, Havaitsee palmulehdon vihreän, Sen suloisehen varjoon kiiruhtaa, Ja sieltä sieluun, tuskan hiuduttamaan, Saa virkistyksen raikkaan balsamin; Niin kiiruhdin ma tänne, täällä tunnen Ma saman viihdytyksen tuntehen. Nyt Damaskun ja Samarian helppo On ystävinä yhteen liittyä, Ei esteet mitkään ymmärtääkseni, Nyt enää ole tiellä sovinnon, Mi päättää taiston, josta Syyrialle Niin kova oppi tullut on. Sen armollisen vastauksen jälkeen, Min äsken annoit palvelijoilles Ja armollisen vastaanoton vuoksi Ma rauhan ehdot tohdin ehdottaa: Kaupungit, jotka mainehikas isän' Sai isältänne saaliiks Syyrian, Ja joist' on tärkein Gileadin Ramot, Ne jälleen teille nyt ma luovutan; Ja väylän tuottavaisen kaupallenne Ma avaan Syyriassa rikkaassa, Kun myönnän, että Damaskussa saatte Te rakennuttaa kauppakatuja, Ja kankaistanne, viljastanne sieltä Niin virtaa teille kulta Damaskun. Nää ehdot täyttävätkö toiveenne?

AHAB. Sen täyttävät ne. Juuri samat ehdot Suunnitti äsken mieli Ahabin, Mut Benhadad ne ehti ilmi tuoda. Siis ojentaa nyt voimme rauhan kättä. (Kuninkaat kättelevät. Benhadad suutelee Isebeliä kädelle.) Nyt Samarian kokoon kutsukoon Pasuunan ääni, kuulutettakoon Kansalle kaikkialla, että rauha Nyt tehtynä on kanssa Syyrian, Ja rauhan ehdot luettakoon julki. (Palvelija rientää ulos, torven toitotuksia kuuluu.) Nyt kiirehtää saa kansa rauhan töille Ja sodan verijäljet pestä pois, Ja viinitarhat, jotka sotajoukko On tallannut, taas kuntoon pantakoon, Ja öljypuut nyt nuoret istutettakoon Kedoille, joiden hietaa veri kastoi, Ne että muuttuu tuuheeks öljylehdoks, Min siimeksessä kansa vastainen Voi meidän päiviämme muistella. Ne merkkinä sen menestyksen olkoot, Min liitto Damaskun ja Samarian On kasvattava veljeskansoille! Nyt soikoot tässä huilut, symbalit, Ja nuoret neidot ilohyppyyn käykööt, Ett' ihastuisi suuri vieraamme!

ISEBEL. Minua riemastuttaa tämä hetki. On niinkuin jälkeen raivon ukkosilman Taas päivän hohde puiston purpurois. Nyt kukkuloille Baalin alttareille On uhriliekit sytytettävät, Ja Astartelle vihkilehdoissaan Nuor' kansa lemmenjuhlaa viettäköön! Hekuman, yltäkylläisyyden aika Nyt alkaa meille, eikä Samarian Pidoista puutu viini eikä öljy. Nyt kasvaa tänne uusi Siidoni.

(Soitto alkaa kuulua ja parvi tanssijattaria loistavissa puvuissa alkavat hypyn, jota kuninkaalliset mielihyvin katselevat. Silloin saapuu odottamatta saliin MIKA JEMLANPOIKA peite kasvoilla keskeyttämään juhlaa.)

MIKA (nostaen kätensä ylös). Voi Israelia! Sen ruhtinaat Nyt huumaa pakanoiden hekuma, Vaan niinkuin ruoho kuuman hietikon, Kuin korven kuivuudessa kanerva He kohta nääntyvät, ja huulilleen Ei virvoituksen pisaraakaan suoda.

(Soitto ja tanssi taukoaa; tanssijat säikähdyksestä kirkaisten poistuvat.)

