Part 4

Mikä on lohdutus Elämisessä, Mikä on huojennus Nauttimisessa. Joss' ilo isompi, On suru suurempi, Siis pyrin pois, pois, pois.

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s. 142 nimellä »Pois».]

LAPSEN VIRSI.

»Marjass' on mammonen, Piikonen puolassa, Isonen soassa synkeässä; Mikko on metässä, Möröltä miekalla Selkä-luita lussomassa, Minä olen orpona, Polonen poikanen, Jumala kanssani kumppanina.

Laulan lauluja, Soitan soittoja, Heiluissani heijassani. Soi sinä soittoni! Kumaja kantele, Kaikota kolkkuuta kartanolta! Pihalla on pimiä, Tukala tuvassa. Kaikki on outona äänetöinä.

Kuin on ikävä, Tukala tuvassa Vieras voima vastuksina; Miksi et mielisty Sieluni soitossa? Miks'et kalka kantelessa?» Niin laulo lapsonen, Poikonen pienonen, Tontun tullessa tupaani.

»Maaksi mammasi, Murran mullaksi, Siskosi koviksi kiviksi, Ilmaksi isäsi, Vesiksi veljesi, Hajoittelen harmissani, Sinun säkeiksi, Puran poikonen! Kätken kiven kiskohooni!

Äkä olet äielle, Viha olet veljelle, Itku olet isälle ikuinen; Orjana orjalla, Kaikilla kauppana Säilyt siskosi sisällä. Ilma se iskisi Tulta tukkaansa. Kirkot pyytäsi poroksi.

Vesi vihassa. Aina ajaapi Tulta tukehuuttaaksensa. Yltä ympäri peltoja, pilviä, Ilmoja, merta, mantereita, Maita murtaapi Paasia purkaapi, Hiekaksi hiertääpi hyvätkin.

Kipuna kytööpi. Sannan suonissa; Sinne ei sovi virran vihat. Piissä, poikanen, Pitäi piilossa. Siks' kuin puran paakkulani! Syöt siitte siskosi Voitat veikkosi Itketät äitisi, isäsi!»

Niin tonttu turkanen Pettäsi pienosta Veijoroisi veivihinsä. Jolla on Jumala Virtenä, veisuna Siihen et pystyne pahennos! Lapsi se laulaapi, Mielonen mehiipi, Virsi se voittaapi petokset.

[Painettu 'Oskyldigt Ingenting' -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s. 145.]

KUKKAISEN TAIVAS.

Olis se kaipo kukkaisella, Kaunoisella, Vaippa-korvalla valitus, Ettei häntä lentäväksi Luoja luonut, Eikä suonut soittajaksi; Ett'ei kieltä kimalaisen Kukka saanut Jolla maistasi mesiä; Ett'ei saanut sieramia Semmoisia, Kuin on neitosen nenällä: Että itse iloitsisi Imeksissä, Hyvän henkensä himoja. Vaan ei viihi vähempiä Valitella, Kuin on suotu suuremmaksi: Hänen onnellen osasi Oikiallen Luonto laupias luvata. Näin on Luoja lausununna Luotuansa, Kukan korvahan korean: »Kuin sun neitonen näköövi, Nuorukainen, Sulhaisehen suostuvainen; Niin sen silloin sirkkusena, Siivillänsä, Luulet lentävän lähellen. Eipä kärppä kalliolla Keviämpi, Eikä oksalla orava; Eipä lintu lennossansa. Liukkahampi, Kuin se neito nurmen päällä; Eipä perhonen pikemmin Pakeneva, Kuin se tyttö on tuleva; Eikä lumi varvikossa Valkoisempi, Kuin sen käs' on kaunokainen; Tuolta tulet tyvessäsi Taitetuksi, Nouset neitosen nisille. Eipä taivas tähtinensä. Täytelämpi, Nuoren rintoja Rikiinan. Eikä mesi mehiläisen Makiampi, Kuin on huulet Hilturilla.»

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s. 148 muutamilla muutoksilla.]

ASKO JA WALPURI.

