Part 16

Bruderstromin luokse, siinä missä nyt olin, oli sijoitettuna 200 poliisimiestä, 63 basuto-sissiä erään Stephen nimisen miehen johdossa, joka syntyjään oli puoleksi alkuasukas ja tavoiltaan kokonaan, sekä kolme farmarikomennuskuntaa, jokainen niistä noin 40 miehen vahvuinen. Nämä komennuskunnat olivat oikeastaan komppanioita Pohjois-Transvaalin vapaaehtoisjoukoista, ja ne olivat pitäneet vanhan nimen ja myöskin jotain näiden joukkojen vähemmän tiukasta muodosta. Edelleen oli täällä kaksi patteria vapaaehtoisesta tykistöstä, molemmissa neljä tykkiä, mutta ne olivat Pilvivuorten länsireunalla, seuraten Beyersin historiallista esimerkkiä. Pari säännöllisten joukkojen rykmenttiä oli tulossa Pietersdorpista, mutta ne eivät tulisi perille ennenkuin seuraavana aamuna, jolloin ne jatkaisivat matkaa suoraan Pilvivuorille liittyäkseen siellä tykistöön. Pitkin vuoristoa oli strategisesti tärkeisiin paikkoihin sijoitettu poliisiosastoja mukanaan alkuasukassissejä ja Blaauwildebeestefonteiniin oli sijoitettu melko vahvoja voimia kahden kenttätykin kanssa, koska pelättiin, että toinen kafferiarmeija voisi ehkä marssia sitä tietä Inandan Kraaliin. Wesselburgissa tasangolla oli vahva poliisipatrulli ja pitkin tietä täydellinen järjestelmä pieniä patrulleja, mukanaan varsin runsaasti basutosissejä. Mutta niin hyvin kuin tie olikin vartioitu, ei se ollut kokonaan suljettu, sillä Arcollin joukot olivat vain osa hänen siirtomaa- ja vakoilupoliisistaan. Minun oma kokemukseni osoitti, kuinka helppoa oli päästä poliisivartioiden ohi.

Laputalla ei ollut liikoja aikoja ja senvuoksi hän varmaan koettaisi päästä tien yli mahdollisimman läheltä. Tärkeintä Arcollille senvuoksi oli vartioida Letaban solan ja Bruderstroomin välistä linjaa. Osasto parhaita ratsupoliiseja ohjasi matkansa kiivasta vauhtia solaa kohti ja heidän perässään hajaantuivat muut pitkin tietä. Farmarit vartioivat muuatta kohtisuorassa päätietä vastaan olevaa väliä estääkseen pakoyritykset vasemmalla sivustalla. Basutosissit lähetettiin metsiin etuvartioina tuomaan tietoja, jos jotain epäilyttävää näyttäytyisi. Lopuksi otti eräs poliisipatrulli, mukanaan alkuasukasvakoilijoita, haltuunsa tien siihen osaan Letabaa, missä on ylimenopaikka. Sitä nimitetään Main Driftiksi ja löytyy kartallakin. Alkuasukkaiden ensimmäisenä tehtävänä oli löytää Laputan olinpaikka ja sitten estää häntä pääsemästä eteläänpäin, kukkuloiden ja metsien muodostamasta kolmiosta Machudi-laaksoon, tien ja Letaban välillä. Jos hän epäonnistui siellä, hänen täytyisi koettaa mennä Letaban yli kaalamon alapuolelta ja sitten pyrkiä tien yli kaalamon ja Wesselburgin välillä. Kun Arcollilla ei ollut tarpeeksi väkeä vartioimaan koko linjaa, saattoi hän, jos Laputa kerran tulisi ajetuksi kahlauspaikan alapuolelle, muuttaa miehensä kauemmas etelään. Luonnollisesti oli erittäin tärkeää määritellä Laputan olinpaikkaa, ja tässä tarkoituksessa lähetettiin alkuasukasvakoojia liikkeelle. Oli olemassa mahdollisuuksia Laputan kiinnisaamisesta, mutta Arcoll tiesi liiankin hyvin hänen ihmeteltävän vainunsa, hänen paikallistuntemuksensa sekä hänen suuret ruumiinvoimansa, ollakseen lainkaan varma asiastaan.

