Part 9

»No kun sitten olemme siellä, niin mitä tapahtuu, minkälaista noituutta meille näytetään», kysyi Henriques nauraen.

Oli suuri vastakohta portugalilaisen puoleksi ivallisen ja sen totisen äänen välillä, joka vastasi: »Käärmeen Vartija on avaava pyhän säilytyskammion ja ottava esiin Isetembiso Samin (= hyvin pyhän esineen). Kansani johtajana olen pukeutuva Umkulunkulun kaulaketjuun Jumalan ja meidän suurten vainajittemme nimeen.»

»Mutta ette kai aijo johtaa marssia rubiiniketju kaulassa?» kysyi Henriques äkkiä innostuen.

Jälleen Laputa vastasi vakavasti ja niinsanoakseni persoonattomasti. Kuulin äänen, jonka omistajan sielu oli kaukaisten unelmien täyttämä.

»Kun minut on huudettu kuninkaaksi, palautan Käärmeen sen Vartijalle ja vannon, etten ota sitä ennenkuin olen johtanut kansani voittoon.»

»Ymmärrän», Henriques sanoi. »Mutta mitenkä on puhdistuksen laita josta puhuitte?»

Tästä en ollut vielä aikaisemmin kuullut, minkä vuoksi kuuntelin innokkaasti.

»Ne lupaukset, jotka annamme Pyhällä Paikalla, sitovat meitä, kunnes olemme tulleet pestyiksi ja kunnes meidät niistä vapautetaan Inandan Kraalissa. Siihen hetkeen saakka ei verta saa vuodattaa eikä syödä yhtään lihaa. Sellainen oli esi-isäimme tapa.»

»Niin, haluan vain sanoa, että tuo kuuluu sangen varomattomalta ja vaaralliselta», Henriques sanoi. »Teillä on aikomuksena marssia sata peninkulmaa, eikä teillä ole lupaa antaa yhtä ainoaa iskua. Sehän merkitsee samaa kuin jättäytyä ensimmäisen poliisipatrullin armoille.»

»Mitään patrulleja ei tule eteemme», Laputa vastasi. »Meidän marssimme on oleva yhtä salainen ja yhtä nopea kuin kuolema. Olen suorittanut kaikki valmistukset.»

»Mutta otaksukaamme, että kohtaamme vastarintaa», intti portugalilainen, »onko lupaus joka tapauksessa sitova?»

»Jos ken koettaa estää meidän matkamme, sidomme hänet käsistä ja jaloista ja kuljetamme mukanamme. Hänen kohtalonsa on oleva kovempi kuin jos hän kohtaisi kuolemansa taistelussa.»

»Ymmärrän», Henriques sanoi, viheltäen hampaittensa välistä. »No niin, mutta ennenkuin alotamme nuo valanvannomishommat, menen ja teen lopun tuosta kauppamiehestä.»

Laputa pudisti päätään. »Pysykää rauhallisena ja kuulkaa mitä sanon. Meillä ei ole aikaa murhailla vaarattomia narreja. Ennenkuin lähdemme täältä, täytyy teidän antaa minulle kaikki luvut ja tiedot joukoista siellä etelässä. Muuta ei olekaan enää jälellä.»

Kieltämättä nämä numerot olisivat olleet varsin mielenkiintoisia, mutta minä en saanut niitä koskaan kuulla. Olin näet saanut jonkinmoisen kouristuksen jalkoihini seisoessani tiilien päällä ja nyt jalkani liikahti vasten tahtoani. Tiilet hajosivat kolisten ja itse tartuin luukkuun, mutta se ei kestänytkään, vaan putosi perässäni suurella melulla.

Tilanne oli epämiellyttävä salakuuntelijalle. Hiivin niin huomaamatta kuin suinkin toiselle luukulle ja nousin ylös puotiin, samalla kuullen, kuinka Laputa ja Henriques rupesivat tutkimaan melun syytä. Sain kiinni Colinia niskasta ja estin sen haukkumasta, mutta en voinut saada kirottua luukkua kiinni. Jotain oli tullut väliin, niin että se jäi noin puolen jalan verran auki.

