Part 5

Neitsyt Maria Emoinen Kevät pälviä piteli Niitun nurmella ihanan, Tuomen kukkivan kuvassa, Pimennossa pihlajaisen. Poika pienoinen syliini Kultakukkia keräili, Ruunun ruusuista rakensi, Nauhat nurmista nijoili, Äijän päähän pinteliksi Kävi sylin kaulahani, Likisteli lohdutellen Mamman maallista sydändä, Murhevaista mielosata. — Äsken äiti tuosta tunsi Itse taivaiten isännän Asuskella alaisenna Köyhän syntisen sevuissa. Rohvaiseva rakkauden Riemu riensi rindahani, Taivas täytti tykkänänsä Neijen synkiän sydämen. Maiten, merten kauhistokset Katosivat, kasvon eissä, Heilu Herran Engeleitä; Kosket korvissa kohisit, Tali säysy silmihistä. — Sytty sydän kukkaisihin, Heräht' henki heinän päähän; Perhoisenna pienoisena Läksi lehto lentohoni, Ruoho reisuuni rupesi.

[Painettu »Mnemosyneen» n:o 19 v. 1820.]

C. PERHOSEN SYNTY.

(Kasku on katolilainen Muinon Munkkien tekemä).

Neitsyt Maaria Emonen Kerran kerkisi kesällä Astua asannostansa Tunniksi tuvasta mennä, Käydä tuulta tuntemassa Ilmoja ihailemassa Pienen poikansa keralla. Käki kukkuvi kujalla Seisten seipähän nenässä. Se kuin näki nämät käyvän Tulla tuuskahti lähelle Vaatimaan Vapahtajalta Pyytämään pyhältä Luojan Siipeinsä silistämistä Hoyheneinsä höystymistä. Kiuru laulo kiitosvirttä Pilven pitkän päärmäsillä, Vielä ylemmäks yritti, Vaan kuin näki nämät käyvän, Pitkin pellon pientaria, Tuli kuin tuiskulta ajettu Heti Herran hartioille Vaatimaan Vapahtajalta Pyytämään pyhältä Luojan Hyväilyksen hyödytystä Höyhenensä höystymistä. Menit männikkö-mäelle Ilman linnut ihastuvat Nähdessä näiden tulevan Karkasivat kaikkialta Joka haaralta halaasit Vastahan Vapahtajata Jonka kautt' on kaikki tehty Kaikki luotu ja luettu. Menit rannalle mäeltä Meri tyyneksi tyrehty Järvi järkkymättömäksi. Kalat kaikki kavahtivat Synkiltä syvänteiltä. Jyrkiltä jyrkänteiltä Laa-oille lahen vesille Rapaselle rannikolle Vastahan Vapahtajata Jonka kautt' on kaikki tehty Kaikki luotu ja luettu. Neitsyt Maaria Emonen Sanoovi sanoilla näillä: Kuss' olis tällä kunnahalla Pehmoisella penkereellä Olo-paikkoa palasen Istuin-sioa sipale Pimentoa pikkaraisen Olla tässä ompelian Tahik' neulan tarvitsijan. Osautu ompelukset Olla kanssa kainalossa Niitä niitulle levitti Pimennosa pihlajaisen Tuomen kukkivan kuvassa Poika pienoinen sylini Kuletteli kukkasia Niistä nio ja letitti Semmoisia seppeleitä Joilla solmisi somasti Kapaloitsi kaunihisti Äidin päätä päärlytöntä Kullatonta kulmasilta Eikä kieltänyt Emonen Laitoksia lapsukaisen Mutta muisti Simeonin Vanhan miehen sen vakaisen Ennustuksen Emo kaunis, Koska siunaten Simeonin Sylin pienoista pitelen Oli julki julistanut: _Sinunkin sielusi lävitse Pitää kerran miekan käymän Tämän tähden lapsukaisen._ Jota muka muistaissa Neitsy Maaria Emosen Mieli helty hentukainen, Että paikalla pasahti Silmistä sinertävistä Yltä kyllin kyyneleitä. Siihen liittohon likeni Poika äitiä poloista Käsin kaulahan karaten Lohdutteli lempiästi Mammon maalista sydäntä Mieltä ihan ihmisyyden Neitsyt Maria Emonen Paino pojan povellensa Kahden kainalon välille. Taivas täytti täysinensä Neidon synkiän sydämen. Ilmi itkivät molemmat Äiti itki, poika itki Enkelit ilosta itkit Eikä ratki rauvennunna Mihinkään mitättömähän Tämä synnitön syleilys: Heräht' henki heinän päihin, Sydän sytty kukkasihin. Perhusina pienoisina, Sintävinä sinervoina, Kirjavina, kiiltävinä Sekä kaikin karvasina Alottivat aikojahan Levahtivat lentämään Kierten päätä päärlytöntä. Auringohon aivotusta. Pieni perhonen pitäisi, Vaan ei anna volin voima Kyky kylläksi ylety.