Återklang af Oehlenschlägers Siwald och Thora.

Neion nukkuvan sylistä, Vuotehelta Walpurinsa, Irvennöllä ilkiällä, Nurialla nauro-suulla, Varastikse viekkahaste, Sukkelaste sulhainen. Neito huolellen havaissut Kaipajaapi kaonnutta, Vajootansa valitellen. Vaan ei kuule _Askon_ korva. Kurjan _Warvon_ valitusta, Köyhän itkua isoa. Mäni maille vierahaille, Outopaikoille pakeni. Siellä osti synnin orja Olonsa osallisuuen, Herras-köllin kunniahan, Ansiohon Aatelmiehen Jopa juohtu joutokoiran Mieli-tietty mielen eistä, Armas neito aatoksesta. Vaan kuin kymmenen kohite Vuotta viljaista vajosi, Ehti kauneus kaota Tahlauntua terveyskin Rajan ruumiissa rikoisan; Ehti kultakin kulua. Herras-miehen hyppöisistä. Alko aika ahistella Miehen mieltä muattumahaan. Kaipo _Walpurin_ vakavan, Suru neitosen suloisen Mättihikse mieloisehen, Sysäsikse syämmeheen. Päivät päätteli nälässä, Illat itkulla lopetti, Öitä vietteli vilussa Nähen unta onnetointa, Surkeata suuatellen. Vaan kuin viittasi väliste _Warpo_ käellä kaunosella. Tulemaahan turvaksensa; Ano _Asko_ anteheksi Toinen leppyä lupasi, Taipua tilin teota, Ilman itkuta ihana. Tuosta ilkiö ihastu; Läksi tiellä tunnetulla, Miilustellen mierolaissa Isänmaalle muinoselle. Tuli vanhan veikon luokse. Veikko pieksi piiskan kanssa, Ropsi ruoskan varrellansa. Tuli vanhan siskon luokse. Sisko siimalla sivalsi, Kotahalolla kuritti. Tuli ystävänsä luokse. Ystävä se ylpeästi, Valehtellen vastaeli: »Empä tunne tuota miestä. Mäne matkasi minusta, Kule kutkale kotiisi!» Kulki kait kirkonmaata. Mäni sulusta sisälle, Kävi kirkon kynnykselle, Tuohon lepsahti levolle, Tuohon vaipu vaipumaahan. Hauan kaivaja kolisti Luita kirstusta kokohoon, Kirkko-seinän selkäpuolla, Pohjus-puolla porstuata, Virttä veisaten suloista Hyräellen hengellistä: »Päivän tieän kullon synnyn, Kanssa kaiken kullon kasvon; Vaan en tieä sen tuloa, Kullon kuoleman pitänen.» — _Asko_ armoton kysyypi: »Kellen vuoetta virität?» — »Sillen miehen-surmajalle, Joka tappo ihtehinsä Pelätessä pyöveliä.» — »Kennen hautoja hajotat? Kennen kirstuja kolistat?» — »Siit on kymmenen kohite Vuotta vaikeeta vajonnut, Kuin mä vuotehen viritin, Kaivon hauan kammoittavan Sillen piika parkaisellen, Joka jouutti hänensä. Koska ylkä ylinkahto, Hylky! Hylkäsi mokoman, Sikiönsä saattavaisin, Kuorman kantavan omansa. Mäni maille vierahaille, Outopaikoille pakeni.» — _Asko_ armoton kysyypi »Mik' ol' nimi neitosella? Kuka suku surmajalla?» »Se ol' _Walpuri_ vakava, Jongan kalloja kolistan, Jongan luita luskuttelen.» — Syän säikähti sikiön, Henki häpsähti häväistyn. Surma syrkkäsi samassa, Paha paiskasi perästä. _Asko_ paran armottomast, Kirkon kulmahaan kivisen. Veri purskahti punanen, Päästä poloisen pihalle. Tilkka muurille tipahti, Toinen seinälle sorahti, Kolme kallohoon katosi. Kirkon kulma kammottaapi. Veri valkean valaisi. Siin on merkki murhajalle, Puna pilkku pettäjälle, Jok' ei vuolu vuolimella Eikä kalkilla katoa.