Nyt kuulin heidän lähestyvän ovea, ja minä tein sen ainoan mikä tehtävissä oli. Vedin Colinin aivan luukun päälle, heittäydyin itse koiran päälle ja aloin kuorsata kuin nukkuisin humalaisen raskasta unta.

Avainta väännettiin ja lyhdyn valo sattui seinälle, kääntyen milloin ylös- milloin alaspäin lyhdyn heilahdusten mukaan.

»Hän ei ole täällä», kuulin Henriquesin sanovan. »Hän on kuunnellut keskustelumme ja lähtenyt sitten tiehensä, tuo koira!»

»Kauas ei hän ole mennyt», sanoi Laputa, »sillä hän kuorsaa tuolia tiskin takana.»

Hetket eivät olleet minulle juuri miellyttäviä. Pidin lujasti kiinni Colinia, mutta sittenkään en voinut estää murinaa tunkeutumasta esiin, mikä kuitenkin sekaantui onneksi minun kuorsauksiini. Tunsin lyhdynvalon kasvoillani ja ymmärsin, että molemmat miehet katsoivat minua tietämättä mitä allani oli. Luulen että tuo tuokio oli kaikkein pahin, sillä kuten jo olen sanonut, pysyi rohkeuteni yllä toiminnan aikana, mutta toimeton odottaminen hälvensi sen kuin puhaltamalla.

»Hänhän on aivan rauhallinen», Laputa sanoi silmänräpäyksen kuluttua, joka minusta tuntui ijäisyydeltä. »Melun aiheuttivat vain rotat tyhjien laatikoiden joukossa.»

Kiitin luojaani, etteivät he olleet huomanneet toista kellarinluukkua.

»Joka tapauksessa haluaisin tehdä hänet vieläkin rauhallisemmaksi», Henriques sanoi.

Laputa varmaankin oli ottanut häntä käsivarresta. »Menkäämme jatkamaan. Olen sanonut jo, etten tahdo lisää murhia, ja te teette, kuten minä sanon, mr Henriques.»

Mitään vastausta en kuullut, mutta molemmat menivät ulos ja sulkivat oven. Hyväilin loukattua Colinia ja nousin ylös pakottavin jäsenin. Minulla ei ollut yhtään aikaa kadotettavana, sillä pian nuo kaksi lähtisivät, ja minun täytyi välttämättä keritä ennen heitä.

Ikkunasta tulevan kuunsäteen valossa kirjoitin muistikirjan lehdelle tiedonannon Arcollille. Kerroin mitä olin kuullut, erikoisesti viipyen Dupree Driftin ja Letaban kohdalla. Lisäsin, että itse aioin Rooirandiin saadakseni selvää luolan salaisuudesta ja pyysin lopuksi Arcollia lukemaan lakia portugalilaiselle, mihin minulla itselläni ei ollut aikaa nyt. Huolellisesti sidoin sitten paperilapun koiran kaulanauhan alle.

Niin hiljaa kuin saatoin menin sitten vieressäolevaan makuuhuoneeseen — siihen huoneeseen, joka oli kauimpana varastohuoneesta. Kuunvalo virtasi sisään ikkunasta, joka oli avoinna, niinkuin sen aikaisemmin olin jättänyt. Nostin Colinin äänettömästi ikkunalaudan yli ja heilautin itseni perässä. Kiireessä jätin takkini ja pistoolini sisään.

