Part 8

Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti. »Luulenpa todella, että tuo ei ole hullumpi aate. Minusta itsestäni olisi tällä hetkellä enemmän hyötyä vuoristossa, ja kuten sanottu, onnistuisin tuskin saamaan paljoakaan ongituksi. Te olette uljas poika, mr Crawfurd. Otaksun teidän käsittävän, mille vaaralle panette itsenne alttiiksi?»

»Sen kyllä käsitän, mutta kun on tullut kerta ryhdyttyä tähän pyykkiin, niin saa kestää sen loppuun. Meillähän on sitäpaitsi Laputan kanssa vähän vanhoja kalavelkoja suorittavana.»

»Siinä tapauksessa on asia selvä, kapteeni Arcoll sanoi. »Vetäkää tuolinne tänne lähemmä, jotta voin selittää, kuinka väkeni on sijoittautunut. Sekin minun täytyy sanoa teille, että minulla on palveluksessani miltei joka heimossa varmoja miehiä, joten voin saada helposti luotettavia tietoja. Heidän telepaatiselle kyvylleen emme voi panna vastaan muuta kuin kenttälennättimemme, mutta ei se ole hullumpi sekään, ja ehkäpä hitusen verran luotettavampi.»

Aina keskiyöhön saakka istuimme kumartuneina karttojemme yli, ja kapteeni painoi muistiini eräitä määrättyjä tietoja. Sitten kävimme levolle ja nukuimme hyvin, yksinpä Wardlawkin. On vallan omituista, kuinka kaikki levottomuus kaikkosi pienestä yhdyskunnastamme heti kun olimme selvillä, mitä meillä oli pelättävänä ja kun olimme saaneet taistelukelpoisen miehen rinnallemme.

VIII.

SAAN JÄLLEEN NÄHDÄ HÄNEN KORKEA-ARVOISUUTENSA JOHN LAPUTAN.

Poikana ollessani toivoin sotamieheksi ja ajattelin aina silloin, että vähitellen kohoaisin kenraaliksi. Opittuani nyt paremmin tuntemaan itseäni, en enää luule, että erityisen hyvin soveltuisin tuohon asemaan, sillä yksinäisyys ja edesvastuu pelottaisivat minua. Sitävastoin luulen, että alemman päällikön asema hyvin sopisi minulle, sillä käskyjen täyttäminen oli koko elämäni ja itse tottelemisen tunteessa on jo minun mielestäni jotain puoleensavetävää. Kolme päivää sitten olin ollut hermostunut kuin kissanpoikanen yksinäisyydestäni, ja senvuoksi, että seuraavan askeleen ottaminen riippui minusta. Nyt sitävastoin, kun olin vain yksi hammas suuren puolustuskoneiston yhdessä rattaassa, oli hermostuneisuuteni kuin poispuhallettu. Luonnollisesti olin tietoinen, että se yritys, johon nyt antauduin, oli täynnä vaaraa, mutta en tuntenut minkäänlaista pelkoa. Pikemminkin oli mielentilani sama kuin pojan, joka läksyttömänä lauantai-iltana lähtee suurelle retkelle. Kaipasin vain yhtä, Tam Dykeä, joka ei nyt saisikaan olla mukana kaikessa odottavassa hauskuudessa. Muistaessani tätä uskollista toveria, joka parhaillaan keinui jossain aalloilla, tunsin äkillistä kaipausta hänen seuraansa. Kun ajoin partaani, pisti päähäni, että jokohan tämä toimitus nyt tapahtui viimeistä kertaa, mutta ajatus ei tuottanut minulle mitään tuskaa. Rauhalliselle mielelleni ei nähtävästi mikään jännitys saattanut olla liian voimakas.

