Part 17

Näin verisiä jälkiä maassa ja kiiruhdin askeleitani. Laputa oli jo kerinnyt olla luolassa useita tunteja ja oli varmaan jo kerinnyt tuhota aarteet, haavoittuneena ja raivoissaan kun tietenkin oli. Arvatenkin hän oli tullut Rooirandiin levätäkseen pyhäkön hiljaisuudessa päivän tai pari, mutta nyt, jos Henriquesin luoti oli tavannut maalinsa, löytäisi hän luolassa ehkä vieläkin varmemman turvapaikan ja paljon pitemmän levon. Kolmannen kerran elämässäni kiiruhdin kalliohalkeaman kautta korkeiden, sileiden vuorenseinämien lomitse ja kuulin syvältä sisältä kahlehditun virran kumean kohinan.

Rotkossa oli hyvin heikko valaistus, mutta kuitenkin riittävä näyttääkseen minulle, että tie luolaan oli selvä. Salainen kääntöportti oli raollaan — menin siitä sisään ja suljin sen enempää ajattelematta. Se painui kiinni äänellä, mikä ilmoitti minulle, että se oli tiukasti suljettu, ja kun en tuntenut sen avaamisen salaisuutta, niin — kuinka olin pääsevä pois?

Tämä ajatus ei kuitenkaan huolettanut minua niinkään sen huomion rinnalla, ettei minulla nyt ollut mitään valoa. Päästäkseni ylös kalliorappuja minun täytyi ryömiä polvillani, ja tunsin, että astuimet olivat märät ja niljakkaat. Se ei voinut olla muuta kuin Laputan verta.

Pian tulin kallioparvekkeelle. Taivas ylläni valkeni aamunsarastuksessa, ja alhaalla syvyydessä välkkyi temmeltävä virta. Keveä ja virkistävä tuuli puhalsi vuorilta ja tunkeutui alas leyhähdyksinä rotkon kautta. Näin, että käteni olivat aivan veriset ryömittyäni ylös portaita ja koetin saada verta pois hieromalla käsiäni kallionkylkeen. Lihaksenkaan värähtämättä kuljin sitten kalliopaaden yli, joka oli siltana syvyyden päällä, ja sukelsin edelleen pimeään käytävään, joka vei sisimpään luolasaliin.

Kuten edelliselläkin kerralla näin valoa edessäni, mutta tällä kertaa ei ollut hulmuavia soihtuja vaan ainoastaan yksi ainoa valopiste. Varovasti hapuilin eteenpäin seiniä myöten, vaikka oikeastaan en pelännytkään mitään. Kun nämä sivuseinät loppuivat, tiesin että olin luolassa, siinä josta valopiste näkyi. Liikkuva vesiseinä loisti viheriän välkkyvänä vasemmalla, kummituksenomaisesti, ja huomasin että se sai valaistusta ylhäältä suoraan nielun suusta päin. Astuin muutaman askeleen eteenpäin ja huomasin, että valopiste oli lyhty.

Silmäni olivat nyt tottuneet puolihämärään ja näin mitä lyhdyn vieressä oli. Laputa oli polvillaan tuhkassa, juuri siinä missä Käärmeen Vartija kolme vuorokautta aikaisemmin oli polttanut pyhää tulta. Hän polvistui yksinkertaisen kivialttarin ääressä, puoliksi nojautuen sitä vastaan. Lyhty oli maassa hänen vieressään, ja sen valossa näin jotain, mihin en ollut valmistunut. Verta vuoti hänen kyljestään tippuen tuhkan viereen jo syntyneeseen lätäkköön.

En tuntenut mitään pelkoa, vaan ainoastaan suurta osanottoa, myötätuntoa hukkaanmennyttä romantiikkaa, turhaa vaivannäköä, hedelmätöntä urheutta kohtaan.

»Ollos tervehditty, Inkulu», sanoin kafferikielellä, ikäänkuin olisin ollut hänen omia miehiään.