[Ennen painamaton.]

SALA-ITKU.

Sentirsi, oh Dei, morir, E non poter mai dir, Morir mi sento! Metastasio.

Lennä, lennä Leppäterttu! Neuvo tietä tiedäkseni Kuta kultani tuleepi! Käänä päätä päästäksesi Asungolle armahani! Itä laaja, pohja laaja Läntä laaja lennollesi. Älä lennä etelähän, Jonne mulle muinen lensit. Neuvot mieheksi minulle Sulhan suuresta sugusta Ylähistä ystävätä. Yhtätoista ylpeämmän, Kuuluisata kumppania Kuuttatoista kuuluisamman. Jota toella toivoskelin, Jota onneton odotin. Ah! mä tyhmä, tyhjätöinen Vielä häijysti häpeän, Että tietin terveykset, Että saatatin sanani. Tuota narri nauraneepi Toimitellen toverille, Jongan otti onnellisen, Joka veivinsä veteli.

Siis ei sieluni halaja Sille kylmälle kylälle, Jost' on haavansa hakenut, Altonaisen, avonaisen. Sitä itkin izekseni Yökauden yhden kerran, Jota kadun kauheasti Päästyäni päiväiselle, Koska toiset toruvatten, Kuin ol' murhe mustanuna. Silmän alukset alati. Siitä päivin silmän taakse Minä kytkin kyyneleni. Tiurihisti tipla-helma, Pilkka-viitta piilohosi Tunnustukseni lukitse! Niin mä toimitan toteni: Että hälle sydämeni Minä annon aivossani. Että varten vaivattua, Sierottua sieluani, Täydyn olla onnellissa, Riipumaan rihmaksesen. Siirty surman silmukkaan Lykyllissä lystäellä. Kuka tiesi, kenpä luuli, Kuka arvasi asian, Että itken ilon alla, Parun jalon riemun alla Sydämmessäni syvällä.

Oh! tämä onnetoin elämä! Sydän on surua täynnä; Naaman naurolla kokisin, Myrskyilmat mielessäni Piilossani pideskellä. Vaan nyt voittaapi volini Itku iloa parempi.

[Kirjoitettu v. 1821. Painettu Koittareen I, s. 137 muodosteltuna, melkein puolta lyhempänä.]

A. LAURIN TUOMISET.

Amor hiihteä hivatti Jäniksen jälillä, Poluilla koikka-polven. Jouzi heitti joukkelia Pirun pikkuisen olalla. Viini visko vinkkeliä. Pienen kaulalla kanaljan.

Oli Laukka langoillansa. Lahmanut laduilla. Risukoita ristin rastin. Oli pannut pajatsimet Vaskisihin valjahisin. Oli raidat raudottanut Kultaellut kuusamikot.

Kävi kiini kiivas kyttä Kalkeissa kurkusta Siitä päivin silmän taakse Minä kytkin kyyneleni. Herjäkkään henkitorvi; Ett' oli jäähtyä jänöksi, Kokku-luuksi kohmettua.

Alko Annia avuksi, Kirstiä kirusti Kyttä kiljua kylältä. Kurkku kuulu kutisevan »Ai! Annikka! ai! Annikka! Voi! Tiinukka, Vortupakka! Jo nyt heitän henkoseni!»

Kuuli Kaarlo kuikutuksen Tallissa talonsa. Lausu Laurille kirusti: »Käy nyt Laukka langoillesi. Jop' on totta toisen kerran Käynyt näätä käntällensä Tahik' suurempi sukainen.