Tehtäväni oli matkustaa Umvelosiin aivan kuin vain tavallisissa liikeasioissa, sekä siellä sitten jos suinkin mahdollista kaapata joitakin tietoja vihollisen suunnitelmista illaksi. Nyt oli kysymys vain siitä, kuinka saattaisin toimittaa sanomia Arcollille, jos sattuisi jotain ilmoitettavaa? Emme keksineet aluksi mitään keinoa, mutta sitten tulin ajatelleeksi Colinia. Olin totuttanut koiran käskystäni juoksemaan kotiin, sillä metsästysmatkoillani usein sattui, että halusin käydä jossain alkuasukaskylässä, missä koirasta olisi ollut vain vastusta. Niinpä päätin ottaa Colinin mukaan ja tarpeen vaatiessa lähettää sen kotiin tuomaan jotain sanomaa.

Kysyin vielä kapteeni Arcollilta, tiesikö Laputa mitään valmistuksistamme. Arcoll puolestaan oli taipuvainen uskomaan, ettei hän mitään epäillyt. Poliisivoimain komentaminen ja muu liikekannallepano oli tapahtunut mitä suurimmassa salaisuudessa, ja joukot liikkuivat ylätasangolla heimojen alueen ulkopuolella. Sitäpaitsi ovat alkuasukkaat valkoisten toimiin ja hankkeisiin nähden huonoja selvänottajia, sillä he eivät ymmärrä mitä tarkoitamme. Toiselta puolen olivat Arcollin alkuasukasvakoojat hankkineet hänelle erittäin hyviä ja tarkkoja tietoja kafferien liikkeistä. Hän arveli, että koko viidakko alhaalla tasangolla oli hyvin vartioitu, ja että kukaan ei pääsisi läpi ilman passia. Mahdollisesti tehtäisiin poikkeus juuri minuun, kauppamieheen nähden, sillä hänen läsnäolonsa ei voinut herättää kenenkään epäluuloja. Arcollin viimeiset sanat minulle olivat, että kiirehtisin päätäpahkaa takaisin heti kun huomaisin pelin menetetyksi tai joka tapauksessa heti kun olin saanut tietää jotain. »Jos te olette siellä vielä silloin kun sotaretki alkaa, katkaisevat he varmasti kaulanne.» Tunsin tarkoin poliisivartiot vuoristossa, joten tiesin mihin suunnata matkani, jos en voisi päästä takaisin Blaauwildebeestefonteiniin.

Kevyin mielin heitin jäähyväiset Arcollille ja Wardlawille, vaikka koulunopettaja kokonaan kadotti mielenmalttinsa ja vannotti minua heittämään matkani. Juuri kun ajoin alas vuorisolassa, kuulin hevosten kavioiden kapsetta ja kääntyessäni näin valkoisia ratsumiehiä saapuneen kylään. Jätin siis seudun hyvin vartioituna taakseni.

Keskitalven aamu oli kirkas, ja itse olin hyvällä tuulella laskeutuessani ponyllani jyrkkää vuoripolkua alaspäin, Colinin juostessa vierellä. Kuukautta aikaisemmin olin tehnyt saman matkan, mutta aavistamatta silloin mitä tulevaisuus toisi helmassaan. Muistelin hollantilaisia seuralaisiani, jotka nyt olivat karjoineen kaukana alangolla ja tulin ajatelleeksi, mahtoiko heillä olla mitään aavistusta uhkaavasta vaarasta. Koko notkotiellä en nähnyt ainoatakaan inhimillistä olentoa. Tokkimukset räkättivät viidakossa, pari vuorikorppia kierteli ilmassa, ja alituisena seuralaisenani oli virran kohina. Kerran nousin ratsailta juodakseni, ja kun siinä seisoin viherioitsevässä kukkien ja saniaisten täyttämässä laaksossa, viilsi sydäntäni tunne inhimillisestä hulluudesta. Me surkeat ihmisraukat vaanimme täällä toistemme elämää ja omaisuutta, häväisten ja turmellen Jumalan ihanaa maailmaa...