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821.]

KANTELE JA HUILU.

Kantele.

Minun veisti Wainämöinen Kuussa, vahvasta visasta: Nousi notkosta mäellen Kelpo nauloja katellen: Kasvo tammi tanteresta Otavaahan oksinensa; Nosti noihen nyrhösensä Raksi latvan lattiahaan; Naulat latvasta naversi, Kielet kehräsi kelalla, Aina aito auringosta Päivän hapsia hakien, Päivän säeitä sitoen.

Huilu.

Minä ilmestyn iässä, Alon aamu-tähtöisessä. Sukka-mielen silmöisestä Vähä vierähti pisara, Mantel-varpuihen välihin. Tuosta hyöty tuo hyväkäs, Peitti päivän pimentonsa, Josta iloihti Isäntä, Herra auringon avaran. Otti oksan oivallisen Oksan huiluksi hujelsi, Puuhun puhalsi puteron.

Kantele.

Vielä vasta valmistettu Olin tuores tuonilleni, Äänelleni äkkinäinen. Josta syystä synnyttäjä, Varsin veistamöisiltäni Nosti orsillen otavan Kuueks vuoeks kuivamaahan. Opin tuolla ollessani Tähti-tanssin taivahaisen, Jota jätkytän jälestä, Tähen tiellä taivutellen Kultaisia kieliäni, Tähen tahtia tapailen.

Huilu

Piti paimen pillinänsä, Käyen karjan kaitsejana _Thessalian_ laitumilla _Almetillä_ alimmaissa, Vähin voimin voitettua, Soassa kilpasoittajoihin Parahimman paimenia; Vasten mieltä _Miitahaisen_, Jongan kulta-korvahaani Puhui pillillä pahasti; Josta korvat korkenivat, Ett'ei saattanut salata Eikä peittoja pitellen, Eikä väkivallan kautta.

Kantele.

Sitten soitti sormillansa, Itse istuen perässä, _Liemoveen_ lainehetta Purjehtiissä purrellansa. Silkkisiä seiliänsä Taivutellen, tuulillensa. Kuten tahto tuuliansa Taipumaahan taivahinen; Siten sormia sovitti Minun kulta kielilleni. Josko tyyntä, tyynemästi, Josko jäitä, jäykemmästi Paino peukalon perällä.

Huilu.

Sitten ankara _Apollo_ Lainas laulu-neioillonsa, Jotka, somast soitettua, Säilyttivät sisällänsä. Opin siellä ollessani. Sanat syttyneen syämmen, Joita pojat puhuttavat, Piiat kilvoin kuultelovat Rakkanen rauettua. Muutin, maallisten majoista Tykkänähään taivahaaseen, Joss' on tuttu toimeheni, Joss' ei puuttune puhujat.

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821.]

A. RAKKAUUEN SYNTY.

Luoja lanpias isämme Istu iänkaikkisuuen Pimeässä piiroksessa, Ontto olemattomuuen Yö on ylen ympärillä. Kaikkisuuen kaikkinainen Valta vaan on valvomassa, Luojan luonna luomatakin, Täytiläinen täyellensä. Jalo ilo, itsestänsä Siitä sytty, syämmeensä. Itepäällänsä, isänen Aiatteli aivoillansa: »Ollapa tuota, toisen silmä Kahtomassa, kaikkeutta! Tuollapa tätä täyteyttä Toisen tunto tuntemaahan! Minä taian taivahita, Minä mahan maailmaita Tuon luontani sanalla!» Sano sanan; ja samassa Valo valtikan valasi, Paivä piilotti pimenon. Taivas täytti täisinensä, Kivi kirkas kiiltämällä, Päivän eessä ensimäisen, Keitti kullat kuohumaahan. Vuoren korkian kohussa. Päärly, päällä seitemällä Loisti, silmistä sininen, Tahikk' puoleksi punanen, Tahikk' kaiken karvallinen

Jalan juurelta Jumalan. Tähti koitti korkialta, Tihverästi tirkistllen Mesi-tyynelle merelle, Joutsenta jo johtatellen, Joka laulo lapsitoina. Elämänsä ennustusta.