Lauri laukasi kotoa. Toivopa todella Karhua kauheamman Peon, peukalon kärellä, Nyrkin päällä nylkevänsä. Mielipä jo miekkonenkin Saada Saxoja satoja Kelpo koipia kosihin.

Väärin polvin ponnistapi. Suoraan suksilla Pyssy käessä pyyöksille Tullen kauhista kasellen. Kauli pienen pirulaisen Avuksensa sanomita:

»Laske laupias isäntä Kylmästä kylälle Hengen häästä heimovasi. Minä annan aikonani Sulle riistan rikkahaman. Nenvon neitosen lehosta Varvikosta vaimo-puolen.»

Laukka sätti säälimätä. Turkainen, tulinen! Veijaroisit veivihisi. Pidä naiset narrinasi Älä miestä meikäläistä. Minä otan olalleni, Nylen koipesi kotona.

Pisti pirun konttihinsa. Päineen päivinehen Sopi siihen solkenahan. Sielä herjäkäs herähti Äitelästä äimyksistä Nuolen, tuiman tuskan tuojan Laukan laukaisi lävitze.

Eipäs hennoinut enämmin, Tupahan tultua Miehen mieli murhatöihin. Laski lapsen laukustansa, Joka ensin emännältä, Että itse isännältä Syvät sytytti sydämet.

Sitte naiset naimattomat Taivutti talossa, Ottamahan olkapäille Rakkauden rahkeita. Povet poltteli pojilta, Väänsi mielet miehiltäkin Nurin narin narrin töihin.

Senp' ol' Laukka langoistansa Tuonut taudin tuomisiksi. Itse istuupi lavalla Ylen öita yksinänsä Ajatus on Aunen pääll Kantele on polven päälle Kuuta katsopi välisten.

[Kirjoitettu v. 1822.]

B. LAURIN TUOMISET.

Kerran kysy Kyyprialta, Hengeltä hemmeyden, Eroskin, Emältänsä: »Saisinko ma kerran käydä Pohjan kansat katsomassa; Millä lailla miehet siellä Sekä emännät elävät.»

Äiti ääntäpi hänelle: »Pakkanen paahtapi, Poikani! pohjan mailla; Sinne jääksi jähmettyisit. Jahka kevät kerkiäpi Joudat mennä joutsenille Johto-miesnä, juonen kanssa.»

Alko päivä Afrikassa Vaivata varilla Lähesty lämpelässä Matka-linnun majan muutto Tali joukko joutsenia, Joitten kanssa kaitsejaksi. Laitto lapsen äiti kaunis.

Evästetty emoltansa Hemmuilla, heluilla Vyötetty suosin-vyöllä Tuli poika pohjan maille. Tahto siellä talvellakin, Vilullakin viekastella, Mutkaelen muotoansa.

Suksin Suomessa samosi Jäniksen jälillä, Poluilla koikka-polven. Joutsi heitti jonkkelia. Pirun pikkuisen olalla, Viini visko vinkkeliä Pienen kaulalla kanaljan.

Oli Lauri laitelluna. Lankoja laduille, Risuihin rihmaksia. Oli pannut pajatsimet. Vaskisihin valjasihin Oli raidat raudotellut, Kultaellut kuusamikot.

Kyttä kyyrymöisissänsä Puikkiipi puistossa: Juristi kuret-lanka, Siirsi surma silmukkansa Pienen herjän hengen päälle; Että luuli lumiseksi Jänikseksi jähmettyvän.

Kurkku kurjalla kähisi: »Kyypria kylmästä. Autata armotointa!

Neittä kolme neuvo tänne Poloiselle pohjan maalle! Charis kaunoinen pelasta Karjalaisen kattilasta! Kuuli Kaarle kuikotuksen Korvesta kotiinsa. Kiljasta kimmautti: »Laukka juokse langoillesi Jop' on totta toisen kerran Käynyt näätä käntällensä Tahik' suurempi sukuinen.

