Part 11

Voin vieläkin tuntea kuuman maan ja raikkaan veden tuoksun, kun hevoseni nousi ylös rantapengertä. Senjälkeen tuntui sieraimissani sytytettyjen nuotioiden savu. Ijäisyys tuntui kuluvan, ennenkuin köydet jalkojeni ympäriltä irroitettiin, ja minä sain paneutua pitkäkseni maahan. Makasin kuin tukki ja nukuin kymmenessä sekunnissa.

Kaksi tuntia myöhemmin heräsin virkistyneenä, mutta viiltävää nälkää tuntien. Jälleen olivat polveni ja nilkkani sidotut, mutta pahin jäykkyys oli kuitenkin hävinnyt unen aikana. Kaikki alkuasukkaat istuivat ryhmissä nuotioiden ympärillä, mutta kukaan ei lähestynyt minua. Tämä yksinäisyys ei kuitenkaan antanut mitään tilaisuutta pakenemiseen. Siitä tulin vakuutetuksi, riuhtaistessani siteitäni turhaan. Kun joka tapauksessa halusin jotain syötävää, huusin Mwangaa, mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Ainoa mihin saatoin ryhtyä oli, että kierittäydyin pahimmasta auringonpaahteesta erään pensaan varjoon.

Muuan kafferi oli pensaan toisella puolella, ja näytti irvistävän minulle. Hitaasti hän siirtyi minun puolelleni ja seisoi nyt katsellen minua ilmeisellä mielenkiinnolla.

»Jumalan tähden, hanki minulle vähän syötävää», sanoin. »Kyllä, baas», kuului vastaus, minkä jälkeen hän katosi palatakseen kohta mukanaan kuumalla jauhopuurolla täytetty puukulho sekä astia, jossa oli vettä.

Kun en voinut käyttää käsiäni, kafferi syötti minua veitsensä terällä. Sellainen suolaton puuro ilman maitoa ei ole mitään herkkua, mutta summattomaan nälkääni olisin syönyt sitä vaikka sammiollisen.

Vähitellen huomasin, että kafferilla oli jotain sanomista minulle. Syöttäessään minua hän alkoikin puhua minulle hiljaa englanninkielellä.

»Baas», hän sanoi, »minä tulen Ratitswanin luota ja minulla on teille sanoma häneltä.»

Ymmärsin, että Ratitswan täytyi olla alkuasukkaitten käyttämä nimitys Arcollista. Kenkään muu ei saattanut lähettää minulle sanomaa.

»Ratitswan sanoo», hän jatkoi, »että teidän on oltava varuillanne Dupreen kaalamon luona. Itse pysyttelen teidän läheisyydessänne ja katkaisen siteenne, ja sitten kun Ratitswan alkaa ampua, on teidän uitava yli.»

Nämä uutiset nostivat taakan hartioiltani. Näinollen oli Colin saapunut perille ja ystäväni olivat valmiit vapauttamaan minut. Niin helposti tulee lohdutetuksi yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, että mieleni kääntyi nyt mustimmasta epätoivosta riemulliseen toivorikkauteen. Pidin jo pelastustani aivan varmana ja koko kapinaa tyhjiin rauenneena. Ajatuksissani näin aarteet käsissäni ja tunsin jo kuinka jalkani oli Henriquesin niskalla.

»En tiedä nimeäsi», sanoin kafferille, »mutta sinä olet hyvä mies. Kun kaikki tämä on ohitse, en ole unohtava sinua.»

»Minulla on vielä kirjallinen sanoma baasille», hän vastasi. »Se on kirjoitettu jollakin vieraalla kielellä. Kääntäkää päänne pensaaseen päin ja katsokaa, minä pidän paperia kulhon sisässä, jotta voitte lukea sen.»