Ajattelin käyttää erästä oikotietä. Umvelosiin välttääkseni Sikitolan kraalia, minkä vuoksi minä joen erottua notkosta ratsastin sen yli ja sitten suoraan pensasmetsään. Kauas en ollut ehtinyt kun huomasin, että jotain oli tekeillä. Oli aivan kuin viikko sitten tuolla ylhäällä. Vaisto sanoi minulle, että pensaisiin oli kätkeytynyt joukko ihmisiä, näinpä joskus vilahduksenkin heistä. Ensiksi luulin, että he aikoivat katkaista tieni, mutta sitten huomasin, että heillä oli kylliksi omissa asioissaan välittääkseen minusta. Tavallaan he kylläkin pitivät minusta vaarin, mutta huomasin kuitenkin pian, etteivät he olleet täällä minun vuokseni.

Aluksi en tästä sen enempää piitannut, mutta kun aika kului ja salaperäinen hääriminen edestakaisin jatkui ympärilläni, tuli ilkeä ollakseni. Nuo viikot Blaauwildebeestefonteinissa väijymisineen olivat tehneet minut hermostuneeksi. Nuo ihmiset eivät varmaankaan tahtoneet mitään pahaa minulle eikä heillä näyttänyt olevan liioin aikaakaan minua varten, mutta siitä huolimatta oli epämiellyttävää liikkua heidän keskellään näkemättä heitä. Se oli melkein samaa kuin kulkea jyrkänteen reunaa pilkkopimeässä. Tunsin hartioitteni nytkähtelevän juuri niillä paikoin, mihin takaapäin ammutun nuolen voisi ajatella tunkeutuvan. Taivas oli sininen ja aurinko säteilevä, mutta minusta tuntui pimeältä kuin yöllä. Saatoin nähdä polun edessäni aivan vapaana, mutta siitä huolimatta olin kuin yövaelluksella vaarojen uhkaamana joka puolelta. Toivoin jo kaikesta sydämestäni, etten koskaan olisi lähtenyt matkaan.

Päivällisen nautin Tagui-nimisellä paikalla. Se oli avonainen ruohon peittämä paikka metsässä, jossa pienenpieni lähde porisi esiin suuren kivimöhkäleen alta, kadotakseen sitten hiekkaan. Istuin ja tupakoin siinä puolen tunnin ajan, tuumiskellen kuinka tässä tulisi käymään. Ilma oli tyyni, mutta lähettyviltä kuulin rapinaa ja salaista liikehtimistä. Kaduin nyt, etten ollut sittenkin mennyt Sikitolan ohi, nähdäkseni millaista nyt oli kraaleissa. Ne olivat varmaankin aivan tyhjät, sillä kaikki nuoret miehet olivat lähetetyt pois. Niin hermostunut olin, että otin esiin muistikirjani ja kirjoitin siihen muutamia pieniä tervehdyksiä äidilleni, sekä kehotuksen viedä ruumiini korjuuseen, ken sen sitten löytäisikin. Mutta sitten minä hätkähdin hieman häpeissäni lapsellisuuksistani ja hyppäsin hevoseni selkään.

Kello kolmen aikaan iltapäivällä ratsastin matalan harjun yli ja sitten tulikin jo näkyviin puodin katto ja pilkahdus Labongon vettä. Tämä virkisti minua, sillä joka tapauksessa tämä merkitsi vaivaloisen ratsastukseni päättymistä. Juuri tässä muuttui pensasmetsä korkeammaksi puita kasvavaksi ja harjun takana tie painui syvään varjoon. Olin hetkeksi unohtanut viidakossa piileksivät olennot ja kun nyt äkkiä viidakosta astui eteeni mies, pysäytin hevosen äkillisellä nykäyksellä.

