Part 3
_Loviisa_. Pitääkö minun herralleni, herra konsulille, jota minä kunnioitan, sanoa...?
_Maria_ (ankarasti). Joko sinä sanot, tai...
_Loviisa_. Mutta jos minulla olisikin siihen rohkeutta... kuinka minä voin kuvitella, että hän kuuntelee minua, ajamatta minua paikalla tieheni?
_Maria_. Sitä hän ei tee.
_Loviisa_. Minun vuokseniko?
_Maria_. Niin, sinun vuoksesi. Mutta jos hän kuitenkin aikoo vastustella, lisää silloin: »Minä kiellän sen teiltä tai sanon kaikki.»
_Loviisa_ (reippaasti). Siinä on siis jokin salaisuus?
_Maria_ (ankarasti). Loviisa!... Ehtomme?
_Loviisa_. Oi, ei se ole mitään uteliaisuutta, minä kysyin vain teidän vuoksenne, rouva. Se, mitä te annoitte minun sanottavakseni...
_Maria_. On helppo pitää mielessään: »Minä kiellän sen teiltä...»
_Loviisa_. »Tai sanon kaikki!»... Se edellyttää, että minä tiedän jotakin... ja kun en mitään tiedä...
_Maria_. Niin se tekee saman vaikutuksen. Mene nopeasti, tottele.
_Loviisa_ (lähestyy työhuonetta). Kyllä, rouva... Kuitenkin on tämä hyvin merkillinen tehtävä, ja minusta olisi ollut mieluisampaa, että rouva olisi yksin ottanut sen huolekseen. (Ovi avautuu, Loviisa rientää nopeasti entiselle paikalleen.) Siinä hän jo on!
_Maria_. Sen parempi... Sano vain se, mitä sinulle sanoin, ei enempää eikä vähempää... äläkä petä minua... (Tiaiselle.) Meillä, hyvä herra, on tärkeämpää tehtävää.
_Tiainen_ (hämmästyen). Mitä sitten?
_Maria_. Emmehän ole vielä puhelleet maatilasta... ja sehän on toki tärkeintä.
_Tiainen_. Palvelukseksenne, rouva.
(Molemmat istuutuvat vasemmalla olevan pöydän ääreen ja tarkastelevat maatilan asiakirjoja ja karttoja.)
VIIDES KOHTAUS.
Tiainen ja Maria (pöydän ääressä). Loviisa (taka-alalla). Oskar (tulee oikealta työhuoneesta).
_Oskar_ (puhuu työhuoneeseen). Niin kyllä, niin, rakas setä... Olkaa vain rauhassa, kaikki järjestyy mielenne mukaan. (Itsekseen.) En ole milloinkaan nähnyt mokomaa kiirettä. (Huomaa Loviisan.) Taivas! Loviisa!... Tämä on ensimmäinen kerta, jolloin minä näen hänet senjälkeen, kun minä, voimatta epäillä, tiedän, että ... että se oli Loviisa... Ja seisoa näin häntä vastapäätä!...
_Loviisa_. Herra konsuli...
_Oskar_ (itsekseen). Voi, hyväinen aika, hän tulee lähemmäksi! Ja vaimoni on täällä!
_Loviisa_ (hämillään). Armollinen herra...
_Oskar_ (itsekseen). Hän tahtoo epäilemättä sanoa minulle jotakin. (Katsoo häntä.) Ja kuinka hämmästynyt, kuinka liikutettu!... En ole koskaan ennen huomannut sellaista. (Ääneen.) Minulla on työtä.
_Loviisa_. Minulla on herralle vain sana sanottavana.
_Oskar_ (itsekseen). Jos kieltäydyn, saattaa hän panna toimeen kohtauksen. (Menee kauas oikealle etualalle ja viittaa Loviisaa tulemaan luokseen.) Tule tänne.
_Loviisa_ (itsekseen). Nyt on suuri hetki käsillä! Miten minä sanon sen hänelle?
_Oskar_ (luo katseensa maahan, puoliääneen). Mistä on kysymys, Loviisa?
_Loviisa_. Minä tahtoisin vain... (Itsekseen.) En luota itseeni. (Ääneen.) Minä... minä tahtoisin vain sanoa, herra, että eräs herra odottaa konsulia vierashuoneessa.