Lauri koipesi kotoa Ailahti ajatus: »Jänistä jänttevämmän Pedon ketän peukalolla, Nyrkin-päällä nyljeskelen. Sitten mielin miekkonenkin Saada saksat kotihini, Kosioiksi koivilleni.»

Väärin polvin ponnistaapi Suksilla suoremmin Pyynnille pyssynensä. Tullen kammahdu, kuin katso: »Ihme! kumma! kuka tässä? Poika kaunis, kahden vuoden Tapioltani tapettu!»

Kaapajaapi kainaloonsa, Laukasi lankaansa, Sieppasi silmukasta Helma-lapsen hermottoman. Suukosteli surmattua. Polvillansa porkan päällä, Sadatellen sallimusta:

»Niinpä luonto loit minua, Ikuiseks' itkuksi Syy-pääksi syyttömästi! Mikä tulleepi minulle Muu kuin kauhia kadotus? Voi jos vielä virkonesit! Kuin mä koittelen kotona.»

Pisti pirun konttihinsa; Päinehen päivinehen Sopikin solkenahan. Siellä herjäkäs herähty Äitelästä äimyksistä. Nuolen, tuskat tuottavaisen Laurin laukasi lävitsen.

Lauri tulla tuuhottaapi; Laskeepi laukusta. Pedonsa permannolle. Sepä ensin emännältä, Että itse isännältä, Syvät sytytti sydämet, Kiehto keuhkot kiimohinsa.

Sitten naiset naimattomat Taivutti talossa Rakkauden rahkehita Ottamahan olka-päille. Povet poltteli pojilta, Väänsi mielet miehiltäkin Nurin narin narrin töihin.

Sen on Lauri langoillansa Sairauden saattanut Polonen poika parka Itse istut ikkunassa, Ylen öitä yksinäsi. Kasvot kuuta katselevat Ajatus on _Aunen_ luonna

[Painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» n:o 17, v. 1833; siihen käsikirjoitukseen, joka pääasiassa on yhtä pitävä tämän kanssa, on nimen viereen kirjoitettu sanat »Laur Ventolaisen tarinasta».]

C. LAURIN TUOMISET.

Muinon kysy Kyyprialta Rakkauden Emuulta Eros, sen poika mankki: »Saisinko ma kerran käydä Pohjan maita katsomassa; Millä lailla miehet siellä Sekä emännät elävät?»

Äiti ääntäpi hänelle: »Pakkanen paahtapi Poikani! pohjan mailla; Siella jääksi jähmettyisit. Jahka kevät kerkiäpi Joudat mennä joutsenille Johto-miesnä, juonen kanssa.»

Alko päivä Ahrikassa Vaivata varilla — Lähesty lämpelässä Matka-linnun majan muutto. Tuli joukko joutsenia, Joiden kanssa kaitsejaksi. Laitto lapsen äiti kaunis.

Evästetty Emoltansa Hemmuilla, heluilla, Vyötetty suosin-vyöllä. Tuli poika pohjan maille. Tahto siellä talvellakin, Vilullakin viekastella, Mutkaelen muotoansa.

Suksin Suomessa samosi Jäniksen jälillä Poluilla koikka-polven. Joutsi heitti jonkkelia Pirun pikkuisen olalla, Viini visko vinkkeliä Pienen kaulalla kanaljan.

Oli Lauri laitelluna. Lankoja laduille, Risuihin rihmaksia. Oli vaski vanteita. Pannut jäniksen jälille; Oli varvut varustellut Rintanansa rihmaksilla.

Kyttä pieni kyyrysissä. Puistossa puikkeissa. Sattukin saalihiksi. Surma siirsi silmukkansa. Pienen herjän hengen päälle, Että luuli lumiseksi Jänöksi jähmettyvänsä.

Kurkku kurjalla kähisi »Kyypria kylmästä Autata armotointa! Neittä kolme neuvo tänne Poloiselle pohjan maalle! Charis kaunoinen pelasta Karjalaisen kattilasta!»

Kaarle kuuli kaikotuksen Korvesta kotiinsa. Kiljasta kimmautti: »Laukka juokse langoillesi! Jop' on totta toisen kerran Käynyt näätä käntällensä, Tahik' suurempi sukuinen.»