Hän kääntyi ja nousi ylös silmiinpistävän vaivaloisesti. Nyt näkyi selvästi, että paikka oli valaistu ylhäältäpäin; valkeni yhä enemmän. Vesi oli kuin timanteista kokoonpantu esirippu, ylinnä läpinäkyviä briljantteja, alempana loistavia smaragdeja. Myöskin luolan äärimmäisessä sopessa oli kelmeänhämärä valaistus. Laputan kookas varsi kohosi horjuen valkoisen tuhkakasan päälle käden painaessa kylkeä.

»Kuka siellä?» hän kysyi tarkastaen minua silmillä, jotka eivät nähneet mitään.

»Umvelosin kauppamies», vastasin.

»Umvelosin kauppamies», hän toisti. »Jumala käyttää usein maailmassa heikkoja tuhotakseen väkevät. Kuningas kuolee senvuoksi, että joku rihkamakauppias asettui hänen tielleen. Mikä on nimesi? Se kannattaa tulla muistetuksi.»

Vastasin hänelle hiljaa: »David Crawfurd.»

»Crawfurd», hän toisti, »sinä olet ollut se pieni salakari, johon ihana laiva on haaksirikkoutunut. Sinä otit ketjun ja eristit minut kansastani ja kun minä sitten olin väsynyt, tappoi portugalilainen minut.»

»Ei», minä huusin. »Minä se en ollut. Te luotitte liiaksi portugalilaiseen ja liian myöhään laskitte kätenne hänen kurkulleen. Älkää sanoko, etten varottanut teitä.»

»Sinä varoitit minua ja minä tahdon palkita sinua. Teen sinusta rikkaan, Crawfurd. Sinähän olet kauppias ja tarvitset rahoja. _Minä_ olen kuningas ja tarvitsen valtakunnan. Mutta minä kuolen ja minun jälkeeni ei ole oleva koskaan mitään kuningasta Afrikassa.»

Puhe rikkauksista herätti minussa ilonväristyksen ja vastasi sitä mitä olin odottanut, mutta viimeiset sanat sensijaan herättivät minussa miltei tuskan tunteen. Tuo mies oli minut täydellisesti hypnotisoinut. Hänen poismenonsa näkeminen oli samaa kuin nähdä mahtavan vuoren sortuvan.

Hän ojentautui ja veti raskaasti henkeään, ja lisääntyneessä valaistuksessa saatoin nähdä kuinka murtunut hän oli. Posket olivat painuneet sisään ja synkät silmät olivat syvällä kuopissaan. Hän muistutti loppuunkulunutta vanhaa miestä, seistessään siinä veren tippuessa hänen kyljestään maahan. Nyt hän ei enää ollut kafferien kuningas, ei liioin kristitty pappi tai mikään muu entisistä ilmestysmuodoistaan. Kuolema riisui hänestä kaiken teeskennellyn ja ihminen Laputa kohosi yli muun ja korkeammalle kuin kaikki hänen entiset olomuotonsa, kumman liikuttavana, suurpiirteisenä ja peloittavana.

»Kohtasimme toisemme kolme päivää sitten», hän sanoi, »ja sinä olet viimeinen, joka saat nähdä Inkulun.»

»Ensimmäinen kohtauksemme ei tapahtunut Umvelosissa», huomautin. »Muistatteko muuatta sunnuntaita kahdeksan vuotta sitten, kun te saarnasitte Kirkcaplen vapaakirkossa? Se poika, jota te ajoitte takaa rannalta ja joka heitti kivellä silmäänne, olin minä. Sitäpaitsi matkustin Englannista yhtäaikaa teidän ja Henriquesin kanssa, ja sillä laivalla, joka vei teidät Durbanista Delagoa Bayhin, olin myös minä mukana. Me kaksi olemme tunteneet toisemme kauan, mr Laputa.»

»Se on siis Jumalan käsi», hän lausui juhlallisesti. »Sinun kohtalosi on kiedottu minun kohtalooni, ja nyt olet sinä myös kuoleva minun kanssani.»