Hän oli pitkä, ylväsryhtinen alkuasukas. Hän katsahti minuun ja alkoi sitten kulkea rinnallani. Hänen pukunsa oli epätavallinen, sillä hänellä oli jonkinlainen liinavaatenuttu ja vyötäisiltä riippui lyhyt leopardinnahkainen hame. Hänellä ei ollut tavanmukaista ring-kopia (rengastukkaa) vaan hänen hiuksensa levisivät vapaina, ei kuten kafferin villa, vaan pitkänä ja kiharana kuin kuuluisan taiteilijan. Olin kyllä valmistautunut hänen ulkonäölleen, mutta kuitenkin kulki kylmänväristys olentoni läpi. Sillä tunsin kaarevan nenän, syvän säihkyvät silmät ja julman suun, jotka kaikki kuuluivat viholliselleni Kirkcaplen rannalta.

Colin oli hyvin epäluuloinen ja seurasi häntä muristen kintereillä, mutta hän ei kääntänyt päätään.

»Kuuma päivä, Isä», sanoin kafferikielellä, »onko vielä pitkältäkin kuljettava, Isä?»

Hän hiljensi käyntiään, niin että hän joutui aivan käsivarteni luo. »Vain pikkuisen matkaa, baas», hän vastasi englanninkielellä. »Pyrin tuonne kauppaan.»

»Sattuupa hyvin siinä tapauksessa», sanoin, »sillä minä olen juuri liikkeen johtaja. Paljoa ette siellä löydä, sillä se on vasta perustettu, eikä vielä täysin valmiskaan. Olen matkalla katsomaan sitä.»

Hän kääntyi puoleeni: »Nepä olivat huonoja uutisia, sillä olin toivonut saavani siellä jotain syödäkseni. Olen tullut pitkän matkan ja kylminä öinä toivoisi katon päänsä päälle. Voiko baas antaa luvan minulle nukkua yöni liikkeen ulkosuojassa?»

Olin nyt koonnut ajatukseni ja olin valmis näyttelemään sitä osaa kuin olin alottanut. »Kernaasti», sanoin, »te voitte nukkua varastohuoneessa, jos haluatte. Siellä on säkkejä ynnä muuta minkä päällä voi maata, ja se on hyvä paikka ainakin jos yö on kylmä.»

Hän kiitti minua arvokkaasti. Katsellessani hänen komeaa vartaloaan miltei unohdin kaiken muun hänen henkilöllisyyttään koskevan. Papin puvussa hän oli näyttänyt raskaalta, mutta nyt näin, kuinka hieno hänen olemuksensa oli. Hän oli varmasti yli kuusi ja puoli jalkaa pitkä, ja kuitenkaan en tullut ajatelleeksi hänen pituuttaan, sillä niin korkea oli hänen rintansa ja leveät hartiansa. Hän laski kätensä minun satulalleni, ja muistan panneeni merkille, kuinka kapea ja hieno se oli, enemmän muistuttaen ylhäisen naisen kuin miehen kättä. Omituista kyllä herätti hän minussa määrätyllä tavalla luottamusta. »Luulenpa, ettet tule pistämään minua kuoliaaksi», ajattelin. »Sinun pelisi on liian korkeaa alentuaksesi alhaiseen murhaan.»

Puoti Umvelosissa oli aivan sellaisena kuin olin sen jättänyt. Tuossa ikkunanreunuksella oli piiskanikin, jonka olin siihen unohtanut. Ovesta leyhähti vastaan tuoreen öljyvärin raskas haju. Sisällä oli pelkästään tuoleja ja penkkejä, ja nurkassa ne padat ja pannut, jotka olin jättänyt tänne seuraavaa kertaa varten. Avasin kaapin ja otin esiin joitakin tavaroita, avasin sitten makuuhuoneen ikkunan ja palasin takaisin ulos, missä tapasin Laputan kärsimättömänä odottamassa minua auringonpaahteessa.

Osoitin hänelle varastohuoneen, jossa olin luvannut yösijan. Se oli rakennuksen suurin huone, mutta kokonaan kalustamaton. Muutamia tynnöreitä ja pakkauslaatikoita oli yhdessä nurkassa ja tyhjiä säkkejä oli kylliksi makuusijan laittamista varten.