Seilatossa sintävällä, Ilman ajan lainehella, Kyyhky kylvetti kynänsä. Orih hirnu hileällä, Äleällä äänellänsä, Katsahtellen kahen puolen: »Mistä muka miehen löyän, Kussa kuulen kaitsejani!»

Auriako alotteleepi Polttavia polkujansa; Päätti päivät maailmalle, Viiet jo viattomalle, Kulki kuuesten kululle; Lausu Herra hengellensä, Kuin ol' kaikkia kaunistettu, Valmistettu valvomaahan, Paitsi päällen päätteheksi, Luonnon hiippa luomatoina Luonnon ruunu ruumitoina, Luonnon sielu silmitöinä: »Tehkämme nyt Temppeliksi Itelemme, Ihmisiä, Haamullamme haastavia Kulkevia kuvallamme!»

Nousi sannasta, samassa, Multaisesta, muoollinen Poroisesta, povellinen, Ilmi, ihminen Isälle; Seisomaahan seinähirsi, Nurkkakivi kiiltämäähän, Aivottuhun alttarihiin, Tepittyhyyn temppelihiin, Tuolle sielun sieramihiin Herra hengellä puhalsi, Tuolle kasvot kaikkivalta Kaunisteli, kastamalla Auringonsa alkeissa, Päätteisä päiväisensä. Nosti siunaten sylinsä, Sano suulla suloisella: »Käy nyt kaikki kahtomassa Ympärillä yrttitarhan Mitkä ovat mielelliset, Niitä nimellä nimitä!» Kävikin käskylle keveä; Että uupu ensinkerran, Tuosta työstä työttömästä; Että nukku navallensa, Mahallensa marjekkohoon. Näki unta uupunutkin Toempata, toisen laista, Kuin on nähnynnä näkiä Siitä-päivin sielullansa. Näki Herran näössänsä, Sanovan sanoilla näillä: »Eivät ole onnelliset, Hyötylliset hyvyyteni. Yksinäiselle ylälle: Minä avun Aatamille, Otan, oikehen omasta Luustansa, luoakseni.» Otti kylen kynnellänsä, Lihan liitteli siallen. Teki naisen nauro-suisen. Ihanaisen ihmiselle. Anto syntynyn sylihiin, Puolisoksi puna-posken, Itse Luoja luoullensa, Käellä kätkemättömällä. Hiljoin, hiivasten povea, Syän kumpaankin sykähti. Niinkuin koitto korkeaisen, Pitkähisen piilin kärki, Nuolen kärki, nuolahteli Simaisessa sielussanne, Mesisessä mielessänne; Siinä itkut ensimmäiset Ilmestyvät ilon tähen. Siinä liittäyty likistys, Siinä synty suukkiminen, Lapset raitin rakkauuen Käsi käissä astumaahan Nousivatten, nojatusten, Isän istuimen eteheen, Alttariksi altoiseksi. Silloin raahti rakkauskin, Kuin ol' tuskin tunnin vanha, Alaisesta asungosta, Tulla taivaitten tasalle. Silloin julkesi jutulle, Silloin aivoi ansiolle, Matalasta maailmasta, Vaikk' ol' nilko nimitöinä, Sanotoina saapuilla, Ristimätä ristityltä. Isä Eevalta esinä Vainko vaati Aatamilta, Vainko kuulla kummaltakin: Mingän sanan saisivatten Sillen sielun siemenelle, Josta yhtyvät yheksi. Suulla yhellä yhessä Lausuvatten laulamalla: »Se on taivaitten tavara, Se on hellin hyvyytesi, Laupeutesi lavea!» Niinp' ol' nimellä hyvällä, Ylpeällä yksytenne Isä, äiti, ensimältä! Vaan kuin tuskalle tulitte, Alaiselle, ajatuksi Paratiisista pakohoon; Nimen panitte pahemman, Saitte sanan saastattavan, Raaja-rikon _Rakkauuen_.

