Part 14

»Jumalan tähden tuokaa minulle jotain juomista», mumisin.

Olento nousi ja toi minulle läkkituopissa vettä. Saatoin kuulla veden helskymisen. Käsi asetti astian huulilleni ja minä join vettä, johon oli sekotettu melko paljon spriitä. Tämä pahensi vain kuvotusta ja minä vaivuin voimattomana tilalleni, kunnes vihdoin kohtaus meni ohi.

Nyt kuulin jälleen äänen puhuvan, tällä kertaa aivan vierestäni.

»Nyt saatte sovittaa tyhmyytenne, herra kauppamies. Olette liian nuori kuolemaan, mutta nuoruus onkin meillä mielettömin aika. Tunnin kuluttua te tulette katumaan, että ette noudattanut hyviä neuvojani, jotka annoin teille Umvelosissa.»

Koetin kaikin voimin käsittää, mitä hän sanoi minulle. Kuolema tunnin kuluttua! Niin, jos kuolema tahtoi tulla nopeasti ja ratkaisevasti, niin en paljoa piitannut siitä. Se suunnitelma, jonka olin tehnyt, oli kokonaan hävinnyt muististani. Niin suuri oli ruumiillinen kurjuuteni, etten toivonut parempaa kuin kuolemaa. Tuona hetkenä oli pääni aivan tyhjä.

»Surmatkaa minut, jos haluatte», minä kuiskasin. »Tiedän että kerran saatte maksaa siitä kalliisti. Mutta menkää nyt Jumalan nimessä ja jättäkää minut rauhaan.»

Laputa nauroi, mikä kuului ilkeältä pimeässä.

»Te olette hyvin urhoollinen, herra kauppamies, mutta olen nähnyt monen urhean miehen rohkeuden nopeasti haihtuvan sen kuoleman edessä, jonka olen ajatellut teille. Ehkäpä te vähän haluatte kuulla, millaisiin valmistuksiin on ryhdytty?»

Pehmeällä ja hiljaisella äänellä hän alkoi vihkiä minua nyt mitä julmimpien kauhujen mysteerioihin. Ensin tuskin kuulin häntä, mutta vähitellen heräsi sieluni uinailustaan. Minä kuuntelin ja veri seisahtui suonissani. Hirveimmät mielikuvituskirjailijat eivät ole keksineet vielä sellaista kuolemaa, ja vastoin tahtoani pääsi huuliltani kauhun huudahdus.

»Ahaa, asia tuntuu teistä mielenkiintoiselta», Laputa sanoi. »Voisin kertoa paljon enemmän, mutta täytyyhän teillä olla jotain jälellä omaa mielikuvitustanne varten, mutta se saakin olla hyvin vilkas», ja hän tarttui vapisevaan käteeni ja koetti suonta.

»Henriques tulee kyllä pitämään huolta, ettei todellisuus tule jäämään jälkeen kuvauksestani», hän jatkoi. »Olen nimittäin valinnut Henriquesin teidän pyöveliksenne.»

Tuo nimi saattoi järkeni kokonaan kirkastumaan.

»Tappakaa minut», sanoin, »mutta oikeuden nimessä tappakaa myös Henriques. Jos olisitte oikeudenmukainen, antaisitte minun mennä paistamaan tuon portugalilaisen elävältä. Ellei minua olisi, olisi Käärme nyt Lebombon toisella puolella Henriquesin taskussa.»

»Mutta nyt se ei ole sitä, ystäväni. Nyt sen on sensijaan varastanut eräs kauppamies, joka hyvin pian tulee toivomaan, että hän olisi saanut kuolla jo ennen syntymistään.»

Suunnitelmani alkoi jälleen viritä mielessäni. »Jos panette jotain arvoa Pappi Johanneksen kaulaketjulle, niin tekisitte viisaasti säästämällä henkeni. Miten käy koko teidän yrityksenne ilman Käärmettä? Luuletteko todella, että he seuraisivat teitä, jos he epäilisivät, että Käärme on varastettu?».

