Part 4
_Oskar_ (tyytyväisenä). Olen kuin uudestisyntynyt! Minä hengitän taas! Olenpa niiden kaikkien antanut kuulla kunniansa... ja sitä en ole tehnyt pitkiin aikoihini (Huomaa Marian.) Ah, Maria sinä täällä!
_Maria_. Niin, tahtoisin puhua sinulle eräästä asiasta.
_Oskar_. Ahaa, varmasti taas otat puheeksi auton ja maatilan!
_Maria_. En... niistähän on jo päästy yksimielisyyteen.
_Oskar_ (itsekseen). Aivan vasten minun tahtoani. Jospa sen saisi vielä peruutetuksi. (Istuutuu; ääneen.) Mitä toivot, aarteeni? Sano vain heti, sillä odotan setää. Hän tuo avioliittoasiakirjat, joista puuttuu vain minun allekirjoitukseni.
_Maria_. Sinä olet siis antanut hyväksymisesi tuolle avioliitolle?
_Oskar_. Täytyyhän se kerran kuitenkin ratkaista! Hän on setäni... Ester kuuluu myös sukuun... ja sitten on vielä useita muita syitä, jotka saivat minut...
_Maria_. Useita muita syitä?
_Oskar_. Juuri niin. Veisi liian pitkän ajan, jos alkaisin niitä sinulle luetella. Kerta kaikkiaan: sille ei mahda mitään.
_Maria_. Eräs seikka olisi kuitenkin otettava huomioon, koska se mielestäni on kyllin tärkeä... nimittäin se, että Tiainen rakastaa Esteriä.
_Oskar_. Ei se sentään mitään vaikuta.
_Maria_. Ei tosin tällä hetkellä, jolloin intohimo estää hänet järkevästi ajattelemasta, mutta myöhemmin hän varmasti katuu sitä, että on mennyt naimisiin varattoman tytön kanssa.
_Oskar_ (istuu yhä edelleen, rummuttaen sormillaan pöytään). Tästä näkyy, kuinka umpimähkään naiset päättelevät. (Ylimielisesti.) Ester on päinvastoin hyvin rikas.
_Maria_. Todellako?
_Oskar_ (kuten edellä). Hänellä on tavaton omaisuus. Serkku on kuollut, hän perii yksin viisisataatuhatta markkaa.
_Maria_. Tiesikö setäsi sen?
_Oskar_. Hän tietää aina mitä hän tekee.
_Maria_ (itsekseen). Ja setäkö saisi hänet siepatuksi?! Ja minun holhotti-parkani, joka on niin rakastunut ja epäitsekäs, saisi lähteä tyhjin toimin!? Ah, se ei ole oikein! Eteenpäin, rohkeutta vain! Minä pelastan hänen rakkautensa, vaikka valtani menisi. (Lähestyy Oskaria, joka yhä edelleen istuu nojatuolissa. Ääneen.) Rakas Oskar...
_Oskar_ (edelleen pilkallisesti). No, tulemmeko vihdoinkin siihen, mitä aiot minulle kertoa?
_Maria_. Kyllä... kuule... on muuan hyvin pulmallinen, hyvin vaikea tilanne...
_Oskar_. Teille naisille, jotka ette ymmärrä mitään ja jotka kauhistutte heti kaikesta pienestä! Sitävastoin me...
_Maria_. Juuri sentähden käännyn sinun puoleesi, sillä sinä ratkaiset sen nopeammin kuin minä.
_Oskar_. Todennäköisesti. Annahan kuulua, mistä on kysymys.
_Maria_. Minähän kerroin sinulle tänä aamuna hullun jutun... sinä tiedät... jutun, missä puhuttiin salaperäisestä kohtauksesta.
_Oskar_ (nopeasti nousten; itsekseen). Voi, voi, yhä vielä samaa!
_Maria_ (itsekseen). Aha, valtani alkaa vaikuttaa! (Ääneen.) Ja minä sanoin sinulle myös, että lähetin Loviisan sinne...
_Oskar_ (nopeasti). Hän ei tavannut ketään, kuten hän sinulle vakuutti.
_Maria_. Niin... mutta minä luulen hänen valehdelleen.
_Oskar_. Se ei ole mahdollista!