Mitä hän tarkoitti tällä puheella kuolemasta en ymmärtänyt. Enhän _minä_ ollut kuolettavasti haavoittunut, enkä luule, että Laputalla enää olisi kylliksi voimaa surmata minua, vaikkapa hän tahtoisikin. Mutta olin niin välinpitämätön, että tuskin kiinnitin huomiota hänen sanoihinsa.

»Tahdon tehdä sinut rikkaaksi», hän huudahti. »Crawfurd, kauppias, tulee Afrikan rikkaimmaksi mieheksi. Me olemme hajaantuneet ja meidän aarteemme kuuluvat nyt toiselle. Hän on omistava kullan ja jalokivet — kaikki muut paitsi Ketjua, sillä se seuraa mukanani.»

Hän horjui erääseen luolan pimeään soppeen, jollaisia oli useita, ja minä seurasin häntä. Siellä oli joukko säiliöitä, lippaita, patruunalaatikoita ja vanhanaikainen portugalilainen, messinkihelainen raha-arkku. Laputa otti muutamia avaimia vyöstään ja avasi arkut sormillaan, jotka vapisivat väsymyksestä. Kumarruin ja näin laatikoissa kultarahoja ja pieniä pusseja, joissa oli jalokiviä.

»Jalokiviä ja rahaa», hän huusi. »Ne ovat kerran aijotut kuninkaan aarteeksi, ja nyt ne joutuvat rihkamakauppiaan liikepääomaksi. Ei, Ikuisen nimessä ei! Kamasaksan paikka on Kauhistuttavan luona». Hänen käsivartensa kohosi ja hän tarttui kiivaasti hartioihini.

»Sinä varastit minun hevoseni. Senvuoksi minä nyt kuolen. Jos sinua ei olisi ollut, olisin minä armeijoineni nyt jo mennyt Olifantsin yli. Aijon tappaa sinut, Crawfurd», ja hänen sormensa kiertyivät olkapäihini entistä tiukemmin.

Mutta minä seisoin aivan liikkumattomana. »Ei, sitä te ette aijo tehdä, te ette voi. Te olette yrittänyt ja epäonnistunut. Samoin teki Henriques ja nyt hän makaa kuolleena tuolla ulkopuolella. Minä olen Jumalan varjeluksessa, enkä kuole, ennenkuin aikani on tullut.»

Kuuliko hän minua, en tiedä, mutta joka tapauksessa meni kohtaus ohi. Hänen kätensä vaipuivat, ja kookas olento palasi hoippuen luolasaliin. Hän astui kohti putousta, mutta kääntyi ja meni samaan käytävään, josta minä olin tullut sisään. Kuulin hänen kompastuvan käytävässä, ja sitten seurasi minuutin kestävä hiljaisuus.

Äkkiä kuulin kitisevää ääntä ja kohta senjälkeen kumeaa jymyä, mikä syntyy kun raskas kivi putoaa syvään kaivoon. Ensimmäinen ajatukseni oli, että Laputa oli itse pudonnut syvyyteen, mutta kun saavuin paikalle, tuli hän juuri takaisin minua vastaan. Silloin tajusin mitä hän oli tehnyt. Hän oli jättiläisvoimainsa viimeisillä rippeillä pudottanut alas kuiluun sen kivipaaden, joka oli ollut siltana ja näin hän oli katkaissut minulta paluutien.

Voin totuudenmukaisesti sanoa, että en välittänyt siitä lainkaan. Vaikkapa minulla olisi ollut silta, en olisi päässyt mitenkään kääntöportin kautta. Mitä kuolemanpelko on, sen olin kokonaan unohtanut.

Tarjosin sensijaan käsivarteni sen miehen tueksi, joka tahtoi tuhota minut.

