Part 10

»Jumalan kansan Pappi ja Kuningas», näin puhui ääni jälleen, minä kutsun sinua ottamaan vastaan Pappi Johanneksen perintöä. Hän oli Pappi ja Kuningas, kuningasten kuningas, hallitsijain hallitsija, koko maailman valtias. Kun hän astui korkeuksiin, jätti hän pojalleen Pyhän Käärmeen, olemaan Jumalan lahjana ja valitun kansan liiton merkkinä.»

Jatkoa en käsittänyt. Luulen että se sisälsi pitkän rivin kuninkaiden nimiä, jotka olivat kantaneet Käärmettä. En tuntenut niistä ainoatakaan, mutta lopussa olin kuulevinani nimen Chaka Hirmuinen, ja silloin muistin Arcollin kertomuksen.

Käärmeen Vartijalla oli nyt käsivarsillaan noin kaksi jalkaa pitkä ja yhden jalan levyinen norsunluulaatikko, jossa oli omituisia leikkauksia. Hän seisoi savu-uhrista jääneen tuhkan takana josta, huolimatta siihen kaadetusta verestä, vielä nousi ohuita savupilareita. Hän avasi laatikon ja otti siitä esiin jotain, joka heilui hänen kädessään kuin säkenöivä tulenliekki.

»Katsokaa Käärmettä», ja kaikki läsnäolevat — Laputaa lukuunottamatta mutta minä mukaanluettuna — kumarsivat kasvonsa maahan ja huusivat: Olv!

»Te, jotka olette katselleet Käärmettä», kuului ääni jälleen,; »Teidän yllänne lepää vaitiolon ja rauhan lupaus. Yhtään verta te ette saa vuodattaa, ei ihmisestä eikä eläimestä, yhtään lihaa te ette saa nauttia, kunnes teidät vapautetaan tästä lupauksesta. Tästä puoliyön hetkestä seuraavan päivän auringonnousuun saakka te olette sidotut Jumalan nimessä. Ken valan rikkoo, hänen ylitsensä on lankeava kirous. Veri on kuivuva hänen suonissaan ja liha on kuivettuva hänen luittensa ympärillä. Hän on oleva rauhaton ja kirottu, henkeen ja vereen ovat Käärmeen Kostajat häntä vainoavat. Valitse, minun kansani, lupaus sitoo sinut.»

Koko ajan me olimme kaikki olleet painuneina kasvoillemme, ja nyt kohosi voimakas suostumuksen huuto. Kohotin hieman päätäni nähdäkseni mitä nyt olisi tapahtuva.

Pappi nosti suuren ketjun niin korkealle, että se loisteli hänen päänsä päällä kuin verenpunainen gloria. En koskaan ole nähnyt tämänkaltaista koristetta, ja luulen, että tuskinpa sellaista on vielä ollut olemassa. Myöhemmin sain sen käsiini ja saatoin tyystin tarkastaa sitä, nyt näin siitä vain vilahduksen. Siinä oli viisikymmentä rubiinia, suurin niistä kyyhkysen munan kokoinen, pienin peukalonpään kokoinen. Niiden muoto oli soikea, molemmilta puolilta hiottu ja kaikkiin niihin oli kaiverrettu joitakin kirjaimia. Ehkä tämä vähensi niiden arvoa jalokivinä, mutta vaikka nämä merkit olisi otettu pois ja kivet hiottu faseteille, niin kuitenkin olisivat nämä rubiinit olleet maailman kaikkein jaloimmat. En ollut mikään jalokivikauppias, enkä tuntenut niiden raha-arvoa, mutta niin paljon ymmärsin, että sen täytyi olla korkeampi kuin mitä yleensä tähän saakka on voitu aavistaakaan. Ketjun molemmissa päissä oli suuri helmi ja kultainen solki. Unohdin kokonaan vaarallisen tilani, niin valtoihinsa sai koriste minut. Se että minä, David Crawfurd, 19-vuotias apulaiskaupanhoitaja afrikalaisessa kylässä, saisin nähdä aarteen, jollaista ei mikään portugalilainen seikkailija ollut onnistunut saavuttamaan, tuntui minusta käsittämättömältä. Tuossa, ikäänkuin savukiehkuroissa leijuen, oli diadeemi, joka ehkä joskus muinaisina aikoina on saattanut koristaa itsensä Saaban kuningattaren otsaa.