AHAB. Ken olet onneton, kun uskallat Noin peitekasvoin, lupaa pyytämättä Ja huulillasi kammottava huuto Kuninkaan juhlaa häiritsemään tulla?

MIKA. Ma Israelilainen olen, jolla On sanomista sulle, kuningas.

AHAB. Se sano kohta, kautta henkesi!

MIKA. Keskellä riehunata taistelun Kun palvelijas oli, huomasi Hän pakenevan miehen johdattavan Erästä toista miestä. Hän sen toi Mun luokseni ja lausui ankarasti: Tää karkulainen kätke tarkasti Ja vartijoitse, ettei pois hän pääse; Vaan jos hän pääsevi, niin vaaditaan Sun sielus silloin hänen sielustaan. Mä kätkin miehen. Mutta kun ma sitten Taas taistelusta häntä katsomaan Palata ehdin, poissa oli hän, Hän kätköstäni oli pakoon päässyt. Nyt täytyyköhän hänen sielustaan Mun sielun' mennä?

AHAB. Itse tuomitsit Ja tuomios on vallan oikea.

MIKA (tempaisten peitteen pois kasvoiltaan). Mun tunnet varmaan, Ahab kuningas?

AHAB. Sun hyvin tunnen, Mika Jemlanpoika; Kuin ennenkin, taas näytät uhkaavalta.

MIKA. Siis kuule nytkin Jahven tuomio! Näin sanoo Herra: Koska voitostasi Et tuonut mulle kiitos-uhria, Vaan Baal sai sulta kirouksen uhrin, Ja koska ylvästellen lupasit Vapaaksi päästää Syyrian kuninkaan, (Näyttää kädellään Benhadadia.) Tuon miehen, jonka olen kironnut Ja käsiis tuonut saamaan rangaistusta, Niin vaadin sielus hänen sielustaan, Sa edestänsä kuljet kuolemaan.

ISEBEL (parkaisten). Sa uskallat niin kuninkaalle haastaa!

MIKA. Ma torvi olen vaan, en mikään muu, Mun kauttan' haastaa Jahven pyhä suu; Ma sinne menen, minne käskee hän, Sun palatsiis tai majaan köyhimmän, Ma lausun niissä lupausta, uhkaa, Hän Jumala on, ma vain halpaa tuhkaa.

AHAB. Suupaltto tyhmä! Alla profeetan Likaisen vaipan kannat kopean Ja kieron mielen. Vastaan kuningasta Sa aina viskaat uhkansalamas. Sit' en ma siedä enää. Vartijat, Tuo röyhkeilijä häpeämätön On kohta kahleisin pantava; Ja sitten viekää hänet kaupungin Päämiehen luokse. Suljetuttakoon Hän hänet vankiholviin. Siellä hän Jaloistaan kytkettynä hirtehen Saa aikaa miettiä ja punnita Tekonsa julkeutta.

(Pari sotamiestä kahlehtivat profeetan, joka tyynesti antautuu heidän valtaansa.)

MIKA (pois vietäessä). Ahab! Ahab! Sun tekos eivät ole peitetyt. Mit' onkaan saanut Tisben Elias Ja kaikki vakaat Jahven profeetat Sun tähtes kärsiä? Mun kohtaloni On kaikkein hurskaitten kohtalo Sun päivinäsi Samariassa. Mun laillan' hylätyissä haudoissa Ja onkaloissa etäisimpäin vuorten On heidän piilotella täytynyt, Jos tahtoivat sun vainoasi välttää; Mut pelvotta me todistamme vaan: Hän elää vielä, Israelin Pyhä, Mi ahneet kaarneet käski kantamaan Luo Kriitin ojan Eliaalle leivän Ja Karmelilla taivaan tulella Todisti sulle kaikkivaltansa; Hän näkee nytkin, Hän ei nuku, torku. Hän paisua suo joskus pahuuden Ja lausuu sitten: Tähän raukee aaltos. Niin kuulkaa, taivaat, nosta korvas, maa! Et epäillä saa, Jaakob, voimaa Herran. Te, väärin tehneet, vihaa vaviskaa, Niin hirmuisena leimahtaa se kerran, Se murtaa väärät, hurskaat korottaa!