_Oskar_. Hyvä... (Itsekseen.) Minä hengitän taas! (Ääneen.) Tulen heti. (Astuu muutaman askeleen.)
_Loviisa_. Armollinen herra...
_Oskar_ (kääntyen.) Vieläkö jotakin, Loviisa?
_Loviisa_. Kyllä... Mutta uskokaa, armollinen herr että minä kunnioitan teitä... Te tiedätte, olenko minä koskaan puhunut...
_Oskar_ (puoliääneen ja nopeasti). Et, Loviisa, et, sen minä myönnän... ja minä kunnioitan vaiteliaisuuttasi... Mutta tällä hetkellä, näetkös, minulla on eräitä liikeasioita herra Tiaisen kanssa suoritettavina... mutta avioliittosopimus...
_Loviisa_. No, minä olisin juuri sen vuoksi halunnut puhua kanssanne.
_Oskar_ (hämmästyneenä). Tuon avioliitonko vuoksi?!
_Loviisa_. Niin, herra. (Itsekseen.) Nyt rohkeutta! (Puoliääneen.) Se ei saa tulla voimaan, minä kiellän sen teiltä!
_Oskar_ (murtuneena). Voi taivas!
_Loviisa_ (itsekseen). Nyt se on sanottu!... Kuinkahan mahtaakaan ruveta raivoamaan!
_Oskar_ (hiljaa). Sinä kiellät sen minulta? Loviisa... Mitä merkitsevät nämä uudet vaatimukset, tämä petos, tämä kuulumaton julkeus? Ja mitä varten, mistä syystä...
_Loviisa_ (samoin). Siitä syystä, siitä... Lyhyesti ja mutkattomasti: minä kiellän sen teiltä, en suostu sellaiseen!
_Oskar_. Mutta sehän on sentään...
_Loviisa_. Tai minä sanon kaikki!
_Oskar_. Hiljemmin... hiljemmin, mieletön!
_Loviisa_ (itsekseen). Oho... alanpa miltei uskoa, että hän pelkää enemmän kuin minä.
_Oskar_. En toivo itse mitään parempaa... mutta setäni... ja olen hänelle luvannut...
_Loviisa_. Mitä vielä! Katsokaa... sanon kaikki, sanon...
_Oskar_ (hiljaa ja ystävällisesti). Hyvä on, annan sinulle mielelläni myöten... mutta vaikene! (Itsekseen.) Ei uskalla heittää häntä ovesta ulos... Nähdä olevansa palvelustytöstä riippuvainen!... Mikä häpeä!
_Maria_ (nousee). Mitä nyt?
_Oskar_ (osoittaa Tiaista). Niin, minä... minä pyytäisin herra kanslistilta apua, juristina hän...
_Maria_. Ja se saattaa sinut noin levottomaksi?
_Oskar_ (katsoen Loviisaan). Kyllä, sillä minä huomaan, että oikeastaan olen tehnyt sedälleni ajattelemattoman myönnytyksen... Hän on varallisuudestaan huolimatta siinä iässä, että hän vain saattaa vaaraan Esterin onnen...
_Tiainen_. (iloissaan). Taivas!
_Maria_. Mehän sanoimme sitä jo.
_Oskar_. Jos sinä voisit auttaa minua, että saataisiin setä käsittämään kaikki tämä... Ah, sitä minä oikeastaan vain kaipaan... (Yhä Loviisaa silmäillen.) Siten olisi kaikki hyvin ja huomiota herättämättä ratkaistu... että me kaikki voisimme olla tyytyväisiä.
_Maria_. Oivallista! Minä käyn myös asiaan käsiksi... Mutta sinua odotetaan.
_Oskar_. Minä menen. (Lähestyy Loviisaa, Tiaisen ja Marian kokoillessa papereita, jotka he olivat jättäneet pöydälle.) Oletko tyytyväinen, sinä tyranni?
_Loviisa_ (itsekseen). Oh, sainpa aatteen! (Oskarille.) En aivan... Jos minun palkkaani lisättäisiin sadalla markalla...
_Oskar_. Mitä, sinä tahtoisit myöskin...?
_Loviisa_. Niin, varmasti... muuten sanon kaikki!