»Olen juuri teenjuontihankkeissa», sanoin Laputalle. »Jos teillä on ollut pitkä matka, niin ehkäpä kuppi teetä maistuisi, vai kuinka?»

Hän kiitti, ja minä tein tulen ja panin vesikattilan kiehumaan. Sitten katoin pöydälle korppuja, sardiineja ja hilloa. Minun tehtäväni oli nyt näytellä narrin osaa, ja luulenpa onnistuneeni verrattomasti. Punastun vielä tänä päivänä muistaessani kaikkia tuhmuuksia mitä puhuin. Ensiksi istutin hänet vastapäätäni pöydän toiselle puolen, teko, johon ei ainoakaan valkoihoinen koko maassa olisi alentunut. Sitten puhuin hänelle miltei lempeästi, että olin aivan hurmaantunut alkuasukkaisiin heidän rehtiytensä vuoksi ja senvuoksi että he olivat paljon parempaa väkeä kuin seudun valkoiset törkimykset. Kerroin että olin juuri tullut Englannista ja että uskoin värillisten tarvitsevan samat oikeudet kuin valkoisillakin on. Luulenpa, Jumala paratkoon, puhuneeni sellaistakin, että toivoin saavani elää sen päivän, kun Afrika jälleen kuuluisi alkuperäisille isännilleen.

Hän kuunteli minua järkkymättömän tyynesti; ja hänen vakavat silmänsä tutkivat minua ilme ilmeeltä. Haluan lisätä vielä, että hän söi vankasti ja joi kolme kuppia väkevää teetä, jota olin valmistanut. Annoin hänelle vielä sikaarin, jonka olin saanut eräältä hollantilaiselta farmarilta, joka kokeili sikaarinvalmistuksella. Ja koko ajan lörpöttelin kaikenmoista itsestäni ja mielipiteistäni. Sanoin viipyväni vain yön puodissa ja jo huomenna matkustavani takaisin Blaauwildebeestefonteiniin ja sitten Pietersdorpiin hakemaan uutta varastoa. Lopuksi huomasin, ettei hän enää välittänyt kuunnella mitä sanoin. Hän oli päässyt selville, että olin täydellinen narri. Sensijaan hän katseli Colinia, joka oli ovella nukkuvinaan, vaikka toinen silmä oli tiukasti kiinnitettynä vieraaseen.

»Teillä on kaunis koira», hän sanoi.

»Niin kyllä», yhdyin viimeisellä voimainponnistuksella — »se on kyllä kaunis katsella, mutta siltä puuttuu kaikki sisu. Mikä rakki hyvänsä saa sen heiluttamaan häntää. Ja sitten on eläin kauhean tyhmä niin ettei se osaa löytää edes kotiin itsekseen. Olen jo tuuminut päästä eroon siitä.»

Laputa nousi ja hänen katseensa osui koiran selkään. Näin, että hän kiinnitti huomionsa karvan vastasuuntaiseen kasvuun selässä ja huomasin, ettei hän ollut arvosteluihini nähden samaa mieltä.

»Ruoka teki minulle hyvää, baas», hän sanoi. »Jos haluatte kuunnella minua, voin palkita kestiystävyytenne hyvällä neuvolla. Te olette vieras täällä. Levottomat ajat ovat tulossa, ja jos haluatte seurata neuvoani, niin palatkaa vuoristoon.»

»En käsitä mitä tarkoitatte», sanoin onnistuen saamaan kasvoilleni iloisen tyhmyri-ilmeen. »Mutta kyllä palaan vuoristoon heti ensi töikseni huomenna. En viihdy täällä tasangolla.»

»Olisi viisaampaa, jos lähtisitte jo tänä iltana», hän sanoi uhkan vivahdus äänessään:

»Ei, sitä en voi tehdä», sanoin ja aloin laulaa erästä renkutusta:

»Kotona on kyllä hyvä, hei, mut kotiin ei mennä yöllä, ei!»