Minuuttiakaan liian aikaisin ei oltu liikkeellä. Poliisin etujoukot ratsastivat suoraan erään kafferin päälle, jonka Laputa oli jo ennättänyt lähettää tutkimaan, oliko tie selvä. Kaksi minuuttia myöhemmin Laputa olisi ollut tien toisella puolella ja päässyt käsistämme, sillä Letaban metsäisissä seuduissa ei häntä mitenkään olisi voitu tavoittaa. Kun kafferi näki meidät, sukelsi hän takaisin ruohikkoon tien pohjoispuolella, mikä osoitti, että Laputa vielä oli siellä.

Tämän jälkeen ei vähään aikaan tapahtunut mitään. Poliisi ennätti kahlaamolle ja koko tie sen itäpuolella joutui tarkan vartioinnin alaiseksi. Ne komppaniat, jotka huolehtivat sivustasta, muodostivat ketjun pohjoisella suunnalla olevan poliisiosaston kanssa ja venyttivät sitä sitten hitaasti linnoitukseen päin vuoristossa. He eivät tavanneet ketään ja Arcoll saattoi siitä päättää, että Laputa oli mennyt vuoristosta alaspäin metsäalueelle.

Jos basutomiehet olisivat olleet harjaantuneempia metsänkävijöitä, olisimme saaneet parempia tietoja. Mutta he kun asuvat paljailla vuoriseuduilla, he joutuvat jonkunverran neuvottomiksi metsässä. Parhaimmat heistä olivat ’yliloikkareita’ Mpefusta ja nämä lähettivät nyt sanoman — tavalla jonka vain Arcoll tunsi — että viisi kafferia oleskeli metsässä peninkulman verran Main Driftin pohjoispuolella. Kello oli nyt kymmenen ja kuu nousi. Nuo viisi etääntyivät sitten toisistaan, ja tiedonannot tulivat hiukan epäselviksi. Mutta sitten päästiin Laputan jäljille, joka oli pisin noista viidestä, Suuren Letaban rantaäyräällä noin kaksi peninkulmaa Main Driftin eteläpuolella.

Nyt oli kysymys siitä, kuinka hän aikoi päästä joen yli. Arcoll piti itsestään selvänä, että hän uisi joen yli ja sitten pyrkisi Main Driftin ja Wesselburgin väliselle tielle. Mutta tässä otaksumassa hän ei tehnyt täyttä oikeutta vastustajansa viekkaudelle. Laputa oli täysin selvillä, että meidän oli mahdotonta vartioida koko maapuolta, mutta tiesi myöskin, että joki antoi tilaisuuden halkaista maan kahtia ja keskittää voimat toiselle tai toiselle puolelle. Tästä johtui, että hän ei lainkaan mennyt Letaban yli, vaan ryhtyi tekemään pitkää kiertomatkaa takaisin vuoristoon. Eräs hänen kaffereistaan ui virran yli ja kun Arcoll sai tästä tiedon, hän alkoi vetää etuvartioita sieltä alemma tielle. Mutta juuri tällä hetkellä pääsivät Mpefun miehet perille Laputan valeliikkeestä ja kääntymisestä vasempaan. Arcoll antoi nyt suurella kiireellä vastamääräyksen ja jäi jännityksellä odottamaan Main Driftin luo.