[Painettu »Mnemosynessä», Maji v. 1822.]

B. RAKKAUDEN SYNTY.

(Tryckt »Mnemosyne» 1822). Laul. v. 1819.)

Itse luoja luonnon kaiken Istu iankaikkisuen Piirityksessä pimeessä. Ontto olemattomuen Yö on ylen ympärillä. Kaikkisuen kaikkinainen Valta vaan on valvomassa Täytiläinen täyellensä. Luojan luonna luomatakkin Ize päällänsä Isänen Ajatteli aivollansa: »Ollapa tuota toisen silmä Kazomassa kaikkeutta! Tallappa tätä täyteyttä Toisen tunto tuntemahahan! Minä mahdan maailmaita. Minä taidan taivahita. Luoda luontani sanalla.»

Sano sanan; ja samassa Maat ja ilmat ilmestyvät Päivä piilotti pimennon. Taivas täytti täysinensä, Maa-piirit pieninensä Isän istuimen etehen. Kivi kirkas kiiltämällä, Päivän eessä ensimäisen Keitti kullat kuohumahan, Vuoren korkean kohussa. Päärly, päällä seizemallä. Loisti silmissä sininen, Tahik' puoleksi punanen, Tahik' kaiken karvallinen Jalan juurella Jumalan. Tähti koetti korkealta, Tirkistellen tihverästi, Mesityynelle merelle; Joutsenta jo johdatellen Joka laulo lapsitoina Elämänsä ennustusta. Kyyhky kylvetti kynänsä Seilatessa sintävällä Ilman laajan lainehilla. Hepo hirnu hileästi Äleällä äänellänsä, Pelmutellen penkerellä Katsahtellen kahen puolen: »Mistä muka miehen saanen. Kussa kuulen kaitsejani?» Auringo alotteleepi Polttavia polkujansa Päätti päivät maailmalle Viidot jo viattomalle; Kulki kuudesten kululle; Lausu Herra hengellensä; — Kuin ol' kaikki kaunihisti Valmistettu valvomahan, Paitsi päälle päättehiksi Luonnon hiippa luomatoina, Luonnon ruuna ruumitoina, Luonnon sielu silmitöinä — »Tehkämme nyt temppeliksi Izelemme ihmisiä, Haamussamme haastavia, Kulkevia kuvallamme.» Nonsi sanasta samassa Ilmi ihminen isälle Tepittyhyn temppelihin, Alvottuhun alttarihin Seisallensa, seinä hirsi, Nurkka kivi kielellinen. Tuolle sielun sieramihin Herra hengellä puhalsi, Tuolle kasvot kaikkivalta Kaunisteli, kastamalla Auringonsa alkeissa, Päätteissä päivävalon. Nosti siunaten sylinsä, Sano suulla suloisella: »Käy nyt kaikki kazomassa Ympärillä yrttitarhan! Mitkä ovat mielelliset Niitä nimellä nimitä!» Kävikin käskylle keveä Että uupu ensi-kerran Tuosta työstä työttömästä, Että nukku navallensa, Mahallensa marjekkohon Näki unta uupunutkin, Toempata toisen laista Kuin on nähnynä näkiä Siitä päivin silmillänsä. Näki Herran näössänsä Sanovan sanoilla näillä: »Eivät ole onnelliset, Hyödylliset hyvyteni Yksinäiselle ylälle. Minä avan Adamille Otan oikeen omista Luistansa luodakseni.» Kisko kirun, kylkiluista Yhden, irti ihmiseltä. Valo naisen nauro-suisen, Mieltä myöisen miehellensä. Adam aavaisi unessa: »Mix' mun mieleni miehiipi Miksi sykkääpi sydämet?» Longottipa luomiansa Silmän aukaisi vasemman Mutta salpaisi samassa; Niinkuin, joka katselepi Avoin silmin auringota. Niinkain koitto korkeaisen Pitkäisen piilin kärki Nuolen kärki nuolahtella Alko Adamin sisussa Tuosta herkästi herähti Ilon tähden istuallen. Käellä kätkemättömällä Tuohon Luoja luodullensa, Pojallensa polven päälle Ize toimitti toverin, Ize siunaisi sikiät.