Laputa kohautti hartioitaan, kiipesi Colinin yli joka pyristeli itseään ylös, ja meni ulos. Kaksi minuuttia myöhemmin kun katsoin ikkunasta, oli hän jo hävinnyt.

IX.

KAUPPAPUOTI UMVELOSISSA.

Istuuduin tuolille ja ajattelin tilannetta. Laputa oli mennyt, mutta palaisi ennemmin tai myöhemmin Henriquesin kanssa. Jos halusin elää seuraavaan päivään, täytyi minun voida saada heidät molemmat vakuutetuiksi vaarattomuudestani. Laputalla ei luultavasti ollut mitään epäilyksiä asiasta, mutta Henriques tuntisi varmasti entisen matkatoverinsa, eikä minulla ollut minkäänlaista halua antaa tuon keltaisen roiston tutkia luonnettani. Vain yksi keino oli olemassa, — minun täytyisi teeskennellä olevani sikahumalassa. Koko talossa ei ollut tippaakaan väkijuomia, mutta löysin lopuksi tyhjän whiskypullon, joka oli puolillaan denaturoitua spriitä, ja sen avulla minun onnistui täyttää huone huonon whiskyn hajulla. Muuhun nähden oli minun pakostakin luotettava vaatimattomiin näyttelijälahjoihini.

Edellyttäen, että välttäisin heidän epäluulonsa, oli minun löydettävä sopiva paikka kuunnellakseni heidän neuvotteluaan, joka tulisi tapahtumaan varastohuoneessa. Mutta se ei ollut helppoa. Ainoastaan huoneen katossa oli yksi ikkuna ja oven he tietysti sulkisivat huolellisesti. Voisinhan tosin piiloutua huoneessa olevien tynnörien taakse, mutta, paitsi että he varmasti tutkisivat huoneen joka nurkan ennen neuvotteluaan, oli aivan varmaa, että he haluaisivat olla varmoja minun olostani talon toisessa päässä.

Äkkiä muistin sitten itse puodin alla olevan kellarin. Sinne pääsi nostettavan luukun kautta myymäläpöydän takaa ja varastohuoneessa oli toinen samanlainen luukku. Olin tosin unohtanut millä kohtaa jälkimmäinen oli, mutta toivoin, että se olisi juuri tyhjien tynnörien alla. Suljin ulko-oven, nostin luukkua ja hyppäsin alas kellariin, joka oli tilapäisesti pohjattu vihreillä tiileillä. Valaisten tietä tulitikulla minä konttasin toisen luukun luo ja koetin nostaa sitä. Se ei liikahtanut, mistä arvasin, että sen päällä oli tynnöreitä tai muuta tavaraa. Senvuoksi menin varastohuoneeseen ja huomasinkin, että raskas tavaralaatikko oli luukun toisen puoliskon päällä. Työnsin sen syrjään ja kohotin luukkua hiukan verran raolleen, jotta voisin kuunnella sen kautta ja järjestin sitten kaikenlaista romua luukun päälle, niin ettei kukaan voisi aavistaakaan sen olemassaoloa. Kun arvelin, että liittoutuneilla pitäisi olla jotain istuinta työnsin pari laatikkoa hieman etualalle, jotta he eivät rupeaisi liiaksi penkomaan huonetta.

Kun kaikki oli selvää, palasin puotiin ja alotin uudelleen pukeutumiseni. Jo kellarissa olin tullut aika likaiseksi ja nyt ryvetin kasvojani vielä lisäksi. Tukkani oli sangen pitkä ja kun nyt työnsin sormeni sen läpi oli se kukonheltan näköinen. Sitten jaoin spriin ympäri huonetta niin että haju varmasti tuntuisi. Osan sitä poltin, osan kaasin myymäläpöydälle, huuhdoin käteni siinä ja liotin vaatteitanikin. Viidessä minuutissa olin saanut huoneen haisemaan kamalammin kuin pahin kyläkapakka. Otin vielä kauluksen pois, ja kun nyt katsoin peiliin, näin siinä rentun perikuvan, joka olisi sopinut erinomaisesti lauantai-iltana kapakkaa koristamaan.

