Part 15

Laputa pyysi minua nyt ottamaan johdon käsiini. Näin aivan selvästi punaisen onkalon jokiuoman toisella puolen, jonne kaulaketju oli kätketty. Olisimme voineet tulla sinne ratsastamalla suoraan laaksoon, mutta Kaitselmuksen lempeä johto saattoi minut valitsemaan laakson yläreunaa pitkin vievän tien, kunnes olimme tulleet uoman ylemmän suun kohdalle. Tämä oli se tie, jota osa Machudin miehistä oli käyttänyt, ja lähemmin ajattelematta asiaa seurasin sitä. Kahdenkymmenen minuutin ratsastus vei meidät paikalle, ja vieläkään ei minulla ollut mitään pakosuunnitelmaa valmiina. Olin jättäytynyt Luojani käsiin ja, niinkuin Vanhan Testamentin miehet, minä jäin odottamaan merkkiä.

Laputa astui satulasta ja katsoi alas uomaan.

»Tästä ei ole mitään tietä alas», minä sanoin. »Meidän täytyy ensin päästä laakson pohjaan ja sitten seurata joenuomaa ylöspäin. On parasta, että jätätte hevosenne tähän.»

Hän otti pari askelta alaspäin kalliolta, joka ylhäältä katsoen näyttää äkkijyrkänteeltä, mutta tuntui hän sitten hyväksyvän minun mielipiteeni, otti köyden kimon kaulalta ja sitoi sen hevosen jalkaan. Tällä hetkellä sain minä erään aatteen.

Pitäen minuun kiinnitettyä remmiä kädessään hän kulki edelläni jyrkännettä alas, kunnes pääsimme laakson pohjaan. Siellä minä näytin tietä uomaan. Juuri lähtiessämme minä katsoin taakseni ja huomasin muutamia tummia olentoja laakson toisella puolella — varmastikin Laputan väkeä. Mitä aijoin tehdä, se oli tehtävä nopeasti.

Kiipesimme joen uomaa pikku putousten ohi, kunnes olimme tyynen veden kohdalla, jossa Machudin miehet olivat ottaneet minut vangiksi tänä aamuna. Heidän nuotionsa tuhka näkyi vielä selvästi kivissä. Tästä paikasta täytyi meidän kiivetä vielä erään putouksen ohi päästäksemme siihen pieneen poukamaan saakka kallion alla, jonne olin kätkenyt rubiinit.

»Teidän täytyy irroittaa minusta tämä remmi», sanoin, »muuten en voi kiivetä tässä. Pitäkää huoletta pistoolinne minua kohti, olenhan joka tapauksessa koko ajan näkyvissänne.»

Laputa irroitti remmin, otti sitten esiin pistoolinsa, viritti sen ja pani sen vasempaan käteensä. Näin olin nähnyt usein taitavien ampujien tekevän, mutta se antoi minulle äkillisen toivon, että ehkäpä hän ei nyt olisi niinkään osumisvarma.

Ei vienyt pitkää aikaa löytääkseni kätköpaikan, suoraan sanijaispensaiden alla. Pistin käteni veteen ja vedin esiin jalokivet viileältä hiekkapohjalta. Ne loistivat kuin leimuavat tulet ja lävitseni kulki vavistus.

Varmastikaan ne eivät olleet mitään tavallisia jalokiviä, nämä, jotka sulkivat sisäänsä niinsanoakseni helvetin sisimmän sydämen. Pitäen niitä lujasti kiinni astuin Laputan luo.

Nähdessään jälleen Suuren Käärmeen Laputa huudahti ihastuksesta. Hän tempasi ketjun minulta, piti sitä ojennettuna edessään ja suuteli sitä kasvojen loistaessa intohimoisesta riemusta. Hän nosti kalleuden kohti taivasta ja polvistui sitten sen edessä. Jälleen hän oli täydellinen villi, joka unohtaa kaikki epäjumalansa edessä. Sitten hän kääntyi minua kohti hehkuvin silmin.