Kun pappi kohotti käätyjä, valtasi seuran mahtava liikutus. Otsat nousivat tuhkasta, ja katseet kohotettiin nöyrästi kunnioittavina, ja rukoilevia puistattivat nyyhkytykset. Tällä hetkellä ymmärsin jotain Afrikan salaisuudesta, Pappi Johanneksen keisarikunnasta ja Chakan voitoista.

»Jumalan nimeen», kuului ääni, »minä luovutan Johanneksen perijälle Johanneksen Käärmeen.»

Laputa otti kaulaketjun ja kietoi sen kahteen kierrokseen kaulansa ympäri, niin että solki jäi riippumaan rinnalle. Tilanne oli muuttunut. Pappi polvistui nyt hänen eteensä ja otti vastaan hänen kätensä päänsä päälle. Tunsin tällä hetkellä selkeästi, että Jumala huolimatta kaikesta tasa-arvoisuudesta oli määrännyt muutamat ihmisistä olemaan kuninkaita ja toiset palvelemaan. Tuossa seisoi Laputa sellaisena kuin hän tuli maailmaan. Rubiinit tummenivat hänen hohtavaa ihoaan vasten, mutta loistivat kuitenkin edelleen hillityllä valolla. Verenpunaisen ketjun yllä kohosivat hänen kasvonsa, itsetietoisen ylpeät kuin roomalaisen keisarin. Vain hänen suurissa silmissään päilyi polttava tuli, kun hän katseli alamaisiaan.

»Johanneksen perijänä», hän sanoi, »seison teidän edessänne pappina ja kuninkaana. Minun valtakuntani tulee huomenna. Tänään olen pappi, Jumalan ja kansani välimies.»

Hän rukoili — rukoili tavalla, jollaista en koskaan ennen ole kuullut — ja Israelin Jumalaa. Hän ei osoittanut rukouksiaan millekään pakanalliselle epäjumalalle, vaan samalle Jumalalle, jonka puoleen hän niin usein kristillisissä kirkoissa oli kääntynyt. Tunsin paikkoja Esaiaksesta, Psalttarista ja Evankeliumeista, ja varsinkin Ilmestyskirjan kahdesta viimeisestä luvusta. Hän pyysi, että Jumala antaisi hänen kansansa synnit anteeksi ja uudistaisi sen liiton, jonka hän oli tehnyt Siionin kanssa. Hämmästyneenä kuuntelin, kuinka johtaja vihki nämä villit Kristuksen lempeään oppiin. Hurmion hetkellä on helppo pettää itseään, enkä epäillyt hänen vilpittömyyttään. Tunsin hänen sisimpänsä, joka oli täynnä hillitsemättömän villiä pakanuutta. Tiesin, että hänen tarkoituksensa oli upottaa tämä maa vereen. Mutta tiesin myöskin, että tehtävä oli hänestä pyhä, ja että hän uskoi taistelussa olevan mukanaan kaikki taivaan joukot.

»Heikoille Sinä olet ollut väkevyys», ääni lausui, »turva myrskyssä, viihdytys tuskissa.»