Mutta nyt tuli ensimmäinen este. Hevosenihan oli lähellä varastohuonetta olevassa suojassa. Jos menisin sitä hakemaan kuulisivat Laputa ja Henriques sen heti. Luulin jo hetkisen, että minun täytyisi muuttaa suunnitelmaani. Ehkä minun täytyisi hiipiä takaisin ja koettaa ampua heidät molemmat, kun he tulivat ulos. Mutta ennenkuin selviäisin molemmista, kerkiäisi toinen varmasti ampua minut. Sitäpaitsi tunsin omantunnonpistosta ajatellessani Laputan surmaamista. Nyt ymmärsin, miksi Arcoll niin monta kertaa oli hillinnyt itsensä ja aloin palautua hänen käsitykseensä päävihollisestamme.

Äkkiä muistin molemmat hevoset. Toisen niistä voisin vaivatta ottaa. Kuljin ruohikkoa pitkin metsän laitaan, missä hevoset olivat sidottuina merulapuuhun. Molemmat olivat kauneimpia hevosia mitä Afrikassa olin nähnyt. Valitsin paremman, afrikalaisen sinikimo-rotuisen oriin, joka on tunnettu nopeudestaan ja kestävyydestään. Irrotin ohjakset oksasta ja talutin hevosta kappaleen matkaa metsikköön Rooirandin suuntaan. Sitten käännyin Colinin puoleen. »Kotiin!», sanoin sille, »kotiin, niinkuin henki olisi kysymyksessä!»

Colin tuntui tyrmistyneeltä. »Kotiin!», sanoin vielä kerran, osoittaen läntistä suuntaa vuoristoon päin. »Kotiin, poikaseni.»

Ja nyt hän ymmärsi. Hän haukahti hiljaa ja heitti soimaavan katseen minuun ja kimoon. Sitten hän kääntyi ja painaen kuononsa maahan päin lähti pitkin harppauksin samaa tietä takaisin, jota aamulla olimme tulleet.

Hetkistä myöhemmin minä istuin satulassa ja ajoin pohjoista kohti sen kuin kimon kintuista lähti.

X.

LÄHDEN ETSIMÄÄN AARRETTA.

Noin peninkulman verran pysyttelin metsässä, joka täällä oli harvaa ja avointa ratsastettavaksi, ja käännyin sitten polulle. Kuu oli korkealla ja koko maisema oli tummanviherjä, mutta polku loisti edessäni kuin vanha norsunluu. Olin katsonut kelloa alottaessani matkan ja huomannut, että se oli vähän yli kahdeksan. Hevoseni oli vahva ja matkaa oli noin viisikymmentä peninkulmaa. Keskiyön maissa minun pitäisi olla perillä. Tunnussanan avulla pääsisin sisään ja sitten odottaisin Laputan ja Henriquesin tuloa. Jos onni suosisi minua, saisin nähdä kaikki niiden salaisten menojen vaiheet, jotka minua jo Kirkcaplen rannalla niin olivat tyrmistäneet. Epäilemättä minua kohdeltaisiin sitten varsin kursailemattomasti, minut vangittaisiin ja sidottuna saisin seurata mukana kun joukot lähtisivät marssimaan. Mutta Inandan Kraalille saakka ei henkeni olisi uhattu, ja sitä ennen oli Letaban ylimeno. Colin veisi kirjeeni Arcollille, ja kaalamon kohdalla saisi Laputa miehineen kokea onnen vaihteluita.

Kun minä nyt kauan jälkeenpäin muistelen tätä ajatuksenjuoksuani, tuntuu suoranaiselta hulluudelta laskea tuollaisiin pelastumismahdollisuuksiin. Oli suuri määrä seikkoja, joista jokainen riitti tekemään tyhjäksi laskelmani. Tunnussanahan saattoi olla väärä, tai olisin kohdannut sellaisen, joka ei tuntenut sitä. Luolassa olevat olisivat saattaneet pistää minut heti kuoliaaksi ilman muuta, ja Laputa olisi voinut selittää tekoni sellaiseksi, että se vapauttaa hänet juhlallisimmistakin valoista. Colin olisi saattanut eksyä matkallaan, Laputa olisi saattanut muuttaa marssisuunnitelmaansa tai Arcollin miehet olisivat saattaneet hävitä taistelun kaalamon luona. Niin paljon vaaroja olen välttänyt ja niin suuri on Jumalan hyvyys ollut minua kohtaan, että minä äskettäin Portincrossissa muistaessani kaikkea tätä tulin niin liikutetuksi, että päätin rakentaa uuden suuren salin seurakunnan kirkkoon, osoitukseksi kiitollisuudestani.