Tein työtä käskettyä ja näin likaisen puoliarkin suuruisen paperipalan, jossa oli kafferin peukalon jättämät jäljet. Sille oli kirjoitettu joitakin sanoja Wardlawin käsialalla ja — kuvaavaa miehelle — latinaksi, mikä ei ollut niinkään hullumpi salakieleksi. Luin seuraavaa: »Henricus de Letaba transeunda apud Duprei vada jam nos certiores fecit.» (= Henriques on jo kertonut meille ylimenosta Dupreen kaalamon luona).

Olin näinollen arvannut oikein. Henriques oli alkuasukkaiden asian petturi. Arcollin sanoma oli antanut minulle uutta rohkeutta, mutta Wardlawin tieto antoi minulle erittäin arvokasta lisävalaistusta. Kaduin, etten ollut aina omistanut koulumestarille täyttä oikeutta. Hän ei ollut turhanpäiten kotoisin Aberdeenista.

Kysyin kafferilta, kuinka pitkä matka oli Dupreen kaalamolle ja sain tietää, että sinne oli kolmen tunnin marssi. Heti pimeän tultua pitäisi meidän jo olla siellä. Hän oli saanut määräyksen ratsastaa minun vierelläni Mwangan asemasta, joka ei ollut halukas tähän toimeen. Kuinka hän oli järjestänyt tämän, en tiedä, mutta Arcollin miehillä on oma tapa saada tahtonsa läpi. Hän lupasi vapauttaa minut heti kun ensimmäinen laukaus kuuluisi. Siihen mennessä hänen täytyi epäluulojen välttämiseksi pysytellä hieman etäämpänä.

On olemassa kertomus eräästä kuningas Arthurin ritarista — Sir Percivalista muistaakseni — että hän kerran ratsastaessaan metsän läpi tapasi leijonan taistelussa käärmeen kanssa. Hän veti esiin miekkansa ja auttoi leijonaa, koska käärme oli vihattavampi noista kahdesta. Minusta esitti Laputa nyt leijonaa ja Henriques käärmettä, ja viihtymättä kummankaan kanssa erikoisesti tahdoin kuitenkin mieluummin saada käärmeen pois pelistä. Hän oli ryhtynyt peliin yksinomaan rubiinien vuoksi, mitään muuta hän ei koskaan ollut halunnut. Nyt hän oli jollain tavalla päässyt perille Arcollin suunnitelmista ja oli heti lähettänyt hänelle varoituksen, toivoen voivansa hävitä yleisessä seka-melskassa Letaban luona siinä tapauksessa, että Laputan joukot hajoitettaisiin. Jos hänen onnistuisi saada rubiiniketju haltuunsa ja paeta Lebombon yli Mozambiqueen, olisi kapina hänelle senjälkeen aivan yhdentekevä. Enempää ajattelematta päätin paikalla, että tämä ei saisi hänelle onnistua — vaikkakaan en vielä tiennyt, kuinka minun olisi meneteltävä. Jos minulla vain olisi ollut pistooli, olisin ampunut hänet, mutta minullahan ei ollut mitään asetta. Minun oli mahdoton varottaa Laputaa, sillä vaikka minua uskottaisiinkin, vahvistaisi se vain minun kohtaloni. Laputan täytyi päästä Dupreen kaalamolle, siinä oli minun ainoa pelastusmahdollisuuteni, mutta yhtä varmasti minun täytyi keksiä joku keino portugalilaisen paljastamiseksi.

Varjo lankesi polulle ja katsahtaessani ylös, huomasi juuri sen miehen, jota ajattelin seisovan edessäni. Henriquesin suupielessä riippui savuke ja kädet olivat housuntaskuissa. Hän katseli minua omituisesti hymyillen.

»No, herra kauppamies», hän sanoi, »mehän olemme tavanneet jo ennenkin toisemme, vaikka tosin silloin hauskemmissa olosuhteissa.

En vastannut, sillä minulla oli tarpeeksi muuta ajateltavaa.