»Polvillesi», hän huusi, »lankea maahan ja kunnioita Ndhlondhloa. Polvillesi, uskoton koira ja rukoile armahdusta tekemäsi pyhyydenryöstön vuoksi.»

»Ei», minä vastasin, »minä en polvistu minkään pakanallisen epäjumalan edessä.»

Hän piti pistoolia päätäni kohti ojennettuna.

»Silmänräpäyksen kuluttua pamahtaa. Lankea maahan, hullu, tai kuole.»

»Te olette luvannut säilyttää henkeni», minä vastasin itsepäisesti, vaikka taivas tietää, minkä vuoksi näin tein.

Hän heitti pistoolin pois ja syöksyi minun päälleni. Hänen käsissään olin avuton kuin kehtolapsi. Hän pakotti minut maahan kasvot alaspäin, sitten hän tempasi minut yhtä kiivaasti ylös ja paiskasi takaperin, niin että olin vähältä pudota veteen. Onnistuin välttämään putoamisen ja peräydyin sensijaan taapäin, niin että tulin seisomaan aivan alimman kalliokielekkeen alla.

Tänä aamuna, kun Machudin miehet laittoivat aamiaistaan, olin ajatellut pääsyä jyrkännettä ylös. Tämä etukäteen valmistelu oli nyt pelastuksen ankkurinani. Laputa oli heittänyt pistoolin maahan ja vajonnut uuteen hurmiotilaan kaulaketjun edessä. Nyt oli tullut hetkeni jos koskaan. Minun täytyi päästä alimmalle kielekkeelle ja sitten kiivetä edelleen kuin tuli olisi perässäni.

Olin olevinani hämmentynyt ja säikähtynyt: »Tehän lupasitte, että saan pitää henkeni», valitin.

»Henkesi», hän sanoi. »Niin, sen kyllä saat pitää, mutta pian tulet kerjäämään, että saisit kuolla.»

»Mutta minähän olen pelastanut teille kaulaketjun», puhuin edelleen. »Henriques olisi varastanut sen. Minä sen saatoin varmaan paikkaan ja nyt te olette saanut sen takaisin.»

Koko ajan hinauduin huomaamatta ylöspäin kielekkeelle ja irroitin toisella kädellä erään vierinkivimöhkäleen, jonka helposti saattoi pyöräyttää veteen.

»Sinä olet saanut palkkasi», hän sanoi julmasti. »Sinä et tule kuolemaan.»

»Mutta elämällä ei ole minulle mitään merkitystä ilman vapautta», minä sanoin, hommaten kiven kanssa, kunnes sain sen sopivaan asentoon.

Hän ei vastannut, sillä niin innokkaasti hän tutki, oliko ketju kärsinyt mitään vahinkoa.

»Ei suinkaan jalokiviin ole tullut mitään naarmuja», sanoin. »Henriques polki ketjun päälle, kun sain hänet kiinni.»

Laputa katsoi ketjua kuin äiti katselee lastaan, joka on loukannut itsensä.

Mutta nyt oli minun hetkeni tullut. Kelpo töyttäyksellä vyöräytin kiven kallionreunan yli veteen. Se sai aikaan tavattoman molskahduksen ja vesi huuhteli kokonaan Laputan rubiiniketjuineen. Aikaansaamani yllätyksen suojassa kapusin kielekkeelle ja tartuin katajapensaisiin.

Kuului laukaus ja luoti osui yläpuolellani olevaan kallioon. Nyt olin jo saanut oksista kiinni ja jatkoin kiipeämistä halkeamassa ylöspäin.

Laputa ei ampunut enää. Ehkäpä hän epäili taitoaan, tai oli hän keksinyt jonkun paremman tavan. Hän syöksyi veteen ja hyppäsi kielekkeelle kuin pukki. Pikemmin tunsin kuin näin mitä tapahtui takanani, ja sydän kurkussa keräsin kaiken jälelläolevan tarmoni viimeistä kamppailua varten.