Kuuntelin kuin noiduttuna hänen rukoustaan. Vanhat tutut sanat kouluajoiltani Kirkcaplessa kaikuivat jälleen korvissani. Toisinaan hänen äänenpainonsa muistutti aivan isäni ääntä, ja kun suljin silmäni, saatoin luulla jälleen olevani lapsi. Niin paljon hän oli oppinut papillisesta kutsumuksestaan. Mitäpä kaikki ne kunnon ihmiset, jotka siellä kotimaassa olivat kirkoissa ja saleissa olleet hänen ihailevia kuulijoitaan, olisivatkaan ajatelleet, jos he olisivat saaneet nähdä hänet tässä tilaisuudessa. Mutta hänen rukouksessaan oli enemmänkin kuin pyyntöä Jumalalta. Siinä kulki ikäänkuin pohjavirtana ylimielinen ylpeys, miehen ylpeys, jonka edessä Kaikkivaltias on vain toinen ja suurempi hallitsijain Hallitsija. Hän rukoili enemmän liittolaisena kuin alamaisena. Tunsin omituista liikutusta, puoleksi pelkoa puoleksi osanottoa. Vaistosin jälleen selvästi, että muutamat ihmiset ovat syntyneet kuninkaiksi.

Rukous loppui siunaukseen. Sen jälkeen hän otti päälleen leopardintaljan ja kilven käteensä. Nyt hän oli enemmän kuningas kuin pappi, enemmän barbaari kuin kristitty. Ja nyt hän alkoi puhua kuninkaana.

Olinhan kuullut hänen puhuvan ja pidin silloin hänen ääntänsä ihmeellisimpänä mitä olen kuullut. Mutta tässä korkealle kaartuvassa salissa kaksinkertaistui sen taikavoima. Hän vaikutti kuulijainsa sieluihin aivan kuten halusi. Hän herätteli heissä yhtä helposti ylpeyden ja ilon tunteita kuin vihan ja raivon. Milloin istuivat kuulijat hiljaa henkeään pidättäen, milloin kaikui sali heidän villeistä suosionosoituksistaan. Muistan kerran huomanneeni, että naapurini Mwangan kasvot olivat kyynelistä aivan märät.

Laputa puhui Pappi Johanneksen suuruudesta ja monista muista kuninkaista, joita en tuntenut. Hän kuvasi sankariaikaa, jolloin jokainen hänen heimonsa jäsen oli soturi ja sankari, jolloin seudulla oli rikkaita kraaleja, jotka valkoinen mies sitten oli häväissyt, ja jolloin karja vaelsi tuhantisena kukkuloilla. Sitten hän kertoi valkoisten konnantöistä, maasta joka oli anastettu omistajiltaan, epäoikeudenmukaisista laeista, jotka pakottivat etiopialaiset halveksittuun orjan asemaan, pilkallisesti osoittavista sormista ja ivailevista sanoista.

Jos puhujan tehtävä yleensä on herättää kuulijainsa intohimoja, niin varmaan oli Laputa etevin puhuja mitä maa on päällään kantanut.

»Mitä hyvää on valkoinen mies tehnyt teille?» hän huusi. »Kurjaa sivistystä hän on antanut teille. Sivistystä, joka on imenyt teistä kaiken ydinmehun. Väärän uskonnon, joka tahtoo pakottaa teidät orjan kahleisiin. Te, maan entiset herrat, olette nyt sortajain palvelijoita. Ja kuitenkin on sortajia vain harvoja ja sisimmässään he pelkäävät teitä. He elävät yltäkylläisyydessä kaupungeissaan, mutta heidän silmänsä ovat levottomina suunnattuina oveen, ettei vihollinen voisi heitä yllättää.»

Mutta en koetakaan proosallisilla sanoilla toistaa tuota ihmeellistä kaunopuheisuutta. Lauseparsia, joita kuulijat tunsivat lähetyskokouksista, esiintyi puheessa, mutta ei valkoisten oppien muodossa, vaan Jumalan sanomina omalle kansalleen. Laputalla oli avain salaisuuksiin ja hän puhui selvästi. Hän lopetti puheensa kuvaamalla sortajain kukistumista ja sitä kultaista aikaa, mikä sitten seuraisi ennen sorretuille. Uusi Etiopian valtakunta oli syntyvä, niin mahtava, että valkoinen mies tulisi kaikkialla vapisemaan sen nimen edessä, niin oikeudenmukainen, että sen suojassa jokainen saisi elää rauhassa ja onnessa.