»Ellen erehdy, olimme matkatovereita laivassa», hän jatkoi. »Arvelenpa, että teistä olisi miellyttävämpää loikoa lepotuolissa peräkannella tupakkaa poltellen kuin tässä paahteessa.»

Vaikenin edelleen. Jos hänen tarkoituksensa oli tehdä pilaa minusta, niin David Crawfurd ei alentuisi vaihtamaan ainuttakaan sanaa hänen kanssaan.

»Teidän ei tarvitse lainkaan olla noin hapan. En ole tehnyt teille mitään liikaa. Meidän kesken sanoen» — tässä hän alensi ääntään — »koetin auttaa teitä, mutta te olitte nähnyt aivan liian paljon voidakseni päästää teitä pakoon. Mikä paha henki ajoikaan teidät varastamaan hevosen ja ratsastamaan luolaan? En puhu mitään siitä, että te kuuntelitte, mutta jos teillä olisi ollut hyttysen verran järkeä, olisitte kai lähtenyt vuoristoon uutisinenne. Mutta asiasta toiseen, kuinka te menettelitte vakoillessanne? Arvaan että olitte hyvin kätkeytynyt kellariin. Kunnon Laputamme oli narri, kun ei katsonut tarkemmin perään, mutta minun täytyy sanoa, että te näyttelitte aivan suurenmoisesti.»

Yhdeksäntoista vuotiaan turhamaisuutta voi helposti käyttää hyväkseen. Tartuin koukkuun.

»Tiedän kyllä, millaisiin varovaisuustoimenpiteisiin te katsoitte tarpeelliseksi ryhtyä», mumisin.

»Vai niin, te kuulitte? Niin, tunnustan, että kernaasti menen pohjaan saakka silloin kun ryhdyn johonkin.»

»Kuten esimerkiksi Koodoon tasangolla», sanoin.

Hän istuutui viereeni ja nauroi hiljaa. »Vai niin, te kuulitte minun kertomukseni. Te olette reima poika, herra kauppamies, mutta ette kuitenkaan tarpeeksi. Ettekö usko minun voivan näytellä yhtä hyvin osaani kuin te omaanne?» Ja sitten hän taivutti keltaiset kasvonsa aivan lähelleni.

Luonnollisesti ymmärsin mitä hän tarkoitti. Enkä uskonut häntä hetkeäkään, mutta älysin käyttää aikaa hyväkseni.

»Tahdotteko todella uskotella minulle, että te ette ole murhannut hollantilaisia ja että te ette muka olisi aikonut tappaa minua?»

»Tahdon saada teidät uskomaan, etten ole mikään pöllöpää», hän vastasi ja sytytti uuden savukkeen.

»Nähkääs, herra kauppamies, olen valkoinen ja valkoisten edut ovat minun etujani. Minkä vuoksi luulette minun oikeastaan olevan täällä? Yksinkertaisesti senvuoksi, että olen ainoa mies koko Afrikassa, jolla oli kylliksi rohkeutta ottaakseen selvää tästä asiasta. Olen täällä nitistääkseni Laputan ja niin tulen tekemäänkin, sen lupaan.»

En ollut valmistautunut tällaiseen uskomattomaan julkeuteen. Tiesin, että hänen jokainen sanansa oli valhetta, mutta mies tyrmistytti minua, ja halusin kuulla enemmän.

»Otaksun teidän tietävän, kuinka teidän tulee käymään», hän jatkoi ja napautti tuhkan savukkeestaan. »Huomenna Inandan Kraalissa, kun valan aika on mennyt umpeen, tulette saamaan esimakua kafferien tavoista. Ei kuolemaa, rakas ystävä, se olisi liian yksinkertaista — ei, vaan hidas vitkallinen kidutus. Olette tunkeutunut heidän pyhäkköönsä ja teidät uhrataan Laputan jumalalle. Olen jo ennen nähnyt alkuasukkaitten kidutustapoja, ja vakuutan, että teidän oma äitinne kääntyisi teistä inhoten pois sittenkun olette saanut läpikäydä ne.»

