Part 2
_Oskar_ (menee avaamaan). Kas niin, aarteeni.
KUUDES KOHTAUS.
Oskar. Maria.
_Maria_. Luulin jo, ettet avaisikaan minulle.
_Oskar_. Minulla oli sellainen hirmuinen laskeminen... ja sinä tiedät, että kun minä olen numeroitten kimpussa...
_Maria_ (epäluuloisena). Vai niin, sinä laskit! Se on merkillistä...
_Oskar_. Mikä sitten?
_Maria_. Kuvittelin mielessäni, että olit sulkeutunut tänne lukkojen taa jonkun kanssa...
_Oskar_ (itsekseen). Hän arvaa kaikki.
_Maria_ (jatkaen). Joka minun lähestyessäni lensi tiehensä.
_Oskar_. Kuinka sinä uskallat?!
_Maria_ (tarkastelee häntä epäluuloisena). Siinä ei ole mitään järkeä, eikö totta?
_Oskar_ (itsekseen). Hän aavistaa jotakin!
_Maria_. Tämä päivä on minulle ylimalkaan harmin päivä. Tulen asemalta, missä odottelin setää...
_Oskar_ (teeskennellen hämmästystä). Mitä sinä sanoit? — Eikö hän tullutkaan?
_Maria_ (tarkastellen häntä). Sinä sanot tuon niin merkillisesti.
_Oskar_. Minäkö! Sanon sen kuten ihminen, joka on hämmästynyt... koska tämä myöhästyminen ihmetyttää minua... ja harmittaa sinua, mikäli voin huomata..
_Maria_. Varmasti, sillä naurettavaisuudestaan huolimatta...
_Oskar_. Vaikene toki...
_Maria_ (kovasti). Minä sanon, että hän naurettavaisuudestaan huolimatta on sinun setäsi ja että minä tahdoin ensiksi tervehtiä häntä.
_Oskar_ (syrjään). Se on totta.
_Maria_ (levottomasti). Jos onnettomuus...
_Oskar_ (itsekseen). Sen olen unohtanut; minun tulee pitää häntä siinä luulossa... (Ääneen ja iloisesti.) Onnettomuus... niin, niin, epäilemättä jokin onnettomuus...
_Maria_. Ja tuon sinä sanot minulle niin iloisesti?
_Oskar_ (itsekseen). Hyvä Jumala, kuinka vaikeata on pettää vaimoaan!
_Loviisa_ (näyttämön takana). Kuulkaahan, herra!
_Oskar_ (Marialle). Älä ole levoton... Etkö kuule?... Ajoneuvojen kolinaa!...
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Oskar. Loviisa. Maria.
_Loviisa_ (syöksyy sisälle). Ajuri tuli pihaan... Se on herra setä!... Hän voi hyvin... ei ole vähääkään muuttunut. Kun hän hyppäsi alas, syleili hän minua... ja aikamoista melua hän piti. Se ei ole niin salaperäistä kuin miltä...
_Oskar_ (itsekseen). Tyhmä kana!
_Maria_. Kuka täällä sitten on niin salaperäinen?
_Loviisa_. Ei kukaan... tahdoin vain sanoa... Siinä hän onkin... Tuossa hän tulee!...
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Oskar. Maria. Loviisa. Gideon.
_Gideon_ (reippaasti sisään).
»Ah, missä, miss' on paremp' olla kuin kotinurkissa? Ei vierahalla permannolla...»
Hahahahaa! Hyvää päivää, rakkaani, hyvää päivää! Kuinka voit, veljenpoikani, ja kuinka voitte kaikki, pikku Maria? Tiedättehän, että minä pidän sukulaisista...
_Maria_. Sukulaisenne eivät jätä sitä palkitsematta...
_Oskar_. Oh, minä uskon sen, minä uskon sen!
_Gideon_. Hm, setä, jonka saa periä.
_Maria_ (nauraa). Se ei ole teidän vikanne.
_Gideon_. Olkaa levollisia... Se vika pienenee päivä päivältä, ja pian täytyy minua rakastaa vain minun itseni vuoksi.
_Maria_. En toivo mitään parempaa. Täysi luottamus ja täysi avomielisyys sillä ehdolla, että te tahdotte antaa meille esimerkin...