Koko suunnitelman pelastivat farmarit ylhäällä vuoristossa. He sytyttivät tulia ja panivat Laputan uskomaan, että siellä oli muka kokonainen armeija. Hän ei uskaltanut Machudin laaksoon eikä Letsitelan luo, vaan vetäytyi pohjoiseen päin pikku-Letaban laaksoon. Se nopeus, jolla hän matkaa teki, oli hämmästyttävä, mutta olikinhan hänellä pelissä panoksena keisarikunta. Hänellä oli vankka ruumis, joka oli karaistunut pitkillä matkoilla. Kun nyt kartasta vertailen sitä matkaa, jonka minä suunnattomalla vaivalla tein Dupreen kahlaamolta Machudiin, niihin taipaleihin, jotka Laputan jalat tuona yönä kantoivat, on ihailuni tuota miestä kohtaan rajaton.

Keskiyön paikkeilla hän oli varmaankin mennyt Letsitelan yli, mutta tässä hän teki vakavan virheen. Jos hän olisi koettanut nousta jollekin lähinnä olevalle huipulle, hän olisi päässyt ylätasangolle ja joutunut Inandan Kraaliin vielä ennen päivänkoittoa. Mutta nyt hän antoi farmarikomppanioille liian suuren merkityksen ja piti suuntaa pohjoiseen, jossa hän luuli vartioinnin olevan heikompaa. Noin kello yhden aikaan Arcoll päätti, väsyneenä toimettomuuteen ja huomaten erehtyneensä Laputan taktiikan suhteen, tehdä rohkean leikkauksen. Hän lähetti puolet poliisivoimastaan vuoristoon farmarikomppanioitten vahvistukseksi ja määräsi nämä asettumaan yhteyteen Blaauwildebeestefonteiniin sijoitettujen vartiojoukkojen kanssa.

Vähän jälkeen kello kahden tuli ensimmäinen tiedonanto. Henriquesin oli onnistunut päästä tien yli kolme peninkulmaa Main Driftistä itään. Varmaankin hän oli lähtenyt kraalista aikaisemmin yöllä ja koettanut kulkea tien yli kauempana lännessä, mutta oli joutunut patrullien eteen. Main Driftin itäpuolella, missä poliisivartioita oli harvemmassa, onnistui hän, mutta ei päässyt pitkälle, sillä pian basutosissit pääsivät hänen jäljilleen. He ilmoittivat asiasta Arcollille, joka heti käsitti, kuka vaeltaja oli. Valkoisia miehiä hän ei uskaltanut lähettää pois, mutta hän antoi erään sissijoukon seurata Henriquesin jälkiä. Nämä seurasivat häntä Dupreen kaalamolle saakka, missä hän kulki joen yli ja asettui nukkumaan tien reunustalle, sissien pitäessä hänen tietämättään seuraa hänelle. Hän oli hiottu konna, tämä Henriques, voidessaan asettua nukkumaan juuri sillä paikalla, jossa vähää aikaisemmin oli tehnyt murhan.

Aamuvarhaalla Laputa oli Pikku-Letaban laakson korkealla äyräällä lähellä Mpefun kraalia. Hän hankki jotain syötävää eräästä asumuksesta ja jatkoi heti matkaa metsää kasvavaa kukkulajonoa pitkin, joka pistää ulos ylätasangosta. Hän oli varmasti väsynyt, sillä muutoin hän ei olisi kiivennyt aivan suoraan eräälle farmarien vartiopaikalle. Oli hiuskarvan varassa, ettei hän joutunut vangiksi, mutta hänen onnistui pelastua perääntymällä nopeasti linnoituksen luota. Tiedonnannoista päättäen hän oli sitten vetäytynyt eteläänpäin tiheämpään metsään ja siellä jälleen kääntynyt pohjoiseen päin Blaauwildebeestefonteinista. Senjälkeen hänen liikkeistään ei ole täyttä selvyyttä. Hänet nähtiin Pikku-Labongon luona mutta huomattuaan vartioketjun Blaauwildebeestefonteinin luona hän varmaankin tuli vakuutetuksi, ettei edes villikana voisi päästä läpi sitä tietä. Seuraava tiedonanto minkä saimme ilmoitti, että hän oli kohdannut Henriquesin.