Vaikenin, vaikka sisässäni kulki kauhun väristys.

»No niin», Henriques alotti jälleen, »asianne on sangen huono, mutta ehkäpä voin auttaa teitä. Mitä sanotte siitä, herra kauppamies, jos pelastan teidät elämään? Olette tässä kuin lintu häkissä voimatta mitään tehdä. Minä olen ainoa, joka voin pelastaa teidät. Ja olen myöskin halukas tekemään sen — määrätyillä ehdoilla.»

Minulla ei ollut halua kuunnella noita ehtoja, sillä saatoin sangen helposti ajatella mitä ne olivat. Viha tuota miestä kohtaan kohosi kurkkuuni saakka. Hänen viekkaissa silmissään ja julmassa suussaan luin murhaa ja petturuutta. En edes pelastuakseni kauhistuttavimmasta kuolemasta tekisi liittoa tuon roiston kanssa.

»Kuulkaa, herra portugalilainen», huusin. »Te sanotte minulle suoraan, että olette vakoilija. Jos minä nyt huudan tämän asian koko leirille? Silloin ei Laputa kauvoja aikaile kanssanne.»

Hän nauroi ääneen. »Olette suurempi aasi kuin luulinkaan. Kukapa teitä uskoisi, hyvä ystävä? Ei ainakaan Laputa. Eikä ainoakaan mies koko leirissä. Kiitokseksi vaivoistanne saisitte vain vähän lujemman köyden koipienne ympärille.»

Nyt olin heittänyt kaikki ajatukset diplomaattisesta menettelystä. »Olkoon niin, ja kuule nyt vastaukseni, sinä keltainen paholainen. Vaikkapa minut keitetään elävältä, en halua jäädä kiitollisuudenvelkaan sinulle vapaudestani. Tiedän että sinä olet valkoisten asian pettäjä, likainen L.T.K:n huijari, heittiö, jonka nimeä kukaan kunniallinen mies ei kehtaa mainita. Nyt tunnustat itse, että myöskin aijot kavaltaa tämän järjettömän kapinan. Sinä olet murhannut hollantilaiset ja Jumala tietää, kuinka paljon muita, ja minutkin sinä olisit tahtonut tappaa. Rukoilen taivasta, että ne, joiden asian jo olet pettänyt ja ne, joiden asian aijot pettää, yhtyisivät polkemaan hengen sinusta ja lähettämään sielusi helvettiin. Tiedän mitä haluat minulta, ja minä paiskaan tarjouksesi takaisin vasten naamaasi. Mutta yhden asian tahdon sinulle sanoa — sinä olet tuomittu. Valkoiset ovat valmiina ja sinä et tule koskaan pääsemään Lebombon yli. Sekä mustat että valkoiset tulevat lyhyen ajan kuluessa jakamaan sinulle oikeutta ja sinun ruumiisi jätetään metsään mätänemään. Ja lähde nyt kauas minun näkyvistäni, sinä konna.»

Tällä hetkellä kasvoi vihani niin yli äyräittensä, että unohdin kokonaan siteeni ja uhkaavan asemani. Olin innoittunut kuin vanha profeetta ja minulla oli tunne lähenevästä kostosta. Henriques kuunteli minua vaijeten, mutta hänen hymyilynsä muuttui ärtyneeksi irvistykseksi, ja hänen keltaisille poskilleen nousi puna.

»Kuten herra haluaa», hän sanoi sitten ja sylkäisi kasvoilleni. Sitten hän huusi kafferikielellä, että olin loukannut häntä, ja pyysi, että minut sidottaisiin lujemmin ja pantaisiin kapula suuhun.