_Gideon_ (hymyillen). Mitä asia koskee? Sillä minä en tiedä sitä.
_Maria_. Erään arvoituksen ratkaisemista. Loviisa, saat poistua.
_Loviisa_. Kyllä, rouva. (Yrittää avata vasempaa ovea.)
_Maria_. Mitä nyt?
_Loviisa_. Joku on pannut oven lukkoon... Kukahan se lienee ollut? (Poistuu.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Oskar. Maria. Gideon.
_Gideon_. Te puhuitte arvoituksesta?
_Maria_. Joka meidän täytyy ratkaista..
_Gideon_. Kahden kesken?
_Maria_. Ei... todistajien läsnäollessa.
_Oskar_ (itsekseen). Hän pitää kiirettä.
_Gideon_. Olen käytettävissänne.
»Kunnian ja lemmen vuoksi kaikki antaa uskallan!»
_Maria_ (noutaa sillä välin pienen kirstun, laskee sen pöydälle, avaa sen ja ottaa siitä sinetöidyn paketin).
_Oskar_ (hiljaa Gideonille). Sininen ja punainen...
_Gideon_ (samoin). Ole toki levollinen.
_Maria_ (Gideonille, näyttäen hänelle pakettia). Tunnetteko tämän, rakas setä?
_Gideon_ (ollen hämmästyvinään). Minäkö en tuntisi? (Tarkastellen Oskaria moittivaisesti.) Kuinka, veljenpoikani... Sinä, joka lupasit minulle säilyttää tämän kalliin muiston koskemattomana...?
_Oskar_ (vaimolleen). Kuulithan... se on sedän... anna se takaisin.
_Maria_. Hetkinen vielä!... Olen hyvin epäluuloinen... (Gideonille.) Sanokaahan minulle, setä, mitä tämä salaperäinen paketti sisältää!
_Gideon_. Mutta rakkahin Maria...
_Maria_. Te epäröitte?
_Gideon_. En ollenkaan.
_Maria_. Mitä siinä on?
_Gideon_. No, hyvä... tässä paketissa on nauharuusuke... ja se on, ellen väärin muista, punainen ja sininen...
_Maria_ (joka avaa paketin). Todellakin!
_Oskar_ (puoliääneen Marialle). Siinä nyt näet.
_Maria_ (antaa Gideonille ruusukkeen). Ja mitään muuta ei ole paketissa?
_Gideon_ (katsoo Oskariin). Ei, varmasti, ei.
_Maria_. Ajatelkaa tarkoin.
_Oskar_ (itsekseen). Voi taivas, minä olin sen unohtanut!
_Gideon_. Minä en muista mitään muuta.
_Maria_. Se, mitä muuta minä siinä näen, on mielestäni varsin merkillistä, ja minä pyydän teitä selittämään, mitä merkitsevät sanat: »Ah, Oskar, minä odotan sinua!»
_Gideon_ (itsekseen). Se onneton!
_Oskar_ (itsekseen). Tuo kurja paperi, jota minä käytin kääreenä!
_Maria_. Minä luulen, että Oskar on minun mieheni nimi.
_Gideon_. Totta kyllä, mutta se ei estä jotakuta toista sitä käyttämästä... esimerkiksi minua.
_Maria_. Teitä?
_Gideon_. Se on niin kaunis ja romantillinen nimi, ja minä olen käyttänyt sitä sangen usein pikku seikkailuissani... ja kun siihen liittyy niin paljon muistoja, sain veljeni antamaan sen nimen myöskin pojallensa, teidän miehellenne, jonka kummi olen.
_Oskar_ (syrjään). Hyvä! Jospa voisin syleillä häntä!
_Maria_ (Oskarille). Ah, setä on siis sinun kummisi?
_Oskar_. Niin, rakas Maria, ja hän sai isäni antamaan minulle nimen...
_Gideon_. Oskar, kuten koko Oulun kaupunki voi todistaa.
_Maria_ (antaa hänelle kirjeen, ystävällisesti). Oulu on hieman kaukana... ja pidän edullisempana uskoa teidän sananne. (Ojentaa kätensä miehelleen.) En epäile enää ollenkaan.
_Oskar_. Ah, lapsukaiseni!... (Itsekseen.) Naisparka, kuinka minä häntä petän!