Päivän koitossa Arcoll, joka tiedonantojen kautta tunsi Laputan retket pääpiirteittäin, päätti ryhtyä hyökkäämään. Farmarit, jotka olivat saaneet Pietersdorpista kolmen komppanian suuruisen vahvistuksen, pysyivät paikoillaan ylätasangolla, mutta poliisivoimat valtasivat nyt Suuren Letaban alueen. Arcollin suunnitelmana oli vartioida tätä jokea sekä sen ja Labongon välistä pitkää maakaistaletta. Hän sai nyt tiheään vahvistusjoukkoja, ja ratsupatrullit saattoivat vaikeudetta estää kaikki pakenemisyritykset Wesselburgin itäpuolisella sivustalla.

Tästä johtui, että Laputan ajautuessa yhä itäänpäin vuoristosta, Henriques kulki pohjoiseen, ja niin heidän tiensä yhtyivät. Olisin kernaasti halunnut olla todistamassa heidän kohtaustaan. Nyt jos koskaan piti Laputan ymmärtää, mitä pyöri Henriquesin mielessä. Kuvittelen, että Henriques oli matkalla Rooirandin luolaan. Mitä tulee Laputaan, oli hänen tarkoituksensa päästä Portugalin alueelle, tehdä siellä laaja kaarros ja yhtyä sitten joukkojensa kanssa jossain leirin ja Amsterdamin välillä.

Päivällisen aikaan nähtiin molemmatkin Blaauwildebeestefonteinin ja Lebombon välisellä tiellä. Siellä heidät pidätti Arcollin uusi vartioketju, joka oli Letaban ja Labongon välillä. Tämä pakotti heidät uudestaan pohjoiseen ja heidän oli nyt uitava viimeksimainitun joen yli. Sieltä kauas itään Rooirandiin, missä Portugalin raja kulkee, on maa avointa, aaltomaista kukkulaseutua, kasvaen vain harvaa metsää notkopaikoissa. Tällainen maasto ei tarjonnut paljoakaan suojaa pakeneville, minkä he myös saivat kokea. Sillä nyt oli Arcoll muuttanut voimansa lentäviksi eskadrooneiksi. Ne vartioivat ei vain linjoja, vaan koko seutua. Nyt jälleen oli Laputalla vain verraton vainunsa ja voimakas ruumiinsa apunaan ollakseen joutumatta vangiksi puolen tunnin sisään. He kulkivat entisiä jälkiään takaisin, uivat jälleen Labongon yli ja painuivat tiheään metsään Blaauwildebeestefonteinin tien pohjoispuolella. Basutosissit, niin mainioita kuin olivatkin avoimessa maastossa, kadottivat nyt jälleen jäljet. Laputa ja Henriques narrasivat heitä, niin että vainoojien painuessa länteenpäin, luullen pakolaisten aikovan Majinjen kraaliin, nämä olivatkin todellisuudessa menneet Labongon yli ja ohjasivat nyt askeleensa Umvelosiin.

Kaiken tämän sain tietää jälkeenpäin, sillä sen tapahtuessa makasin syvässä tiedottomuuden tilassa Arcollin teltassa. Vihollisiani ajettiin takaa kuin peltokanoja, ja minä sain korjata siis hedelmät neljä päivää kestäneistä vaivoista ja hirmuista. Metsästäjät olivat joutuneet riistaksi, pyörä oli kääntynyt ja David Crawfurdin kärsimykset korvattiin runsain määrin.

Nukuin kello yhteen, seuraavan päivän päivälliseen saakka. Kun heräsin tuntui teltta kuumalta kuin leivinuuni kirkkaan keskipäiväauringon helottaessa. Voin nyt paremmin, mutta jäsenet olivat jäykät ja hellät, ja minua janotti sietämättömästi. Lähellä oli vesikorvo ja tinakuppi; join useita kertoja peräkkäin. Senjälkeen paneuduin jälleen pitkälleni, sillä olin vielä hyvin väsynyt.