»Olen koonnut sinulle aarteita taivaassa», hän sanoi. »Sinun maalliset aarteesi ovat noissa arkuissa, mutta pian sinä olet etsivä katoamattomia aarteita syvällä, syvällä. Tuolla alhaalla on viileätä ja hiljaista ja sinä olet unohtava nälän ja tuskan.»

Hän oli nyt lähellä loppuaan. Hulluuden epätoivo sai hänet jälleen valtoihinsa ja hän heittäytyi tuhkaan.

»Kuolemme yhdessä Crawfurd», hän sanoi. »Jumala on sitonut elämänlankamme yhteen ja yksi ja sama isku tulee ne myös katkaisemaan. Sano minulle, kuinka on käynyt joukkojeni.»

»Arcoll on vienyt tykkejä Pilvivuorille», vastasin. »Joukkojen täytyy joko antautua tai tuhoutua.»

»Minulla on useita armeijoita. Mutta ei, ne eivät kelpaa mihinkään. Ne voivat vain kierrellä sinne tänne, tekevät virheitä ja joutuvat lopuksi lyödyiksi. Ketään johtajaa ei ole olemassa. Ja minä olen kuolemaisillani.»

Ei voinut enää erehtyä kuoleman lähestymisestä. Kysyin häneltä, tahtoiko hän vettä, mutta hän vastasi kieltävästi. Hänen katseensa tuli epämääräiseksi, saatoin melkein asettua hänen asemaansa ja tuntea kuinka katkera hänen kaipauksensa täytyi olla. Omasta kohtalostani olin täysin välinpitämätön, en tuntenut mitään riemua, vielä vähemmän pelkoa. Seisoin äänettömänä, puoleksi katuvana romahduksen katselijana.

»Olisin opettanut maailmalle viisautta», Laputa puhui nyt englanniksi ja oudon kovalla, epätodellisella äänellä. »Eikä ainoakaan kuningas Kaarle Suuren jälkeen olisi ollut minunlaiseni». Nyt hän muutti puheensa latinankielelle. Havaitsin sittemmin, että se mitä hän sanoi, oli Kaarle Suuren hautakirjoitus niin muunnettuna, että se soveltuisi hänen omiin olosuhteisiinsa.

»Sub hoc conditorio», hän messusi, »situm est corpus Joannis, magni et ortodoxi Imperatoris, qui imperium Africanum nobiliter ampliavit, et multos per annos mundum feliciter rexit».

(Tämän kiven alla lepää Johannes, suuri ja oikeamielinen keisari, joka komeasti laajensi afrikalaista valtakuntaansa ja monta vuotta onnellisesti hallitsi maailmaa»).

Muutaman silmänräpäyksen hän lepäsi pää painuneena käsivarsia vasten ja rinta kohoili tuskaisasta hengityksestä.

»Ei ole ketään, joka voisi seurata minua. Minun rotuni on tuomittu, ja kohta he ovat unohtaneet minun nimeni. Minä yksin olisin voinut pelastaa heidät. Nyt he kulkevat samaa tietä kuin muut ja Johanneksen sotureista tulee orjia.»

Hänen kurkkuaan ahdisti, hän hengitti kiivaasti ja kaatui kasvoilleen maahan. Luulin, että hän oli kuollut. Mutta hän yritti jälleen kohottautua. Kiiruhdin esiin, ja kaikin voimineni onnistuin auttamaan hänet pystyyn.

»Riisuudu, Eros», hän huusi. »Pitkä päivätyö on täytetty». Kuolevan tavattomin voimin hän riisti päältään leopardintaljan ja vyön, ja seisoi alastomana kuten kruunausyönä luolassa. Pussistaan hän otti kaulaketjun. Sitten hän horjui kuilun reunalle, edessään viheriänkimmeltävä vesiseinä, joka jatkui alas synkkään syvyyteen.

Kuin noiduttuna minä näin kuinka hän käsillään, jotka olivat heikot kuin lapsella, pani ketjun kaulaansa ja sulki lukon niskassa. Viimeisiin saakka ponnistaen hän sitten seisoi pystyvartisena päivänvalossa, joka tuli ylhäältä samasta aukosta kuin vesikin. Valo taittui suuriin rubiineihin ja saattoi ne liekehtimään kuin tulen.