_Oskar_ (nopeasti). Hyvä... saat sen, mutta ole vaiti! (Itsekseen.) Oi, minun miehinen arvoni!... (Marialle, joka katselee häntä.) Minä menen vierashuoneeseen. (Pois keskiovesta.)
KUUDES KOHTAUS.
Tiainen. Maria. Loviisa.
_Loviisa_ (katsoen Oskarin jälkeen). Hei, hei, hei, tämäpä metkaa!
_Tiainen_. Rouva, te olette suorittanut ihmeellisen teon.
_Maria_. Kunhan te vain olette onnellinen, vaikkette kaikkea ymmärräkään! Mutta jokainen minuutti on kallis, menkää sentähden nopeasti mieheni jäljessä ja antamatta hänelle aikaa tointua hämmästyksestään pyytäkää hänen holhottinsa kättä.
_Tiainen_. Minäkö?
_Maria_. Kilpailijanne täytyy, kun hän palaa, löytää paikkansa miehitettynä.
_Tiainen_. Miten?... Minähän voin kyllä esiintyä kosijana... mutta pakottaa herra konsuli hyväksymään minut...
_Maria_. Se on minun asiani; minä ryhdyn heti toimeen... lyömättä laimin tilaisuutta.
_Tiainen_. Oi, rouva, tuhannet kiitokset!
_Maria_. Pian, pian! Pitäkää kiirettä! (Tiainen suutelee hänen kättään ja menee.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Maria. Loviisa.
_Maria_ (istuu oikealle pöydän ääreen kirjoittamaan). Niin, vain muutamia sanoja väärennetyllä käsialalla, jonka hän helposti tuntee!
_Loviisa_ (yritettyään jo muutamia kertoja puhua). Rouva...
_Maria_ (jatkaen kirjoittamistaan). No?
_Loviisa_. Enkö saisi tietää edes vähän, vain vähän?
_Maria_. Mahdotonta... Olenhan kieltänyt sinua kyselemästä. (Nousee.) Mutta kuulehan nyt.
_Loviisa_ (iloissaan). Vielä jotakin... sitä parempi.
_Maria_. Tässä on kirje, joka sinun tulee heti salaa antaa herrallesi.
_Loviisa_ (avaa kirjeen, joka on vain taivuteltu kokoon). Se ei ole vaikeaa, ja niin pian kuin te ette ole läsnä...
_Maria_ (keskeyttäen). Ei, minun läsnäollessani, mutta huomaamattani.
_Loviisa_. Minun uskollisuuteni, se vasta sitten on luja! Jospa te sanoisitte minulle vain vähän...
_Maria_. Vaiti! Mieheni!... Muista sopimustamme!
(Oskar tulee keskiovesta. Maria menee vasemmalle. Loviisa jää oikealle.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Maria. Oskar. Loviisa.
_Oskar_ (vihoissaan). Näyttää siltä kuin kaikki tämä olisi ennakolta järjestetty!
_Maria_ (hellästi). Mistä on kysymys, Oskar?
_Oskar_. Ne näyttävät kaikki sopineen siitä, että tulevat pyytämään Esterin kättä.
_Maria_ (naivisti). Todellako?... Ja ketkä sitten?
_Oskar_. Sinä et voisi sitä koskaan arvata... Tiainen, kanslisti! Mitä sinä sanot tästä pyynnöstä?
_Maria_ (kylmästi). Minäkö? En mitään... se on sinun asiasi. Mitä olet vastannut?
_Oskar_. Mitä vastaa, kun ei tiedä, mitä pitäisi vastata... kun ei ole mitään ajatusta ja odottaa sitä tulevaksi!
_Loviisa_ (puoliääneen). Herra...
_Oskar_ (kärsimättömästi). Taasko? (Loviisa näyttää hänelle kirjettä, Marian seisoessa selin.)
_Oskar_ (puoliääneen). Kirjekö vaimoni läsnäollessa?
_Loviisa_ (samoin). Hän ei näe sitä.
_Oskar_ (samoin). Samantekevää, en huoli siitä!
_Maria_ (vilkkaasti). Mitä nyt?
_Oskar_. Sanon, että minä, menköön syteen tai saveen, vastaan herra Tiaiselle.