Aurinko oli jo ehtinyt laskea, mutta en huolinut sytyttää valoa. Oli täysikuun aika — Laputa oli varmaan juuri senvuoksi valinnut tämän yön — ja tunnin kuluttua tulisi se valaisemaan maailmaa loihdutulla hohteellaan. Minuutin minuutin jälkeen istuin myymäpöydällä ja odotin. Tunnustan, että odotusaika koetteli aika tavalla rohkeuttani. Hommailuni aikaisemmin olivat poistaneet hermostuneisuuden, mutta toimettomuus pani minut jälleen pelkäämään. Pitihän Laputalla tänä yönä olla vielä tarpeeksi puuhaa viipyäkseen näin kauan.

Ponyni oli pienessä vajassa, jonka olimme rakentaneet vastapäätä puotia. Saatoin kuulla sen tömistelevän ja pärskyttelevän, kovempaa kuin sammakot jaksoivat kurnuttaa Labongon rannassa. Mutta nyt tunkeutui toinen ääni korviini — kavioiden kapsetta ja ohjasten läiskettä. Hetkeksi se lakkasi kuulumasta, mutta sitten kuulin jo puhetta. Ratsastajat olivat sitoneet hevosensa erääseen puuhun ja tulivat nyt käyden lähemmä.

Ojennuin tiskille tyhjä whiskypullo toisessa kädessä, ja silmät kiinnitettyinä ovenrakoon, josta tummansininen hämärä tunkeutui sisään. Rako pimeni kun kaksi miestä katsoi siitä sisälle. Colin murisi myymäpöydän alla, mutta pidin sitä tiukasti kiinni niskasta.

»Halloo», minä sanoin, »eikö siellä olekin musta ystäväni? Pahuksen ikävää, mutta whisky on lopussa. Tyhjä, kuten näette, vaikka kuinka kuristaisi», ja typerästi nauraen käänsin pullon ylösalaisin.

Laputa sanoi jotain mitä en ymmärtänyt. Henriques naurahti ilkeästi.

»On parasta, että teemme hänet äänettömäksi», hän sanoi. He tuntuivat väittelevän ja Laputa selvisi voittajana. Ovi sulkeutui, ja avain jonka olin jättänyt oveen, väännettiin kiinni.

Odotin viisi minuuttia antaakseni heille aikaa mennä varastohuoneeseen alottamaan neuvottelun. Sitten avasin luukun, laskeuduin varovasti kellariin ja ryömin toiseen päähän. Heikko valojuova näkyi raollaan olevasta luukusta. Järjestin itselleni korokkeen kellarin permannolle jääneistä tiilistä, niin että näin suoraan raosta huoneeseen. Saatoin nähdä, että molemmat miehet istuivat juuri niillä laatikoilla, jotka olin varannut heille. Heidän välissään oli lyhty ja Henriquesillä oli pullo, mistä hän silloin tällöin otti kulauksia.

Hän otti nyt esiin jotain ja näytti sitä toiselle.

»Sotasaalista», hän sanoi. Olen antanut Sikitolan väen avata tulen. He tarvitsivat sitä päästäkseen innostumaan. Nyt he ovat yhtä kiihkeitä kuin umboonit.»

Laputa teki jonkin kysymyksen.

»Ne olivat vain hollantilaisia, jotka olivat Kovdovin luona karjalaumoineen. Ei kannata olla hentomielinen. Luuletteko todellakin, että nuo omahyväiset narrit suostuisivat sovitteluihin? Ellei tätä olisi tapahtunut, olisivat he nyt hevosineen vuoriston toisella puolella, varottamassa kaikkia, joita tapaisivat. Sanoinhan sitäpaitsi, että Sikitolan väki tarvitsi kiihoketta. Coetzeen, tuon vanhan sian, pistin minä itse lävitse. Hän yllytti kerran koiriansa kimppuuni ja minä en koskaan unohda erästä loukkausta.»