Joskus sattuu, että unessa luulee olevansa takaa-ajettu ja vaikka on miltei sairaana kauhusta, ei saa jalkojaan tottelemaan, vaan tuntee niiden riippuvan allaan raskaina kuin lyijy. Tällaista koin minä nyt valveilla ollen tiheikössä. Olin oikeastaan mennyt jo jaksamiseni rajojen yli. Edellisenä yönä olin vaeltanut viisikymmentä peninkulmaa ja koko päivän olin kokenut mitä hirveintä hermojännitystä. Minut oli sidottu, minua oli lyöty ja pahoinpidelty, kunnes olin aivan turta. Ja ennen muuta olin saanut tuskin mitään syömistä ja unen puutteesta olin vallan sekapäinen. Jalkani olivat puutuneet ja käteni jaksoivat tuskin enää toimia. Kuinka säilyin vyörymästä veteen, sitä en käsitä, sillä kaikki pyöri ympärilläni ja olin tukahtumaisillani. Joka hetki luulin Laputan käsien iskevän minuun kiinni.

Ja kyllä minulla olikin syytä pelätä. Hän kerkisi halkeamaan paljon ennen kuin minä olin päässyt siitä ulos ja hänen vauhtinsa oli kaksi kertaa suurempi kuin minun. Kun vihdoin ryömin esiin ylimmällä ulkonemalla oli hän tuskin kyynärää jäljessäni. Mutta juuri tässä pysäytti hänen kookkaan olentonsa eräs esiinpistävä kivimöhkäle ja se antoi minulle jonkun verran etumatkaa. Olinkin sen tarpeessa, sillä viimeiset askeleeni ylöspäin muistuttivat enemmän vanhuksen kuin nuorukaisen. Vain varma päämääräni ja kauhea pelkoni pani minut nostamaan toista jalkaa toisen eteen. Puoleksi soaistuneena saavuin jyrkänteen päälle ja näin edessäni kimon, kaikessa rauhassa pureskelemassa ruohoa auringon paisteessa.

Pakotin itseni jonkinlaiseen horjuvaan juoksumarssiin. Kääntyessäni puoliksi, saatoin nähdä Laputan hartioiden kohoavan jyrkänteen reunalle, ja kauhukseni samalla huomasin, että hevonen oli sidottu kiinni eikä minulla ollut veistä, jolla olisin leikannut riimun poikki.

Mutta silloin tapahtui ihme. Kun köyttä oli käytetty suukapulana, olivat hampaani eräältä kohdalta purreet riimun miltei poikki, ja tätä ei Laputa ollut huomannut sitoessaan hevosta kiinni. Kun kiipesin satulaan säikähti hevonen ja riuhtaisi tuimasti päätään, jolloin köysi katkesi. Jalustimia en löytänyt, mutta kun painoin kantapääni kimon kylkiin, lähti se nelistämään hyvää vauhtia.

Juuri nyt Laputa alkoi ampua. Se oli epäviisaasti tehty, sillä jos hän olisi juossut, olisi hän saavuttanut meidät, koska minulla ei ollut kannuksia eikä ruoskaa ja irtonainen köydenpätkä hevosen jaloissa haittasi sen juoksua. Joka tapauksessa, jos hän kerran tahtoi ampua, olisi hänen pitänyt tähdätä kimoa eikä minua, koska hän näytti olevan varsin huono ampuja. Mutta otaksun, että hän tahtoi säästää hevosta. Luoti vingahti korvani ohitse, — se melkein auttoi minua juuri siten kuin tarvittiin. Se suhahti olkapääni yli nojatessani hevosen kaulaa vasten ja hipaisi eläimen korvaa. Tämä tuli tuskasta aivan hurjaksi ja huolimatta laahaavasta köydenpätkästä se lisäsi vauhtiaan. Pari alkuasukasta — varmaankin niitä, jotka olivat seuranneet meitä — yrittivät estää menoamme, ja luulen, että keihäskin lensi ylitsemme. Mutta salamana olimme ohitse ja heidän huutonsa häipyivät pian korvan kantamalta. Löysin ohjakset, pistin jalkani jalustimiin ja sitten ratsastin neliä suoraan kohti auringonlaskua ja vapautta.