Vielä kerran hän antoi äänensä entisellä mahtavuudellaan kaikua luolassa, niin että se kuului selvästi yli putouksen pauhun. Hänen sanansa olivat samat kuin Käärmeen Vartijan kolme yötä aikaisemmin. Kädet koholla ja Ketjun loistaessa kaulassa hän huusi:

»Käärme palaa syntymäsijoilleen.»

»Tule», hän huusi sitten minulle, »Johanneksen perijä palaa kotiin.»

Ja hän hyppäsi syvyyteen. Mitään ääntä ei kuulunut, sillä niin ankara oli veden kohina. Putous paiskasi hänet varmaankin alas sinne missä ennen oli kivipaasi ollut siltana, ja maanalainen virta veti hänet sitten mukanaan sinne, missä Labongo viisikymmentä peninkulmaa virtaa tuntemattomissa syvyyksissä. Kaukana kaikesta inhimillisestä kilvoittelusta Laputa lepää viimeistä untaan, ja siellä myöskin ovat vaalenneessa nikamassa kiinni jollakin aaltojen huuhtomalla kalliosärmällä ne jalokivet, jotka kerran olivat loistaneet Saaban kuningattaren hiuksissa.

XXI.

KIIPEÄN VIELÄ KERRAN KALLIOITA.

Muistan katselleeni reunan yli kuohuvaan kuiluun järkytyksen ja surun sekaisessa mielentilassa. Mieluimmin olisin halunnut istua maahan ja itkeä — miksi? Sitä en tiedä, — tunsin vain, että jotain valtaisaa oli tapahtunut. Oma asemani oli melkoisen selvä. Tänne olin suljettuna, vailla pakenemisen tai ravinnon saannin mahdollisuutta. Aivan lyhyessä ajassa tulisin kuolemaan nälkään, tai sitten tulisin ehkä hulluksi ja heittäytyisin Laputan perässä kuiluun. Mutta juuri nyt en välittänyt kaikesta tästä, hermoni olivat kuluneen viikon aikana joutuneet aivan liian kovalle koetukselle. Olin vastaanottamaton sekä toivolle että pelolle.

Kauan istuin hiljaa ja katselin värileikkiä vesiseinässä, mietiskellen minne Laputan ruumis mahtoi ajautua. Väristys kulki lävitseni ja toivoin, ettei hän olisi jättänyt minua yksin, sillä pian tulisi pimeä ja minulla ei ollut valoa. Vähitellen väsyin toimettomuuteen ja aloin hapuilla raha-arkkuja. Kaksi niistä oli täynnä rahaa, brittiläisiä sovereigneja, Kruegerin sovereigneja, napoleoneja, espanjalaisia ja portugalilaisia kultarahoja ja paljon vanhempaakin rahaa, aina keskiajalta ja vieläkin kauempaa. Eräässä kokoelmassa oli hollantilainen tukaatti, ja seuraavassa raha Antonius Piuksen hallituskaudelta. Aarre oli koottu monen vuoden aikana ja useilta eri paikoilta, päälliköt olivat antaneet siihen lisiä ikivanhoista aarreaitoistaan, ja L.T.K.-liitto oli avustanut sitä sekä puhtaalla rahalla että jalokivillä. Avasin muutamia pienistä timanttipusseista ja kaadoin sisällyksen kädelleni. Useimmat kivistä olivat pieniä, sellaisia, joita työmiehet kätkevät vaatteisiinsa. Suuremmat — muutamat olivat hyvinkin suuria — olivat säännöllisesti jossain määrin virheellisiä. Mutta pari pussia sisälsi suuria kiviä, jotka yksin minun harjaantumattomalle silmällenikin näyttivät olevan puhtainta lajia, ja ajattelin ne nähdessäni, että varmastikin oli tavattu joku uusi löytöpaikka, sillä niitä ei mitenkään olisi voitu varastaa mistään tunnetusta kaivoksesta.