_Loviisa_ (lähestyy häntä, puoliääneen). Panin kirjeen kirjoituspöydällenne.
_Oskar_ (viittoo häntä lähtemään). Näen sen liiankin hyvin.
_Loviisa_ (näyttäen sormellaan). Se on tuolla.
_Oskar_ (itsekseen). Tuo tyttö on hölmö ja varomaton.
_Loviisa_ (mennessään Marian ohi). Onko hyvä näin?
(Maria nyökkää. Loviisa pois keskiovesta.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Maria. Oskar.
_Oskar_ (istuu kirjoituspöydän ääreen ja kätkee kirjeen paperien, alle). Onneksi ei vaimoni ole mitään nähnyt... Jumala suojelee aviomiehiä!
_Maria_ (on nyt tullut hänen taakseen). No, Oskar, etkö sinä kirjoita?
_Oskar_ (hämmästyneenä). Minä... minä etsin juuri sopivaa johdantoa... ja kynänvartta.
_Maria_ (antaa hänelle kynänvarren). Tässä on. (Nojautuu hänen olkapäätään vastaan.) Häiritsenkö sinua?
_Oskar_. Et.
_Maria_. Tahdoin vain sanoa sinulle, sillaikaa kun kirjoitat, tehtailijan maatilasta, ettei kukaan muu kuin hän itse ole saattanut minua ajattelemaan sen ostoa... hän on yleensä hyvin rakastettava... hyvin kiltti minulle...
_Oskar_ (yrittää nauraa). Niin, voisi miltei luulla, että hän mielistelee sinua...
_Maria_ (nauraa). Sitä hän tosiaan tekeekin... mutta hän tuhlaa suotta aikaansa, sillä minä sanoin heti hänelle: »Rakastan puolisoani, ja niin kauan kuin hän rakastaa minua, niin kauan kuin hän on minulle uskollinen...»
_Oskar_ (itsekseen). Hyvä Jumala!
_Maria_. Jos kaikki muuttuu... sitten kyllä... Onneksi ei tässä suhteessa ole mitään pelättävää, vaan nyt on puhe ennen muuta maatilasta, joka sijaitsee hyvin terveellisellä paikalla, kuten hän sanoo... ja sinun heikontuneen terveytesi vuoksi...
_Oskar_ (kirjoittaen). Oh, minä olen aivan terve.
_Maria_. Et, et, minä olen samaa mieltä kuin hänkin, sillä jo jonkun aikaa... Etkä sinä tänäänkään näytä aivan terveeltä.
_Oskar_. Se johtuu siitä, ettei minulla ole mieluista tehtävää...
_Maria_. Sinä tarvitset raitista ilmaa. Meillä pitää olla maatila, jolle sinä joka ilta voit lähteä lepäämään toimistasi. Niin, sinä tarvitset sitä... ja koska hyvinvointisi riippuu siitä... ja sinä pidät minusta, rakas mieheni...
_Oskar_. Voitko sinä epäilläkään sitä?
_Maria_ (hellästi). En jätä sinua, ennenkuin suostut.
_Oskar_ (itsekseen). Hän näyttää valitsevan sellaiset hetket, jolloin en voi häntä vastustaa. (Ääneen.) No, hyvä sitten, niin... minä suostun... ostan sen sinulle... lahjoitan sen sinulle...
_Maria_. Autonko myös?
_Oskar_ (kärsimättömästi). Myöskin auton!
_Maria_. Ah, kuinka hyvä, kuinka rakastettava sinä olet! Minä kerron sen koko maailmalle... ja ensin kanslistille, joka on vielä täällä, koska hän odottaa sinun vastaustasi.
_Oskar_. Enkä minä ole vielä voinut kirjoittaa edes paria riviä!
_Maria_. Niin, minä tässä pidätän sinua... Hyvästi, rakas mieheni.
_Oskar_. Hyvästi, rakkaani!
_Maria_. Nyt päästän sinut rauhaan. Hyvästi, Oskar.
_Oskar_. Hyvästi, Maria.
(Maria menee vasemmasta ovesta.)
KYMMENES KOHTAUS.
Oskar. Gideon.
_Oskar_ (hengähtäen). Vihdoinkin! (Etsii kirjeen paperien alta.) Nyt voin katsoa, mitä tuo onneton minulle kirjoittaa.