»Vai niin, te uhkaatte», Laputa sanoi varsin lempeästi. Mutta vihan puuskassa hän karjui hetken perästä: »He seuraavat minua vaikka helvettiin minun itseni takia. Hullu, luuletko että valtani on rakennettu yksinomaan tuon leikkikalun varaan? Kun sinun luusi lahoavat haudassa, hallitsen minä valtakuntaani, mahtavinta maan päällä!»

Hän hyppäsi ylös ja vetäisi auki erään seinässä olevan luukun, niin että valo äkkiä tulvahti sisään. Nyt näin, että hänellä oli käsissään se norsunluulipas, jossa koriste oli ollut.

»Tätä lipasta minä kannan taisteluissa», hän huusi, »ja jos tahdon, ettei sitä koskaan avata, niin kuka voi sanoa mitään vastaan? Olet harhatielle joutunut houkkio, voidessasi luulla, että sinun kurja varkautesi voisi jotenkin vaikuttaa minun kohtaloihini!»

Nyt hän oli kerskaileva villi ja minusta tuntui kuin hän tässä osassaan olisi onnistunut parhaiten. Kaikki mitä hän sanoi, saattoi olla totta, mutta pahoin erehtyisin, ellei hänen äänessään olisi ollut katkera sävy ja hänen käyttäytymistavassaan selvä levottomuus havaittavissa. Hän oli kiihkoilija ja kuten kaikki sellaiset myöskin taikauskoinen.

»Niin», vastasin, »mutta kun te astutte tuon mahtavan valtakunnan valtaistuimelle, niin olisipa synti, ellei kaulallanne nähtäisi noita jalokiviä, ainakin kaiken sen perusteella, mitä te vannoitte luolassa.»

Hetken aikaa luulin, että hän aikoi kuristaa minut, kun hän nyt kumartui ylitseni murhanhimo silmissään. Senjälkeen hän paiskasi lippaan lattiaan sellaisella voimalla, että se meni palasiksi.

»Antakaa minulle takaisin Ndhlondhlo!» hän huusi hemmoitellun lapsen äänellä. »Antakaa minulle kaulaketju takaisin!»

Tätä juuri olin odottanut. »Kuulkaa nyt, mr Laputa», sanoin. »Puhukaamme nyt järkevästi. Ennenkuin te aloitte tämän kapinan, te olitte hyvän kasvatuksen saanut sivistynyt ihminen. No niin, koettakaa nyt muistaa kasvatustanne hetkisen ja ajatelkaa sitten järkevästi tätä asiaa. Minä en ole portugalilaisen tapainen. En halua varastaa rubiinejanne. Henriques murhasi papin ja olisi lähtenyt pakoon jalokivien kanssa, ellen olisi lyönyt häntä. Vannon Jumalan nimessä, että puhun totta. Minä pakenin senvuoksi, että tiesin tulevani surmatuksi tänään, ja otin kaulaketjun pelastaakseni sen Henriquesin käsistä. Koskaan en olisi voinut ampua kuoliaaksi vanhaa miestä, sen vannon teille. No, ja mitä sitten? Teidän miehenne ottivat minut vangiksi ja minulla ei ollut muuta valittavana kuin antautua. Ennenkuin he saavuttivat minut, kätkin kaulaketjun sellaiseen paikkaan, jonka vain minä tunnen. Nyt aijon tehdä teille aivan liikemäisen ehdotuksen. Saattaahan olla, että te selviätte ilman kaulaketjua, mutta huomaan hyvin, että te haluatte saada sen takaisin. Minun laitani on varsin huonosti, eikä minulle ole muu kallista kuin elämäni. Tehkäämme nyt vaihtokauppa. Antakaa minulle henkeni ja korvaukseksi minä vien teidät kätköpaikalle ja luovutan jalokivet teille. Muussa tapauksessa voitte surmata minut, mutta silloin te ette näe koskaan enää pappi Johanneksen kaulaketjua.»