XVIII.

KUINKA MIEHEN ON VÄLISTÄ KOKONAAN PANTAVA LUOTTAMUKSENSA HEVOSEEN.

Voimani olivat jo kauan sitten tyystin lopussa. Vain ankara jännitys, pelko ja hurjasti leimuava toivo olivat ylläpitäneet minua näin kauan, ja nyt kun vaara oli ohi seurasi taantumus. Selittämätöntä on, kuinka pysyin hevosen selässä. Oli onneni, että hevonen oli hyvä ja maasto helppoa, sillä ohjata en olisi voinut eläintä. Minä vain istuin sen selässä puoliksi tiedottoman tyytyväisenä ja ratsastin hiljaa kohti laskevaa aurinkoa, jonka näin kimmeltävän Rautakruunun vuoren yläpuolella. Olin onnellinen kuin lapsi. Kolme päivää kestäneen yhtämittaisen kuolemanvaaran jälkeen oli lumoavaa tietää, että oli vapaa. Tuntui liian ihanalta ollakseen totta ratsastaa miehenkorkuisia kukkia kasvavien niittyjen halki maailmassa, joka tuntui olevan pelkkää tuoksua, väriä ja valoa. On muistettava, että olin vielä tuskin muuta kuin poika, ja että viime aikoina kuolema oli ollut niin usein silmieni edessä, että sen jo oli täytynyt nousta vähän päähäni. Antautuminen jälleen toivon valtaan vaikutti minuun kuin ooppiumi. Niin heikko ja väsynyt kuin olinkin, ui sieluni autuuden meressä.

Mutta kauan ei tällainen tunnelma voinut kestää. Kun kimo kompastui kahlatessaan erään virran yli, palasin jälleen todellisuuteen. Huomasin, että alkoi hämärtää ja pelko sai minut jälleen valtoihinsa. Takanani olin kuulevinani ääniä; mutta kun käännyin, näin ainoastaan tummat kukkulat.

Turhaan koetin muistutella mieleeni mitä Arcoll oli sanonut päämajansa paikasta — muistini oli kuin poispyyhkäisty. Jossain suuren tien läheisyydessä se varmastikin oli, mutta missä valtatie kulki sitä en voinut itselleni selvittää. Ja sitäpaitsi hän oli lähellä vihollista ja minähän tahdoin kauaksi pois, kaupunkeihin, niin kauaksi taistelulinjoilta kuin suinkin. Ehkäpä löytäisin joitakin kyliä, joissa voisin piiloutua. Tiedän että nämä ajatukset olivat arvottomia, mutta täydellisesti murtuneet hermot olkoot minun anteeksipyyntönäni. Kun mies juuri on pelastunut suuresta vaarasta, voi sattua, että hän ei aivan heti hallitse itseään.

Mitä minuun tulee, niin tunsin äkkiä häpeäväni. Jumala oli auttanut minut vaaroista, mutta ei suinkaan senvuoksi, että minä ryömisin johonkin piiloon. Minun tehtäväni oli yhtä selvä kuin Laputan. Nyt vasta minulle selvisi, kuinka mitättömään seikkaan pelastukseni perustui. Tuo poikkipurtu riimu oli kuin Jumalan sormi. Olin varmasti pelastunut jotakin erikoista tehtävää varten, ja ellen suorittaisi sitä, joutuisin varmasti uudelleen turmioon. Olin aina ollut kohtalonuskoja, ja nyt olin sitäpaitsi aika paljon mystikko.