Oikeastaan kai minun vereni olisi pitänyt kuohua kuullessani tällaista maanpetoksellista puhetta. Häpeä tunnustaa, ettei näin ollut laita. Olin täydellisesti tuon ihmeellisen miehen lumoissa. Kun muut huusivat suosiotaan, huusin minä mukana. Olin proselyytti, jos niin voi sanoa, ainoastaan kiihtyneiden tunteiden puhuessa, aivojen ja järjen kokonaan nukkuessa. Sisässäni kuohui mieletön toivo kuulua Laputan joukkoon. Tai oikeammin sanoen, halusin sellaista johtajaa, joka niin voi hallita alaisiaan kuin tämä mies. Olen kai jo kerran ennen sanonut, että minusta tulisi varmasti hyvä sotilas.

Kun Laputa oli päättänyt puheensa, syntyi syvä hiljaisuus. Kuulijat istuivat kuin uneen uuvutettuina, silmät suunnattuina kuninkaaseensa. Hermot olivat äärimmilleen jännittyneet ja kuvitusvoima hehkuva. Minun itsenikin täytyi kamppailla lumousta vastaan, joka oli vallannut minut samoin kuin yksinkertaisimman alkuasukkaan. Pakotin itseni katsomaan muiden kasvoja, vesiputousta, soihtuja. Vihdoin silmieni osuessa Henriquesiin, haihtui noituus. Hän oli ainakin yksi, johon ei puhe ollut vaikuttanut. Näin hänen ahmivan himokkaan katseensa olevan kiinnitettynä rubiineihin. Mielessäni vilahti ajatus, että Laputalla oli vihollinen omassa leirissään, tuon kallisarvoisen pyhän esineen tavoittelija, jonka ihailulla ei ollut mitään yhteyttä hurskauden kanssa.

Tämän jälkeen muistan, että etummaisissa riveissä syntyi liikettä. Päälliköt olivat valmiita antamaan uskollisuudenvalan. Laputa otti ketjun kaulaltaan ja huusi Jumalan todistajaksi, että hän ei tulisi kietomaan sitä kaulaansa, ennenkuin oli johtanut kansansa voittoon. Senjälkeen astuivat esiin päälliköt toinen toisensa jälkeen ja vannoivat uskollisuutta otsa norsunluulipasta vasten. Tällaista eri rotujen kokoelmaa ei varmaankaan koskaan vielä ole nähty. Joukossa oli rotevia zuluja ja scvazeja hiusrenkaineen ja liehuvine sulkineen. Oli miehiä pohjoisesta raskaine pronssivitjoineen kaulassa ja pohkeissa: miehiä, joiden korvien ja nenien läpi oli pistetty siipisulkia; miehiä, joiden päät oli ajettu sileiksi ja toisia, joiden hiukset olivat omituisilla palmikoilla: muutamien ruumiit olivat kokonaan tai lähes kokonaan alastomat ja toisia joiden ruumiit olivat koristetut taljoilla ja kaulanauhoilla. Muutamilla oli vaaleampi ihonväri, kun taas jotkut olivat pikimustia, toisilla oli latteat neekerikasvot, toisilla taas kapeat arabialaiset kasvot esiinpistävine sieraimineen. Mutta kaikki olivat saman villin uskonkiihkon vallassa. He olivat tosin vannoneet olevansa vuodattamatta verta parina ensimmäisenä päivänä, mutta heidän silmistään ja hamuilevista käsistään näki, että heillä oli tarkoituksena myöhemmin korvata vahinko.