_Gideon_ (tulee keskiovesta). Tässä minä olen. Tulen maistraatista, jossa kävin ottamassa selkoa siviliavioliiton solmiamisesta.
_Oskar_. Oi, hyvä Jumala! Mahdotonta... mahdotonta nyt.
_Gideon_. Mitä sinä siinä höpiset?
_Oskar_ (antaa hänelle kirjeen). Lukekaa, setä... lukekaa tämä Loviisan kirje.
_Gideon_. »Ah, Oskar!»
_Oskar_. Miksi palvelustytötkin on opetettu kirjoittamaan!
_Gideon_. »Ah, Oskar! Herra Tiainen, nuori kanslisti, lupaa minulle kolmetuhatta markkaa, jos hän saa Ester-neidin vaimokseen.» — Ahaa, enkö minä heti sanonut, että Tiainen on rakastunut häneen!
_Oskar_. Mitä se minuun kuuluu? Lukekaa edelleen...
_Gideon_ (lukee). »Minä pyydän siis, käskemättä teitä —»
_Oskar_. Mokoma sananmuotokin!
_Gideon_. »Antamaan hänet jo tänään Tiaiselle... Jos ette... silloin sanon kaikki rouvallenne!»
_Oskar_. Hän sanoo kaikki, kuten kuulette! Mikä kohtaus... mikä melu... mikä häväistys!
_Gideon_. Anna minun kuitenkin olla rauhassa!
_Oskar_. Kunniani, rauhani tähden... täytyy ehdottomasti...
_Gideon_. Minunko hävittää omani?
_Oskar_. Ei, mutta jos te välttämättä tahdotte mennä naimisiin, niin onhan niin paljon muita naisia! Miksi te tahdotte juuri tämän, jonka tuskin tunnette ja joka on varaton?
_Gideon_. Varatonko? (Painokkaasti.) Hänellä on viisisataatuhatta markkaa!
_Oskar_. Ei ole, sillä eihän hän saanut perintöä, vaan hänen serkkunsa!
_Gideon_. Niin, hänen serkkunsa sai... Mutta anna kuolleiden olla rauhassa, nyt perii Ester!
_Oskar_. Mitä sanotte?
_Gideon_. Noin kolme viikkoa sitten joutui serkku auto-onnettomuuteen ja kuoli tekemättä testamenttia...
_Oskar_. Oletteko varma siitä?
_Gideon_. Olin eilen ulkoasiainministeriössä, kun tieto juuri saapui... Ei ole ketään muita sukulaisia eikä perillisiä kuin Ester...
_Oskar_. Nyt minä vasta käsitän teidän auliutenne!
_Gideon_. Sinä olet luvannut minulle... No, kerta kaikkiaan, jos et pidä sanaasi, ei minunkaan tarvitse pitää... minun ei tarvitse olla puhumatta vaimosi läsnäollessa...
_Oskar_ (kauhistuen). Setä!
_Gideon_. Tee päätöksesi!
_Oskar_. Mitä te tahdotte minun tekevän?... Miten minä voin päästä vapaaksi tuon tyrannimaisen palvelustytön ikeestä, tuon palvelustytön, joka niin kylmästi käyttää hyväkseen heikkouttani?
_Gideon_. Ei mikään ole yksinkertaisempaa! Tämän kirjeen käsiala osoittaa, että hän toimii vain ylempää tulleen määräyksen mukaan.
_Oskar_. Niinköhän?
_Gideon_. Kuten kaikissa luottamustehtävissä! Kolmetuhatta markkaa liittää hänet vastapuolueeseen. Jos hänelle annetaan neljätuhatta, kuuluu hän meikäläisiin... ja on vaiti...
_Oskar_. Luuletteko niin?
_Gideon_. Minä toimitan sen asian, minä otan kaikki niskoilleni.
_Oskar_. Ah, setä, kuinka kiitollinen olenkaan! Minua vain säälittää tuottaa teille kustannuksia.
_Gideon_. Oho, sitä en tarkoittanut. Kustannukset saat sinä osallesi... ja rahasi, jotka minulla on...
_Oskar_. Minusta tuntua kuitenkin...
_Gideon_. Miltä sinusta tuntuu?