Pakokauhuinen pelkoni hävisi nyt, muistini alkoi palata, ja miehekäs levollisuus tuli tilalle. Suuntasin kimon askeleet vasemmalle päin. Nyt muistin, missä valtatie kulki, ja nyt muistin myös jotain enemmän. Sillä minulle selvisi äkkiä, että Laputa nyt oli minun vallassani. Ilman pienintäkään ennakkolaskelmaa tai tarkoitusta olin tällä kertaa saanut valtit käsiini. Hänen tiensä väkensä luo oli katkaistu, hänellä ei ollut hevosta ja hän oli väärällä puolella sitä tietä, jolla Arcollin patrullit liikkuivat. Ja ilman Laputaa oli kapina tuomittu epäonnistumaan. Niin, taisteluita kyllä saattoi syntyä, ehkäpä ankaroitakin, mutta vihollisemme olisi ilman johtajaa. Jos hänet vain voitaisiin pakottaa etemmäksi pohjoiseen, olisi hänen pelinsä menetetty ja me voisimme levossa ja rauhassa hoidella jäljelläolevan.

Olin nyt jälleen yhtä innokas pääsemään keskelle vaaroja kuin äsken pääsemään turvalliseen paikkaan. Arcollille täytyi heti ilmoittaa asiasta, muuten saattaisi Laputa pimeän suojassa päästä Inandan Kraaliin. Kysymyksessä olivat minuutit, ja näistä minuuteista riippui tuhansien elämä. Asia koski myös voimiani, jotka heikkenemistään heikkenivät, sillä nyt kun järkeni oli kirkastunut, tunsin parhaiten kuinka heikko todella olin. Jospa vain voisin saavuttaa tien, löytää Arcollin tai hänen miehiään, niin olisin tehnyt maanmiehilleni suuremman palveluksen kuin kukaan tällä hetkellä Afrikassa saattoi tehdä. Mutta päässäni suhisi ja kohisi, horjuin satulassa ja sormeni olivat aivan voimattomat. Saatoin vain maata turtuneena hevosen selässä ja veltosti pitää kiinni sen harjasta. Muistan, että eräs Psalttarin säkeistö pyöri mielessäni, että miehen ei tule panna luottamustaan hevosiin. Rukoilin, että tämä hevonen saisi tehdä poikkeuksen, sillä se kantoi enempää kuin Caesaria ja hänen onneaan.

Minun on mahdotonta muistaa mitään näistä viimeisistä minuuteista. Tuskin tuntia oli siitä kulunut kun tulin tielle, mutta tuo tunti tuntuu minusta monelta pitkältä kauhealta vuodelta. Hämärästi muistan, ratsastaneeni erään ojan yli, minkä jälkeen tulin kummitusmaisen valkoiselle tielle. Kimo kääntyi oikeaan, ja sitten tiedän vain sen että joku tarttui ohjaksiini ja puhutteli minua.

Ensin kuvittelin että se oli Laputa ja huusin kauhistuksesta. Horjuin varmaankin satulassa, sillä tunsin että käsivarsi kietoutui vyötäisilleni. Ratsastaja veti hampaillaan korkin pullosta ja kaasi suuhuni viinaa. Nielin sen ja avasin sitten silmäni. Edessäni oli ratsupoliisi, joka hämmästyneenä tuijotti minua. Poliisiksi tunsin hänet vihreistä olkaimista.

»Arcoll», onnistui minun sammaltaa esiin. »Jumalan tähden, viekää minut Arcollin luo.»

Mies vihelsi sormillaan, ja paikalle ajoi toinen ratsastaja.

Tunsin hänen kasvonsa, mutta en voinut muistaa miehen nimeä.

»Mutta siinähän on Crawfurd poika», kuulin jonkun sanovan. »Crawfurd, poika, etkö muista minua Lorenzo Marquesista? Aitkenia?»