_Maria_ (Gideonille). Rakas setä, annattehan minulle anteeksi nämä kysymykset, eikö totta?
_Gideon_. Oh, teille mielelläni, mutta veljenpojalleni en voi antaa anteeksi hänen varomattomuuttaan... Jos aikoo säilyttää salaisuuden...
_Maria_. Minähän olen hänen vaimonsa... Mies ja vaimo ovat yksi... Salaisuuttanne ei ole kerrottu muille... Tosin olen pohjimmaltaan ansainnut rangaistuksen ja jään teille kiitollisuudenvelkaan... Koetan mahdollisuuteni mukaan korvata virheeni... Te jäätte meille toki muutamiksi päiviksi?
_Gideon_. Niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista.
_Maria_. Sen parempi, sillä järjestän teille, samoin kuin miehelleni, yllätyksen...
_Gideon_. Ah!
_Oskar_. Ja se olisi?
_Maria_. Arvatkaa!
KYMMENES KOHTAUS.
Oskar. Maria. Gideon. Loviisa.
_Loviisa_. (tulee). Päivällinen on valmis.
_Oskar_ (kärsimättömästi). Minä en arvaa mitään.
_Maria_. Eräs nuori nainen, joka ei ole käynyt meillä sitten viime loman...
_Oskar_ (itsekseen). Voi taivas! (Ääneen.) Esterkö?
_Maria_. Niin, Ester-serkku, joka sinun mielestäsi oli aika soma niin kauan kuin hän ei ollut sinun holhokkisi.
_Oskar_. Toisin sanoen... niin, niin... hän ei ole paha.
_Maria_. Tuo kiitos on hieman laimeahko, siksipä käännynkin sedän puoleen, joka on nähnyt hänet Helsingissä ja ymmärtää kauneutta.
_Gideon_. Hän on rakastettava, suloinen, hurmaava!
_Maria_ (iloisesti). Näetkös! Siispä, hyvä herrasväki, ilmoitan teille, että odotan Esteriä.
_Oskar_ (poissa suunniltaan). Tuleeko hän jälleen?
_Gideon_. Minulle se ei ollut mikään yllätys, sillä minulle sanottiin Helsingissä, että tapaisin teidät täällä yhdessä...
_Maria_. Mutta ehkäpä tunnette itsenne hieman yllätetyksi, jos sanon juuri saaneeni kirjeen, jossa hän ilmoittaa saapuvansa tänään.
_Oskar_. Tänään!?
_Maria_. Mikä sinulle tuli?
_Oskar_. Minulle? Ei mitään... (Itsekseen.) Nähdä hänet jälleen vaimoni läsnäollessa... Hän arvaisi hämilläolostani kaikki!
_Loviisa_ (seisoen taustalla.) Rouva, ilmoitin äsken, että päivällinen...
_Maria_. Me tulemme. (Gideonille.) Käsivartenne, setä. (Lähtevät.)
_Oskar_ (aivan edessä, itsekseen). Jos voisin, lähettäisin itseni hiiden kattilaan!... Mitä minun on tehtävä?... Mitä minun on sanottava?... Nyt, kun hän on minun holhokkini... Eikä minulla ole aikaa kysyä neuvoa Gideon-sedältä...
_Loviisa_. Hyvä herra, ruoka...
_Oskar_. Minun ei ole nälkä!
_Loviisa_ (uteliaana). Miksi ei?
_Oskar_ (vilkkaasti). Onhan minun nälkä, minä aivan kuolen nälkään! (Itsekseen.) Kirotut palvelijat! (Gideonille ja Marialle ovenraosta.) Odottakaa toki minua, minä tulen myöskin. (Pois.)
Väliverho.
TOINEN NÄYTÖS.
Sama näyttämö kuin ensimmäisessä näytöksessä.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Tiainen. Loviisa.
_Loviisa_. Niin, hän se on. Olen vastikään nähnyt hänet, rakkaan Jaakkoni!
_Tiainen_. No, sehän on hauskaa!