Eikä kaasoa katseltu. Eikä muuta puhe-miestä. Hiljoin hiivasten povea Sydän kumpaisen sykähti Siinä liittäyty likistys, Siinä synty suukkiminen, Siinä itkut ensimäiset Ilmestyvät ilon tähden.

Käsi käessä, astumahan Nousivatten nojatusten, Isän istuimen etehen. Silloin raahti rakkauskin Kuin ol' tuskin tunnin vanha Alaisesta asungosta. Tulla taivaitten tasalle. Silloin julkesi jutulle, Silloin aivoi ansiolle, Vaikk' ol' nilko-nimitöinä, Sanatoina saapuilla. Ristimätä ristityltä.

Isä Evalta esinä, Vainko vaati Adamilta, Vainko kuulla kumbaltakin Mingän sanan saisivatten Sillen sielunsa siteelle Että yhdistyit yheksi? Saalla yhellä yhessä Lausuvatten laulamalla: »Se on hellä hyvyydesi, Laupeudesi lavea, Suuri suloinen Jumala!»

Niip' ol' nimellä hyvällä, Ylpeällä yksyydenne Isä, aiti, ensimältä! Vaan kuin tuskalle tulitte, Alaiselle ajetuksi Edenistä erämaahan; Saitte sanan saastaisemman Nimen panitte pahemman Raja-rikon-Rakkauden.

[Tämä käsikirjoitus on myöhemmältä ajalta. Niinkuin a-toisinnosta näkyy, eroaa »Mnemosyneen» painettu jossain määrin tästä.]

KUULOITUS.

Teiltä minä mieluisasti Suomen neiot, neuvokseni, Tietäkseni tiedustelen; Millä sallitte sanalla Nimittäkseni nimellä. Sitä suunne suostumista. Jota huulet hurskahatkin Sulhaisenne, Suomessakin Teiltä almuksi anoovat. Sill' on nimi nimitetty, Suun anto, Suomen kielen, Jok' on käypä käräissä, Protocollassa korea, Sekä saarnassa soria. Vaan oi sovi semmoisena, Synnyssänsä seisomahan. Minä tuolle mielelläni. Soisin nimen soreamman, Hartahamman halajasin, Siihen Syntyhyn sopivan Jota joudun joudessani. Aineille auttamahan. Jok' ois valmis varsin kohta, Jos mä saattaisin sanella, Muiden lailla muukalaisten Taikka kussi, taikka pussi, Taikka muntti-muiskauksen, Taikka suolla suukkimisen, Taikka huolenne hunajan, Taikka kielenne kimasen, Taikka teidän tekemiä, Mingän mielitte nimeksi Soreammasti sopivan, Sille työlle, tyttö-kullat! Yhden syttyvän syämmen, Kuin se poistaikse povesta Ylentäikse yljällensä. Meiksi suullanne sulaapi Hunajaksi huulillanne.

Minä varton vastausta, Viimeisesti viikon päässä, Tämän sanan saatuanne, Kuultuanne kuuloituksen. Ellen siihen sanomata. Saanne sieltä, taikka täältä Suomen Suuren Sangar-kunnan Tyyneiltäkin tyttäriltä, Kainuiltakin kaunoisilta; Niin mä muutan muiskauksen Suun-annon asemille.

Kukas sitä kirkas-silmä Nuori neito nuhteleepi; Kuka siihen kiivastuupi, Närkästyypi näpperästi; Senpä suuta suuttunutta Minä suulla suljetulla Lepyttelen lemon lailla, Six' kuin oikeen osaapi Mukaisesti muiskutella. Tahik rankaisen rajusti, Vasta-ajaksi varoitan Somemmasti soimamahan.

[»Tehty v. 1819.» Painettu Koittareen I, s. 148.]

A. PUNNITTU AMOR.

(Il est le plus leger.)