_Oskar_. Kuka tässä tahtoo naimisiin?... Te!
_Gideon_. Tietysti. Mutta kuka on syntipukki? Sinä! Kenen siis täytyy kärsiä? Sinun!
_Oskar_. Sallikaa...
_Gideon_. Tuossa tulee se viekas kissa...
YHDESTOISTA KOHTAUS.
Gideon. Oskar. Loviisa.
_Loviisa_. Herra! Herra!
_Oskar_. No,' mitä? Onko nyt jälleen jotakin tapahtunut?
_Gideon_. Ole hiljaa ja kuuntele.
_Loviisa_. Ester-neiti on saapunut. Hän on rouvan kanssa, ja rouva pyysi minua ilmoittamaan teille...
_Gideon_ (hiljaa Oskarille). Näet, ettei ole hetkeäkään hukattavissa. (Ääneen.) Hyvä Loviisa, tule tänne.
_Loviisa_. Tarvitsetteko minua, herra?
_Gideon_. Kyllä. (Hiljaa Oskarille, katsellen samalla tarkkaavaisena Loviisaa.) Enpäs ole ennen huomannut, että hän on soma, tämä pienokainen. Sinä lurjus, kyllä sinun kelpaa, kyllä vain kelpaa!
_Oskar_ (Gideonille). Setä, voitteko ajatella sellaista!? (Katsoo Loviisaa.) Hän ei todellakaan ole hullumpi. Astu lähemmäksi, Loviisa, setäni tahtoo sanoa sinulle jotakin.
_Loviisa_ (astuen molempien väliin). Mikä teidän kummankin on?
_Oskar_ (hetken kuluttua.) Luin kirjeesi, Loviisa.
_Loviisa_. Ah, te olette lukenut sen?...
_Gideon_ (kylmästi). Hän on lukenut sen.
_Loviisa_. Onko hän lukenut sen?
_Gideon_. Ja minä myöskin.
_Oskar_. En tee mitään väitteitä sinua vastaan.
_Loviisa_. Te olette hyvin hyvä, herraseni.
_Oskar_ (raivoissaan). Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, Loviisa!
_Gideon_. Emmekä me puhu enemmän siitä.
_Loviisa_. Enhän minä ole puhunut mitään siitä.
_Oskar_. Kuitenkin sinä sanoit minulle: »Minä sanon kaikki!»
_Loviisa_. Totta, sen minä sanoin.
_Gideon_. Mutta sitä sinä et tee... sillä sinä tahdot mennä naimisiin Jaakon, komean korpraalin kanssa.
_Loviisa_. Tietysti.
_Gideon_. Ja me tarjoamme teille...
_Oskar_. Ensiksikin sadan markan palkankorotuksen...
_Loviisa_. Sehän on jo päätetty.
_Gideon_. Ja lisäksi neljätuhatta markkaa...
_Loviisa_ (hyvin hämmästyneenä). Ai.... minulle... neljätuhatta markkaa?
_Gideon_. Heti. (Avaa lompakkonsa.)
_Oskar_. Jos sinä olet vaiti... jos et sano mitään...
_Gideon_. Ja suostut ehdottomaan vaitioloon!
_Loviisa_ (ojentaen kätensä). Ah, niin paljon tällaisesta... Mutta se ei ole mahdollista...!
_Gideon_ (antaa hänelle rahat). Siinä on.
_Oskar_ (puoliääneen). Lupaatko nyt olla vaiti?... Käsitätkö kuinka tarpeellista se on?
_Gideon_. Hän käsittää sen paremmin kuin me... sillä hän tahtoo päästä mahdollisimman pian naimisiin. Siis ei sanaakaan!
_Oskar_. Ei sanaakaan!
_Loviisa_. Vannon sen! Ja jos ainutkin lipsahtaa...
_Gideon_. Riittää.
_Loviisa_ (Oskarille). Te tunnette minut.
_Oskar_ (iloissaan). Suutele minua. (Työntäen hänet pois). Ei... suutele setääni...
_Gideon_. Hyvin mielelläni... sillä sinua saan kiittää avioliitostani...