Mutta toinen uneni ei ollut samanlainen kuin ensimäinen. Minulla oli koko ajan villejä, houreisia mielikuvia. Tuskin olin sulkenut silmäni, kun jouduin toiseen maailmaan ja aloin elää ja toimia siinä. Koko tasankomaa pensasmetsineen oli edessäni ja minä katselin sitä kuin olisin ollut ylhäällä pilvissä. Oli keskipäivän aika ja hiekka säkenöi kuumuuttaan. Pensastoissa näin varovaisia liikkeitä, pukki pisti sieltä päänsä esiin, paanu-eläin vaelsi juhlallisesti ruohistossa, krokodiili ryömi liejupenkkaa myöten jokeen. Ja sitten näin selvästi Laputan vaeltavan itää kohti.

Unessa en lainkaan ajatellut Arcollin toimenpiteitä. Vain Laputa oli ajatuksissani. Hän kulki kuin olisi ollut väsynyt, mutta kuitenkin hyvää vauhtia ja päätään hän käänsi alituisesti kuin villi eläin, joka vainuaa tuulen mukana vaaran. Epäselvästi olin myös näkevinäni hänen läheisyydessään jotain tummaa varjoa. Hänen kaulansa oli paljas, mutta tiesin mitä hänen pussissaan oli kätkettynä.

Hän pysähtyi, kääntyi länteen, enkä sitten nähnyt häntä enää. Maailma siellä alhaalla näytti aivan hiljaiselta, ja minä kiinnitin siihen yhtä tarkan huomion kuin olisin ollut lentäjä, joka etsii laskupaikkaa. Pitkään aikaan en nähnyt mitään, mutta sitten huomasin jotain liikettä eräässä joen lähellä olevassa pensaassa: helmikana lensi sieltä ensin kuin poispelotettuna ja sitten pukki syöksyi esiin. Siitä päätin että Laputa oli siellä.

Kun sitten katsoin jokea, näin vedessä pään — ei, näin kaksi päätä, toisen jonkun verran toisesta jälessä. Ensimmäinen uijista nousi maihin toisella rannalla ja tunsin hänet Laputaksi, toinen oli lyhyempi ja pienempi, ja minä tiesin että hän oli Henriques.

Muistan ilostuneeni siitä, että nuo kaksi olivat kohdanneet toisensa. Nyt ei Henriques pääsisi pakoon. Joko Laputa pääsisi selville totuudesta ja tappaisi hänet tai minä saisin itse hänet kiinni ja kostoni suoritetuksi. Joka tapauksessa hän oli nyt kafferien rajapyykkien ulkopuolella ja kulki omissa asioissaan.

Seurasin heitä tarkoin, kunnes he pysähtyivät erään puretun rakennuksen lähellä. Varmaankin se oli minun Umvelosiin rakennuttamani kauppapuoti. Tämä huomio pani minut epäilemään, että Laputa ja Henriques olivat matkalla Rooirandiin!

Heräsin äkkiä otsa hiessä ja vieläkin kuumeisena, sillä hampaani kalisivat. Mielessäni olin täysin selvillä siitä, että Laputa ja Henriques pian olisivat luolassa.

Oli olemassa kaksi mahdollisuutta: joko Henriques tappaisi Laputan, ottaisi haltuunsa rubiinit ja olisi pian Mozambiquessa, ennenkuin ehtisin perille — tai voittaisi Laputa taistelussa ja itse päättäisi niiden kulta- ja timanttiaarteiden kohtalosta, jotka oli koottu luolaan. Jos hänen tarvitsi pelätä tappiota, tiesin, että hän upottaisi jalokivet Labongon pohjaan, ja kaikki minun vaivani olisivat menneet hukkaan. Nyt olin unohtanut kaiken isänmaallisuuden. Tällä hetkellä ei maan kohtalo tuntunut minusta miltään, ja ajatus siitä, että Laputa oli eristettynä armeijastaan ei tyydyttänyt minua. Ainoana ajatuksenani oli, että aarre joutuisi kadoksiin, aarre, jonka edestä olin pannut alttiiksi elämäni.