»Nyt mä kerran koitan Kosk' on tässä puntar, Paljonk's painat kunnar, Jongan tuskin voitan?» Lausu neito muinen Wimma, nauro-suinen.

Vaaka puulle laitto Rakkauden lapsen (el. Sukka-mielen lapsen) Vasta puulle hapsen Palmikosta taitto; Hapsi maahan sousi, Amor ylös nousi.

»Raskas on kuin lammas, Joka karva mulla. Miss' on paino sulla Pikku irve-hammas? Eikös voima aina Väkevässä paina?»

Tyhjän olla anto Toisen vaaka-lauvan, Toista ilma kauvan Köykäisesti kanto. Piru käänsi silmän Lensi päällä ilman.

Neito päätä visko Ja ihmetteli: »kass'! kass'! Ja povessa niin raskas! Sinua, sisällisko! Kenpä sinun luuli Keveäks kuin tuuli!»

Vielä koitti kerran Perhoïsen kanssa; Vaan perho painollansa Taas voitti pienen herran: Joka nauro sormi suussa Ja sousi vaaka-puussa.

[Painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» v. 1833 pääasiassa tämän käsikirjoituksen mukaan.]

B. PUNNITTU AMOR.

»Miten painat kunnar? Jonka tuskin voitan Tales tänne koetan! Kosk' on tässä puntar.» Lausu neito muinen, Wimma, nauro-suinen.

Vaaka-puulle laitto Afroditen lapsen; Palmikosta hapsen, Vasta-painoks', taitto; Haapsi maahan sousi, Amor ylös nousi.

»Raskas on kun lammas Joka karva mulla, Miss' on paino sulla? Pikku irvi-hammas! Eikö voima aina, Väkevässä, paina?

Tyhjän olla anto Toisen vaaka lauvan; Sitä ilma, kauvan, Joss' o'il Amor, kanto: Hän käänsi neion silmän, Ja lensi päällä ilman.

Neito päätä visko Ja ihmetteli: »kas, kas! Ja povessa niin raskas! S'ua Sisällisko! Kuka taisi luulla, Keveämmäks tuulta?

Vielä koetti kerran Sinisiiven kanssa, Vaan perho painollansa Taas voitti pienen herjän, Jok' istu vaaka-paulla, Ja nauroi sormi suulla.

[Painettu Koittareen I, s. 151 muutamilla parannuksilla.]

A. PERHOISEN SYNTY.

»Lauloin v. 1815. Painatti Sjögren Mnemos v, 1820.»

Neitsyt Maria Emonen Kerran kerkisi kesällä Tunniksi tuvasta mennä Niitun nurmelle ihanan. Ikävöiden ilman työtä Kohta kiinteyty kivelle. Osauta ompelukset Olla kanssa kainalossa; Noita nurmelle levitti Tuomen kukkivan kuvassa, Pimennossa pihlajaisen; — Kulta kukkia kuletti Nauhat ruohoista naversi Äidin päähän pinteliksi. Kävi sylin kaulahani. Likistellen, lohdutteli Mamman maallista sydäntä, Murhevaista mieloisata. Äsken tuosta äiti tunsi, Ize taivasten isännän Asuskelevan alaalla. Köyhän syntisen sevuissa. Maiten, merten kauhistukset Katosivat kasvon e'estä. Rikas riemu rakkauden Riensi riivin rintahani. Taivas täytti tykkynänsä Äidin synkiän sydämen. Jalon yljän ympäriltä Erkeneepi Engeleitä, Kilvoitellen kihlattua Hoitamaan, holhomaan.

Suru suli silmoisista Kiehuvissa kyyneleissä.

Heräht' henki heinän päähän Syttyi sydän kukkaisehen. Perhoisena pienoisena Alottaapi aikojahan. Auringohon aivotusta Pieni poloinen pitäisi Vaan ei anna volin voima Siipi saatata sulatoin.

[Koittareen I, s. 195 painettu »Perhosen synty» eroaa jossain määrin kaikista näistä toisinnoista. »Mnemosyneen» painettu eroaa kuitenkin tästä; kts. b-toisintoa.]

B. PERHOSEN SYNTY.