_Oskar_. Ja minä rauhastani... minulla ei ole enää mitään pelättävää. Nyt minulla taas on miehinen arvoni, ja minä olen vaimoni herra... Mutta, setä, te olitte oikeassa sanoessanne valloitusten maksavan paljon. Se on kuitenkin yhdentekevää, sillä minulla on taas rauhani, minä olen hallitsija!
_Gideon_. Mutta sinun pitää osata käyttää hyväksesi uudestaan voittamiasi oikeuksia!
_Oskar_. Ja puhua herrana? (Päättävästi.) Minä menen vaimoni luo!
_Gideon_. Ja minä jonkun juristin luokse... mutta en perheystävänne, herra kanslistin luokse. Sitä varon tekemästä!
(Menee Oskarin kera keskiovesta.)
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
Loviisa.
_Loviisa_ (yksin, seisoo liikkumatta keskellä näyttämöä). Ei ymmärtää tästä mitään... ei käsittää... ei älytä! Se ei tee mitään! (Pitäen rahoja ilmassa.) Oi, Jaakko! Sinun luoksesi kertomaan kaikki prikulleen... kaikki mitä minä tiedän. (Pois.)
Väliverho
KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin edellisissä näytöksissä.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Maria. Loviisa.
_Loviisa_. Niin, rouva, niin, he olivat oikeassa, kun he sanoivat minulle, että minä tulen rikkaaksi ja menen Jaakon kanssa naimisiin.
_Maria_. Minua ilahduttaa, että olen saanut sen aikaan.
_Loviisa_. Te, rouva, ja myöskin herra, koska hän nosti palkkani kaksinkertaiseksi.
_Maria_. Todellako?
_Loviisa_. Mutta myöskin herra setä, joka, luettuaan minun kirjeeni, tai oikeastaan teidän kirjeenne, lahjoitti minulle neljätuhatta markkaa... että minä pitäisin tietonani sen, mitä te annoitte tehtäväkseni.
_Maria_. Ymmärrän! Ja sinä otit rahat vastaan?
_Loviisa_. Kunniallisena tyttönä, jonka tulee ansaita ja säästää.
_Maria_ (nauraen). Hyvä on. Minä annan sinulle nyt..
_Loviisa_. Taasko kirjeen?... Ei mikään ole minusta mieluisampaa!
_Maria_. Ei... uusia ohjeita vastausten suhteen, joita sinä tästä lähtien...
_Loviisa_. Oi, ei, rouva...
_Maria_. Annan tehtäväksesi sanoa vain...
_Loviisa_. Mutta minä en voi... sopimuksemme on lopussa.
_Maria_. Kuinka niin?
_Loviisa_. Teille minun pitää puhua, heille en saa puhua. Te kai ymmärrätte, että minä, saadakseni korotetun palkkani, en voi enää tehdä mitään muuta... kuin olla vaiti. Se kuuluu palvelukseen.
_Maria_. Siinä sitä ollaan. Loviisa on siirtynyt vihollisleiriin.
_Loviisa_. Rouva, pyydän, ettette ole minulle vihainen.
_Maria_. En vähintäkään.
_Loviisa_. Olen kertonut Jaakolle neljästätuhannesta. Hän oli hyvin ihmeissään, sillä nyt minä olen rikkaampi kuin hän, ja nyt hän toivoo vain hartaasti saada heittää päältään sotilastakin ja yhdessä minun kanssani saada palvella rouvaa.
_Maria_. Kuinka?
_Loviisa_. Armollisen herran kanssa en ole siitä vielä puhunut. Se käy kuitenkin ilman muuta päinsä.
_Maria_. Niinkö luulet?
_Loviisa_. Mutta asia riippuu teistäkin, rouva. Ja jos sanoisitte hyvän sanan Jaakkoni puolesta...
_Maria_. Ei, näetkös, minun käy niinkuin sinunkin, minä olen päättänyt olla vaiti... ja siitä syystä.
_Loviisa_. Minä olen varma, ettei asia ole niin!
_Maria_. Silloin sinä erehdyt.
_Loviisa_. Rouva on niin hyvä, että te varmasti suostutte. Jos ette... silloin täytyy minun vasten tahtoani...
_Maria_. Aiotko sinä jättää minut?
_Loviisa_ (reippaasti). Oh, ei, rouva, sillä minä olen uskollinen, kiitollinen... mutta... (Peloissaan luoden katseensa maahan.) Minä sanon kaikki.