Olin parin tunnin ajan elänyt kuin unien maassa, mutta nyt palasin äkkiä todellisuuteen, sillä huomasin, että pian oli tuleva minun vuoroni vannoa vala. Olin äärimmäisessä rivissä ja sangen lähellä sisäänkäytävää, niin että minun vuoroni tulisi varmaan viimeisenä. Ratkaiseva hetki läheni, ja tiesin joutuvani paljastetuksi, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä valasta.

Luulen nyt ensimmäistä kertaa päässeeni selvyyteen, mikä vaara minua uhkasi. Aikaisemmin olivat omituiset juhlamenot niin kiinnittäneet mieltäni, että olin unohtanut kaiken muun. Nyt seurasi vastavaikutus ja vavisten odotin lähestyvää kostoa. Tällä hetkellä tunsin elämäni hirvittävimmän kauhuntunteen. Minulla oli vielä paljon kestettävänä, mutta silloin myöhemmin olivat aistini ikäänkuin turtuneet. Nyt sitävastoin olivat aistini ammollaan kaikesta näkemästäni ja kuulemastani ja tunteeni olivat herkimmilleen kiihtyneet. Kaikki jäseneni vapisivat kun Mwanga astui esiin. Luola keinui silmissäni, näin kaikki päät moninkertaistuneina, ja käsitin vain hämärästi, että naapurini palasi vannomasta.

Ellen olisi pelännyt Laputaa vähemmän kuin naapureitani, ei mikään olisi saanut minua esiin. He saattoivat repiä minut kappaleiksi, mutta hänelle oli vala peruuttamaton ja loukkaamaton. Horjuen nousin ja vaapuin eteenpäin. Katseeni oli suunnattuna norsunluulippaaseen, joka tanssi silmissäni ja lopuksi se hävisi.

Äkkiä kuulin äänen — Henriquesin äänen — huutavan: »Jumalan tähden, urkkija.» Joku tarttui minua kurkusta, mutta en tehnyt vastarintaa — olin ehtinyt sen asteen yli.

Kaulani vapautettiin ja sensijaan sidottiin käteni selän taakse. Minä olin mahtanut seistä siinä kuin muissa maailmoissa oleva, narrimainen hymy huulilla, irtipäästettyjen pahojenhenkien raivotessa ympärilläni. Minusta tuntui kuin olisin kuullut Laputan äänen sanovan: »sehän on meidän kauppamiehemme.» Laputan kasvot oli ainoa mitä näin ja ne olivat järkkymättömän tyynet. Saattoi olla, että hänen huuliensa yllä leijui ilakoivan hymyn häivähdys.

Miljoonat kädet tuntuivat tarttuvan minuun ja musertavan minut, mutta melun yllä kaikui korviini tiukat komennussanat.

Sitten menin tainnuksiin.

XII.

SANOMA KAPTEENI ARCOLLILTA.

Joskus olen lukenut miehestä, joka yksinomaan tuhansien käsien lakkaamatta toistuvasta kosketuksesta lopuksi meni murskaksi. Hänen murhaajansa eivät olleet kovakätisiä, mutta heidän hellittämättömyytensä tuotti lopuksi kuoleman tuolle uhrille. En luule, että minua suoranaisesti pahoinpideltiin luolassa. Minut varmasti sidottiin ja kannettiin ulos sekä jätettiin vartioiden haltuun. Mutta sittenkin tuntui minusta, kun heräsin tajuttomuudesta, kuin minua olisi julmasti piesty ja lyöty joka paikkaan. Kireät nahkaremmit hankasivat ranteitani, nilkkojani ja hartioitani, ja kuitenkin johtui tästä vain osa kärsimyksistäni. Yhtä hyvin saattaisi joutua jonkun villieläimen raadeltavaksi kuin kafferijoukon käsiin. He itse ovat erittäin tunteettomia kaikelle kivulle — olen itse kerran nähnyt zulun seisovan hehkuvalla raudalla aivan huomaamattaan, kunnes tunsi palaneen nahkansa hajua. Kuinka tahansa, niin joka tapauksessa tuntui minusta tultuani sidotuksi kafferien käsillä ja kannetuksi kafferien hartioilla, kuin olisin ottanut osaa villien härkien tappeluun.