KOLMAS NÄYTÖS.

Kuninkaan puutarha Samariassa. Perällä kuninkaan linna, jonka edustalla veranda, jolle portaat johtavat. Portaiden kahden puolen kasviryhmiä. Vasemmalla kasvien edessä leposohva. Verannalla portaiden kohdalla, linnan pääoven edessä vartija.

ASARIA (hiipii vasemmalta kasvien suojassa). On sielussani kaksi ääntä soinut; En ennen vielä selvää saada voinut, Mi voimakkaampi näistä kahdest' on. Kun toinen kuiski: kosta! kosta! kosta! Niin toinen sanoi: Älä kättäs nosta Kuninkaan murhaan; kosto Jahven on. Vaan nyt jo vallan koston henget voittaa, Ne raivoisasti rinnassani soittaa; Työt, ajatukset, askeleet ne ohjaa, En tunne muuta pontta enkä pohjaa. (Vetää tikarin poveltaan.) Et tuima rauta, tiennyt, että kerta, Sun maistaa täytyy hallitsijan verta; Mun sydäntäni muisto Esterin Ei muuten äkein tuhatokaisin Voi laata raastamasta. Toimeen siis! Vaan kuinka? Linnaan tunkeudunko? En. Vaikk'ei ois työläs saada vartijaa Pois raivatuksi, olis kuitenkin Se liikaa uhkapeliä. Vaan tuohon Ma kätköön pistäydyn, niin kukaties Eteeni saalis itsestänsä kulkee.

(Kätkeytyy kasvien väliin, sohvan taakse.)

SAMERI (saapuu oikealta matkavarustuksissa ja asettuu portaiden eteen, josta haastaa vartijalle). Hei mies! Käy linnaan, kuninkaalle kerro, Ett' olen Damaskusta palannut Ja uutisia painavia tuon.

(Sotilas menee ovesta linnaan, josta kohta palaa Obadjan kanssa.)

OBADJA. Sun tervetulleeks kuninkaamme lausuu. Ja jos sun toimes hyvin onnistui, Saat huoneeseensa heti kiiruhtaa; Vaan huonot jos on tuomas uutiset, Sua alle kattonsa ei päästä hän, Vaan vartoa saat täällä ulkona; Hän saapuu tänne sua kuulemaan. Siis käytkö sisään, vaiko täällä varrot?

SAMERI. Ma varron täällä.

OBADJA. Huonot viestit siis?

SAMERI. Ma varron; muun saa kuulla kuningas.

OBADJA (Menee linnaan.)

AHAB (saapuu Isebelin ja Obadjan seuraamana). Vai täällä siis mun sua kuulla täytyy?

SAMERI. Ei palvelijas halpaa vilppiä Sun kattos alla tohdi kertoa.

AHAB. Ja vilppiä sa näit?

SAMERI. Ja häväistystä! Petosta rietasta! Se ruhtinas Ei kunniasta merkkiäkään tunne. Ei luvatuita kaupungeita hän Sinulle luovuta; sen tästä näät.

(Ojentaa Benhadadin kirjeen Ahabille, joka lukee sen, repäisee ja viskaa palat inholla maahan.)

AHAB. Tavannut olen sata pettäjää. Vie veli viekkaudella veljen leivän, Voi kerjäläinen kerjäläistä ryöstää Ja ansaan saattaa varas kumppaninsa; En ole vielä vihamiestä kuullut, Mi vastustajan luona vieraili Ja sitten petti sen. Nyt näin sen vasta. Sanoppa, eikö ratsastamas aasi Hikoillut tuskasta, kun petoksesta Näin alhaisesta sanaa kuljetti?