_Maria_. Hyvinkin mahdollista. Minulla on todistuksia siitä. Hän näet sai tänään, juuri tänään, viettelijältään ei enempää eikä vähempää kuin... neljätuhatta markkaa.
_Oskar_. Oi, taivas!
_Maria_. Ja kaiken todennäköisyyden mukaan pakotti Loviisan sulhasen, joka on sotamies, hänet tunnustamaan, miten hän oli saanut tuon summan. Ja Loviisa onkin luullakseni uhkauksien pelottamana ilmaissut hänelle kaikki... myös viettelijänsä nimen...
_Oskar_. Tiedätkö sinä sen?
_Maria_. En vielä. Viettelijä ei kuitenkaan voi kauan pysyä tuntemattomana, sillä Loviisan sulhanen on raivon ja mustasukkaisuuden vallassa päättänyt tappaa sen miehen. Niin kertoi minulle Loviisa, ja on enää vain yksi keino lauhduttaa tuo hurjistunut, se nimittäin, että hänelle selitetään kaikki syyt. Ja minä... mitä sanoisin tuolle mustasukkaiselle ja raa'alle sotamiehelle? Sensijaan sinä, Oskar...
_Oskar_. Minäkö? Mitä minun pitää tehdä?
_Maria_ (kylmästi). Pidät hänelle siveyssaarnan, sanot hänelle, että pitää antaa anteeksi ja olla armelias jokaiselle, joka sitä tarvitsee. Sitäpaitsi, niinkuin äsken sanoit, on vain miehillä oikeata älyä ja taitavuutta... (Heittää hänelle lentosuukon.) Minä jätän sinut yksin hänen kanssaan.
_Oskar_ (pidättää hänet). Rakas vaimoni...
_Maria_. Mitä haluat?
_Oskar_ (hämmästyneenä). Vain sana... yksi sana!
NELJÄS KOHTAUS.
Maria. Oskar. Gideon.
_Gideon_. Tässä minä olen. Ja minulla on kaikki asiakirjat, jotka sinun on allekirjoitettava.
_Oskar_ (ottaa asiakirjat käteensä). Heti, setä hyvä, heti. Minulla on vain ensin vähän puhumista vaimolleni.
_Gideon_. Talousasioistako?
_Oskar_. Niin... niin...
_Gideon_. Hyvä on! Niitä tulee minullekin huomisesta lähtien. Mutta sattuipa oivallisesti, kun olette yhdessä. Joku haluaa puhutella teitä. Eräs sotamies!
_Oskar_. Hyväinen aika!
_Gideon_. Loviisa on tuonut hänet tänne.
_Maria_ (miehelleen). Se on Loviisan sulhanen.
_Gideon_. Niin on. Hän tulee portaissa.
_Oskar_ (hiljaa Gideonille, Marian mennessä taka-alalle). Pidättäkää häntä, estäkää hänet pääsemästä sisälle, tai kaikki on hukassa!
_Gideon_. Kuinka niin?
_Oskar_. Hän tietää kaikki. Kamala kohtaus on edessä ja minun täytyy valmistaa vaimoani siihen...
_Gideon_. Minä ymmärrän! Sinä toivoit jotakin traagillista. Nyt saat sitä!
_Oskar_ (kärsimättömästi). Setä...
_Gideon_. Minä menen, minä menen! (Menee keskiovesta, jolloin Maria tulee jälleen etualalle.)
_Maria_. Nyt olemme kahden.
VIIDES KOHTAUS.
Maria. Oskar.
_Oskar_ (etualalla; itsekseen). Minulla ei ole mitään muuta pelastusta! Täytyy tunnustaa vaimolleni kaikki. Se täytyy tehdä, sillä ellen sitä tee, saa hän kuitenkin sotamieheltä kohta kuulla koko jutun. (Marialle, joka aikoo lähteä.) Rakas vaimoni...
_Maria_. No, etkö sinä mene?
_Oskar_ (hämmästyneenä). En vielä. Tahtoisin ennen muuta kuulla sinun neuvosi ja mielipiteesi...
_Maria_ (näyttäen papereita, jotka Oskarilla on yhä kädessään). Sopimuksenko, noiden paperienko johdosta, jotka setä juuri sinulle toi?
_Oskar_ (yhä suuremman hämmästyksen vallassa). Niin... Maria... sinun mielipiteesi ensin...