Makasin aivan hiljaa ja katselin kuuta. Minut oli viety erään metsikön reunaan ja kaikkialla ympärillä hääräsi joukkoja valmistautuessaan marssikuntoon. Varmaankin kaikki tietävät, millä tavoin alkuasukas loruilee ja puhua pälpättää ollessaan pienimmässäkin hommassa. Kun kaikki nyt tapahtui syvän äänettömyyden vallitessa, oli se vain varma todistus Laputan raudanlujasta hallituksesta. Kuulin vain hevosten jalkojen töminää ja kärryjen kolinaa, kun he liikkuivat tiellä, joskus kiirehtivää kuiskutusta ja silloin tällöin kuului joku terävämpi komennussana.

Jos joku tämän lukijoista arvelee, ettei ole mitään erityisen epämiellyttävää maata sidottuna, niin koetelkoon itse. Jättäytyköön hän yksin saamatta tilaisuutta liikuttaa kättä tai jalkaa, ja puolen tunnin kuluttua hän jo on huutava apua. Voimattomuuden tunne oli aivan tukehduttaa minut, ja minusta tuntui kuin makaisin haudattuna, sen sijaan että ylläni kaartui taivas ja yötuuli leyhkäili kasvoillani. Koetin huutaa, mutta sain suustani vain heikosti pihisevän äänen. Aivoissani alkoi pyöriä, ja kun katsoin kuuta, huomasin, että sekin seurasi tahdissa mukana. Olin nääntyä ahdistukseen. Laitani oli kovin huonosti.

Oikeastaan se oli Mwanga, joka pelasti minut tulemasta hulluksi. Hänet oli pantu vahtimaan minua ja hän alotti palveluksensa kolhaisemalla minua kovasti rintaan. Kierähdin ruohikoisella rinteellä muutaman kerran. Musta elukka istahti sitten viereeni ja pisti minua pyssynpiipulla.

»Halloo, baas», hän sanoi englanniksi murtaen. »Kerran te ajoitte minut ulos puodistanne ja kohtelitte minua kuin koiraa. Nyt on Mwangan vuoro. Nyt te olette Mwangan koira ja pian hän pieksää teidät hengiltä.»

Minun häipyvät aistini palasivat. Näin hänen verenkarvaisista silmistään, mitä minulla oli odotettavissa. Rakastettava villi jatkoi kuvaustaan siitä, millä tavalla pieksentäni tapahtuisi. Hän pieksäisi niin kauan, että lihat erkaantuisivat ja loput hän heittäisi shakaaleille.

Tämä oli tavallista kafferikerskailua ja se suututti minua. Mutta katsoin viisaimmaksi olla olematta välittävinäni siitä.

»Jos aijot tehdä minusta orjasi, niin on tyhmää lyödä minua niin kovasti. Enhän voisi senjälkeen enää tehdä työtä hyväksesi.»

Mwanga irvisti ilkeästi. »Te jäätte minun orjakseni vain yhdeksi päiväksi ja yhdeksi yöksi. Sitten tapamme teidät — hitaasti. Teidät poltetaan, kunnes luut putoavat maahan ja sitten teidät paloitellaan veitsellä aivan pieniksi.»

Jumalan kiitos, tunsin kuinka rohkeuteni ja mielenmalttini alkoi palautua.

»Mitä minulle huomenna tehdään», sanoin, »se on Inkulun asia, eikä sinun. Minä olen _hänen_ vankinsa. Mutta jos sinä nostat kätesi minua vastaan tänään, ja minä kadotan tipankaan verta, niin Inkulu antaa sinulle nopean ja pikaisen tuomion. Vala sitoo sinua, ja tiedät aivan hyvin, mitä tapahtuu, jos rikot sen». Ja minä toistin sangen hyvin onnistuen matkimaan papin ääntä, sen kauhean kirouksen, jonka olin kuullut luolassa.