SAMERI. Ei, majesteetti, aasi hikoillut, Vaan ratsastaja.

AHAB. Mutta palvelus Se oli viimeinen sen eläimen. Se kappaleiksi pienoisiksi kohta On hakattava. Yli Israelin On palat sitten hajoitettava Ja kerrottava, että jokaiselta, Ken kostosotaan vastaan Syyriaa Ei kohta riennä, Ahab kuningas Niin palasiksi karjan hakkauttaa. Et ennen lepoa saa, Sameri, Kuin käsky tämä täytäntöön on pantu.

SAMERI. Sa minkä käsket, on jo niinkuin tehty.

(Kumartaa syvään ja poistuu kiireesti.)

OBADJA. Siis uusi sota, Herra kuningas?

AHAB (Obadjalle). Niin; ankarampi kuin on koskaan ollut. Tää hetki vaatii tointa pontevaa. Sa laita käsky, että joukkomme Nyt sotakuntoon varusteleivat. Yöt, päivät miekkoja ja keihäitä Takokoot kaikki Samarian sepät. Vaan siin' ei kyllä. Että kostomme Niin tuhoavaks tulisi kuin suinkin, Ma Juudan voimat Israelin kanssa Nyt liittää tahdon samaan otteluun. Obadja, kuule! Lanko Josafat Sun hyvin tuntee. Jerusalemiin Siis joutuin riennä; Juudan kuninkaalle Vie Ahabilta tervehdys ja pyydä Mun nimessäni Samariaan häntä. Jos tunnen langon, ei hän meiltä nyt, Kun petti meidät kehno pakana, Voi kannatusta, apuansa kieltää. Vaan siitä lähemmin, jos noudattaa Hän kutsuamme, vieraaksemme tullen. Siis tee kuin käskin; sitten matkalle!

OBADJA. Sun tahtos olen tarkoin täyttävä.

(Menee.)

ISEBEL (Ahabille, joka aikoo lähteä). On vielä keino, jota emme nyt Saa hylkiä, vaikkemme muuten voi Sen käyttämistä suosia.

AHAB. Mik' on se?

ISEBEL. Tää kansa tietäjien merkkeihin Ja profeettojen ennustuksiin luottaa; Se näkijöiltä viisautta etsii Ja hakee haltioihin vaipujaa. Se vaatii kiihoitusta syvempää Kuin hallitsijan käsky; meidän on Nyt käytettävä sitä, varsinkin Kun käsissämme meill' on Jemlanpoika.

AHAB. Kuin? Auttaisiko Jemlanpoika meitä?

ISEBEL. Hän kauan kuningasta Syyrian Vihannut on ja vihaa vieläkin. Niin ankaran hän lausui tuomion, Kun Benhadad sai vapauden sulta. Sen vuoksi on hän vankityrmässä. Vaan tällä kertaa ystäväksemme Voi hänet muuttaa viha yhteinen.

AHAB. Sit' epäilen ma. Näistä miehistä On tänään väärin, mikä oikein eilen, Ja taas päinvastoin. Jos hän äsken vaati Sen murhaamista, joka turvautui Mun jalomielisyyteeni, ei hän Nyt soisi rankaisua pettäjän.

ISEBEL. En usko sitä; suhteet muuttuneet Voi kenties hänet taivuttaa. Ma itse Koettaa tahdon. Jos sa sallit sen, Tuon miehen kera (viittaa vartijaan) vankilasta ma Käyn noutamassa tänne profeetan, Niin saamme nähdä, onko vieläkin Hän yhtä jäykkä. Mutta voimmeko Me jättää sinut ilman vartijaa?

AHAB. Ma itse olen parhain vartijani.

ISEBEL (vartijalle). Siis tule, mies! (Ahabille) Me kohta palaamme.

(Menee vartijan kera oikealle.)