_Loviisa_. Niin, Jaakko on nyt tullut takaisin. Ajatelkaahan! Minä tarjoilin kaikessa rauhassa ruokaa herrasväelleni, joka tänään syö setänsä seurassa, kun äkkiä kuului kadulta: pum, pum, pum! Rummut ja torvet! Minä ikkunaan! Katsoin ulos. Siellä väkeä mustanaan ottamassa vastaan rykmenttiä. Odotin hetkisen. Silloin ne tulivat nurkan takaa näkyviin. Pelkkiä nuoria miehiä, joukon edellä uljas lippu... Se oli minun Jaakkoni rykmentti! Ilossani minä pudotin lautasen kädestäni lattialle ja juoksin ulos...
_Tiainen_. Ja silloin Loviisa näki hänet?
_Loviisa_. Minä en tuntenut häntä, mutta hän tunsi minut heti ja lensi kaulaani. Oh, hän oli niin komea, niin sotaisen näköinen. Hiukan ruskettunut hän tosin on, mutta hän on minulle yhä uskollinen. Hän syleili minua, syleili niin rajusti ja tulisesti!
_Tiainen_. Vai niin, vai niin!
_Loviisa_. Niin, hän oli niin iloinen, niin iloinen!
_Tiainen_. Mutta vielä iloisemmaksi hän varmaankin tulee, kun Loviisa sanoo hänelle, että hänen rahansa, jotka hän uskoi lähtiessään huostaani — hänen kaksituhatta markkaansa — ovat eräässä liikeyrityksessä kaksinkertaistuneet, niin, vähän enemmänkin kuin kaksinkertaistuneet.
_Loviisa_. Voi, hyväinen aika, hänestä tulee loppujen lopuksi vielä miljonääri! Ja minä saan aina vain tehdä työtä sadan markan kuukausipalkasta... Meistä tulee perin eriarvoinen pari!
_Tiainen_. Loviisan palkka suurenee!
_Loviisa_. Ehkä rouva maksaisi minulle enemmän... mutta herralla on rahakirstun avain... Kuulkaa, ehkäpä te voisitte sanoa hänelle...?
_Tiainen_. Se ei ole helppoa. Minulla on itselläni pyydettävää häneltä.
_Loviisa_. Mitä?
_Tiainen_ (nauraen). Sen Loviisa toivoakseni vielä saa tietää!
_Loviisa_. Sanokaa! Sillä täällä ei saa koskaan kuulla mitään! Ja äskettäinkin aterialla herra oli niin merkillinen. Hän vuoroin punastui ja kalpeni, pyysi juotavaa, vaikka hänen lasinsa oli täynnä... sanoi rouvaansa sedäksi ja setäänsä rouvaksi... Mitähän se merkitsee?
_Tiainen_. Minä aavistan, minä aavistan!
_Loviisa_ (itsekseen). Hän aavistaa, tuo onnellinen.
_Tiainen_ (itsekseen). Maatilan-osto vaivaa häntä.
_Loviisa_. He tulevat.
TOINEN KOHTAUS.
Tiainen. Loviisa. Gideon. Oskar. Maria.
_Gideon_. Eläkööt kaikki konsulit! Teidän luonanne syö hienosti kuin ministerin luona!
_Maria_. Ah, herra Tiainen. (Esittelee hänet Gideonille.) Saanko esitellä: kanslisti, herra Tiainen.
_Gideon_. Kanslisti. Siis juristi. Hyvä. Minä pidän juristeista.
_Maria_ (hymyillen). Te pidätte koko maailmasta silloin kun olette vastikään noussut pöydästä.
_Gideon_. Se on totta. Ja erikoisesti minä silloin pidän kahvista.
_Maria_ (Loviisalle). Nopeasti, Loviisa.
_Gideon_ (poistuvalle Loviisalle). Sopivan lämmintä! Sillä kahvin ja (tarttuu Oskarin käteen) hyvän ystävän tulee olla sopivan lämpimiä. Mutta hitto tietäköön, mikä sinun on... Sinä olet niin kylmä ja äänetön. Olet aivan kuin kassakirja: avoin ja kuitenkin mitään sanomaton.
_Oskar_. Rakas setä, minä olen tavallisesti sellainen.
_Gideon_. Siinä tapauksessa minä säälin rouva-parkaasi.