_Maria_. Todellako? Ottaisitko sinä huomioon minun pyyntöni?
_Oskar_. Minäkö? Eikö sinun jokainen toivomuksesi ole minulle yhtä tärkeä kuin omani!? Eikö maatilan osto jo sitä kyllin todista?! Enkö ollut ylenmäärin onnellinen, kun voin sen heti sinulle lahjoittaa?! Ostin sen pitkittä puheitta. Ja mitä tulee tuohon nuoreen mieheen ja hänen avioliittoonsa...
_Maria_. Onko se mahdollista? Ah, kuinka hyvä ja huomaavainen sinä olet minulle!
_Oskar_. Ei, ei, päinvastoin minä tarvitsen sinun hyvyyttäsi täysin mitoin.
_Maria_. Kuinka niin? Selitä!
_Oskar_. Ah, sehän juuri on vaikeinta! Näetkö, kallis aarteeni... minä menin rakkaudesta sinun kanssasi naimisiin. Aika ei ole rakkauttani vähentänyt... päinvastoin.
_Maria_. No, siinähän ei ole mitään pahaa.
_Oskar_. Epäilemättä ei... Se, että olen rakastanut sinua mielettömästi ja yli kaiken, se yksin sai aikaan... Sellainen määrätön intohimo oli ehkä vääryys...
_Maria_. Mahdollisesti. Mutta ei minusta siinäkään ole mitään pahaa.
_Oskar_. Mutta... mutta... Mies, joka aina vain jumaloitsee vaimoaan... joutuu naurunalaiseksi.
_Maria_. Todellako?
_Oskar_. Ja pilkan pelosta, itserakkaudesta... muuta se ei ole... sillä minä voin vannoa sinulle, että häntä minä en koskaan ole rakastanut!
_Maria_. Mitä? Sinä olet rakastanut jotakin toista?!
_Oskar_ (nopeasti). Erehdyksen ja unohduksen hetkenä... se oli vain yksi silmänräpäys... mutta se riisti minun rauhani... niin että minä tänään itsestäni, ilman mitään pakkoa... heittäydyn jalkojesi juureen, ja tunnustan sinulle kaikki, mikä minua kiusaa ja kiduttaa. (Lankeaa polvilleen.)
_Maria_ (tyynesti). Nouse!
_Oskar_. Mitä. Ei vihaista silmäystäkään! Ja tämä anteeksianto...
_Maria_ (kuten edellä). Tämä anteeksianto on minulle sitäkin helpompi, koska sinun avomielisyytesi ei pakota minua olemaan vaiti, vaan voin nyt puolestani pelotta sanoa sinulle: minäkin olen syyllinen.
_Oskar_ (nousten). Ymmärränkö oikein?
_Maria_. Ilman tekemääsi tunnustusta et olisi koskaan saanut tietää minun onnetonta salaisuuttani! En olisi uskaltanut tunnustaa sinulle, että olin pettänyt sinua... jo aikoja sitten...
_Oskar_. Mitä tämä kaikki merkitsee?
_Maria_. Että on perheitä, joissa ymmärretään toisia vastoin tahtoakin. Ja meidän kesken, kuten näet, on vielä olemassa myötätuntoa!
_Oskar_. Sinä vain uskottelet minulle! Sinä olet puhdas kaikesta synnistä!
_Maria_. Minä ansaitsen suuremman rangaistuksen kuin sinä... sillä sinä, senhän sinä tunnustit, et rakasta henkilöä, jonka vuoksi minut petit... mutta minä, minä tein sen hänen vuoksensa, jota rakastin ja jota vieläkin rakastan!
_Oskar_. Mitä? Se on kai tehtailija?...
_Maria_. Ei, mieheni, se on eräs toinen...
_Oskar_. Ja täällä, minun näkyvissäni! Kuinka kauan sitten?
_Maria_. Noin kuusi kuukautta...
_Oskar_ (itsekseen). Oo!
_Maria_. Hän pyysi minua tulisin sanoin kirjeessään kohtaukseen.
_Oskar_. Kuten minäkin!
_Maria_. Puistoon yön tullen.
_Oskar_. Minä samoin.
_Maria_. Kello kymmeneltä.
_Oskar_. Oh, mahdotonta! Maria, sinä teet minusta pilkkaa!
_Maria_. Siitä on nyt kokonaista puoli vuotta!