Sitten jälleen istuuduin ja katselin vettä. Se vaikutti minuun rauhoittavasti, hälventäen kaiken levottomuuteni. Täysin tyynenä odotin kuolemaa, sillä kuolema oli minulle vain tyhjä sana. Vihani ja raivoni oli häipynyt pois, ja kuten ennen seurasi nytkin ylikiihtymystä täydellinen välinpitämättömyys.

Ulkona oli varmaankin keskipäivä, sillä vesiputouksen yllä oleva nielu oli kirkkaan auringon valaisema, ja myöskin synkkä luola heijasteli tuota valoa. Istuessani siinä näin pienen linnun nopeasti kiitävän alaspäin, niin että se miltei kosketti vettä. Se suuntasi tiensä luolan sisään ja lenteli hämmennyksissään ympäri sen hämärissä sopissa. Kuulin siipien koskevan kattoon sen epätoivoisena etsiessä ulospääsyä. Jälleen se kosketti pauhaavaa putousta ja ajautui jälleen luolaan. Noin kahdenkymmenen minuutin ajan se lenteli edestakaisin, kunnes se lopulta löysi saman tien, josta se oli tullut sisään. Nuolena se kiisi ylös kuilusta valoon ja vapauteen.

Alkaessani katsella lintua olin täysin tylsä, mutta lopuksi olin mitä suurimmassa jännityksessä. Verho putosi silmiltäni. Tunsin jälleen kaipausta vapauteen, rakkautta elämään sen itsensä vuoksi. Minulle selveni äkkiä, että tämän kolkon kallioluolan takana oli valoisa, ihana maailma, ja sinne aloin nyt kaivata. Niin, minä tahdoin elää. Muistini valveutui, ja ajattelin kaikkea mitä viimeisinä päivinä oli tapahtunut. Olin näytellyt varsin huomattavaa osaa suuressa näytelmässä ja olin onnistunut. Laputa oli kuollut, aarre kuului minulle, ja Arcoll oli puolestaan kukistanut kapinan. Kun vain pääsisin vapaaksi, tulisi minusta sekä kuuluisa että rikas. Toivo oli palannut, mutta sitä seurasi myös pelko. Jos en nyt onnistuisikaan pelastamaan itseäni? Siinä tapauksessa minun täytyisi hitaasti ja surkeasti kuolla, vuoren sydämeen suljettuna, — vaikka ystäväni kuinka etsisivät minua. Entistä välinpitämätöntä, tylsää tilaani seurasi nyt kuumeinen levottomuus.

Ensimmäisenä huolenani oli tutkia se tie, jota olin tullut luolaan. Kiiruhdin käytävää pitkin rotkolle, jonka yli kivipaasi oli muodostanut sillan. Aavistukseni oli oikea, sillä se oli poissa. Laputa muistutti todella Titania, joka vielä kuolemanhetkellä jaksoi vyöryttää pois sillan, joka varmasti olisi antanut työtä kolmelle muulle miehelle ainakin tunniksi. Rotko oli noin seitsemän kyynärää leveä, näinollen liiaksi uskaltaakseni hypätä sen yli ja kallioseinä laski jyrkkänä ja sileänä virran mukana 200 jalkaa. Kiertää rotkoa ei liioin mitenkään voinut. Lisäksi olivat ihmiskädet auttaneet tehdäkseen pyhäkön luoksepääsemättömäksi.

Ajattelin kyllä, että Arcoll ennemmin tai myöhemmin seuraisi Laputan jälkiä juuri tänne. Hän löytäisi verisiä jälkiä ulkopuolella, mutta suljetun kääntöportin salaisuutta hän ei koskaan kykenisi selvittämään, ja ainoatakaan kafferia, joka olisi tuntenut salaisuuden, hänellä ei ollut mukanaan. Ja kuitenkin, jos Arcoll kerran tiesi, että minä olin sisällä, niin hän varmasti raivaisi tien luokseni, vaikkapa hän sitten olisi pakotettu räjäyttämään koko vuoren ilmaan. Koetin huutaa, mutta ääni hukkui vesiryöpyn pauhinaan, se oli vain heikko lisä-ääni villissä orkesterissa, ja minä heitin kokonaan tällaiset yritykset.