Maksoi vaivan nähdä raukan kasvoihin nyt ilmestynyt kauhu. Olin arvannut, että hän oli arka raukka, kun hän kerran oli kerskailija, ja nyt tiesin sen. Hän vapisi ja piti käsiä silmillään.

»Mutta, baas», hän kähisi, »sehän oli vain leikkiä. Mitään pahaa ei ole tapahtuva teille tänään. Mutta huomenna...» — ja hän tuli hiukkaista iloisemmaksi.

»Huomenna saamme nähdä, kuinka käy», sanoin stooalaisella tyyneydellä, samalla kuin rummunpärinä äkkiä täytti leirin.

Se oli lähdön merkki, sillä idässä näkyi jo kalpea kultainen kajastus puiden yli. Käsiäni ja jalkojani kahlehtivat siteet irroitettiin ja minut paiskattiin hevosen selkään. Sitten jalkani jälleen sidottiin hevosen vatsan alitse kiinni toisiinsa. Hevoseni ohjakset yhdistettiin Mwangan ohjaksiin, joten minulla ei ollut pakomahdollisuuksia, vaikkapa jalkani olisivat olleet vapaat.

Ajatukseni olivat synkät. Kaikki oli mennyt laskujeni mukaan, mutta kylmäverisyyteni oli kuin poispuhallettu, eikä minulla ollut enää mitään luottamusta pelastumiseeni Letaban luona. Mitä Inandan Kraaliin tulee, ajattelin sitä peittämättömällä kauhulla. Edellisenä yönä jo olin saanut silmätä pimeyteen, joka hirvitti minua. Minkälaista osaa saisinkaan näytellä tulevassa puhdistusjuhlassa? Varmaankin hyvin tunnetun syntipukin osaa. Ruumiilliset tuskani olivat kuitenkin tällä hetkellä ehkä vielä raskaammat kestää kuin henkinen masennukseni. Tunsin itseni aivan väsymyksen murtamaksi ja päätäni pakotti hirveästi. Emme olleet matkanneet vielä pitkälti, kun luulin katkeavani. Hevoseni juoksi epätasaista ravia, laimeasti sanottuna, — tuntui aivan kuin olisin ollut kidutustuolissa. Muistin että Ranskan Konventin aikoina kuljetettiin vankeja tällä tavalla ja ymmärsin miltä heistä mahtoi tuntua. Kun kuulen kerrottavan jostakusta, joka on suorittanut urhean teon, haluan aina tietää, missä määrin kyseessäoleva henkilö sillä hetkellä on ruumiillisesti voimissaan. Tällä seikalla on näet minun mielestäni suuri vaikutus mielen rohkeuteen, ja vasta niitä, jotka ruumiillisten kärsimysten alaisina suunnittelevat ja suorittavat sankaritekoja, saatan kunnioittaa urheina miehinä. Itselläni ei tällä hetkellä ollut enemmän rohkeutta kuin kananpojalla, laahautuessani siinä Mwangan vieressä eteenpäin. Toivoin melkein, että hän jälleen alkaisi solvata minua jollain tavoin, niin että saisin jotain ajankulua, mutta hän pysyi itsepäisesti aivan vaiti. Hän oli yrmeä, ja luulen että hän hieman pelkäsi minua.