Laputa ei varmaankaan hyväksynyt tätä, koska Henriques korotti ääntään.

»No, hoitakaa sitten asia kuten tahdotte», hän huusi, »mutta älkää syyttäkö minua, jos koko jutusta tulee pannukakku. Hitto vieköön, mies, luuletteko todella, että tulta voi sytyttää kurnaalilla? Jos kaikki menisi nyt minun tahtoni mukaan, niin menisimme heti pistämään puukon tuohon juopporattiin viereisessä huoneessa.»

»Hänestä ei ole mitään vaaraa», Laputa vastasi. »Annoin hänelle tilaisuuden pelastaa henkensä, mutta hän nauroi minulle. Hän ei pääse pitkälle kotimatkallaan.»

Tuo kaikki oli varsin mielenkiintoista kuultavaa, mutta minulla ei ollut aikaa ajatella itseäni. Olin aivan hurjana raivosta tuota murhanhimoista keltaista roistoa kohtaan. Laputaa kohtaan en tuntenut mitään vihaa, sillä hän oli rehellinen vihollinen, joka pelasi puhdasta peliä. Sormissani syyhysi päästäkseni portugalilaisen — tuon kaksinkertaisen rotunsa kavaltajan — niskaan. Kun ajattelin vanhoja kunnon ystäviäni, jotka nyt väkineen makasivat viidakossa teurastettuina, tunkivat palavat kyyneleet silmiini. »Rakkaus karkoittaa pelon», sanoo Raamattu, mutta — kaikella kunnioituksella sanottuna — sen tekee myös viha. En mistään hinnasta enää olisi halunnut luopua leikistä. Vain yhtä pyysin: että Jumala hyvyydessään sallisi minun selvittää tilini Henriquesin kanssa.

Pelkään että osa keskustelua meni ohi korvieni, sillä niin olin raivoni valloissa. Kun jälleen rupesin kuuntelemaan, olivat he syventyneet suunnitelmiinsa. Heidän edessään oli karttoja ja Laputa näytti kaunismuotoisella sormellaan tietä. Koetin teristää kuuloani, mutta saatoin erottaa vain pari nimeä. Nähtävästi he aikoivat viipyä tasangolla, kunnes olivat menneet Pikku Labongon ja Letaban yli. Olin kuulevinani viimeksimainitun ylimenopaikan nimen. Se oli jokin Dupree Drift. Myöhemmin kävi heidän keskustelunsa helpommin käsitettäväksi, sillä Laputa selitti juuri aseman. Kaikki voimat lähtisivät yhtäaikaa tasangolta, marssisivat vuoristoon Suuren Letaban laaksoa pitkin, ja ensimmäinen pysähdys tapahtuisi eräällä paikalla, jonka nimi on Inandan Kraali, missä eräs vuoriniemeke ylätasangolla pistää parin huipun väliin, joiden nimet ovat Wolkberg ja Molnberg (Pilvivuoret). Kaikki tämä oli hyvin selvää ja nimet painuivat mieleeni kuin leima vahaan.

»Sillä välin», sanoi Laputa, »me kokoonnumme Ntabakaikonjwassa. Sinne on runsaan kolmen tunnin ratsastus.»

»Missä kummassa saattoi Ntabakaikonjwa olla? Se oli varmastikin alkuasukasten antama nimi Rooirandille, sillä ei ollut luultavaa, että Laputa käyttäisi hollantilaista nimeä pyhästä paikastaan.

»Mitään ei ole unohdettu. Miehet saavat kokoontua kallioitten alapuolella, vain johtaja ja suuret päälliköt saavat tulla Käärmeen Paikalle. Portti on hyvin vartioitu, eikä kenkään pääse sisälle ilman tunnussanaa, jona on 'Immanuel', s.o. »Jumala kanssamme'.»