Synkkänä palasin luolaan. Nyt tulisi siis osakseni kaikkien aarteenetsijäin kohtalo: jalokivet loistaisivat ympärilläni, mutta minulla ei olisi vähintäkään ravintoa ylläpitääkseni elämääni. Ei, niin kurjaan kohtaloon en voisi suostua. Olin siihen liian itsepäinen ja vastahakoinen. »Ek sal'n plan maak», sanoin kuten vanha hollantilainen. Pahempia vaaroja olin onnellisesti välttänyt, ja minun täytyi löytää tie ulos. En tahtonut nääntyä nälkään luolassa, — ei, mieluummin seuraisin sitten vaikka Laputaa syvyyteen kamppailtuani miehekkäästä vapaudestani.

Vasten tahtoanikin tunsin virkistyneeni itsepäisyydestäni ja herkkyydestäni. Mihinkä olikaan nyt joutunut tuo nuori, piittaamaton narri, joka äsken istui tässä ja vaikeroi! Sen sijaan olin nyt yhtä sitkeä ja valmis seikkailuihin kuin sinä päivänä kun ratsastin Blaauwildebeestefonteinista Umvelosiin. Tunsin samaa kuin kilpajuoksija viimeisen pinnistyksen edellä. Neljä vuorokautta olin elänyt kauhun ja pimeyden ilmapiirissä, nyt viittoi minulle päivänvalo, päivä ja nuoruus uuteen maailmaan.

Vain kaksi pääsytietä luolasta oli olemassa — se tie jota olin tullut, ja se tie, josta vesi tuli. Edellinen oli suljettu, jälkimmäistä oli mitä mahdottominta ajatellakaan. Olin tutkinut luolan kaikki nurkat ja sopet, ja siellä ei ollut jälkeäkään ulospääsytiestä. Istuuduin ja katselin jälleen vesiseinää. Niinkuin jo olen maininnut, putosi se kuin tiheä esirippu ja muodosti siten yhden luolan seinistä. Korkeammalle kuin luolan katon tasalle en voinut seurata sen tietä; vain sen näin, että aurinko paistoi siihen. Luolan permannon reunasta veteen oli noin kolme kyynärää, mutta minusta näytti, kuin siellä ylempänä, katon rajassa, välimatka vähenisi noin yhteen jalkaan.

En voinut tarkoin nähdä luolan seiniä, mutta ne tuntuivat olevan sileitä, ja senvuoksi vaikeita kiivetä. Vaikka otaksuin, että voisin keinotella itseni katon korkeuteen, niin oli jälellä kysymys, kuinka voisin päästä kallioreunan ulkopuolelle? Monista kiipeilemisistäni poikavuosinani tiesin, kuinka tavaton tällainen este on.

Istuessani ja katsellessani panin kuitenkin merkille jotain mitä tähän saakka en ollut huomannut. Vasemmalla kädellä vesi ryöppysi alas kuin sulusta luolan äärimmäiselle reunalle, niin että vesi melkein huuhtoi lattiaa. Mutta oikealla kädellä putouksen voima ei ilmeisestikään ollut niin suuri, ja kappaleen matkaa luolan katon alla näkyi se kalliosärmä, joka mursi vedenjuoksun kiivauden. Särmä oli tosin veden alla, mutta hyvin vähän sillä vesi murtui siinä moniväriseksi suihkuksi. Jos voisi päästä tuolle särmälle ja saada jalansijaa niin ettei vesi veisi mukanaan, niin olisi mahdollisuus, ainakin mahdollisuuden häivä, että luolan yläpuolella olevalla vuorenseinällä saattaisi tehdä jotain. Ei silti että minulla olisi ollut aavistustakaan seinämän laadusta, mutta arvailujeni mukaan sen piti olla siloinen kuin kiillotettu puulevy.