Lauri koipesi kotoa Ailahti ajatus: »Jänistä jäntevämmän Pedon ketän peukalolla, Nyrkin päällä nyljeskelen. Sitten mielin miekkonenkin Saada koiville kosiat.»

Väärin polvin ponnistaavi Suksilla suoremmin Pyynille pyssynensä. Tullen, kammahdu, kuin katso: »Ihme! kumma! kuka tässä? Poika kaunis, kahden vuoden Tapioltani tapettu!»

Kaappajaapi kainaloonsa, Laukasi lankansa, Sieppasi silmukasta Helma-lapsen hermottoman. Suukosteli surmattua Polvillansa porkan päällä Sadatellen sallimusta:

»Niinpä luonto loit minua, Ikuiseks' itkuksi Syypääksi syyttömästi! Mikä tulleepi minulle Muu, kuin kauhia kadotus? Voi jos vielä virkonisit! Kuin ma koettelen kotona!»

Pisti pirun konttihinsa; Päinehen, päivinehen Sopikin solkenahan. Siellä herjäkäs herähty Äitelästä äimyksistä. Nuolen, tuskat tuottavaisen Laurin laukasi lävitse.

Lauri tulla tuuhottaavi; Laskeepi laukusta Pedonsa permannolle. Sepä ensin emännältä Sitte itse isännältä Syvät sytytti sydämet Kiehto keyhkot kiimohinsa.

Sitten naiset naimattomat Taivutti talossa. Rakkauden rahkehita. Ottamahan olka-päille. Povet poltteli pojilta, Väänsi mielet miehiltäkin Nurin parin narrin töihin.

Sen on Lauri langoillansa Sairauden saattanut Polonen poika parka! Itse istut ikkunassa, Ylen öitä yksinäsi. Kasvot kuuta katselevat, Ajatus on _Aunen_ luonna.

[Painettu Koittareen I, s. 152, pääasiassa tämän käsikirjoituksen mukaan.]

NAURAJOILLE.

Olin kauvan kasvavana, Viruvana viikollinen. Olin tylsä ja typerä Oikialla opin tiellä. Mutta on hiiluva himoinen Sydän syntynyt minulle. Ennenkuin ma eroittelin Käsiäni kätkyt-puista, Sängyn puista sääriäini, Veljet verka-paukkoloista, Silkki-liinoista sisaret; Tunsin minä tuttavasti Naaras-keinot keuhossani, Kohussani koiras-konstit. Ennen kuin minä matelin Rypemällä ryömilläni; Älysin mä äänetöinä, Kina-kärsä, kätkyestä, Poro-turpa tuutusesta Kaplia ja karkaella Yli sillan yö jalalla.

Ennen kuin ma kunnollisest Jakson ja jaloilla, Nousallani noja-puita, Myöten seinän seisallani; Tiesin minä tietävästi Konkan ajolla kotoa Kyykkiä kylän välillä, Naisten luonna naapurissa. Ymmärät sä ystäväni Mikä herttanen hetelmä Äity siitä siemenestä. — Voi! voi! minUa miestä! Keuhot ovat keitettynä, Niin koin turkasen tulessa, Narri-töissä naisten kansa. Nyt kuin paisun partasuuksi, Ukko-huonoksi hupenin, Pijat pilkkana pitävät, Nuoret naiset narrinansa, Lesket leikkipukkinansa. Tai mun riivattu risani Tai mun pernani petetty Laitto minun laulun töihin, Virren töihin vimmautti. Että lauluja latelen Ylen öitä yksinäni, Puoltajata puolet päivät.

Vaan ma vaimoja varoitan Sarvipäisellä sanalla. Jongan kuulen kunnottoman Nais-puolen narrikoivan Piika-puolen pilkkaroivan virsi-viihykkeni, Minun lauletut leluni, Sen mä laitan laulullani, Värssylläni vääräsuuksi Isken irvelle ikenet, Silmät kieroksi kiristän, Nenän oikasen ojolle, Leuvan väännän lengallensa, Poski-puolet pussallensa, Kasvot kalmaksi kaotan, Käet kääntelen kävyiksi, Käsivarret vartta puiksi, Selän seinäksi lahotan, Sääret tolpiksi tojolle, Kintervarret kiikun puiksi, Joista kissat kiikun saavat, Koiran pennut keinu-värkit. Että tunnette tuhannet Kuten lauluilla kuritan, Hurskaillen huuliansa Väärällensä vääntäjöitä, Pyhimmille pyytäjöitä Ikeniä irvellensä.