Ihmissuvulle onneksi on toimeliaassa elämässä ajatus enemmän kiinni nykyisessä kuin siinä mitä tulevaisuudessa voi tapahtua. Ratsastaessani kuun valaisemaa tietä pohjoiseen päin en tuntenut mitään pelkoa. Toden sanoakseni olin melkein onnellinen. Pelin valtit olivat minulla. Tiesin Laputasta enemmän kuin kukaan kuolevainen Henriquesiä lukuunottamatta, ja minulla oli avain kapinan pesäpaikkaan. Edessäni oli kätkettyjä aarteita — suuri rubiiniketju, niin oli Henriques sanonut. Täytyipä siellä olla vielä enemmänkin, ajattelin. Luola Rooirandissa oli koko liikkeen päämaja, ja siellä täytyi olla myöskin heidän aarreaittansa — timantit ja se kulta, jota vastaan niitä oli vaihdettu. Luulen, että jokaisella ihmisellä syvimmällä on aarteen etsimishimo, intohimo, joka usein voi aran pelkurin johtaa arvaamattomiin urotöihin. Nyt olin saanut tämän himon aarteisiin ja jalokiviin. Ennen olin ollut ylevämielinen ja ajatellut velvollisuuttani maatani kohtaan, mutta juuri tämän yöllisen ratsastuksen aikana pelkään ajatelleeni vain velvollisuuttani David Crawfurdia kohtaan, niin että hän voisi tulla rikkaaksi. Niin, yksi asia tämän lisäksi pyöri päässäni. Mieleni oli täynnä raivoa Henriquesiä kohtaan. Luulenpa itse asiassa sen olleen päävaikuttimena, sillä jo ennenkuin olin Laputan kuullut puhuvan valasta ja puhdistuksesta, oli minulla ollut mielessä maksoi mitä maksoi lähteä luolaan. Ylipäätään olen rauhallinen mies, mutta luulen, että mieluummin haluaisin saada kynteni portugalilaisen kurkkuun kiinni kuin yksinpä Pappi Johanneksen kaulaketjuun.

Mutta sisimmällä oli hallitsevana ajatuksena se, että Kaitselmus oli antanut minulle tilaisuuteni juuri nyt, ja senvuoksi minun oli sitä käytettävä hyväkseni. Kalvinismi, jossa minut oli kasvatettu, oli tietämättäni kiinteästi juurtunut sieluuni. Ajattelin, että mitä on ennalta määrätty, sen täytyi myös tapahtua, ja että ihminen on vain leikkikalu Luojan kädessä. Viime kuukausien tapahtumia pidin minulle osoitettuna suorana tienä, jota yksin minä saatoin seurata. En suinkaan ollut vain sattumasta saanut avaimia kaikkeen siihen mikä oli tuleva. Oli ennalta määrätty, että minä yksin lähdin Umvelosiin, ja omissa heikon sydämeni toivomuksissa näin vain Kaikkivaltiaan päätöksen. Niin itsekylläisiä me kuolevaiset olemme ja kuitenkin luulen, että ilman sellaista omahyväisyyttä me ihmiset aivan liian usein tyytyisimme istumaan tylsinä kotona lieden ääressä.

Olin nyt sivuuttanut sen paikan, jossa edellisellä kerralla tapasin pojan hevosten kanssa ja tiesin, että puolet matkasta oli jo mennyt. Olin usein kuunnellut takaapäin ääntä, mutta mitään ei kuulunut. Se herroista, joka sai minun ponyni, huomaisi kyllä sen hieman hitaaksi liikkeissään, ja teki pahaa ajatella eläinparkaa ärtyneen ratsastajan käsissä. Vihdoin kohosi vähitellen eteeni purppuralle hohtava seinä kaukaisessa etäisyydessä. Tunsin Rooirandin ja annoin kimolle lisää vauhtia. Tunnin kuluttua minun pitäisi olla perillä.