On olemassa eräänlaista rohkeutta, joka syntyy harmista ja laskuvirheistä. Olin luullut, että yritteliäisyyteni oli lopussa, mutta nyt huomasin, että menneet kärsimykseni eivät olleet kyenneet tukahuttamaan uutta intohimoani. Levottomuuteni oli niin suuri, että se ei suonut minulle hetkenkään rauhaa. Nousin ylös, ja pitäen kiinni vuoteesta horjuin telttatuolin luo. Kyllä olin heikko, mutta en niin heikko, etten kykenisi tekemään viimeistä ponnistusta. Tunne siitä, että olin tehnyt jo niin paljon ja kuitenkin epäonnistunut, teki minut aivan hulluksi.

Eräässä telttapaalun koukussa riippui pieni peilinpalanen, jota Arcoll käytti parranajossa. Sain siinä näkyviin vilauksen kasvoistani. Ne olivat valkoiset ja uurteiset, siniset pussit silmien alla. Lääkäri oli pessyt minut edellisenä iltana, mutta hänen ei ollut onnistunut saada pois kaikkia retkieni jälkiä. Erityisesti kiinnitin huomioni veriläikkään vasemmassa ohimossa. Muistan saaneeni sen vuohen verellä täytetystä kannusta tuona yönä luolassa.

Luulen että juuri tuo veriläikkä ratkaisi asian. Tahdoinpa tai en, niin minä olen leimattu samalla merkillä kuin Laputan miehet. Valittavanani oli: joko pelata peli loppuun tai olla tuntematta koskaan maailmassa rauhaa. Viimeiset neljä vuorokautta olivat saaneet minut vanhenemaan hyvin nopeasti.

Löysin erään Arcollin saapasparin, tilavat ja kuluneet, mutta niihin pistin haavoilla olevat jalkani. Sitten ryömin ovelle ja huusin erästä poikaa tuomaan hevoseni. Muuan basuto tuli esiin ja säikähtäen ulkonäköäni kiiruhti hakemaan kimoa. Aika oli jo kulunut pitkälle iltapuolella. Oli suunnilleen sama aika kuin päivää ennen paetessani Machudista. Bruderstroomin leiri oli aivan tyhjä, lukuunottamatta sisäänkäytäville asetettuja vahtisotilaita. Huusin luokseni ainoan valkoihoisen minkä näin ja kysyin häneltä Arcollia. Hän vastasi, ettei mitään uusia tietoja ollut saapunut, mutta että patrullit edelleen vartioivat tietä aina Wesselburgiin saakka, ja tästä saatoin päättää, että Arcoll oli saanut levittää ajojahtiaan laajalle metsiin. En halunnutkaan tavata häntä juuri nyt ja vielä vähemmän halusin, että hän tapaisi Laputan. Lähdin nyt ratsastamaan yksityisasioissani, enkä halunnut keitään auttajia.

Joku tarjosi minulle kupin väkevää kahvia, jota en kuitenkaan saanut kurkusta alas, ja auttoi minut sitten satulaan. Kimo oli levännyt ja otti heti hyvän vauhdin lähtiessäni lyhyttä neliä ratsastamaan pölyistä tietä. Koko maailma lepäsi hiljaisena ja kullankimmeltävänä iltapäivän auringossa.

XX.

NÄEN HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ JOHN LAPUTAN VIIMEISEN KERRAN.