_Oskar_ (itsekseen). Jo kokonaisen tunnin minä olen pelännyt, että Ester sattuu tulemaan! (Gideonille.) Pyytäisin teiltä neuvoa eräässä asiassa, rakas setä.
_Maria_ (nopeasti). Koskeeko se maatilaa?
_Tiainen_. Minulla on mukanani tilusten kartta ja muut tarpeelliset asiapaperit.
_Oskar_ (hämillään). Sitähän se koskee. (Loviisa tuo kahvia.)
_Gideon_. Oh, kahvi! — Minullakin on tärkeätä puhuttavaa teille... minua koskevaa... ja kun me nyt olemme perhepiirissä... (Tiainen nousee kuin lähteäkseen.) Jääkää te vain, herra kanslisti... Te ette häiritse... päinvastoin tarvitsen teitä...
_Maria_. Ajatteletteko tekin maatilanostoa?
_Tiainen_. Aiotte ehkä ostaa saman tilan?
_Oskar_ (nopeasti). Jos niin on, niin minä luovun ostoaikeista.
_Gideon_. Oh, ei, parempaa minulla on mielessä! (Kaikki istuutuvat.) Kuulkaa siis. Olen kyllästynyt tähänastiseen elämääni ja tunnen vihdoinkin tarvetta sanoa jäähyväiset...
_Maria_. Mille ihmeelle, setä?
_Gideon_ (juo kahvia). Jäähyväiset seikkailevalle, valloituksia tavoittelevalle elämälleni. Minä... minä aion mennä naimisiin.
_Oskar_. Tekö, setä?!
_Maria_. Niinkö?!
_Gideon_. Filosofin tavoin. Maailmaa ymmärtävän miehen tavoin. Omaisuutta minä en valitultani vaadi.
_Oskar_. Kuinka?
_Gideon_. Korkotuloistani, jotka, kuten tiedätte, eivät ole varsin pienet, on... hm... on vallaton elämäni niellyt kutakuinkin puolet... ne rahat ovat menneet suoraan sanoen ihan hukkaan... mutta nyt aion muuttaa elämäntapani, aion pyytää omakseni köyhää, mutta hyvää ja herttaisen kaunista tyttöä...
_Oskar_. Ihanko totta?
_Gideon_. Kun minä kerran sanon...
_Maria_ (tarttuen hänen käteensä). Hyvä, setä! Oikein hyvä! Sitä minä en olisi ikinä odottanut.
_Oskar_. En minäkään... Eikä siis lainkaan myötäjäisiä?
_Gideon_. Ei lainkaan myötäjäisiä. Minä en niistä välitä. Mitä ovat kulta ja hopea, setelit ja arvopaperit? Niitähän kyllä saa nähdä kuka tahansa ja melkeinpä missä tahansa, mutta viattomuus ja sydämen puhtaus, se on nykyään harvinaista, voipa sanoa, että se on uutta, omalaatuista ja odottamatonta... No, ettekö ole samaa mieltä?
_Oskar_. Tietysti.
_Maria_. Ja me olemme hyvin uteliaita näkemään uuden tätimme.
_Gideon_. Te saatte nähdä hänet vielä tänään... ja te jo tunnettekin hänet.
_Oskar_. Todellakin?
_Maria_. Onko se mahdollista?
_Gideon_. Puhuakseni oikein selvästi, hän on teistä riippuvainen, tai vieläkin oikeammin sanoen, riippuvainen Oskarista, sillä Oskar on hänen holhoojansa.
_Maria, Oskar, Tiainen_ (nousevat, yhtaikaa). Esteri?
_Gideon_ (jää istumaan, katsoo heitä). No, tehän näytätte kaikki kolme hyvin ällistyneiltä!
_Tiainen_. Hyvä herra...
_Maria_ (Tiaiselle hiljaa). Vaiti!
_Oskar_. Kuinka, setä, Esterkö?
_Gideon_. Tapasin hänet hiljakkoin Helsingissä, ja hän oli mielestäni kerrassaan suloinen...
_Oskar_. Ja hän on siis se nuori tyttö...?
_Gideon_. Jonka kanssa minä aion mennä naimisiin ja jonka kättä minä pyydän!
_Oskar_. Minulta? (Itsekseen.) Ei, tämä on liian paksua! Ja kuitenkin... hän on minun setäni (Ääneen.) Mutta minä en voi... minä en voi suostua...