Arcollin sanansaattaja tuli ja noudatti hänen pyyntöään. Tuo mainio mies syöksyi päälleni, kuten näytti, raivoissaan. Hän teki parhaansa sitoakseen minut uudelleen aivan uusilla köysillä, mutta solmut olivat hyvin höllät ja koko juttu oli pelkkää ilveilyä. Suukapulaksi hän otti jotain mikä näytti puukappaleelta, mutta joka todellisuudessa oli kuivanut banaanin kappale. Ja koko ajan kuin Henriques oli kuuleman päässä hän vyörytti päälleni suurenmoista kiroustulvaa.

Rummut kuuluttivat marssiin, minut paiskattiin jälleen hevosen selkään, ja Arcollin kafferi sitoi ohjakseni omiinsa. Kafferi ei vilkuta silmää, mutta tällä minun saattajallani oli tapa siristää silmiään mikä tekee saman vaikutuksen, ja ratsastuksen kestäessä kafferini vähän väliä irvisteli minulle tuolla kummallisella tavallaan.

Henriques halusi minun apuani päästäkseen käsiksi rubiineihin, se oli varmasti hänen ehdotuksensa, jonka hän aikoi tehdä minulle. Mutta minä olin päättänyt mieluummin kuolla kuin nähdä rubiinit portugalilaisen käsissä. Hän toivoi, että alkuasukasarmeija lähtisi epäjärjestyksessä pakoon Arcollin ilmestyessä joen yli mentäessä, ja aikoi sitten sekasorron aikana vallata rubiinilippaan itselleen. Minun suunnitelmanani oli nyt päästä mahdollisimman lähelle vanhaa pappia, ennenkuin lähestyimme ylimenopaikkaa, ja sanoin vartijalleni mitä toivoin. Hän nyökkäsi ja sitten onnistui meidän vähitellen hinautua lähemmä ja lähemmä. Erinäiset olosuhteet auttoivat meitä. Kuten jo olen maininnut, eivät rivit olleet tiheät, ja kuin kun maasto oli epätasaista, saattoi päästä lähinnä marssivien edelle. Kerran menimme suoraan erään lammikon yli, jonka muut katsoivat tarpeelliseksi kiertää. Muutaman tunnin kuluttua olimme niin lähellä päämääräämme, että olisin voinut esimerkiksi kivellä tavoittaa Henriquesin pään, joka ratsasti lähellä kalleutta kuljettavaa pappia.

Talvipäivä alkoi nopeasti painua hämäräksi. Kaukaiset kukkulat saivat auringon laskiessa kirjavia värivivahteita ja varjot venyivät metsässä pitkiksi. Me pyrimme yhä lähemmä pappia ja pian olimmekin vain noin parinkymmenen kyynärän päässä kantopaareista. Kaukana edessäpäin näin avaran, hohtavan vedenpinnan korkeine, metsääkasvavine rinteineen.

»Dupreen kaalaamo», saattajani kuiskasi. »Rohkeutta, Inkoos, (= suuri ylimys), tunnin kuluttua olette vapaa.

XIII.

LETABAN KAHLAAMO.

Pimeys lisääntyi nopeasti lähestyessämme jokea. Ylempänä olevista tyynistä vesistä, samoinkuin alempaakin nousi ohut valkoinen usva, mutta itse pitkät matalikot joessa näkyivät selvästi. Sydämmeni alkoi tykyttää voimakkaasti, mutta hallitsin kuitenkin itseni ja rukoilin kärsivällisyyttä. Rohkeuteni heikkeni, kun tuijotin pimeyteen. Lapsellisuudessani olin luullut saavani nähdä heti ystäväni, tai ainakin vilahduksen heistä toisella rannalla, mutta kaikki oli tyhjää ja hiljaista.