Tämähän oli sangen rohkea minun asemassani olevan miehen tekemäksi tarjoukseksi, mutta sillä oli vaikutuksensa. Laputa lakkasi olemasta barbaarihallitsija ja vastasi kuin sivistynyt ihminen ainakin.

»Kuten sanotte, on tämä liikemäinen ehdotus. Mutta otaksukaapa, että minä en suostu siihen? Otaksukaa, että minä ryhdyn toimenpiteisiin — täällä kraalissa — saadakseni teidät puhumaan ja sitten lähetän noutamaan jalokivet?»

»On olemassa vaikeuksia», sanoin miltei iloisesti, sillä tunsin, että asiani alkoi luistaa. »Yksi niistä on se, että minun on mahdotonta kuvata kätköpaikkaa ainoallekaan kuolevaiselle. _Minä_ tiedän missä ketju on, mutta ainoallekaan muulle en taida ilmoittaa sitä. Toinen vaikeus on siinä, että tämän paikan ja Machudien asuma-alueen välinen seutu on sangen epäterveellistä teidän väellenne. Arcollin miehet risteilevät siellä kaikkialla, ja luulen, että tuskin teidän miehenne kauankaan voisivat välttää heidän huomiotaan. Mutta tärkein huomautus on se, että jos te lähetätte jonkun etsimään jalokiviä, niin te tunnustatte, että ne ovat kadonneet. Ei, mr Laputa, jos te todella haluatte ne takaisin, niin teidän täytyy mennä yksin ja minun täytyy olla teidän mukananne.»

Hetkisen hän seisoi äänettömänä otsa miettivästi rypyssä. Sitten hän avasi oven ja meni ulos, saadakseen vakoojiltaan tietää — kuten arvelin — kuinka vaarallista seutu Inandan Kraalin ja Machudin laakson välillä oli. Toivo oli jälleen saanut jalansijaa minussa, ja istuessani siinä aloin jo miettiä kuinka lopuksi tulisi käymään. Jos Laputa kerran lupaisi jotain, niin hän myös pitäisi sanansa. Päästessäni vain kerran vapaaksi tuolla ylhäällä, olisin tunnissa tai parissa Arcollin etuvartioiden luona. Tosin en ollut tähän mennessä mitään voinut toimittaa. Se sanoma, jonka olisin voinut viedä perille, oli jo Henriquesin petturuuden kautta tehty mitättömäksi, ja minä olin anastanut Käärmeen vain jättääkseni sen takaisin. Mutta jos vain säilyttäisin henkeni, niin kyllä minulle löytyisi työtä siinä Armageddonissa, jonka näin lähestyvän. Mutta säilyttäisinkö sitten henkeni? Ken estäisi Laputaa lähettämästä miehiään perääni ja vangitsemasta minua, ennenkuin pääsisin turvapaikkaan? Toivoni oli siinä, että Arcoll olisi liikkeessä ja että hänellä olisi kylliksi väkeä estämään Laputan kaffereita murtautumasta läpi. Mutta siinä tapauksessa Laputa ja minä joutuisimme yhtä aikaa pidätetyiksi ja silloin Laputa siekailematta tappaisi minut. Minä sekä toivoin, että olin toivomatta, että Arcoll olisi miehittänyt kaikki pakotiet. Näin mietiskellessäni alkoi toivoni vähitellen jälleen sammua. Mahdollisuudet eivät olleet varsin suuret.

Laputa tuli takaisin kesken mietteitäni ja sulki oven jälkeensä.

»Tahdon selvittää asian omilla ehdoillani. Lahjoitan teille elämän ja te puolestanne viette minut sille paikalle, jonne olette kätkenyt kaulaketjun, ja laskette sen minun käsiini. Minä ratsastan ja te saatte juosta vierelläni sidottuna satulan nuppiin. Jos meitä uhkaa joku vaara valkoisten taholta, niin ammun teidät siihen paikkaan. Suostutteko tähän?»