_Gideon_. Ja miksi et, jos saan kysyä?
_Oskar_ (hämillään). Siitä syystä, että... siksi, että...
_Gideon_ (vaativasti). No?
_Oskar_ (itsekseen). Hän ei näe... hän ei ymmärrä... vaikka tekisin minkälaisia merkkejä... (Ääneen.) Siksi, että ikäero ja luonteiden erilaisuus varmaankin tekisivät avioliiton onnettomaksi.
_Gideon_. Se ei kuulu sinuun... se on minun asiani. Ja jos sinä kieltäydyt niiden palvelusten jälkeen, joita olen sinulle tehnyt...
_Maria_. Palvelusten? Minkälaisten palvelusten?
_Oskar_ (Marialle). Ei minkäänlaisten. (Gideonille.) Tahdoin vain teidän takianne saada sanotuksi... tehdä teille ymmärrettäväksi... (Vetää Gideonin syrjään.)... että se oli hän.
_Gideon_ (kärsimättömästi). Mikä se?
_Oskar_ (hiljaa). Hyväinen aika! Hän joka oli siellä puistossa — jonka se sininen ja punainen ruusuke on!
_Gideon_ (hämmästyneenä). Esterkö?! Voi, voi!
_Maria_. Mitä te siellä puhutte? Olette niin omituisen näköisiäkin!
_Gideon_. Ei laisinkaan. Ei laisinkaan! Mutta... miehenne, joka tietysti erehtyy... väittää, että... tai pikemminkin antaa minun ymmärtää, että...
_Oskar_ (tahtoo saattaa hänet vaikenemaan). Hyvä setä!
_Gideon_. Että mainittua nuorta naista saattaa syyttää eräästä ajattelemattomuudesta... jonkinlaisesta kevytmieli...
_Tiainen_ (Oskarille). Se ei ole totta! Tahtoisinpa nähdä, voiko herra konsuli tai kukaan muukaan esittää vähintäkään tosiasiaa...
_Oskar_ (itsekseen). Nyt se vielä tuokin alkaa! (Ääneen.) Anteeksi, minä sanoin arvelevani...
_Gideon_. Et siis ole varma asiasta...
_Oskar_. Niin, kyllähän minä...
_Tiainen_. Siinä tapauksessa, hyvä herra, teidän on esitettävä minulle, ja ihan heti, todistuksia...
_Oskar_. Minä en voi... Kuulkaahan...
_Tiainen_. En tahdo kuulla mitään. Teidän täytyy puhua.
_Maria_. Niin, tosiaankin, sinun on sanottava!
_Kaikki_. Niin, se on sanottava!
_Oskar_ (itsekseen). Hyvä isä, mikä tilanne! (Ääneen.) No niin, minä en tiedä mitään, en kerrassaan mitään. Naikaa hänet, setä, naikaa hänet!
_Gideon_. Ei, ei, sinun on sanottava...!
_Oskar_. Minä itse, omalta osaltani, en tiedä mitään, mutta minä olen kuullut puhuttavan... tosin vain epämääräisesti ja katkonaisesti... että joitakuita kuukausia sitten... jossakin puistossa... jokin kohtaus... joku viaton sattuma...
_Maria_ (hymyillen). Sekö se vain on?! Ole levollinen... minä tiedän sen asian.
_Oskar_ (itsekseen, säikähtäen). Taivasten tekijät!
_Maria_. Minä luulin, ettei tuo pilanteko koskaan tulisi kenenkään tietoon...
_Oskar_ (hämillään). Pilanteko?
_Maria_. Niin juuri, Mutta kun siitä nyt näyttää tulleen hiukkasen vakava juttu, niin minä kerron sen herroille kokonaisuudessaan...
_Oskar_ (itsekseen). Hän kertoo minulle — se on sentään...
_Maria_. Ester sanoi minulle eräänä päivänä, että hän oli löytänyt neulomakoristaan...
_Oskar_ (hiljaa Gideonille). Niin on asia.
_Maria_. ... rakkauskirjeen... kirjeen, jossa joku uskalsi pyytää häntä kohtaukseen.
_Gideon_. Ja se kirje?