_Maria_. Mene nyt!... (Itsekseen.) Olen joutunut omaan loukkuuni. (Ääneen.) Mutta mitä sinä sitten oikeastaan aiot sanoa?
_Loviisa_. Minä ilmaisen herralle, että se olette te... että te käskitte minun hänelle sanoa: »Minä sanon kaikki, kaikki.»
_Maria_ (itsekseen). Hän on oikeassa... tuo yksin ilmaisee kaikki. (Ääneen.) Kovin viisasta, Loviisa... Missä Jaakko on?
_Loviisa_. Kasarmissaan... puolen tunnin matkan päässä täältä... mutta minä haen hänet tänne.
_Maria_. Annan sinulle siihen luvan. Mene nyt, tänä iltana saatte molemmat tiedon.
_Loviisa_. Lähden viivana matkaan. (Nyyhkyttäen.) Tiesinhän, että rouva ymmärtää...
_Maria_ (Loviisalle, joka lähtee). Kyllä, kyllä minä ymmärrän. (Itsekseen.) Minä ymmärrän, että minun täytyy kiiruhtaa lyömään valttini pöytään, muuten loppujen lopuksi Loviisasta tulee talon valtiatar.
TOINEN KOHTAUS.
Tiainen. Maria.
_Tiainen_. Ah, rouva...
_Maria_. No hyvä, mitä uutisia?
_Tiainen_. Surullisia... Menin miehenne luo saamaan hänen vastauksensa. Hän ei ollut yksin. Hän, setänne ja muuan virkatoverini, notaari, keskustelivat hyvin vilkkaasti, ja juuri kun minä avasin työhuoneeni oven, kuulin hänen sanovan: »Kyllä, setä, Ester kuuluu nyt teille! Minä olen luja, minulla on rohkeutta, en pelkää enää mitään!» Tuloni esti hänet jatkamasta, mutta niin hän sanoi.
_Maria_. Ja valitettavasti se on totta. Onni jättää meidät, kaikki pettää meidät... (Nauraen.) paitsi Ester, jonka juuri näin ja joka on aina meidän puolellamme... Loviisakin, jonka uskoin toimivan minua paljastamatta ja pitävän vastustajamme lämpiminä...
_Tiainen_. Hänhän oli teille niin kiitollinen!
_Maria_. Hän on siirtynyt vastustajamme puolelle, enkä enää tiedä mitä tehdä.
_Tiainen_. Näinhän minä tänä aamuna teidän merkillisellä taikavoimalla muuttavan miehenne päätöksen oman tahtonne mukaiseksi! Tässä tarvitaan vain yksi sana!
_Maria_ (miettien). Mahdollisesti. Jos sanoisin tuon sanan, voisi se pakottaa mieheni tottelemaan... ja vielä tänään... Kuitenkin se olisi silloin viimeinen kerta. Ei, tuo salaperäinen sana, joka on voimani ja jonka avulla olen hallinnut puolen vuoden ajan, ei saa tulla julki eikä tunnetuksi, ennenkuin petos häviää ja taikakalu murskautuu! Lyhyesti, hyvä herra: minun täytyy luopua vallastani, ja kuitenkin siihen yhä luotetaan.
_Tiainen_. En ymmärrä teitä.
_Maria_. Se on hyvin mahdollista. (Kuuntelee.) Mieheni!
_Tiainen_. Suojelkaa meitä... pelastakaa minut!
_Maria_. Sen teen mielelläni... ja kuitenkin... (Vitkastellen.) En tiedä... en voi taata mitään... mutta koetan. Menkää, menkää pian!
_Tiainen_. Minä luotan yksin teihin.
(Pois.)
KOLMAS KOHTAUS.
Maria. Oskar.
_Oskar_ (puhuu ovesta). En ymmärrä, miksi niin pitää olla! Ja miksi Loviisa ei tule, kun minä huudan häntä? Hän on lähtenyt luvattani tiehensä!
_Maria_ (itsekseen). Mikä päättäväisyys soinnahtaakaan äänestä. Tiainen on oikeassa! Hän ei enää pelkää, hän on saanut takaisin lujuutensa ja voimansa.