Skottilainen murre vaikutti lumouksen poistajana. Se selvitti käsitteitäni ja palautti jälleen yhteyden entiseen elämääni. Lopultakin olin siis päässyt oman kansani luo.

»Minun täytyy tavata Arcoll. Minulla on tietoja hänelle — tärkeitä tietoja. Viekää minut Arcollin luo, älkääkä kysykö minulta mitään. Missä hän on? Missä hän on?»

»Sattuu niin onnellisesti, että hän on tuskin kahdensadan kyynärän päässä tästä», Aitken sanoi. »Tuo valo, joka näkyy, tulee hänen leiristään.»

Loppumatkan miehet ratsastivat kummallakin puolen minua ja kannattivat kainaloista, muuten en olisikaan päässyt perille. Kaikki mitä minulla oli sanottavana Arcollille, pyöri päässäni sekaisin, koettaessani muodostaa ajatuksiani sanoiksi, sillä pelkäsin kauheasti, että ratkaisevalla hetkellä jäisin mykäksi. Ja sitten oli minulla niin hirvittävän kiire. Jokainen kuluva minuutti lisäsi Laputan mahdollisuuksia päästä takaisin leirilleen. Hänellähän oli miehiä matkassa, ja varmasti yhtä taitavia kuin Arcollin sissit. Ellei Arcollilla olisi kylliksi miehiä ja parhaita hevosia, olisi kaikki turhaa. Usein myöhemmin elämässä olen ihmetellen muistellut silloisia mielialojani. Siinä seisoin, tuskin vapautuneena kaamoittavan kuoleman kynsistä, enkä kuitenkaan ajatellut hetkeäkään vapauttani. Levottomuus siitä, että Laputa pääsisi pakenemaan, oli suurempi kuin levottomuus siitä, että David Crawfurd joutuisi turmioon.

Kesken kaiken minusta tuntui, että vähintään tuhat kättä auttoi minua satulasta alas. Ja sitten tuli hyvin valoisaa, ikäänkuin suuri kuu olisi paistanut, ja minä vain seisoin ja räpyttelin silmiäni. Minut pantiin vuoteeseen ja minulle annettiin kuppi kuumaa teetä, mikä virkisti minua enemmän kuin viina oli kyennyt tekemään. Ja sitten minulle selvisi vähitellen, että joku piti kiinni molemmista käsistäni ja puhui hiljaa, mutta hyvin selvään.

»Davie», ääni sanoi, »nyt olet jälleen ystävien luona, poikani. Sano minulle, missä olet ollut.»

»Tahdon tavata Arcollia», minä vain valitin. »Missä on Ratitswan?» Ja väsymyksen kyyneleitä valui poskilleni.

»Arcoll on tässä», ääni sanoi, »se on juuri hän, joka pitää sinua käsistä, Davie. Koeta rauhoittua, poikani. Vaivasi ovat nyt lopussa.»

Koetin koota voimani ja löysinkin vihdoin silmät, jotka kuuluivat puhujalle, ja sanoin sitten:

»Kuulkaa nyt. Minä otin Pappi Johanneksen kaulaketjun Dupreen kaalamon luona. Minut vangittiin vuorilla ja vietiin kraaliin — en muista sen nimeä — mutta minä olin kätkenyt rubiinit.»

»Niin», sanoi ääni, »sinä kätkit rubiinit, mutta kuinka sitten.»

»Inkulu tahtoi saada ne takaisin, minkä vuoksi tein vaihtokaupan hänen kanssaan. Näytin hänelle tien Machudien alueelle ja annoin hänelle ketjun, mutta hän ampui minua, ja minä kiipesin ja kiipesin, ja lopuksi astuin hevosen selkään», lopetin lapsellisesti.

Kuulin äänen sanovan »niin?» kysyvällä äänenpainolla, mutta ajatukseni lensivät nyt toiseen suuntaan.