»Suostun», minä sanoin, kömpien vaivaloisesti jaloilleni ja tuntien kiivasta kipua jaloissani. »Ottamalla kuitenkin huomioon, että jos haluatte saada minut Machudien alueelle, niin on teidän ratsastettava hitaasti, sillä minusta ei ole enää paljoa jälellä.»

Nyt Laputa otti esiin raamatun ja hän antoi minun vannoa, että tekisin kuten olin luvannut.

»Vannokaa te nyt vuorostanne», sanoin, »että te todella annatte minun elää, jos annan teille takaisin jalokivet.»

Hän vannoi suudellen raamattua. Olin aivan unohtanut, että mies kutsui itseään kristityksi.

»Vielä yksi asia», sanoin. »Minun koiralleni on annettava kunniallinen hautaus.»

»Se on jo tapahtunut», hän vastasi. »Se oli urhoollinen eläin ja minun kansani ihailee urhoollisuutta.»

XVII.

MUUAN VAIHTOKAUPPA JA SEN SEURAUKSET.

Silmieni eteen pantiin side — hyvin kevyt — ja oikeaan ranteeseeni sidottiin nahkaremmi, joka kiinnitettiin Laputan satulan nuppiin. Pääni oli alttiina hehkuvalle iltapäiväauringolle ja lakkaamatta satutin sääriäni runkoja ja kiviä vasten, mutta siinäpä olikin kaikki ilo, mikä minulla oli ulkomaailmasta.

Vauhdista päättäen ratsasti Laputa kimolla, ja jos joku luulee olevan helppoa silmät sidottuina juosta hevosen vieressä, niin voin vain neuvoa häntä koettamaan. Pimeydessäni oli minun mahdoton arvata kulloistakin nopeutta ja senvuoksi sattui vähänväliä, että kun minä juoksin kulki hevonen hitaasti ja minä laahauduin takaperin — jos taas väliin kuljin hiljaa, oli minulla vaara saada käteni sijoiltaan, kun hevonen lisäsi vauhtiaan.

Runsaan tunnin ajan sain kestää tätä vähemmän lempeää käsittelyä. Tie nousi jatkuvasti. Silloin tällöin kuului kosken kohinaa ja kerran kahlasimme virran yli. Laputa ei tahtonut antautua tarpeettomasti vaaraan. Koko hänen huomionsa oli kohdistettu siihen, etten minä mitenkään voisi päästä vapaaksi, sillä hän kai ei juuri toivonut minun pääsevän näyttämään Arcollille tietä hänen leiriinsä.

Mutta minun ajatukseni, kolutessani ummessa silmin kalliopolkuja hevoseen sidottuna, eivät koskeneet Laputaa ja hänen suunnitelmiaan. Koko sieluni oli täynnä surua Colinin kuoleman johdosta ja raivoa sen murhaajaa kohtaan. Kun ensimmäinen hurja raivonpuuskani oli ohitse, en ollut kerinnyt ajattelemaan ystävääni. Hän oli kuollut, mutta parin tunnin kuluttua olisin sitä minäkin, ja silloinhan minulla ei olisi mitään syytä toivoa häntä elämään. Nyt sitävastoin kun toivo, joskin heikko, jälleen loisti minulle, vaati surukin osansa. Kun he panivat siteen silmilleni, oli ainoa toivoni, että saisin nähdä Colinin haudan. Seuratessani nyt Laputaa sanoin itselleni, että jos pääsisin vapaaksi palaisin sodan jälkeen Inandan Kraaliin, ottaisin selvään haudasta ja pystyttäisin kiven muistoksi koirasta, joka pelasti henkeni. Siihen kiveen piirrettäisiin myöskin, että sen miehen, joka ampui eläimen, surmasi sen isäntä sinä ja sinä päivänä sillä ja sillä paikalla. En saattanut käsittää, ettei Laputa huomannut portugalilaisen petollisuutta ja antanut minun taistella hänen kanssaan. Mitkä aseet olisivat, se ei huolettanut minua — veitset, pyssyt tai nyrkit — tiesin vain varmasti, että tulisin tappamaan hänet, ja sitten saisivat kafferit tehdä minulle mitä tahtoisivat. Surun ja harmin kyyneleet aivan kastelivat siteen silmilläni, ja ne nyyhkytykset, joita en voinut pidättää, eivät johtuneet yksinomaan väsymyksestä.