_Maria_. Minä en saanut sitä nähdäkseni. Ester oli sen heti luettuaan heittänyt suuttuneena uuniin...
_Oskar_ (itsekseen). Olenpa pelastettu!
_Maria_. Ja jostakin syystä... ehkä hienotunteisuudesta... hän tahtoi salata minulta sen lähettäjän nimen...
_Oskar_ (itsekseen). Kuinka jaloa!
_Maria_. Mutta minä, minä tahdoin, että se mies oli paljastettava ja häväistävä! Ja puhumatta Esterille asiasta mitään minä lähetin erään uskottuni kohtauspaikalle määrättynä hetkenä.
_Gideon_. Niinkö? Ja kenet sitten?
_Maria_. Loviisan, palvelustyttöni.
_Oskar_. Totta vieköön! Se oli siis...?
_Gideon_ (nauraa täyttä kurkkua). Oivallista!
_Maria_. Niin, hyvät herrat. Mutta ilma oli sinä iltana niin kamala, ettei viettelijä saapunutkaan kohtauspaikalle. Loviisa tuli pois tapaamatta ketään... ainakin hän sanoi, ettei ollut tavannut ketään.
_Oskar_ (itsekseen). Se valehtelija!
_Gideon_ (nauraa). Mainiota! Sillä veljenpoikani, joka luuli...
_Maria_ (nopeasti). Mitä?
_Oskar_ (nopeasti, mutta hiljaa). Vaiti!
_Gideon_ (oikaisten puhettaan ja yhä nauraen). Joka luuli, että hänen on... kieltäydyttävä antamasta suostumustaan... minulle, sedälleen... perheen kunnian takia... Hyvä on, oikein hyvä... erinomainen veljenpoika! Mutta nyt on kaikki saanut selityksensä... rajuilma ja luultu ajattelemattomuus ja... Mitään esteitä ei enää ole olemassa, siis ei mitään kiertelyjäkään... Sinä et enää holhoojana voi olla antamatta minulle suostumustasi ja siunaustasi.
_Oskar_ (kärsimättömästi). En kylläkään...
_Tiainen_. Hyvä Jumala! (Hiljaa Marialle.) Te kuulitte...
_Maria_ (hiljaa Tiaiselle). Kuulin...
_Gideon_ (hiljaa Oskarille). Tule, lähdetään panemaan asiaa kuntoon. Aikaani seuraavana miehenä minä tietysti valitsen siviiliavioliiton — ja siihen minä tarvitsen tuon nuoren juristin apua, vaikka hän tuntuukin minusta perin epäilyttävältä apurilta tässä asiassa.
_Oskar_ (hiljaa Gideonille). Eihän toki!
_Gideon_ (hiljaa). Minä ymmärrän tällaisia asioita paremmin kuin... (Ääneen.) Mennään huoneeseesi sopimaan asiasta.
_Oskar_ (itsekseen, ajatuksissaan). Se oli Loviisa!
_Gideon_ (oikealla ovella). No, tuletko vai etkö tule?
_Oskar_. (yhä ajatuksissaan). Kyllä, setä.
_Gideon_. Ah, Oskar... minä odotan sinua!
_Oskar_ (hypähtää pystyyn). Mitä! Mitä!? (Puoliääneen.) Perin sopimatonta pilaa...
_Gideon_. Olenhan sanonut sinulle, että minulla on kiire... paljon asioita toimitettavana... Näkemiin, rakas Maria, tulen pian takaisin... Ja sinä, holhooja ja veljenpoikani, sinä kunnianarvoisa holhooja, tulehan nyt nopeasti!
(Poistuu Oskarin kanssa oikeanpuolisesta ovesta.)
KOLMAS KOHTAUS.
Maria. Tiainen.
_Tiainen_. No, armollinen rouva?
_Maria_. No, hyvä herra?
_Tiainen_. Miehenne antaa suostumuksensa...
_Maria_. Kenen syy? Teidän... sillä aluksi hän kieltäytyi... mutta te, tehän vaaditte todistuksia...
_Tiainen_. Saatoinko olla sitä tekemättä? Saatoinko antaa vähimmänkään epäluulon varjon langeta henkilöön, jota rakastan?