[Ennen painamaton; kirjoitettu v. 1820. Toinen käsikirjoitus löytyy, tätä melkein puolta lyhyempi; 16 seuraavaa värssyä ovat siinä näin kuuluvassa toisinnossa:

Vaan kuin paisuin partasuuksi Ukko-huonoksi hupenin, Neijot pilkkana pitävät, Vanhat naiset nauronansa. Vaan mä vaimoja varoitan Sarvipäisillä sanoilla, Että tunnette tuhannet Kuten loihduilla kuritan:

Kunga kuulen kunnottoman Nais-puolen narrikoivan Minun virsi-viihykkeni, Minun lauletut leluni; Sen mä laitan lauluillani, Värssyilläni, väärä-suksi, Että irvellä ikenin Suuta annat sulhaiselle.]

ONNEN TOIVOTUS.

Vanha vuosi vaivoinensa, Aika halpa halloinensa, Armon kautta kaikkivallan On jo joutunut ohitse. Jätti huolen huomenesta Monen poloisen povessa. Uutta vuotta vuorostansa. Sulle Suku Suomen niemen! Toisen laista, toivotellen Onnellista, oivallista, Jalon kätköstä Jumalan, Tallehelta Taivahisen!

Pitkä ompi ja pimiä, Tuntematon ja tukala Edesseisovan elämän Aukko, aina ihmiselle. Niinkuin laiva, lastin alla Työtä työlästä tekeepi Menness meren selälle, Tielle tietämättömälle, Aalloilta ajettavaksi: Niin on vuotta vaihettaissa, Mieli miehellä monolla. Vasta-aikanen vaellus, Kohden joutuva kokemus Ovat peitetyt perätik, Kätketyt kädeltä Luojan. Josko tuopi tallessansa, Piilossansa pilven alla, Päivä, vielä viipyväinen, Huominen jo huoliansa Harmiansa hartioille; Taikka saattapi satoja Ilon aineita ihanan, Ilmestyissänsä idästä: Sii'en tiedä tilin tehdä, Enkä taida tarinoita. Sen mä saattasin sanoa Ennätyksellä edellä: Monen saavan satamansa Kiven alla, kirkon maassa; Monen onnen olkapäille Kaunoisesti kannettavan, Autuailta aalloitansa.

Siis sä Suomen kansa kaunis! Muuta huolet huokiaksi Sillä luulolla lujalla, Ett on luoja luoduillensa Alinomais'na apuna, Joka johdatti isäisi Ahdistuksenkin ajalla, Joka pitääpi pidellä Polvi-polvelta pojista Huolen, ehkä huonommalla. ”Toivolla nyt toisen paikoin Vuoden vanhan vaihetusta Odottivat onnettomat, Jotk' ol' halla haavoitellut, Routa rouhinut kovemmin.

Minä tässä, tämän lainen Monen tekemä, mokoma — Joka lukian luvalla Olen saanut sarkaisemman, Eli muutoin mukaisemman Sukunimen Suomalaisen — Olin muinen muukalainen Saksan kielinen sanoma Viikho-lehti Viipurissa. Vaan nyt vaadin vanhempana, Ulostulla uudestansa Maalle maatiaisempana, Tuttavampana tuville, Jos sä Suomi! suvaitsisit, Raatsisit rahasi panna.

Tahto olis tarkoitella Mitä voisin voitoksesi, Eduksesi, emon-kielin, Suomalainen sukukanta! Minä toimitan todella, Sulle Karjalan isäntä, Sulle Savon uljas ukko, Sulle Pohjan poika kaunis, Mitä oppinut osaapi Tiedustella tiedon tiellä. Minä toisin toimituksen, Saiko Saksa saatetuksi Jauhoja, kesä-kelillä, Suoloja suvi-ajalla, Kuinka paljo kumpiakin? Mitä matto maksaneepi? Eli puuta puistaneepi? Kaikesta kauppa-kalusta Minä saallasin sanomat, Että ennen lähtöäsi Matka-tielle, tiedon saisit, Josko vielä Viipurissa Kaikki kalliina pysyypi, Eli hiukka hinnastansa Alentanut arvoansa. Tarkoin taitaisi Isäkin Panna paperit pojille, Valkiatko vai punaiset, Vainko sievemmin siniset Talleltansa tahtoneepi Irti-päästellä itara.