Lopuksi pysähdyimme. Laputa astui alas ja otti siteen silmiltäni. Huomasin, että olimme eräässä niistä laaksoista ylätasangolla, jotka ovat lähellä Pilvivuoria. Päivänvalo häikäisi minua, enkä erottanut paljoa muuta kuin kehäkukat, joita kasvoi jalkojeni juuressa. Silloin sain silmiini vilahduksen Suuresta Letabasta syvällä allamme ja kaukana idässä päin siintivät Lebombon kukkulat. Laputa antoi minun istuutua hengähtämään ja lepäämään hetkiseksi. »Olipa tämä aika väsyttävää», hän sanoi. »Nyt voitte ottaa asian jo rauhallisemmin, sillä minulla ei ole mitään halua kantaa teitä». Hän taputteli kimoaan ja kaunis eläin käänsi lempeät silmänsä meihin molempiin. Itsekseni arvelin, että mahtoikohan se tuntea minut, ratsastajansa kahta päivää aikaisemmin.

Olin nähnyt Laputan kristittynä pappina, pappina ja kuninkaana luolassa, armeijan päällikkönä Dupreen kaalamon luona, ja villinä, joka on heittänyt kaiken itsehillinnän, ja viimeksi kraalissa. Nyt sain nähdä tämän ihmeteltävän miehen jälleen uudessa osassa. Hän esiintyi nyt rakastettavana ja seurustelutaitoisena maailmanmiehenä. Hän antoi hevosensa kävellä hiljaa ja keskusteli kanssani kuin olisimme olleet vanhoja ystäviä pienellä huvimatkalla. Tällä tavalla hän kai keskusteli Arcollinkin, »sekarotuisen», kanssa, joka oli ollut hänen ajomiehenään Kap-kärryissä.

Machudin yläpuolella oleva metsää kasvava kallioryhmä näkyi etäällä. Hän kertoi minulle Machudien sodasta, jonka minä jo ennestään tunsin, mutta hän kertoi sitä kuin satua. Oli käytetty sotajuonta: eräs buurien johtajista — kai Grobelaar-niminen — oli salakuljettanut muutamia miehiään vihollisen leiriin piiloittamalla heidät erääseen takavarikoituun kuormavaunuun.

»Troijan hevonen», sanoin vastoin tahtoanikin.

»Niin», vastasi matkatoverini, »sama vanha keino», ja hämmästyksekseni hän lausui useita säkeitä Vergiliuksesta.

»Ymmärrättekö latinaa?» hän kysyi. Vastasin, että minulla oli ainakin jonkinmoinen taito tässä kielessä, opiskeltuani sitä Edinburghin yliopistossa. Laputa nyökkäsi. Hän mainitsi erään professorin nimen ja puhui jotain hänen tiedemiesansioistaan.

»Mutta sanokaa minulle toki», huudahdin minä, »mitä te oikein teette täällä alhaalla! Teidän kasvatuksellanne, ja maailmantuntemuksellanne, kuinka saatattekaan koettaa kääntää kehityksen koneistoa taaksepäin? Te haluatte tehdä tyhjäksi tuhatvuotisen kultuurin saavutukset ja muuttaa meidät kaikki jälleen villeiksi. Teidänlaiseltanne mieheltä ei todellakaan saattaisi odottaa tällaista.»

»Te käsitätte väärin minut», hän vastasi tyynesti. »Juuri senvuoksi, että minä olen imenyt kaiken mehun sivistyksestä, olen myös tuntenut sen sisimmän katkeran maun. Tahdon luoda paremman ja yksinkertaisemman maailman, ja sen maailman tahdon luoda omaa kansaani varten. Olen kristitty, ja te ette uskalla sanoa minulle, että teidän kultuurinne paljonkaan seuraa Kristuksen oppia. Te sanotte olevanne isänmaan ystävä! Miksi ette siis antaisi myös minun olla sitä?»

»Jos te olette kristitty, kuinka voitte sanoa kristinopin mukaiseksi sitä, että maa upotetaan vereen?»

»Se on kaikkein parhainta kristinoppia», hän sanoi. »Talo täytyy lakaista ja koristaa, ennenkuin Herra voi ottaa asuntonsa siinä. Olette lukenut historiaa. Tällaisia puhdistuksen tulia on Kirkko saanut läpikäydä monta, ja maailma on sitten herätetty uuteen toivoon. Niin on kaikissa uskonnoissa. Temppelit kaatuvat ja ne täytyy puhdistaa, ja sallikaa minun muistuttaa, että valittu on aina tullut korvesta.»

En kyennyt mitään vastaamaan, koska olin vielä liiaksi väsynyt ajatellakseni selvästi. Mutta tartuin hänen sanaansa patriotismista.

»Missä ovat sitten teidän patrioottinne? Kaikki seuraajanne ovat verenhimoisia kaffereita, joiden ainoana haluna on murhata ja ryöstää. Vaikkapa te olisitte Oliver Cromwell, ette voisi tuollaisten liittolaisten kanssa mitään suorittaa.»

»He ovat minun kansaani», hän vastasi yksinkertaisesti.

Tällä hetkellä olimme kulkeneet Suuren Letaban kaalamon yli ja raivasimme nyt itsellemme tietä viidakkojen läpi ylätasangolle. Olin pannut merkille, että Laputa koetti niin paljon kuin mahdollista liikkua sivuteitä, ja aina valitsi mieluummin tiheikköjä ja metsikköjä kuin tasaisia, avoimia seutuja. Puhuessaan hänen terävät silmänsä tähyilivät koko ajan kaikkiin suuntiin. Tunsin sisäistä iloa siitä, että ystäväni eivät olleet kaukana.

Kerran Laputa antoi minulle merkin vaieta, juuri kun olin sanomaisillani jotain, ja äänettömästi kuljimme sitten erään virran uoman yli. Senjälkeen kuljimme metsätaivalta, niin ettei hänen tarvinnut terottaa huomiokykyään erikoisemmin.

»Jos te taistelette suuren asian puolesta», sanoin, »niin kuinka voitte antaa sellaisen konnan kuin Henriquesin olla avustajananne? Pitäisihän teidän toki ymmärtää, että sen miehen ainoana tarkoitusperänä kaikessa on päästä käsiksi saaliiseen. Varotan teitä, että jollette ajoissa taita käärmeen selkää, niin se vielä pistää teitä.»

Laputa katsahti minuun miettiväisen ja hiukan epäluuloisen näköisenä.

»Nyt käsitätte jälleen väärin, herra kauppamies. Portugalilainen on huono valkoinen mies ja hänen varmin pakopaikkansa on meidän luonamme. Sen verran kokemusta minulla on, että tiedän sellaisen — olkoonpa vaikka vihollinen — jolla on huutavia vääryyksiä kostettavana _minun_ vihollisilleni, olevan hyvän liittolaisen. Teette Henriquesille vääryyttä. Te ja teidän ystävänne olette kohdelleet häntä kuin kafferia ja kafferi hän on kaikessa muussa paitsi hyveissä. Miksi olette levoton siitä, että Henriques pettäisi minua.»

»Minä en ole 'huono valkoinen'», sanoin, »ja tahdon sanoa teille totuuden. Niin totta kuin Jumala elää, tahdon nähdä teidät kukistettuna, mutta tahdon että sen tekevät urholliset miehet, eikä tuollainen keltainen paholainen, joka on murhannut koirani, ystäväni. Ennemmin tai myöhemmin te tulette huomaamaan, että minä olen oikeassa, ja jos hän silloin pääsee käsistänne, ei hän ole pääsevä minun käsistäni, niin totta kuin taivaassa löytyy oikeutta.»

»Suuria sanoja», Laputa lausui nauraen, mutta seuraavassa hetkessä hän istui aivan jäykkänä satulassaan. Olimme menneet erään niityn poikki ja ratsastimme nyt erääseen metsään, jonka takana kulki suuri valtatie. Luulen melkein, että hän oli laskenut väärin eikä tiennyt, että tie oli niin lähellä. Kuinka tahansa, hän kuuli hetken kuluttua hevoskavioiden kapsetta, ja myös minä kuulin. Metsä oli harvaa, eikä mitään suojattua paikkaa ollut näkyvissä, mutta niitylle takaisin ratsastaminen olisi ollut samaa kuin tulla täysin näkyviin. Laputa hyppäsi hevosen selästä, irroitti uskomattoman nopeasti riimun, pisti sen uskomattoman nopeasti suuhuni suukapulaksi, samalla kun hän kietoi ohjakset ympärilleni.

En kerinnyt saada sanaakaan suustani, kun jo oikea kätenikin oli kiinnitetty satulannuppiin. Hänen voimakkaassa otteessaan olin aivan avuton, ja lyhyemmässä ajassa kuin voin sen ilmaista, oli minut tehty liikkumattomaksi kuin lyhtytolppa, samalla kun Laputa, pitäen vasenta käsivarttaan minun molempien käsivarsieni päällä ja oikealla kädellään peittäen kimon silmät, terotti kuuloaan aivan kuin antilooppi vaaraa vainutessaan.

Raaempaa suukapulaa ei varmaankaan ole olemassa. Köysi miltei ruhjoi nenäni ja puristi huuleni hampaiden sisään, jotapaitsi se oli vedetty niin kireälle kurkkuni päälle, että tuskin saatoin hengittää. Kipu oli niin tuima, että olisin varmaan pyörtynyt, ellei Laputa olisi pitänyt minusta kiinni. Onneksi sain hampaani jonkun verran erilleen toisistaan ja muuan köyden mutka liukui väliin, lievittäen siten aavistuksen verran leukojen hirveää puristusta. Mutta kuitenkin oli tilani niin vaikea, että raivoissani purin ja riuhdoin köyttä, ja olen varma, että terävät etuhampaani olisivat saaneet köyden hetken kuluttua poikki. Kaikki tämä esti minua näkemästä mitä tapahtui. Kuten jo olen sanonut, oli metsä harvaa ja lehvistön läpi olin hämärästi erottavinani loppumattoman kulkueen, johon kuului miehiä ja hevosia. Niitä ei mahtanut olla kahtakymmentä enempää, mutta minuutit kuluvat hitaasti köyden kuristaessa kurkkuasi. Kun Laputa vihdoin irroitti köyden, sain uuden taintumiskohtauksen ja nojauduin avuttomana erästä puuta vasten.

Laputa viipyi kuunnellen, kunnes kavioiden ääni häipyi pois. Sitten hiivimme äänettömästi tien yli, jossa alkoi tiheämpi pensasmetsä. Hän ratsasti niin kiivaasti jyrkkää rinnettä ylös, että minun oli pakko juosta, kunnes näimme yllämme ylätasangon vihreät niittymaat. Laputan kasvoilla oli jälleen synkkä, vihamielinen ilme. Hän oli nyt vihollismaassa ja metsästäjän asemasta hän nyt oli itse otuksena. Kun pysähdyin, katsoi hän tyytymättömänä minua, ja kerran kun viivähdin väsymyksen näännyttämänä, nosti hän uhaten kättään. Jos siinä olisi ollut ruoska, olisi se pudonnut selkääni.

Jos Laputa oli hermostunut, niin olin myös minä. Yksin se tunne, että olin kafferialueen ulkopuolella ja omassa maassani, oli jo jonkinlaista vapauden esimakua. Kaitselmus, ajattelin, saattoi minä hetkenä tahansa tarttua asioiden kulkuun minun edukseni. Tosin oli sopimusehdoissamme, että Laputa ampuisi minut, jos päällemme hyökättäisiin, mutta kuinka helposti voikaan laukaus mennä harhaan. Niin paljon kuin väsyneet aivoni sallivat, aloin ajatella tulevaisuutta. Niin pian kuin hänellä oli jalokivet käsissään, oli minun osuuteni asiassa selvä. Hän oli luvannut minulle henkeni, mutta vapaudestani ei oltu sanaakaan mainittu, ja sen verran ymmärsin, ettei Laputa koskaan sallisi minun, joka olin nähnyt niin paljon, tulla tietoineni Arcollin luo. Mutta millään ehdolla en antaisi viedä itseäni takaisin tuohon inhoittavaan kraaliin. Hän oli asestettu ja minä aseeton, hän oli voimakas ja minä heikko kuin lapsi, hän oli ratsain, minä jalan — suuria pakenemismahdollisuuksia minulla ei ollut. Poliisipatrullista ei olisi suurta apua, sillä jos meitä ahdistettaisiin, saisin minä luodin päähäni, kun taas Laputa kimollaan pääsisi pakoon. Minulla ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa ja katsoa mitä aika toisi mukanaan. Ja jos pahinkin tapahtuisi, niin olisi toki rehellinen luoti ylätasangolla taistelussa elämästä parempi kuin kraalin tuntemattomat julmuudet. Vakaasti rukoilin, että Jumala osoittaisi minulle laupeuttaan, sillä minua jos ketään olivat pakanat kiduttaneet.

Hämmästyksekseni ei Laputa ollut yhtään varovainen vihreällä rinteellä. Hän katsoi kohti Pilvivuoria ja nosti kätensä ylös. Se oli varmaankin joku merkki ja kun katsoin taaksepäin sitä tietä jota olimme tulleet, olin näkevinäni joitakin olentoja noin peninkulman päässä, lähellä Letaban jyrkännettä. Laputa tahtoi olla varma minun läsnäolostani myöskin paluumatkalla.

Kello oli varmaankin neljä iltapäivällä ja sää oli ihanin mitä voi ajatella. Niityt olivat tulvillaan suloisesti tuoksuvia kukkia. Pienet lammet ja kosket olivat yhtä läpinäkyvän kirkkaita kuin forellipurot Lothianissa. Taivalsimme ripeästi eteenpäin, mutta nyt en enää ollut väsynyt. Valmistauduin ratkaisuun, ja minussa vaikuttaa sielu niin suoranaisesti ruumiiseen, että väsymykseni lisääntyy tai vähentyy kilpaa toivon kanssa. Tiesin kyllä, että voimani jälleen helposti voisivat murtua, mutta tiesin myöskin, että niin kauan kuin jokin mahdollisuus oli olemassa, olisi minulla myös voimia käyttämään sitä hyväksi. Ennenkuin tiesinkään olimme ratsastaneet kukkulan ympäri ja näimme nyt edessämme Machudin maljanmuotoisen laakson. Jossain kaukana etäällä puiden rajassa näin savupilven. Kafferit — tai ehkäpä Arcollin miehet — olivat panneet metsän tuleen. Savu ajautui kevyen länsituulen ajamana kaukaisten alankojen yli, jotka hohtivat opaalinvärisinä.