Pimeä lankesi, ennenkuin kerkisin Letaban solaan. Olin kohdannut useita patrulleja, mutta harvat niistä puhuttelivat minua, eikä ainoakaan yrittänyt pysäyttää minua. Muutamat ehkä tiesivät ken olin, mutta paremminkin luulen, että ulkonäköni mykistytti heidät. Mahdoin olla kalpea kuin kuolema, tukan pörröttäessä ja silmien loistaessa kuumeisesti. Ja vielä tuo veriläikkä vasemmassa ohimossa.

Main Driftin luona tapasin melkoisen poliisivoiman vartioimassa kaalamoa. Ajoin suoraan veteen ja joen toisella puolella pysähdyin eräälle vartiomiesten nuotiolle. Muuan mies alkoi puhutella minua ja sanoi, että nyt Arcoll oli saanut saaliinsa kiinni. »Sanotaan että hän on kuollut. Hänet ammuttiin eräällä kukkulalla matkalla Limpopoon». Mutta minä tiesin, että tämä ei ollut totta. Sielussani oli tulella kirjoitettuna, että Laputa eli, niin, vieläpä odotti minua, ja että oli Jumalan tahto, että me kohtaisimme toisemme luolassa.

Hetkeä myöhemmin saavuin kafferiarmeijan marssin kovettamalle polulle, joka nyt muistutti leveää tietä pensasmetsässä, ja sitä seurasin, sillä se johti Dupree Driftille. Koko ajan hoputin kimoa niin paljon kuin jaksoin. Kaikki pelko oli kaikonnut minusta. Ei luonto eivätkä ihmiset kyenneet tekemään minua levottomaksi. Dupree Driftin luona ratsastin yli ajattelemattakaan krokodiileja. Täysin välinpitämättömänä katsoin sitä paikkaa, missä Henriques oli murhannut Käärmeen Vartijan, ja missä minä olin ottanut rubiinit. Tylsistyneissä aivoissani ei ollut enään mitään mielenkiintoa tai mielikuvitusta, ja hermoni olivat äkkiä tulleet tunteettomiksi kuin olisivat olleet raudasta. Jokaisen ohikulkemani paikan merkitsin vain mielessäni askeleena lähemmä päämäärää. Umvelosissakaan en suonut itselleni enempää aikaa kuin mitä katse rakennuttamaani taloon vaati. Olin aivankuin unohtanut tuon yön, jonka makasin kellarissa kuunnellen Laputan suunnitelmia. Kaikki mihin näinä viimeisinä päivinä olin ryhtynyt, oli kokonaan hälvennyt muististani. Vain yksi asia oli minulle selvä: kaksi miestä, toinen kookas, toinen hintelä ja keltainen, hitaasti lähestymässä Rooirandia, ja minä itse sääskenä hevosen selässä pyrkimässä heidän perässään läpi pensastojen. Tämä taulu oli edessäni yhtämittaa niin selvänä kuin olisin istunut teatterissa ja katsellut sitä, vain sillä lisällä, että nuo kolme olentoa näyttivät vähitellen tulevan toisiaan yhä lähemmäksi.

En ollut mitenkään innoissa aikeestani. Luulen tuskin toivoneeni siitä paljon, siliä jokin sisässäni tuntui kylmentyneen ja jäykistyneen, ja tappaneen nuoruuden minussa. Sanoin itselleni, että Jumala tuomitsee kaiken aarteiden etsinnän, ja että minä varmasti kuolisin. Että Laputa ja Henriques tulisivat kuolemaan, sen tiesin. Todennäköisesti me kaikki kolme jäisimme kuolleina makaamaan, meidän luumme valkenisivat timanttien keskellä ja ennen pitkää loistaisi Pappi Johanneksen kaulaketju yksinään tuhkakasassa. Kaikesta tästä olin jo mielessäni täysin varma, ja kuitenkin minun täytyi päästä perille. Se ei merkinnyt kerrassaan mitään, kunhan vain tapaisin Laputan ja Henriquesin ja saisin tehdä välini heidän kanssaan selväksi. Se oli ainoa mikä merkitsi minulle jotain maailmassa, sillä se oli kohtaloni.

Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia määritellä, kuinka kauan ratsastin, mutta joka tapauksessa oli jo puoliyö ohitse, kun tulin Umvelosiin, ja ennenkuin pääsin Rooirandiin, näkyivät jo ensimmäiset aamunkoiton merkit. Olin arvatenkin ratsastanut niiden Arcollin miesten itäpuolitse, jotka olivat ulottaneet ajojahdin Majinjeen päin. Olin ratsastanut kilpaa yön kanssa, mutta en tuntenut itseäni niinkään väsyneeksi kuin olisi saattanut luulla. Hevoseni kompasteli silloin tällöin, mutta omia jäseniäni ei tällä kertaa vaivannut väsymys. Tietenkin olin jäykkä ja kankea kuin puuhun veistetty, mutta sellainenhan olin jo jättäessäni Bruderstroomin. Tunsin, että olisin näin saattanut jatkaa ratsastusta vaikka maailman toiseen päähän.

Saapuessani metsikön reunaan nousin ratsailta ja päästin kimon irralleen. Minulla ei ollut riimuja matkassa, vaan jätin eläimen vapaana syömään ruohoa ja lepäämään. Oli kyllin valoisaa nähdäkseni purppuranpunaisena hohtavan kallion. Tähdet tuikahtelivat vielä heikosti, mutta kuu oli jo kauan sitten laskenut, ja idässä alkoi taivaanranta punertaa. Kuljin luolaan johtavaa polkua pitkin aivan erilaisena kuin se pelokas olento, joka oli mennyt sinne kolme yötä sitten. Silloin oli minulla odotettavana kaikki kauhut, nyt olin voittanut pelkoni ja katsonut vaaroja suoraan silmään. Olin vuosisataa vanhempi kuin silloin.

Mutta tien vieressä oli jotain mikä pani minut pysähtymään. Siinä oli kuollut ruumis pää poispäin käännettynä. Minun ei tarvinnut nähdä kasvoja tietääkseni ken siinä oli. Silmissäni oli vain kaksi miestä ja toinen heistä oli kuolematon.

Pysähdyin ja käänsin kuollutta. Sydämessäni ei ollut mitään iloa, ei mitään tyydytettyä kostonhimoa tai viihdytettyä vihaa. Olin unohtanut sekä Colinin murhan että kaikki muut Henriquesin ilkityöt. Katselin kuolleen kasvoja vain vissillä uteliaisuudella, kasvoja, jotka olivat pöhöttyneet ja näyttivät kammoittavilta varhaisessa aamuvalaistuksessa.

Mies oli kuristettu. Hänen niskansa oli katkaistu, kuten me Skotlannissa sanomme, ja senvuoksi hän oli selällään, vaikka kasvot olivatkin miltei maahanpäin. Varmasti hän oli ollut kuolleena jo ennen puoliyötä. Kun tarkemmin tutkin ruumista, huomasin että paidassa ja käsissä oli verta, mutta mitään haavaa ei näkynyt. Veri oli siis tullut jostakusta muusta. Pari askelta etäämpänä polulla oli pistooli, jonka molemmat piiput olivat tyhjät.

Mitä oli tapahtunut, ei ollut vaikea ymmärtää. Luolan sisäänkäytävän suulla Henriques oli koettanut ampua Laputan anastaakseen sitten ketjun ja luolassa olevat aarteet.

Laputa oli varmaankin haavoittunut — veren menetyksestä päättäen vakavasti — mutta portugalilaisen nopeus ja ampumatottumus eivät olleet voineet pelastaa häntä toisen rautaisista kourista. Kahden laukauksen jälkeen Laputa oli tarttunut häneen ja vääntänyt hengen hänestä yhtä helposti kuin joku toinen vääntää niskat nurin peltopyyltä. Ja sitten Laputa oli mennyt luolaan.