Kaalamo joessa tekee terävän kulman. En tiennyt tätä ja senvuoksi ihmettelin nähdessäni etujoukkojen kääntyvän, kuten näytti, yläjuoksuun päin. Laputan voimakas ääni kuului jakavan käskyjä, joita toistettiin rivi riviltä eteenpäin, ja senjälkeen molemmat sivustat puristuivat kokoon sille ahtaalle ajotielle, joka johti alas virtaan. Me saimme pysähtyä, kun etummaiset rivit alkoivat kulkea yli.

Vapisin jännityksestä ja teristin silmiäni nähdäkseni pimeyteen. Vesi säilyttää kauimmin hämärävalaistuksen, ja saatoin erottaa selvästi mitä tapahtui. Etummaiset ratsastajat ajoivat Laputan kanssa jokeen. Kahlaamo ei ole niinkään helppo, ja he saivat katsoa tarkasti eteensä, mutta viidessä tai kymmenessä minuutissa he olivat päässeet yli. Senjälkeen seurasivat sivustalta jalkamiehet. He kahlasivat yli, veden noustessa vyötäisiin saakka, mutta he pitivät kiväärinsä pään päälle kohotettuina. Vesi heidän ympärillään kohisi onnettomuutta ennustaen, mutta ainoakaan ääni ei päässyt heidän huuliltaan. En koskaan ole saava tietää, kuinka Laputan oli onnistunut saada maailman puheliain ja meluisin kansa pysymään näin hiljaisena. Useita tuhansia jalkamiehiä oli nyt varmaan seurannut ratsuväkeä joen yli ja hävinnyt metsään, mutta vielä ei ollut kuulunut ainoatakaan laukausta vastapäätä olevilta joen jyrkiltä töyräiltä.

Rohkeuteni painui sitä mukaa kuin aika kului. Arcoll oli varmaankin epäonnistunut, ja siinä tapauksessa ei kahlaamon kohdalla syntyisi mitään vastarintaa alkuasukasarmeijalle. Edessäni olivat siis Inandan Kraalissa odottavat kauhut. Päätin kuitenkin taistella vapaudestani, ennenkuin antautuisin, ja olin jo aikeissa pyytää Arcollin miestä katkaisemaan siteeni, kun samassa eräs ajatus pälkähti päähäni.

Henriques tahtoi päästä rubiineihin käsiksi, ja hänen etunsa mukaista oli saada Laputa menemään joen yli, ennenkuin alkaisi. Arcollin tarkoituksena oli hajoittaa vihollisjoukot ja ennenkaikkea ottaa päällikkö vangiksi. Henriques oli varmaankin sanonut tämän hänelle, ja uskoi nyt varmaan itsekin, että Laputa ratsastaisi jossain keskellä joukkoja. Näinollen ei mitään tapahtuisi ennenkuin vanha pappi rubiineineen vietäisiin vuorollaan joen yli.

Täten oli hyvä, ettei siteitä oltu vielä katkaistu. Tuossa tuli Henriqueskin minua kohti ratsastaen, kiihkeänä ja murhaavan näköisenä. Hän pidätti hevostaan ja kysyi, olinko varmassa säilössä. Kafferini näytti lujaan sidottuja käsivarsiani ja jalkojani, ja nykäisi vielä itse köydestä osoittaakseen sen vahvuutta.

»Vartioi häntä hyvin», Henriques sanoi, »muista että sinun on vastattava hänestä Inkulun edessä. Matkaan nyt hänen kanssaan ja pidä huoli, että hän tulee joen yli». Tämän jälkeen hän kääntyi ja ratsasti takaisin.

Näennäisesti totellen käskyä vartijani johti minut ulos rivistä ja sitten metsikköön oikealla päin. Täällä pääsimme pian paarien kohdalle, ehkäpä kaksikymmentä kyynärää niistä länteen. Vesi välkkyi puiden välissä muutama askel kauempana. Saatoin nähdä suuren jalkaväkijoukon kerääntyneenä kahlauspaikalle, ja kuulla ikäänkuin koskenkohinaa joukkojen mennessä yli.