_Oskar_ (heittäytyy hänen kaulaansa). Olen maailman onnellisin ihminen! Mutta Loviisa?...
_Maria_. Olin minä!
_Oskar_ (laskeutuu hänen jalkoihinsa ja huudahtaa). Ah! Vaadi, käske! Tästä alkaen tottelen ja seuraan sinua umpimähkään. Yksin sinua!
_Maria_. Toivoin sitä... en muuta.
(Tiainen ja Gideon tulevat, Tiainen vasemmasta, Gideon keskiovesta.)
KUUDES KOHTAUS.
Maria. Oskar. Tiainen. Gideon.
_Gideon_. Rouvansa jalkojen juuressa! Ajattelematon! (Hiljaa Oskarille.) Vaiti! Vaiti!
_Oskar_. Ei, setä, olen tunnustanut kaikki.
_Gideon_. Hassutusta! Se sotamies ei tietänyt mitään!
_Oskar_. Mutta vaimoni tietää sitä enemmän... hän tietää kaikki!
_Gideon_. Onko se mahdollista?
_Oskar_ (puoliääneen, osoittaen vaimoaan). No, hyvä... »Ah, Oskar, odotan sinua»...
_Gideon_. Kaiken nimessä, se olitte te!?
_Maria_ (uhaten sormellaan). Ai, ai, setä, te olitte minua vastaan... mutta rangaistus seuraa! Taistelun jälkeen palkitsee voittaja liittolaisensa vihollisen kustannuksella, sen te kai vanhana sotilaana tiedätte? (Tiaiselle.) Herra Tiainen, te saatte mennä Esterin kanssa naimisiin, sillä mieheni antaa täydestä sydämestään suostumuksensa.
_Gideon_. Mitä hittoa!?
_Maria_. Ja tekin, rakas setä... Suokaa herra Tiaiselle ja Esterille tämä onni!... Mitä haittaa niin monen valloituksen ja voiton jälkeen pieni tappio? (Tiaiselle.) Olen teille luvannut myös sotakustannuksien korvaukseksi myötäjäiset. Te saatte viisisataatuhatta markkaa!
_Tiainen_. Minäkö, rouva?
_Maria_. Oh, ei teidän sentähden tarvitse ruveta kapinoimaan. Myötäjäiset eivät tule mieheltäni.
_Oskar_. Onneksi!
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Maria. Oskar. Tiainen. Gideon. Loviisa.
_Loviisa_. Rouva, rouva. Tässä minä olen ja Jaakko, minun kultaseni myös. Hän odottaa alhaalla.
_Maria_. Meille tuottaa iloa nähdä hänet ja toimittaa teidät naimisiin.
_Oskar_ (iloisesti). Niin, Loviisa, suurta iloa!
_Loviisa_ (rohkeasti). Ja mitä tulee paikkaan, jota pyysin hänelle, niin on itsestään selvää...
_Maria_. Ettei sinun eikä hänen enää tarvitse ajatella sitä.
_Oskar_. Vaimoni ja minä pidämme vaatimusta kohtuuttomana.
_Loviisa_ (hämmästyen). Silloin... jos niin on... (Käsittäen, hiljaa Oskarille.) Silloin sanon kaikki.
_Oskar_ (ääneen). Antaa kuulua.
_Loviisa_ (hiljaa Marialle). Rouva, minä ilmaisen kaikki.
_Maria_. Kyllä minun puolestani!
_Loviisa_ (mennen Gideonin luo). Kuinka, herra?...
_Gideon_. No, jaa... sano vain kaikki... mikään ei estä sinua...
_Loviisa_ (hämmästyneenä). Todella! Näyttää siltä, että minä tässä oikeastaan tiedän kaikkein- vähimmin.
_Oskar_ (Gideonille). Ja minä luulin pettäneeni vaimoani.
_Gideon_. Niin, kuulehan, me molemmat olemme petettyjä pettureita!
_Oskar_ (kääntyen vaimonsa puoleen). Ja todellisuudessa minä en kuitenkaan ollut rikollinen...
_Maria_. Mutta rangaistus sinun täytyy kärsiä.
_Oskar_. Ymmärrän, pikku veitikka, se maksoi minulle auton...
_Maria_. Ja tehtailijan kauniin maatilan!
Väliverho.