Kun aurinko nousi, saatoin paremmin tarkastella joukkoja ympärilläni. En väitä, että arvaan oikein, mutta luulen että heitä ei saattanut olla kahtakymmentätuhatta vähempää. Jokainen mies oli parhaassa ijässä ja jokainen oli varustettu hyvällä kiväärillä ja miekalla. Mukana ei ollut lainkaan vanhanaikaisia norsupyssyjä, jollaisia olen nähnyt kafferikraaleissa, vaan kaikki olivat hienoja mauserkiväärejä, ja miehet kantoivat niitä tavalla, joka näytti, että he osasivat taidon. Monen kuukauden harjoitus oli varmasti ollut kaiken tämän edellä, ja ihaillen ihmettelin jälleen sitä miestä, joka oli kyennyt kaiken tämän aikaansaamaan. Tykkejä en nähnyt, ja sekin ainoa kuormavaunu, joka oli mukana, oli muonitusta varten. Ei edetty suorissa riveissä vanhan mallin mukaan. Noin kolmasosa joukoista oli ratsain ja tämä muodosti keskuksen. Molemmilla sivustoilla levisi jalkaväki melko laajalle ulospäin, mutta kaikessa epäjärjestyksessä näytti olevan järjestelmää, sillä tiheässä metsässä olisivat tiiviisti suljetut rivit olleet mahdottomat. Joka tapauksessa pysyivät joukot koossa erinomaisesti, ja kun rupesimme nousemaan erästä rinnettä, tuntui koko armeija liikkuvan yhdellä kertaa. Huomasin olevani keskustan jälkijoukoissa, mutta toisinaan jonkun korkeamman paikan päälle päästyämme saatoin selvästi nähdä etummaisetkin joukot. Laputaa, joka ratsasti arvatenkin aivan etupäässä, en voinut nähdä, mutta aivan joukkojen keskessä havaitsin vanhan papin, Käärmeen Vartijan, aarteineen, jota hän kantoi vankan vartioston ympäröimänä eräänlaisilla paareilla, joita portugalilaiset nimittävät machilaksi. Papin vieressä ratsasti valkoinen mies, Henriques. En voinut ymmärtää, kuinka Laputa saattoi luottaa tuohon mieheen. En ollut unohtanut hänen kasvojensa ilmettä, kun hän näki rubiinit. Ehkäpä saisin kuitenkin portugalilaisesta hänen roistomaisten vaikuttimiensa vuoksi liittolaisen itselleni.

Päättäen auringon asemasta oli kello kymmenen, kun me sivuutimme Umvelosin ja jatkoimme matkaa pitkin Labongon vasenta rantaa. Kaupassa ei ollut paljoa ryöstämistä, mutta silti kafferit syöksyivät sen kimppuun ja kiskoivat irti kaiken puuaineen polttopuiksi. Minut valtasi perin omituinen tunne nähdessäni sen aterian jätteiden, jonka olin tarjonnut Laputalle, nyt sujuvan kafferien suihin. Ajattelin niitä pitkiä aurinkoisia päiviä, joita olin istunut kiertävässä puodissani, ja hollantilaisten farmarien käyntejä ostoksilla. Nyt olivat he kaikki vainajia ja itse olin matkalla kohti samaa kohtaloa.

Pian näkyi vuoriston siintävä ketju lännessä, ja saatoin nähdä Pikku Labongon laskun häämöittävän. Ajattelin, mahtoiko Arcoll miehineen todella olla siellä, meitä odottamassa. Tällä hetkellä tunsin itseni niin kurjaksi, että lakkasin ajattelemasta tulevaisuutta. Viimeksi olin syönyt seitsemäntoista tuntia sitten, ja olin pyörtyä unenkin puutteessa. Jäseniäni pakotti niin ankarasti, että olisin saattanut itkeä kivusta kuin lapsi. Kaikki tämä yhtyneenä hermojeni ylirasitukseen teki, että en saattanut kestää enempää, ja ellei juuri olisi annettu pysähdysmerkkiä, olisin jälleen vaipunut tainnoksiin. Mutta päivällisaikaan, sitten kun olimme menneet Blaauwildebeestefonteinista tulevan tien yli Portugalin alueen rajan yli, saavuimme leveän, mutta matalan kaalaamon kohdalle Pikku Labongossa. Kaffereilla on tapana levätä tähän aikaa ja nyt leiriydyttiin joen rannalle.