Äkkiä annettiin käsky toiselta rannalta. Se oli Laputan kova ja kimeä ääni, jollaista kafferit käyttävät tahtoessaan saada äänensä kuulumaan pitkän matkan päähän. Henriques toisti hänen sanansa ja jalkaväki pysähtyi. Paarien edessä ollut ratsuväki alkoi nyt ajaa veteen.

Meidän piti seurata sitä, mutta sensijaan vetäännyimmekin hevosinemme metsän pimeyteen. Näytti siltä kuin papin paarien ympärillä tapahtuisi jotakin, Henriques oli jättänyt ne ja ajoi nyt niin läheltä ohitseni, että olisin voinut koskettaa häntä. Jossain puiden välissä kajahti laukaus.

Kuin vastaukseksi merkkiin muuttui vastapäätä oleva korkea rantaäyräs yhdeksi ainoaksi tuliseinäksi. »Tuliseinä» kuulostaa hieman omituiselta nykyaikaisessa sodankäynnissä. Ymmärsin, että meikäläiset käyttivät haulikoita ja ampuivat mustalla ruudilla alhaalla vedessä olevia joukkoja. Se oli inhimillistä ja samalla viisasta, sillä leimahdukset harmaassa iltahämärässä tekivät sen vaikutuksen, kuin tykistöpatteri olisi toiminnassa.

Jälleen kuulin Henriquesin äänen. Hän käänsi kolonnan marssimaan oikealle päin. Hän huusi kehottaen etsimään suojaa ja kulkemaan joen yli vähän ylempänä. Olin kuulevinani myös kaukaa Laputan äänen.

Hetket olivat kalliita. Olimme aivan liian pitkälle lykänneet siteideni irroittamisen. Pimeässä täytyi nyt hapuilla solmuja ja kafferini puukko oli uskomattoman tylsä. Nahkaremmit ovat aina sitkeitä ja ne, joilla minut oli sidottu, täytyi sananmukaisesti sahata poikki. Käsivarret vapautuivat nopeimmin ja minä aloin heti nykiä toisista paikoista solmuja auki. Vaikeinta oli saada irti niitä siteitä, joilla nilkkani olivat kiedotut yhteen hevosen vatsan alla. Kafferi kiskoi ja sahasi satuttaen välistä hevostakin, niin että se hypähti. Olin aivan tukahtua kärsimättömyyteeni, ja koetin rauhoittaa itseäni lukemalla rukouksia itsekseni.

Miehet joen toisella rannalla olivat nyt alkaneet ampua kovemmilla panoksilla. Saatoin eräästä puiden välisestä aukosta nähdä joen keskelle, joka oli aivan täynnä kamppailevia miehiä ja hevosia. Ihmettelin, ettei laukaustakaan oltu ammuttu vastaukseksi. Mutta sitten muistin valan ja ihmettelin nyt entistä enemmän sen valtaa villien joukkojen ylitse.

Joukot marssivat nyt ohitseni oikealle päin Henriquesin käskyä totellen, mutta varsin suuressa epäjärjestyksessä. Luoteja vinkui puiden välissä, ja eräs ratsumies, jota luoti oli tavannut olkapäähän, putosi mätkähtäen hevosen selästä. Tämä lisäsi sekasortoa, sillä nyt astuivat useimmat satulasta ja koettivat hevosia taluttaen päästä metsän suojaan. Jalkaväki yhtyi näihin sivulta päin, ja nyt syntyi suoranainen painiskelu pillastuneiden eläinten ja ihmisten välillä ruusu- ja mopanipensaiden keskellä. Ja yhä edelleen jatkoi kafferini nilkkojeni irroittamista niin nopeasti kuin levoton hevoseni salli.