»Beyers vei tykit Pilvivuorille», huusin kimeästi. »Niin voimme mekin tehdä, hitto vieköön! Siinä on meillä kafferien koko armeija kuin pienessä laatikossa.»

Näin hymyilevät kasvot edessäni. »Kelpo poika. Colles sanoikin, että ymmärrystä ei häneltä puutu. No, mutta jos nyt olemme tehneet jo sen, mitä sinä sanot, Davie!»

Mutta minä en kuunnellut häntä. Kaikin voimin koetin muistaa mitä minun piti sanoa, ja sehän ei ollut mitään Beyersista ja hänen tykistöstään. Hetket olivat kauheita minulle. Oloni oli samanlainen kuin puhujan, joka on unohtanut puheensa punaisen langan tai sotilaan, joka pistin kurkulla on unohtanut tunnussanan. Ja onnettomuuden kukkurana tunsin, kuinka väsymys yhä enemmän tunkeutui suoniini ja että pääni alkoi vaipua. Voimattomuuteni oli vähältä kiusata hengen minusta.

Arcoll piti vielä kiinni käsistäni ja toi itsensä lähemmäksi, niin että hänen kirkkaat silmänsä hallitsivat minua.

»Katso minuun, Davie», hän sanoi. »Sinulla on jotain tärkeätä kerrottavaa minulle, eikö niin? Se on varmaankin jotain Laputasta, vai kuinka? Ajattele nyt tarkkaan. Sinä veit hänet Machudiin ja annoit hänelle ketjun. Sitten hän varmaankin meni takaisin sen kanssa Inandan Kraaliin. Hyvä, tykkini tulevat pitämään hänet siellä.»

Pudistin päätäni. »Ei, se ei käy päinsä. Armeijan voitte hajoittaa, mutta ette pidättää Laputaa. Hän tulee menemään Olifantsin yli, ennenkuin me kerkiämme ampua laukaustakaan.»

»Me ehdimme ennen häntä. Muutoin me voimme ottaa hänet kiinni rautatiellä.»

»Mutta kiirehtikää sitten Jumalan nimessä», huusin. »Tunnin kuluttua hän on kerinnyt yli ja päässyt takaisin kraaliin.»

»Mutta jokihan on kaukana,»

»Joki» toistin epävarmasti. »Mikä joki? En tarkoita Letabaa. Tarkoitan tietä.»

Arcoll otti lujasti ranteistani kiinni.

»Jätit Laputan Machudin luona ja ratsastit tänne pysähtymättä. Se vei aikaa noin tunnin. Oliko Laputalla hevosta.»

»Oli kyllä, mutta minä otin sen», sain sammalletuksi. »Voitte nähdä sen tuolla jossain takanani.»

Arcoll päästi minut ja nousi innoissaan.

»Silloin on Laputa vallassamme», hän sanoi ja kääntyi toisten puoleen. Muuan mies kiirehti ulos teltasta.

Silloin muistin mitä minun piti sanoa. Koetin nousta ylös ja laskin käteni hänen hartioilleen.

»Laputa on meidän puolellamme tietä. Eristäkää hänet väestään ja ajakaa häntä pohjoista kohti — pohjoiseen — aina Rooirandiin saakka. Älkää huolehtiko Pilvivuorista ja tykeistä — ne voivat odottaa. Sanon teille, että Laputa on koko kapina, ja hänellä on kaulaketju. Kun hänet on raivattu pois, teette kaffereien kanssa kuten haluatte. Lähettäkää ulos jokainen mies mitä teillä on pitkin tietä, sillä hänen täytyy joko päästä tien yli tai joutua perikatoon. Voi, kiirehtikää, kiirehtikää, älkää välittäkö minusta. Kaikki menee hyvin, jos vain ehdimme ennen häntä. Kiirehtikää, muutoin täytyy minun itse tehdä se.»