Olin luottanut siihen, että tunnussanan tietäminen takaisi turvallisuuteni, mutta sitten osottausikin, että elämästäni sain kiittää hevosta. Kallioille oli vielä matkaa jälellä noin peninkulma, kun äkkiä kohtasin kapinallisten etujoukot. Metsä vilisi miehiä, ja minä näin hevosia aitauksissa ja suuren määrän Kap-kärryjä ja kevyitä vaunuja. Näky muistutti uskonnollista jättiläiskokousta jossakin hollantilaisessa kylässä paitsi että täällä jokainoa mies oli musta. Näin, vaikka en ollut näkevinäni, että kaikilla oli kivääri, monella sitäpaitsi keihäs ja kilpi. Ensiksi he aikoivat pysäyttää minut. Kiväärit lensivät jo olkaa vasten ja piiput suuntautuivat minua kohti. Katsoin, että rohkein peli oli tässä varminta, minkä vuoksi kiihdytin kimoani ja huutamalla kehotin heitä hajaantumaan. »Antakaa tilaa», huusin heidän omalla kielellään. »Minulla on sanomia Inkululta. (Tätä nimeä alkuasukkaat käyttävät ylimmästä johtajastaan). Tieltä pois, koirat!»

He tunsivat hevosen ja vetäytyivät kunnioittavasti syrjään. En tiennyt sitä vielä silloin, mutta tuo hevonen oli tuttu Zambesista Kapiin saakka. Ratsastin heidän kuninkaansa taisteluhevosella ja kukapa olisi uskaltanut asettua sellaista valtakirjaa vastaan. Kuulin, kuinka sanoma tulostani levisi edelleen ja pitkin matkaa tästä lähtien minua tervehdittiin kunnioittavasti. Kiitin hartaasti onnellista tähteäni, että olin tullut ensimmäisenä, sillä toisena en olisi päässyt pitkälle.

Kallioiden juurella kohtasin kaksinkertaisen soturirivin, näköjään kuninkaallisen henkivartioston, sillä kaikilla oli päällään leopardin talja ja kaikki olivat pitkiä komeita miehiä. Heidän pyssyjensä piiput hohtivat kuunvalossa ja nähdessäni heidät kulki kylmä väristys pitkin selkäpiitäni. Ylempänä metsikössä ja vieläkin korkeammalla näin jatkuvasti lukemattomia yhtä hohtavia piippurivejä. Käärmeen Paikka oli tänä yönä vahvasti vartioitu.

Hyppäsin ratsultani ja huusin erästä miestä pitämään hevostani. Kaksi henkivartijaa astui esiin äänettöminä ja ottivat ohjakset. Tie luolaan oli vapaana edessäni, ja selkä suorana mutta synkästi sykkivin sydämin marssin rivien lomitse.

Polkua reunustivat nämä vaikenevat ja liikkumattomat mustat soturit kuin kuvapatsaat. Kulkiessani siinä luolaa kohden oli minulla ilkeä tunne, että ulkonäköni ei ollut oikein sopiva kuninkaalliselle pikalähetille, ratsastushousuissa, hatutta päin, likaisena, repaleisena siinä tallustaessani kelpo soturien editse. Sisäinen olemukseni vastasi ulkoista, sillä päästessäni näin pitkälle oli rohkeuteni kuin poispuhallettu. Jos olisi ollut mahdollisuuksia paeta, olisin lähtenyt, mutta nyt ei ollut muuta valittavana, sillä olin polttanut kaikki laivani. Kirosin yltiöpäisyyttäni saattamatta käsittää äskeisiä uhkarohkeita ajatuksiani. Olin nyt matkalla salaperäiseen, tuntemattomaan pimeyteen, jonka täyttivät tuhannet mustat ja julmat viholliseni. Polveni horjuivat, ja ajattelin, että tuskinpa kukaan on vielä ollut näin epämiellyttävässä tilanteessa.