_Maria_. Ette. Se on totta. Tarkoitus oli jalo ja kiitoksen arvoinen. Mutta maailmassa vievät hyvät tarkoitukset pelkästään turmioon.
_Tiainen_. Minä siis olin väärässä?
_Maria_. Olitte, kaikesta huolimatta. Mutta minun kunnioitukseni teitä kohtaan lisääntyi tuon menettelynne johdosta.
_Tiainen_. Olettepa kovin hyvä. Mutta sillä aikaa kun minä odotan, toimii kilpakosijani...
_Maria_. Pelkäättekö häntä? Hänhän on viidenkymmenen vuoden vanha!
_Tiainen_. Mutta hänellä on suuret tulot, hän on rikas... Ja hän on epäitsekäs ja jalomielinen...
_Maria_. Sellaiselta hän nyt näytti. Mutta sitä minä en ymmärrä. Ei hän ennen ole osoittanut sellaisia ominaisuuksia... Meillä on huono onni pelissä...
_Tiainen_. Niin, minä joudun nähtävästi pelin maksamaan, sillä teidän herra miehennehän antoi hänelle sanansa...
_Maria_. Hänen oli mahdoton olla sitä antamatta. Mutta sillä ei ole sanottu, ettei hän voisi ottaa sitä takaisin.
_Tiainen_. Kuka saattaisi hänet pakottaa siihen? Kuka voisi pelastaa meidät?
_Maria_ (nauraa). Uusi liittolainen. (Soittaa kelloa.)
_Tiainen_. Mitä te teette?
_Maria_. Kutsun kamarineitoani, Loviisaa.
_Tiainen_. Jonka te lähetitte tuohon kohtaukseen?
_Maria_. Älkää uskoko siitä sanaakaan... Loviisa on kelpo tyttö eikä lähde mihinkään kohtaukseen, ei edes valtuutettuna.
_Tiainen_. Mutta miksi te sitten sanoitte...?
_Maria_. Miksikö?... Siksi että valhe usein kantaa paremman hedelmän kuin totuus... Sen saatte kohta nähdä.
NELJÄS KOHTAUS.
Maria. Tiainen. Loviisa.
_Loviisa_. Hattulippaat, joita rouva Pariisista on odottanut, ovat saapuneet...
_Maria_. Hyvä, hyvä... tarkastelen niitä myöhemmin.
_Tiainen_. Ah, armollinen rouva, sellainen uhraus...!
_Maria_ (nauraen). Kuten näette, on rouvillakin sankarilliset hetkensä... Tulehan tänne, Loviisa ... Onko sinun mukava olla talossani ja tahdotko jäädä tänne?
_Loviisa_. Kuinka sellaista voi kysyäkään! Koko kaupungin parhain talo. Ja te olette niin antelias ja hyvä, rouva, ette koskaan ole huonolla tuulella ettekä itsepäinen, vaikka teillä olisi enemmän oikeutta siihen kuin kaikilla muilla...
_Maria_ (nauraa). Kiitän sinua. (Kylmästi.) Luuletko, että minä todellakin olen valtiatar?
_Loviisa_ (ojentaen nopeasti kätensä). Kyllä... vaikka ei siltä näytäkään... sillä herra, jolla on valta ja voima käsissään, vain käskee, mitä rouva haluaa.
_Maria_. Oikein hyvin!
_Loviisa_. Niin hyvin, että meilläkin täytyy olla niin... kun minä Jaakkoni kanssa olen aviosäätyyn astunut.
_Maria_. No, no!... Mutta päästäksesi Jaakkosi kanssa aviosäätyyn täytyy sinun tänään totella minua kaikessa, kuuletko! Vastaansanomatta, nurisematta...
_Loviisa_. Se on helppoa.
_Maria_. Ja kysymättä mitään.
_Loviisa_. Se on vaikeampaa, sillä minä olen hyvin tiedonhaluinen. Mutta siitä huolimatta...
_Maria_. Mene työhuoneeseen, missä ovat mieheni ja hänen setänsä, jotka juuri laativat avioliittosopimusta. Hiivi mieheni luo ja kuiskaa hänen korvaansa: »Tahdon, ettei tästä avioliitosta tule mitään, kiellän sen teiltä!»
_Loviisa_. Kuinka... minäkö?
_Maria_. Sinä, juuri sinä.