Teltta tyhjeni ja paneuduin pitkäkseni tuntien epämääräisesti, että minun velvollisuuteni oli nyt täytetty, ja saatoin siis levätä. Voimakkaammat kädet kuin minun olivat ottaneet asian hoitaakseen. Olin niin väsynyt, etten jaksanut nostaa jalkojani vuoteelle, vaan makasin jalat laidan yli riipuksissa.

Liian suuri väsymys karkoittaa unen. Minulla oli kuumetta, enkä voinut nukkua. Puoliunessa kuvittelin, että koko maailma oli täynnä miehiä ja hevosia. Kuulin ääniä ja kavioiden kapsetta, räminää ja kitinää, ja kaiken muun yli olin kuulevinani joukkojen marssintaa. Koko maailma mahtoi olla täynnä sotaa. Sielun silmieni edessä oli suora ja pitkä tie kuin valkoinen nauha, kulkien läpi ylätasangon niittyjen, sitten kiertäen kuin korkkiruuvi alas Letaban laaksoon, edelleen läpi tasangon ja kuun valaisemien metsien, kunnes se päättyi Wesselburgin parakkeihin. Mutta sitten tuntui kuin se ei olisikaan tie, vaan pikemminkin valli, marmorista rakennettu valli, Afrikan Suuri Muuri. Näin Laputan astuvan esiin varjosta ja koettavan kavuta muurin yli, ja alituiseen kuului naksahduksia, kuin kiväärin hanaa viritettäessä, antautumisvaatimus ja pako. Juttu alkoi tulla mielenkiintoiseksi. Alhaalla metsässä pensaiden keskellä olivat minun maanmieheni — ratsuväkeä, jalkaväkeä ja tykistöä — koko meidän puolustuksemme.

Mikä kenraali olikaan Arcoll ja minkä suuren tulen olikaan David Crawfurd sytyttänyt!

Joku tuli sisään — varmaankin tohtori. Hän riisui kenkäni ja sukkani, saaden muuten leikata pois ne vertavuotavista jaloistani, mutta minä en tuntenut mitään kipua. Hän koetti suontani ja kuunteli sydäntäni. Sitten hän pesi minut ja antoi minulle lämmintä maitoa. Maidossa oli varmasti jotain lääkettä, sillä tuskin olin nielaissut sen, kun lävitseni tulvahti kokonainen unenaalto. Valkoinen muuri hälveni ja minä nukuin.

XIX.

ARCOLLIN »PAIMENTAMINEN».

Nukkuessani kuumeuntani tapahtui merkillisiä asioita. Se mitä nyt kerron ei ole sellaista, mihin itse olisin ottanut osaa, vaan mitä myöhemmin keskusteluissa Arcollin ja Aitkenin kanssa sain kuulla. Muutenhan kapina on saanut myöskin oman erikoisen historioitsijansa. Siinä huoneessa missä nyt istun ja kirjoitan näen edessäni hyllyllä kaksi sievoista sinikantista nidosta, jotka sisältävät mr Alexander Uptonin (Timesin kirjeenvaihtajan) kertomuksen Sodasta Tasangon ja Vuoriston välillä, kerrottuina tulevien sukupolvien rakennukseksi. Hänen kuvauksessaan on sankarina kafferien puolella Umbooni, puolihullu rumilas, jonka me sittemmin vangitsimme ja hirtimme. Laputan hän mainitsee vain eräässä syrjähuomautuksessa kristinopin luopiona, jolla oli ollut jotain tekemistä kuohuvan tyytymättömyyden kanssa. »Inkulun», jonka hän usein oli kuullut, hän sanoo olevan zulujen käyttämän nimityksen Jumalasta. Mr Upton on sangen terävä historian kirjoittaja, mutta hänellä ei ole ollut aavistustakaan kaikkein romanttisimmasta tapauksesta sodassa, nimittäin siitä, kuinka Arcoll ja hänen säännöttömät joukkonsa eräänä keskiyön aikana »paimensivat» Pappi Johanneksen perillistä ja hänen herrauttaan.