Ahtaan solan alkaessa loppui vartioketju, ja minä jatkoin yksin matkaani. Tänne ei kuunvalo päässyt tunkeutumaan ja minä sain hapuilla eteenpäin. Hyvin hitaasti se kävi ja joka hetki odotin, milloin hulluuteni olisi saava sen lopun minkä se ansaitsi. Ratsastuksen tuottama kuumuus oli haihtunut ja paitani tuntui hartioista märältä ja kylmältä.

Äkkiä tunsin käden rinnallani ja ääni kysyi: »Tunnussana?»

»Immanuel», sanoin käheästi.

Silloin tarttuivat näkymättömät kädet käsivarsiini ja johtivat minut syvemmälle pimeyteen. Hetkeksi toivoni virisi. Tunnussana oli joka tapauksessa osoittautunut luotettavaksi, ja luolaan tulisin joka tapauksessa pääsemään.

Mitään en voinut nähdä, mutta arvasin, että olimme pysähtyneet sen sileän kallioseinän luo, joka kuten hyvin muistin, täytti vuorenonkalon oikean sivun. Ohjaajani hapuili jotain oikealla päin ja sitten tunsin että minua laahattiin jonkinlaiseen käytävään. Se oli niin ahdas, että kaksi ei voinut kulkea rinnakkain, ja niin matala, että köynnöskasvit ylhäältä tarttuivat hiuksiin. Jokin raksahti takanani, ikäänkuin näyttelyn sisäänkäytävän edessä oleva ristiportti.

Sitten aloimme kiivetä rappusia, yhä edelleen pilkkopimeässä, ja vihdoin kuului kumea kohina. Se oli varmastikin vuoreen katoava virta, ja ihmettelin, etten ollut kuullut sitä jo aikaisemmin. Äkkiä loisti sitten kuunsäde sisään, ja huomasin, että olimme nyt vuorensolassa, korkealla laakean kallion yläpuolella. Kuljimme kapean pengermän vasenta syrjää kunnes emme voineet päästä pitemmälle. Sitten teimme jotain kauheaa. Kuilun yli, joka tällä kohdalla oli kapeimmillaan, oli pantu kivilaatta. Syvällä, syvällä alhaalla näin kuunhohteessa kuohuvan vesipaljouden. Kivi oli siltanamme, ja vaikka minulla muuten on päätä, tunnustan tunteneeni huimausta, kun käännyimme menemään sen yli. Ehkäpä se oli leveämpi kuin minusta näytti, mutta joka tapauksessa seuralaisiani ei lainkaan pelottanut, vaan he menivät sitä kuin maantietä minun seuratessani sydän kurkussa. Kuilun toisella puolella minut ottivat vastaan uudet vahdit, jotka johtivat minut käytävään, mikä vei suoraan vuoren sydämmeen.

Virran kohina kuului kumeammin ja selvemmin aina tien käännösten mukaan. Pian näin valon pilkettä, mikä ei varmaankaan ollut kuusta lähtöisin. Se paisui kunnes äkkiä katto korkeni ja minä huomasin olevani tavattoman suuressa huoneessa. Niin korkea se oli, etten voinut erottaa kattoa, vaikka salia valaisivat ympäriinsä seiniin pistetyt soihdut ja suuri nuotio, joka paloi huoneen etäisimmässä osassa. Mutta kaikkein hämmästyttävintä oli vasemmalla sivulla, missä permanto katkesi muuttuen syväksi kuiluksi, ja luolan vasemman seinän muodosti vesiputous, joka syöksyi jostain korkeudesta pohjattoman kuiluun allamme. Soihdut ja tuli saivat leveän vesiryöpyn loistamaan ja säteilemään kuin Taivaan kaupungin portti. En koskaan elämässäni ole nähnyt ihmeellisempää ja vaikuttavampaa näkyä, se aivan salpasi henkeäni.

Kaksisataa miestä tai ehkä enemmänkin oli kokoontunut saliin, mutta niin suuri se oli, että he näyttivät vain pieneltä seuralta. He istuivat maassa piirissä, silmät kiinnitettyinä tuleen ja johonkin olentoon, joka oli heidän keskellään. Tulen loiste valaisi samaa vanhaa miestä, jonka kuukausi sitten tuona aamuna oli nähnyt, juuri kun hän oli luolaan menossa. Hän seisoi kuin jonkinlaisen hurmion vallassa, suorana kuin keihäs ja kädet ristissä rinnalla. Hänen hartioiltaan laskeutui hohtavan valkoinen vaippa, joka vyötäisten kohdalla oli kiinnitetty leveällä kultavanteella. Hänen hiuksensa oli ajeltu pois ja otsaan oli kiinnitetty kultalevy, jossa oli joitakin kaiverruksia.

»Kuka on tulija?» hän kysyi astuessani saliin.

»Inkulun sanatuoja», vastasin rohkeasti. »Itse hän tulee pian jäljessä seurassaan Henriques, valkoinen mies.»

Senjälkeen istuuduin piirin etäisimpään osaan ja jäin odottamaan tapahtumain jatkuvaa kehitystä. Huomasin, että naapurinani oli Mwanga, sama mies, jonka olin potkinut ulos puodista. Onneksi olin niin likainen, että hän tuskin saattoi tuntea minua, mutta käänsin joka tapauksessa kasvoni poispäin hänestä. Valo ja lämpö, veden kohina, ihmisten äänettömyys ja minun oma ruumillinen ja sielullinen jännitykseni — molemmat yhdessä vaikuttivat minuun niin, että tulin uneliaaksi ja olin aivan vaipua uneen.

XI.

ROOIRANDIN LUOLA.

Havahduin äkilliseen liikehtimiseen. Koko seura nousi ylös ja jokainen kohotti oikean kätensä otsalleen ja nosti sen sitten ilmaan. Veden kohinan yli kuului »Inkulu» nimen muminaa. Laputa astui saliin Henriquesin liikaten seuratessa. Ilmeisesti he eivät saattaneet epäillä läsnäoloani luolassa ja Laputa oli kuten aina järkkymättömän rauhallinen. Mutta Henriques oli väsyneen ja ärtyneen näköinen. Varmaankin juuri hän oli saanut ratsastaa ponyllani.

Vanha mies, jonka otaksuin olevan ylipapin, lähestyi Laputaa kädet koholla pään yläpuolella. Päästyään lähemmä hän pysähtyi ja Laputa polvistui hänen edessään. Pappi pani kätensä hänen päänsä päälle ja lausui muutamia sanoja, joita minä en voinut ymmärtää. Kaikki muistutti erästä kuvaa pyhäkoulukirjassani, jossa Samuel oli kruunaamassa Saulia Israelin kuninkaaksi. Olin kokonaan unohtanut oman vaarani ja olin paikan ja hetken majesteetillisen kauneuden lumoama — leiskuvat soihdut, viheriän veden välkkyvä seinä ja keskellä salia Laputan ja Käärmeen Vartijan korkeat haahmot, jotka tuntuivat nousseen jostain antiikin maailmoista.

Laputa irroitti leopardintaljan ja seisoi nyt aivan alastomana jalossa miehuudessaan. Pappi heitti joitakin yrttejä tuleen, josta nousi ohut savu kattoa kohti. Tunsin tuoksut Kirkcaplen rannalta, tuntui omituinen imelän ja katkeran sekainen haju, joka tunkeutui läpi luiden ja ytimien. Ja tulta kiersi nyt pappi ympyröissä, jotka laajenivat ja jälleen supistuivat, aivankuin Laputa oli tehnyt tuona keväisenä sunnuntai-iltana.

Jälleen istuuduimme maahan, kaikki muut paitsi Laputa ja pappi. Henriques oli kyyrysillään etummaisten joukossa, pienenä ja hintelänä rotevien villien vieressä. Keskellä piiriä seisoi Laputa kumartunein päin.

Sitten he alkoivat laulaa villiä hymniä, johon vähitellen kaikki yhtyivät. Vanha pappi puhui jotakin ja vastaus tuli julmassa musiikissa. Sanoja en voinut ymmärtää, sillä ne mahtoivat olla jotakin jo kauan sitten sammunutta kieltä.

Mutta laulu puhui omaa kieltään. Se kertoi muinaisaikaisista kuninkaista ja kovista taisteluista, komeista palatseista ja vankoista varustuksista, kuningattarista, jotka olivat valkoisia kuin norsunluu, kuolemasta ja elämästä, vihasta ja rakkaudesta, ilosta ja surusta. Se kertoi myöskin hirveistä asioista, salaisista kauhuista, jotka jo kauan olivat olleet maailmalle tuntemattomia. Noita juhlamenoja ei kukaan kafferi koskaan ollut sepittänyt. Ne olivat varmasti kulkeneet polvesta polveen aina Pappi Johanneksesta ja Saaban kuningattaresta saakka, tai hänestä, joka oli hallinnut Afrikassa aikojen alussa.

Tunsin suoranaista kauhua. Kaikkinielevä uteliaisuus ja nimittämätön kammo vallitsivat minua. Minun aikaisempi pelkoni oli hävinnyt. Nyt en enää peljännyt kafferien kiväärejä, vaan sitä taikuutta, johon Laputalla oli tunnussanat.

Laulu kuoleutui vähitellen, mutta yhä edelleen heitettiin tuleen yrttejä, kunnes savu nousi suurena pilvenä, jonka läpi vanha pappi häämötti hämäränä, mutta kunnioitusta herättävänä. Hänen äänensä kuului savupyörteistä kummallisena vastakohtana putouksen jyminälle, aivan samoin kuin uruissa avataan kesken matalia sointuja joku korkea rekisteri.

Hän teki Laputalle kysymyksiä, joihin vastattiin samalla kauniskaikuisella äänellä, jolla olin kuullut laivalla saarnattavan Kristuksen evankeliumia. Kieltä en ymmärtänyt, enkä luule naapurienikaan ymmärtäneen. Se oli jotain ikivanhaa pyhää kieltä — foinikian- tai saabankieltä, mitä liekään — joka on säilynyt Käärmeen uskonnollisissa menoissa.

Sitten seurasi hiljaisuus, jonka aikana tuli sammui ja savu pakeni pyörteinä putoukseen päin. Papin huulet liikkuivat kuin rukouksessa; Laputasta näin vain selän ja hänen paljaan päänsä.

Äkkiä kuului Käärmeen Vartijan hurmioitunut huuto: »Jumala on puhunut», hän sanoi. »Tie on valmistettu. Käärme palaa syntymissijoilleen.»

Eräs palvelija talutti esiin mustan, hiljaa määkivän vuohen. Vanha pappi leikkasi suurella, vanhanaikaisella veitsellä sen kaulan poikki ja keräsi veren kannuun. Osa siitä kaadettiin sitten tuleen, joka nyt paloi heikkona ja matalana.

»Samalla tavalla», pappi huusi, »tulee kuningas verellä sammuttamaan vihollistensa liedentulet.»

Hän piirsi verisen ristin Laputan otsaan ja hänen paljaaseen pintaansa.

»Täten annan minä sinulle sinetin», hän lausui »sinä Jumalan kansan pappi ja kuningas.»

Kannua kannettiin ympäri salia ja kaikki kokoontuneet kastoivat sormensa vereen ja tekivät merkin otsaansa. Siten sain minäkin uuden tahran otsaani entisten lisäksi.