Mietiskelyni loppuivat siihen, että päätin yrittää kiipeämistä oikeanpuolista luolanseinää ylös aivan vesiputouksen äärelle. Mutta ensiksi kiersin luolan sisimmät osat löytääkseni jotain hyödyllistä. Eräässä nurkassa oli jonkinlainen kaappi, joka sisälsi muutamia kivi- ja metalliastioita. Siellä olivat myöskin Käärmeen Vartijan vähät tavarat, sekä eräitä lukittuja arkkuja, joita en mitenkään kyennyt avaamaan. Aarre-arkkuja oli myös, mutta niissä ei ollut muuta kuin aarteita, kultaa ja jalokiviä, joista minulle nyt ei ollut pienintäkään hyötyä. Löysin myöskin eräitä pikkutavaroita — keihään, muutamia taljoja ja kirveen. Sen otin siltä varalta, että tulisi tarvis lyödä jotain rikki.

Mutta sitten, erään arkun takana, kosketti käteni jotain, mikä teki minut aivan kuumaksi. Se oli köysi, tosin vanha, mutta täysin luotettava, ja noin 40—50 jalkaa pitkä. Vedin sen esiin ja avasin solmut. Siitä saattoi olla minulle arvaamatonta hyötyä, jos onnistuisin pääsemään katon tasalle.

Aloin kiipeämisen paljain jaloin. Aluksi se oli hyvin vaikeata. Kiintopaikkaa jalalle tai kädelle ei ollut muuta kuin aivan syvyyden äärellä. Mahdollisesti on vesi tulvien aikana lyönyt luolan sisään, niin että sisäpuoli on hioutunut, mutta ulkopuoli säilyttänyt luonnollisen karkeutensa. Eräällä paikalla sain toisen käteni mitättömään rakoon, samalla kun kirveen avulla raaputin erästä koloa saadakseni oikean jalkani sisään. Mutta noin kahdentoista jalan korkeudessa maasta tapasin rautaisen tapin, ja sitten useampia.

Tähän päivään mennessä ei minun ole onnistunut päästä perille, minkä vuoksi nuo tapit olivat kalliossa. Ne olivat nelikulmaisia ja varmasti vuosisatoja vanhoja. Niitä ei ole voitu lyödä sinne kiipeämistä varten, sillä ne, jotka ovat oleskelleet luolassa, eivät varmasti koskaan ole koettaneet päästä ulos tätä tietä. Ehkäpä niitä joskus menneinä aikoina oli käytetty jonkinlaisen esiripun kiinnittämiseksi uskonnollisissa menoissa. Ne olivat ruostuneita ja kuluneita, ja eräs niistä jäi käteeni kun tartuin siihen, mutta joka tapauksessa ne helpottivat suuresti kiipeämistäni.

Olin kiivennyt hitaasti, itsepäisesti ja varovaisesti, koko huomio kiinnitettynä tehtävääni, ja ennenkuin havaitsinkaan, oli pääni aivan luolan katossa kiinni. Nyt oli välttämätöntä ryömiä lähemmä putousta, mutta tämä tehtävä tuntui mahdottomalta suorittaa. En nähnyt muuta kiinnikettä kuin kaksi surkeata tappia, ja seinän ja katon taitteessa oli liian sileää voidakseni puristautua siihen kiinni. Aivan katon kohdalla — ehkä kahden jalan päässä — näin aikaisemmin huomaamani kalliosärmän. Vesi murtui sitä varten, ollen vettä korkeintaan tuuman verran kärjen päällä. Jos vain voisin saada jalansijan sillä, pysyisin myös varmasti, voisin nousta seisomaan ja tavottaa luolan yläpuolella olevan kuilun seinämän.