AHAB (katsoo Isebelin jälkeen). Se turhaa työt' on! Sinä Isebel Et Jemlanpoikaa koskaan taivuta. Hän rautatutkaimella Jahven lain Vain pistää meitä, kunnes kidutus Saa meidät vimmaan. Mutta ketä vastaan? (Heitäikse sohvaan pitkälleen.) On ihme sentään! Benhadad, tuo kelmi, On Samariaan kaksi kertaa jo Suu uhkaa täynnä hyökännyt, mut Ahab On helposti tuon ahnaan vaapsahaisen Takaisin karkoittanut aroilleen. Taas isoaa se rosvoamista; Mist' on se saanut tuulta siipiinsä? Nyt seuraa kolmas ottelu ja kovin; Nyt joka käsi miekan kahvaan tarttuu. Sit' ei ois tarvittu, jos noudatin Ma Obadjan ja Jemlanpojan mieltä. Vaan luontoani seurasin ja niin Taas tehdä tahdon. Tervetullut on Taas taistelu ja sodan jylhä jymy! Niin mieluisesti röyhellyttävi Se tyyntä virtaa elonnautinnon. Taas maksaa ponnistella, vaivautua, Saa koitella taas voimain pohjattuutta . . . Tuon käärmeen veljen kun nyt saavutan, Niin ongen hänen sieramiinsa työnnän Ja köyden käärin kielen ympäri, Lävistän leuvan keihäällä ja käsken: Rukoile, liehakoitse! -- Mutta jos Sen luikertajan läpipääsemätön Nyt ympäröikin kaislikko ja muta? Niin usein onnen kultaporttiloista Ma ajoin sisään täysin valjakoin; Ken takaa, ettei niitä mulle jo Nyt sulje joku oikullinen henki. Miks Jemlanpojan kolkko ennustus Nyt tuli mieleeni? Vaan sit' en säiky! Mun voittaisiko halpa petturi!

(Hypähtää kiivaasti ylös ja älyää Asarian, joka on tikari kädessä hänen taaksensa huomaamatta noussut.)

Haa! Väijyilevä salamurhaajako?

ASARIA. Niin; murhata sun salaa taikka julki Ma olin päättänyt, kun kihlattuni, Mun elämäni aarteen kalleimman, Sa Baalin temppelissä tahrasit Ja syöksit toivottomaan kuolemaan. Siks kädessäni rauta tappava Ma väijyin sua. Ja kun suuri Jahve Mun käsiini soi tuossa henkesi, Mun sydämeni raivoisasti sykki Kuin Davidin, kun Saulin vaatteesta Hän palan viilsi Engedissä. Mutta En voinut nostaa kättä vastaasi, Kun tiesin pakanan sun pettäneen, Ja sydämessäs jalo viha kiehui. Taas hengelläni sua palvelen, Jos hävität tuon palveluksen irstaan, Min uhriks joutuu Israelin immet. (Lankeaa polvilleen kuninkaan eteen.) Nimessä kärsineiden kyynelten Ja langenneiden tunnontuskien Rukoilen, että Baalin temppelin Hajoitat maahan, papit riettaat surmaat. Niin kirouksesta kansa vapahtuu, Ja siihen kasvaa jalopeuran voima, Kun puolestasi kostamaan se rientää.

AHAB. Nimessä kruununi ja valtikan Ma surkuttelen, että impeesi Baal silmänsä on luonut. Lempes hukka Ei auttamaton liene kuitenkaan. Lepytä harmis! Onhan Israeli Niin täynnä neitoja kuin vuohia Sun kotiseutus kalliot; sa niistä Parasta itsellesi valitse! Ma valvon sitten, ettei vieraat ketut Saa viinitarhaas turmelemaan tulla. En hajoittaa voi Baalin temppeliä, Vaan pappein julkeuden ehkäisen; Sen lupaan sulle Jahven nimessä. Siis nouse! Voimakasta kättäsi Me tarvitsemme!