Lopuksi oli kaikki selvää, ja minä tipahdin kuin tukki maahan vatsalleni ja kouristuksesta nytkähdellen, ja kun vihdoin pääsin nousemaan ylös, horjuin kuin juopunut. Myöskin nyt tein tyhmyyden. Minun olisi pitänyt jättää hevoseni kafferille ja pyytää, että hän seuraisi minua. Mutta olin liian innoissani ajatellakseni varovaisuutta. Annoin hevosen mennä menojaan, kehotin kafferia odottamaan minua ja juoksin sitten rubiinipaareja kohden.

Henriques oli tehnyt laskelmansa viisaasti. Suojelusvartio oli jättänyt papin yksikseen ja paarien ääressä oli vain kaksi kantajaa. Ja samalla hetkellä kun näin heidät, kaatui toinen heistä luodin rintaan satuttamana. Mielettömänä kauhusta käänteli toinen päätään jokaiseen ilmansuuntaan, mutta kun luoti vingahti nyt hänen päänsä ohi, oli se jo liikaa hänelle, ja ulvoen hän juoksi tiehensä.

Seisoessani siinä, pensaistojen läpi tultuani, tutkin tarkkaan, miltä suunnalta laukaukset oli ammuttu. Missään tapauksessa ne eivät olleet ystävieni pyssyistä joen toiselta puolelta, sen saatoin vannoa. Luodit olivat tulleet lähempää ja tiesin varmasti, kuka ne oli ampunut. Mutta en saattanut nähdä ketään. Lähin tien osa oli tyhjä ja itse kahakka tapahtui alhaalla vedessä. Näin kookkaan miehen hyppäävän hevosen selästä jokeen matkalla takaisin tälle rannalle. Hän oli varmasti Laputa, joka saapui hillitsemään pakokauhua.

Mutta minun asiani ei koskenut Laputaa, vaan Henriquesia. Vanha pappi, joka oli nukkunut, alkoi nyt liikkua ja kääntyili hämmentyneenä ympäriinsä näkemättä kuitenkaan mitään. Kauan hän ei kerinnyt katsella, sillä pian tuli kolmas luoti metsästä, vain noin kymmenisen metrin päästä ja lävisti vanhan papin otsan. Hän kaatui taapäin maahan kuolleena ja norsunluulipas putosi hänen polviltaan.

Minulla ei ollut asetta, enkä tuntenut mitään halua saada neljättä luotia omaan nahkaani. Henriquesin kanssa ampujana ei ollut leikkimistä. Senvuoksi seisoin rauhallisesti varjossa, kunnes portugalilainen tuli metsästä. Näin hänen kiiruhtavan esiin kivääri kädessä. Kuului hirnumista, mikä ilmaisi, että hänen hevosensa oli sidottuna läheisyydessä. Oli pimeätä, mutta olin kuitenkin näkevinäni himon liekehtivän konnan silmissä hänen syöksyessään paarien luo.

Äänettömästi hiivin hänen taakseen. Hän nosti lippaan kantta ja veti esiin jalokiviketjun. Silmänräpäyksen hän piti sitä kädessään, mutta vain silmänräpäyksen. Syventyneenä hommaansa kun oli, hän ei huomannut minua vaikka seisoin jo aivan hänen edessään. Vieläpä hän nosti päätään ja antoi minulle täten erinomaisen tilaisuuden. Olin varsin taitava nyrkkeilijä, ja nyt kerääntyi koko raivoni seuraavaan iskuun. Se tapasi häntä leukaan ja hänen niskansa naksahti kuin kiväärin hana. Hän kaatui hervottomana maahan ja jalokiviketju putosi hänen kädestään.

Nostin sen ja pistin housuntaskuuni.

Sitten otin hänen revolverinsa vyöstä. Se oli kuusipiippuinen ja jälellä oli vielä monta luotia. Muistan, että tunsin itseni tavattoman levolliseksi ja kylmäveriseksi, mutta sittenkin täytyi minulla sillä hetkellä olla joku ruuvi irti, sillä muussa tapauksessa en olisi toiminut kuten toimin.