Vaan mä vanhempi varoitan: Älä pane poika parka Kalakukon kuoren alle Joskus juoma-pulloasi; Sillä Sissi sieppajaapi, Rekilöistä reisuvaisten, Viinat Viipurin kadulla.

[Painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» n:o 2, v. 1833.]

A. UUSI HUOMEN LAULANNOLLA.

Mitä ma kyliltä kuulen Kuta kauko kaupungeista Turhatko hyminät tuulen Vainko totta toden eistä Ett' on uusi Laulun huomen Tulemassa yli Suomen.

Sata vuott' on saanut olla Laulanto jo laimin lyöty Kantelekin raaniolla. Läsiältä läpi syöty Torakaisilla tupana Heittiona ja hupana.

Viisaimmat virren teon Sanoit jonkin joutavaksi Joka mielen töistä keon Viepi tyhjän noutavaksi. Siitä muka köyhät ajat, Nälkä vuodet, kurjat majat.

Eiköhän enämmin lienyt Siinä viinakin viassa Jok' on monen mielen vienyt Että siinä nyt siassa Vähä on töistänsä veroa Vähän neuvoihin neroa.

Tahi eikö tapa ynnä Säätyä kuin ylimäistä Jok ei meillä maata kynnä Seuraavat alaiset väistä Isännät kuin ilman työtä Tahtovat talossa syödä.

Paljon sull' on työtä, huolta Jos olet Herraksi halussa. Tahi tahdot vaimo puolta Nähdä kalliissa kalussa Rommit tuoda, tuli juomat Kahvet ja kanaljan luomat.

Eipäs niitä ollut muinen Vahvemmassakan varassa. Vanha vaari partasuinen Kävi säätynsä sarassa Eikä poikakan pelannut, Juonut, herroiksi elännyt.

Miss oli pitoja pietty Häitä lapselle laettu Laulaja, se tietty Ensimäiseksi haettu Heti kohta virren miitti Jota kaikki kansa kiitti.

Konsa hän korotti äänen Korvansa kohotit kaikki »Kuulemata jos ma jäänen!» Pelkäsi nyt Matti, Maikki, Erkot, Lisat liki sata Lähestyvät laulajata.

Hänpä miesten mielet taisi Saada ta'atuille tavoille Sais se vielä nytkin, saisi Suodun Suomelle, Savoille Autuaksi ajan uuden Kautta uuden uutteruuden.

[Painettu »Maamiehen Ystävään» n:o 50, v. 1845 nimellä »Laulun huomen, yli Suomen» pääasiassa tämän käsikirjoituksen mukaan.]

b. LAULUN HUOMEN.

Enpäs olis sitä luulut Kohtavani kuna pänä Jonka olen nähnyt, kuulut Tapahtuneen vuonna tänä Että uusi laulun huomen, Tulluna on yli Suomen.

Sata vuott' on saanut olla Laulantokin laimin lyöty. Kantele on raaniolla Läsiäiltä läpi syöty; Heittiona ja hupana Torakaisilla tupan Heittiona etc. :,:

Viisahimat virren teon Sadattavat joutavaksi, Joka mielen töistä kedon Viepi tyhjän noutavaksi. Siitä muka köyhät ajat Nälkä vuodet kurjat majat. Siitä muka etc. :,:

Eiköhän enämmin lienyt Siihen viina vaan viassa, Jok' on monen mielen vienyt, Ettei siinä nyt siassa Ole töistänsä veroa, Eikä neuvoissa neroa. Ole j.n.e. :,:

Taikka eikö tapa ynnä, Monen miehen meikäläisen, Ett' on reimast elänynnä, Lailla säädyn ylimäisen, Herroiksikin ilman työtä Tahtovat talossa syödä. :,: