Part 3

Syyspuoleen v. 1861 nai Poppius kanttori Felinin tyttären. Vilhelmiinan, joka sitä ennen oli ollut naimisissa pitäjänsepän Rytkösen kanssa. Tästä hän kirjoittaa Gottlundille (60): »Af denna minskning (ymmärryksen suhteen, kun toinen puoli päätä oli »utslocknad») kom sig ock att jag gift mig inom en handvändning.» [»Siitä myös johtui, että menin äkki päätä naimisiin.] Samassa kirjeessä sanoo hän kuitenkin jo tuntevansa kuoleman lähestyvän.

Vielä piti kuitenkin muutaman vuoden kulua, ennenkuin tuoni hänet korjasi. Sielu pysyi virkeänä loppuun asti riutuneessa ruumiissa. Kun hän ei itse enään voinut pitemmältä lukea, pani hän toisen lukemaan ääneen. Sillä tavalla kävi hän keväällä v. 1863 läpi m. m. Gottlundin vasta ilmestyneen väitöskirjan »Forskaingar uti själva grundelementerna af det finska språkets grammatik» (61). Vilkkaasti seurasi hän maansa edistymistä ja iloitsi sen taas valkenevasta tulevaisuudesta. Uskollisena nuoruuden aatteilleen pysyi hän loppuu asti. Hän kuoli pitkällisen taudin jälkeen 19 p:nä kesäkuuta v. 1866.

Abraham Poppius ei ollut mikään nero. Olemme jo nähneet kuinka hän kymmenen vuoden aikana ahkerasti puuhaili kandidaatti-tutkintoa, saamatta mitään valmista. Hänen ei onnistunut luovailla monien tutkintokarien ohi, vaan hän tarttui yhtenään niihin. Kuitenkin sisältävät hänen kirjeensä suuria, kauniita aatteita; näyttäähän usein siltä, kuin hän selvästi olisi osannut suunnitella maansa tulevaisuutta, koska monet hänen esiintuomansa näkökohdat epäilemättä ovat pitäneet paikkansa. Mutta se ei ole ainoastaan hänen selvänäköisyytensä ansio. Tämän vuosisadan alkupuolella, niin sanoakseni, oli ilmassa tuollainen suurenmoinen suunnitteleminen ja innostus työhön suomalaisen isänmaan hyväksi. Hedelmät eivät näyttäneet olevan kaukana tai vaikeasti saavutettavissa. Innostus näihin taas uusiin nyt uudestaan leimahtaviin aatteihin antoi rohkeutta ja olivathan ne vaan selviä johtopäätöksiä Porthanin antamista edellytyksistä. Tuskin ymmärrettiin, mitä ne suuret sanat oikeastaan sisälsivät; aate oli valtaava ja uusi, muuta ei tarvittu. Hyvin monen Poppiusen aikalaisen kirjeestä kuvastuu tämä sama mieliala, tällainen suurenmoinen katsantokanta. Se ei siis ole mitään Poppiuselle erittäin omituista, vaikka hän hienon käsityksensä kautta ehkä syvemmin, kuin moni muu, oli osannut tunkea aatteen ytimeen.

Abraham Poppius oli nimittäin runoilija, todellinen runoilijaluonne. Välittömästi, luonnollisesti pulppusivat runot esiin tulkiten milloin surullisia, jopa epätoivoisia tunteita, milloin isänmaanrakkauden leimahtavaa innostusta, milloin taas leikillistä pilkantekoa. Ne eivät ole tekemällä tehtyjä; elettyä, tunnettua on se elämä, joka niissä kuvastuu. Ei voi kieltää, että Poppius epäilemättä osaksi ulkovaikutuksista tuli koetelleeksi runottarien suopuutta. Onhan edellä kerrottu, kuinka hän ja Sjögren jo kouluaikanaan olivat tehneet liiton voimiensa mukaan työskennelläksensä isänmaansa, sen unhotetun kielen jälleen korottamiseksi. Tosin he silloin etupäässä ajattelivat kansanrunojen keräämistä, mutta aatteen kehittyessä tuli ohjelmaan myös suomenkielisen kirjallisuuden viljeleminen. Jos mikään, niin epäilemättä siis suomalainen kansanrunous häneen huomattavasti vaikutti. Sitä todistaa ei ainoastaan runomitta kaikissa hänen runoissaan, vaan myös koko niiden henki ja käsitys. Nämät pyrinnöt ynnä Ruotsin kirjallisuudessa silloin vallitsevat suunnat vaikuttivat epäilemättä Poppiuseen ja saattoivat häntä koettamaan kykyään runoilijana.

Yllä on kerrotta, kuinka Poppius jo ensimäisinä ylioppilaskesinään rupesi panemaan toimeen näitä tuumiaan. Hän kokoili runoja ja sananlaskuja, minkä sai. Näillä keräysmatkoillaan Savon sydänmaissa kuuli hän myös uudempia kansanlauluja, joiden sävelmät varsinkin viehättivät häntä. Muutamia lauluja kirjoitti hän muistiin ja koetti samalla saada paperille niiden sävelmät. Poppius oli siten ehkä ensimäinen, joka käsitti kansansävelmiemme suurta ihanuutta ja niiden merkitystä, koska ennen häntä ei kukaan ollut ryhtynyt tällaiseen toimeen, joka vasta meidän aikoinamme suuremmalla menestyksellä on jatkettu. V. 1818 kirjoitti hän Sjögrenille:

»Savossa kyteepi vielä yx kotoinen poësia eli laulukeino ja yx kotoinen soittokeino (musik). Minä olen kotona nuotillen panettanut ja esiin Pippingsköldille opettanut yx vähä osa. — Hän soitteleepi niitä meidän eissämme iltasilla zithrallansa. — Hän on oikein intoikas sen asian päällen, että päästä Savoon pelastamaan meidän kotoisia tuonia heidän ylenkatzannostansa.»

Epäilemättä saattoivat, niinkuin sanottu, nämät isänmaalliset harrastukset Poppiusta koettelemaan runokykyään. Kuitenkaan eivät hänen ensimäiset, eikä hänen runonsa ylipäänsä ole suorastaan isänmaallisia. Ne ovat hänen lyyrillisten tunteittensa ja sielunelämänsä välittömiä ilmilausujia.

Upsalassa olonsa aikana kirjoitti hän luultavasti useimmat runonsa. 1810-luvun loppu ja seuraavan vuosikymmenen alku oli suomalaisen kirjallisuuden »Sturm- und Drang- period» [»Myrskyn ja väkirynnäkön aika.»] Silloin syntyivät monet Poppiusenkin paraimmista runoista esim. »Epäilys», »Horjutessa», »Pois», »Poika ja tyttö». Toiset taas, niinkuin »Perhosen synty», jota hän myöhemmin paranteli, olivat jo Turun — aikuisia (62). Sittemmin ankara työ osaksi laimensi runointoa pitkäksi aikaa. Päästyään vakinaiseen, säännölliseen virkaan Viipuriin oli hänen runosuonensa yhä yhtä kuivunut. Hoitaessaan satakieltään, joka alkukesällä iloisesti lauleli, mutta nyt istui aivan vaiti, muisteli hän omaa nuoruuttansa. »Dervid kommer jag i håg mig sjelf som ämnade med att blifva poet, men har nu för alltid tystnat» [»Silloin muistin itseäni joka aioin ruveta runoilijaksi, mutta nyt olen ikipäiviksi vaiennut.»], kirjoitti hän Sjögrenille (63). Sittemmin avusti hän kyllä innokkaasti »Sanansaattajaa» kirjoittaen siihen »Sanansaattajan tarkoituk- sesta», »Suolasta», »Viipurin linnan piirittämisestä», »Maan viljeliöille», »Humaloista», neuvoja hätäleivästä y.m.s. käytännöllisiä ja taloudellisia asioita,

»allt sådant, som nu utgör mitt kram. Om poesien säger jag nu för tiden som Israëls barnen om manna i öknen att min själ vämjar öfver den lösa maten».

[»Kaikki semmoista, jota nykyisin puuhaan. Runoudesta sanon tähän aikaan, niinkuin Israelin lapset mannasta korvessa, että sieluni kyllästyy tähän löyhään ruokaan.»]

Kuitenkin sepitti hän ensimäiseen numeroon jo varta vasten runon »Onnen toivotus». Suuri osa runojansa oli jo painettu v. 1821 Turussa ilmestyneesen »Oskyldigt Ingenting» ja »Mnemosyneen» vuosina 1820 ja 1822. Juvalle muuton jälkeen laimeni hänen runointonsa kokonaan. Mutta kai se joskus vieläkin leimahti, koska runoja riitti silloin tällöin muutamiin suomenkielisiin sanomalehtiin, nimittäin »Maamiehen Ystävään», »Kanavaan» ja »Suomettareen» jopa niin myöhään, kuin v. 1861.

Sanoin edellä, että Ruotsin senaikuinen kirjallisuus ei voinut olla vaikuttamatta Poppiuseen. Paraimman ikänsä oleskeli hän Ruotsissa aikana, jolloin kirjalliset harrastukset siellä olivat ylimmillään. Selvää on, että oleskelu Upsalassa ja läheinen seurustelu etevien kirjailijain kanssa kiihoitti Poppiusta jatkamaan runokokeitaan, joita jo Turussa opiskellessaan oli muutamia sepitellyt. Siinä suhteessa siis, että Poppiusen omat isänmaalliset harrastukset, jotka jo aikaseen olivat heränneet, kävivät yhteen sen esimerkin kanssa, jonka hän Ruotsista sai, voi puhua tämän maan kirjallisuuden vaikutuksesta Poppiuseen. Että hän suoranaisesti meidän kirjallisuudessamme edustaisi mitään erityistä silloin Ruotsissa vallitsevaa suuntaa, niinkuin fosforismia, josta on huomautettu, ei mielestäni voi sanoa. Epäselvyys, minkä muutamissa hänen runoissaan huomaa, ei tarvitse olla fosforismin vaikutusta, vaan johtuu nähtävästi tekijän puuttuvasta taidosta saada sanottavaansa esille. Aivan jälkiä jättämättä hänen tutustumisensa »Poetisk Kalenderiin» ynnä muihin fosforistien tuotteisin kuitenkaan ei ole ollut. Sen huomaa aineen valitsemisesta ja käsittelystä runoissa semmoisissa, kuin »Perhosen synty», »Kukkaisen taivas» ja katkelmaksi jääneessä kertomuksessa » Uusi Robinson Saimaan saarella». Mutta ylipäänsä tuntuvat Poppiusen runot olevan hänen runollisen käsityksensä ja inspirationinsa välittömiä tuotteita ilman tuumittua tarkoitusta. Vaikka näitä runoja ankarasti arvostellen ei voikaan asettaa varsin korkealle, täytyy kuitenkin, katsoen aikaan, jolloin ilmestyivät, ihailla niiden melkein moitteetonta, sointuvaa kieltä, joka oli jotain harvinaista siihen aikaan, sekä sitä vaatimatonta, tosirunollista tunnetta, joka niissä ilmaantuu. Tämä se onkin, joka kaikkina aikoina antaa niille pysyväisen arvon. Vanhoilla päivillään Poppius niitä korjaili ja kirjoitti puhtaaksi vihkoseen, jonka päällekirjoitus on »Studia Poetica Fennica. Pars 1:ma Erotica». [Poppiusen runoja on Julius Krohn painattanut Koittareen I, muutamat pienillä muodostuksilla. Koska nämät muutokset nähtävästi eivät johdu Poppiusesta, ei ole ollut syytä painattaa niitä tähän.]

Myöskin hengellisellä alalla on Poppius koettanut runokykyään. »Katechismus wirsiksi tehty», josta ainoastaan kymmenet käskyt ovat valmistuneet, löytyy kolmessa eri käsikirjoituksessa hänen paperiensa joukossa. Viisitoista virttä on hän mukaelemalla kääntänyt ruotsista. Tähän hän nähtävästi on pannut paljon työtä, mutta tuskin niillä, yhtä vähän kuin runomittaisella katkismuksellakaan, on suurempaa arvoa. Kieli ainakin tuntuu näissä käännöksissä koko joukon kankeammalta ja vaillinaisemmalta, kuin alkuperäisissä runoissa.

Käännöksistä puhuen täytyy vielä mainita ruotsalainen Kalevala-käännös, josta kuitenkin vaan hiukan alkua löytyy tallella. Myöskin pari kolme »Maamme» laulun käännöskoetta on käsikirjoitusten joukossa. Niitä tietysti ei voi verrata P. Cajanderin käännökseen, mutta ovat ne omiansa näyttämään sekä suomenkielen kehitystä että Poppiusen isänmaallista harrastusta. Sitä todistaa myös eräs suomenkielinen runo, jonka hän vanhoilla päivillään kirjoitti ilosta Suomen valtiollisen elämän uudestaan virkistymisestä vuoden 1863:n valtiopäivien kautta. Hän siinä näkyy tahtovan verrata näitä valtiopäiviä Sampoon, mutta, koska runo on aivan vaillinainen ja sekava, niin tämä ajatus ei selvästi tule esille, jonka tähden myös on täytynyt jättää koko runo painattamatta.

Paitsi edellä mainituita ruotsinkielisiä käännöksiä on Poppius kirjoittanut ruotsinkielellä näytelmäkappaleen, joka kuitenkin on vaan katkelma. Kolme näytöstä siinä on, mutta kolmas on jäänyt kesken. Nimeä kappaleella ei ole; sisällys on seuraava. Ensimäisessä näytöksessä kerrotaan, kuinka paroni Adalbert Trumpensköld tultuansa Venäjältä kotiin hoitamaan suurta perintötilaansa on seurakunnalta saanut vallan määrätä, ketkä saavat mennä naimiseen, ketkä ei, riippuen asianomaisten terveydestä ja ruumiinrakennuksesta. Hän tahtoo nimittäin parantaa rotua, joka hänen äitinsä hyväntekeväisyyden kautta on paikkakunnalla huonontanut siten, että sinne ovat kokoontuneet kaikki lähiseudun raajarikot nauttimaan vanhan paronittaren armeliaisuutta. Toinen näytös esittää lautakunnan istuntoa, jossa kolmelta naimiseen halukkaalta parilta asianomaisten ruumiinvammojen tähden kielletään yhteiselämän onni. Kolmas näytös alkaa sillä, että nuori paronitar, joka on miehensä koko hommaa vastaan, sekaantuu asiaan ja koettaa tehdä paronille kepposen. Hän kehoittaa yhden sulhasista olemaan muka suostuvinansa paronin ehdotukseen, että rahasummasta luopuisi morsiamestaan, jonka tämä tekeekin. Tähän katkeaa juoni, jonka polttopiste vasta nyt on lähestymäisillään, niin ettei mitään koomillista vaikutusta tästä huvinäytelmästä vielä voi saada. Paikoittain on dialogi sangen luonteva.

Mainitsin edellä erään kertomuksen katkelman. Sen päällekirjoitus on ruotsalainen: »Plan till Beskrifningen af en ny Robinson på en af Saimas öar», vaikka itse kertomus on suomeksi kirjoitettu. Niinkuin nimestä näkyy, se ei tahdo olla mitään valmista ja näin harjoitelmanakin on se jäänyt kesken. Alku on historiallinen selonteko Suomen oloista aikoina ennen vuotta 1599. Siitä itse kertomus alkaa kuvaten Kaarle herttuan julmuutta Viipurin linnan antauduttua. Linnan avuksi oli koetettu koota väkeä Savosta ja Karjalasta ja yhden semmoisen apujoukon johtajana oli Aksel Skarp juuri tulossa eteläänpäin, kun hän sai kuulla, että linna jo oli herttuan vallassa. Peljäten joutuvansa herttuan käsiin ja aavistaen sotamiestensä petollisuutta, koska he eivät olleet saaneet palkkaansa, pakeni hän yöllä Lappeelle, jossa hän lyöttäytyi niillä seuduin silloin vielä asuvien lappalaisten seuraan. Oltuaan renkinä heillä hän jonkun ajan perästä päätti jättää heidät ja omin neuvoin yksin erämaassa hankkia toimeentulonsa. Eräälle yksinäiselle Saimaan saarelle asettui hän nyt asumaan tekemäänsä kotaan. Puukon ja kirveen avulla koetti hän täällä tulla toimeen, vähitellen aina parantaen asuntoaan. Melkein toinen puoli tätä 137 kirjoitettua sivua pitkää kertomusta sisältää selonteon pienimpiä yksityisseikkoja myöten hänen elämästään täällä yksinäisyydessään. Pitkin matkaa on, paitsi pitempiä tai lyhyempiä historiallisia katsauksia varsinkin lappalaisten asutuksesta, aina höysteeksi pantu Akselin valituksia onnettomuudestaan ja nöyriä rukouksia todisteiksi hänen jumalanpelvostansa. Mitään kirjallista arvoa tällä robinsonaadilla ei ole. Huvittava se voi olla todisteena Poppiusen kirjallisista toimista.

Saman voi sanoa eräästä kertomarunonkatkelmasta, joka nimellä »Laur Ventolaisen Tekemiä Runoja» käsikirjoituksena löytyy vielä tallella ja sitäpaitse on painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» n:o 26, 28, 29, 31, 34, v. 1840. Sen kirjallinen arvo on aivan mitätön.

[Toinen mielipide oli »Sanan Saattajan» toimittajilla: eräässä muistutuksessa lausuvat he m.m.: »Alakirjoitetut tunnustavat julkisesti, että he lukevat niitä ei ainoastaan tämän halvan Lento-lehden kaunistukseksi, vaan myös Suomen, etenkin Savon, kielen ikuiseksi kunniaksi, eikä siis vähääkään epäile niitä senkaltaisina kuin ne ovat heidän käsiinsä tulleet tähän lehteen pannessa, vakuutetut siitä että jokaiselle Suomen kielen ja kirjallisuuden kasvantoa ja kukoistusta sydämen hartaudella halajavalle on oleva niistä mokoma ilo kuin Näiden Sanomien Toimitt.» Edellä on seuraava tekijän muistutus: »Lorens Fenolander, oli hänen koulussa pantu nimensä; sillä hänen eläissänsä pidettiin sitä häpiännä olla Suomalaisella nimellä. Tämä hänen tarinansa on pitkä? Ensimäistä laulua seuraa usiampi. Hänen tekemiä runoja on paljo minun tallellani. Jos niitä jonkuun arvoisena pidetään, niin tahdon minä ne kaikki vähitellen ulosantaa.]

Edellä mainitusta kertomuksen kokeesta jo käy selville, mikä oli Poppiusen pääharrastus. Hän oli liian paljon historioitsija, totuuden ja selvyyden harrastaja antautuaksensa romantismin hämäriin sokkeloihin. Olihan historia jo kouluajalta asti ollut hänen mielilukujaan ja ylioppilaana hän oli alottanut Juvan pitäjän kertomusta, joka työ sitten läpi hänen elämänsä pysyi hänelle rakkaimpana. Sitä hän vuosien kuluessa yhä vaan tutki, kokoili tietoja sieltä ja täältä, niin että hän kuollessaan luultavasti jätti jälkeensä aika suuren aineskokoelman. Niinkuin sanottu, ovat kaikki nämät paperit joutuneet teille tietämättömille. Yksi todiste Poppiusen historiallisista harrastuksista on säilynyt, nimittäin kirjoitus »Myöhäisesti voitettu tieto ihmisen su-un asuntopaikan, maapallon suuruudesta, muodosta ja millaisuudesta». Tässä hän lyhyissä pääpiirteissä kertoo maailmankaupan historiaa aina Aleksanteri Suuren ajan loppuun, ja sen kautta vähitellen laajenevaa maapallon tuntemista, nojautuen raamattuun, Straboon, Pliniuseen, Herodotoseen, Polybiuseen, Curtius Rufuseen, Palmbladin teokseen »De Rebus Babyloniis & originibus veterum chaldeorum» sekä kirjoituksiin sanomalehdissä.

Kun vielä mainitsen »Viina-myrkystä. Surullinen Tarina. Varoitukseksi ja neuvoksi Rikkaalle ja Köyhälle, Vanhalle ja Nuorelle. Helsingissä 1844» Zshocken tekemä, jonka Poppius saksalaisesta alkukielestä suomensi ja joka ilmestyi 6 osana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, olen luetellut kaikki Poppiusen tärkeimmät kirjalliset työt.

Olen tässä luullakseni jotenkin tarkkaan harvojen saatavissani olevien lähteiden nojalla esittänyt Abraham Poppiusen elämää ja vaikutusta. Hänen kirjallinen merkityksensä ei ole suuri, vaikka hänellä runoilijana onkin pysyväinen asemansa suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Ei se olekaan tämä puoli hänen elämästänsä, joka meitä etupäässä viehättää, vaan hänen luonteensa hienous ja eheys, tuo järkähtämätön, palava isänmaanrakkaus. Ajalla semmoisella, jolloin suomalaisen kieltä halveksittiin, jolloin tuskin kukaan, joka sivistyneen nimeä omisti, tahtoi tunnustaa sitä omakseen, jolloin harvat sitä ymmärsivät ja vielä harvemmat lukivat, Poppius selvään aavisti tämän kielen merkitystä ja suunnitteli sen tulevaisuutta. Hän ei luopunut äidinkielestään, jota hän jo aikaisessa lapsuudessaan Savon sydänmailla oli oppinut rakastamaan. Ei hän runoillut saavuttaaksensa mainetta, vaan sydämmensä kyllyydestä isänmaansa kunniaksi. Poppius on yksi tämän ajan uutisraivaajia suomalaisen kirjallisuuden alalla. Sellaisena hän elää kiitollisen jälkimaailman muistossa.

RUNOT.

ESI-PUHEEKSI.

Koska paisun partasuuksi Ukko-huonoksi hupenin Pitäis laata laulamasta Pitäis hennota heretä Työstä jonkin joutavasta. Jota inhovat isännät Kun ei laita lakkareihin Kultia ei kunniata. Moni saattavi sanoa: »Olis todella tosia Olis tarvis tarkempia Kaiken kansamme hyväksi Suomessamme suudatella, Toimitella toimen miehen Kuin on runoille ruveta Viipyä virren teossa. Se on työksi tyhmempiä Miehelle mitättömämpi. Työtä tuskin turhempata Täällä taitanet tavata. Vaikk' on vaimoista valitus: »Teill' on turhuutta tuhannen Työn ja vaivan vaativata Päissänne ja pääryissänne, Hiuksissanne, hiipoissanne, Hapsissanne, hatuissanne, Helmissänne, helmoissanne, Niin on niistä etu enempi Kuin on laulun laittajasta.» Mitä mä polonen poika! Siihen virkan silmitöinä Sokiana sopestani? »Kuules kultanen isäntä! Kallis Taatto, talon vanhin! Ken ei muuksi kelvanunna Se on luojansa luvalla Tullut sirkaksi tupahan, Tahi saatu saunasehen; Niinpä miettisin minäkin Sirkan lailla lauleskella Pimiästä piilostani, Jos sä Suomi suvaitsisit, Sirkan tahtoisit tapaista.» Etuja jos etsit multa, Tämän ijän ihmiseltä, Nuuruvalta nurkassansa; Niit' en taitane tarita, Jos kuinka kurottelisin Olkia ojentelisin. Etsi niitä nuoremmilta Taitavammilta tavoita.

[Painettu Koittareen I, s. 181, hiukan lyhennettynä.]

A. LAULU.

Poika putkella puheli, piika soitti vastuksutta. Tule mullen piika parka! — Milläs juohatat minua? Köyh' on koura, tyhj' on tasku.— Näillä kourilla kovilla, tässä sylissä syvässä kannan sysmän salamaille korven keskikangahille. Siellä syötän, siellä juotan, siellä ruokin ja ravitsen. Kyll' on leipää lehossa, kuin on luita kyynäspäissä nykärätä nostennella tongoistella tanhuata. Saan mää Suomessa sopuni, tilan väljän Wenajässä; Piän mää korvessa kotoa, taikka kultakaupungeissa; Olen oksalla metässä valan varvuista pesäni. Tuulen tiellä tuuvittelen, laulan lauluja omia, linnun virsiä vetelen, linnun virkoa pitelen.

[Painettu »Åbo Underrättelser» -lehteen n:o 6 v. 1824.]

B. VUORO LAULU.

Poika putkella puheli Piika soitti sarvellansa A. »Tule tyttönen minulle, Ole mulle onnellis'na! B. Milles otat onnellesi? Köyhä koura, tyhjä tasku. A. Tässä tyhjässä sylissä, Näillä köyhillä käsillä, Kannan salon saari-maille, Korven keski-kankahille. Siellä saanen säilytellä Siellä piilossa pidellä. A. Miss' on maata merkittyä Tiettyä tuvan alusta? B. Kyll' on Suomessa sopua, Tila väljä Venäjässä! Tahotko korpehen kotisi, Taikka kauko-kaupunkeihin? Oletko oksalla metässä, Linnan virkoa pitelet? Valan ma varvuista pesäsi, Tuulen tiellä tuuvittelen. Linnun virsiä vetelen. Tahotko majan manteresen? Teen minä tuomesta tupasi, Sängyn pienat pihlajasta, Jossa viihdyt virsilleni Unet makajat makeat. B. Entäs häijyt leipä huolet, Loput lauluillen tekevät? A. Kyll' on leipeä lehossa, Koivukossa kultakuorta, Sek' on luita kyynäspäissä. Sekä suonia sivuissa, Nykärätä niehentäissä Tahrustella tanhuata!»

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821 nimellä »Runo», ja Koittareen I, s. 132, pienillä muodostuksilla.]

RENGIN VIRSI.

Jos ma saisin jouten olla, Jouten olla ja kotona; Puolen vuotta voita syyä, Voita syyä, voita juua; Maata maassa maitosessa. Mesisessä mellehtiä; Seistä rasvassa sulassa Irto-ihrassa iloita: Kasvaisin kuin puu palolla, Saraheinä kankahalla; Lihoisin kuin liina-vihko Täytäyisin kuin tähkä-säkki Pitäis piikoiset hyvänä, Vaimot pääni valkeana. Vaan nyt käännyn käskyn ale, Toisen orjaksi osaun. Toisen työlle talutettu, Toisen pöydälle pakattu, Pieneneevät pulskat paikat Väki-paikat vähenevät; Eikä kaula neiot nuoret, Neiot nuoret ja soriat; Joka suurin on suruni, Valitukseni, vajooni. Se m'un laitto laulamahan Pakotti pajattamaani.

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s. 134, vaillinaisesti.]

HORJUTESSA.

Missä viivyt Mielen viihyke varainen? Kussa säilyt Sielun altoinen ajatus? Joko synnyt Pohjan kannen alla? Tokko kasvoit Näillä mailla mantereilla? Vainko löysit Elämän etelämpänä? Hait hengen Itämaalta ihanalta? Kastot kasvot Aamupäivän auringossa? Painot posket Päivän päätetyn punassa? Ruusut riivit, Kuot läningit lehistä? Perhot pyysit Villat vaipaksi kerihtit? Missä lienet, Missä ilmestyt ihana? Tokko täällä? Vainko vainoitten vaussa? Vierastatko, Kätket kasvot kainalolla? Että eksyn Tuhansilta tutkistellen? Lienet lintu, Lennät sirkkuna sivuuni? Siks' kuin siellä Täytät siunatun sylini? Lienet lapsi, Vankan varjonnet syämmen? Siks' kuin saanen Toisten täytennä tavata? Hyv' o'is hinta, Hiottua huolen alla? Vihtoin viimen Tuonen tultua tavata. Sielun silmät Siitä itkeevät ilosta; Mutta mieli Sopoittaapi syämmelle: Ett' o'is ehkä Taivas täysi tännenpävä, Jos o'is olla Mieli tietty jo tavattu. Mesi-sanat Jotka mieleni jakavat, Sulo-sanat, Jotka voittavat volini. Missä viivyt Mielen viihyke varainen? Kussa säilyt Sielun altoinen ajatus? Ah! jos annan, Kaiket taivahat karata, »Tokkos jouut, Tulet tunniksi tupaani.

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s. 140 nimellä »Rakkautta kaipaaja».]

RUNO.

Rakkaus on rahan lainen, Velka kirjan vertainen, Armollisest annettuna Kontorista korkeaisen; Kaikki vallan kantzelista.

Jos sä toivot toempata, Tarkempata tavottanet, Säästä särkiä setelit, Vaehtaakseis velkakirjat, Kontorissa korkeassa; Saat sä kullat kuulakammat, Haet hoivaset hopeat.

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s. 141 nimellä »Rakkaus».]

LAULU.

Pyörikään perhana Vankeuessa. Minä en pelkäjä Ahistuksessa Vaivoja elämän, Hirmuja kuoleman, Vaan pyrin eespäin, eespäin.

Jolla kull' hetkellä Nyt eli vasta; Millä joll' retkellä Surma mun vastaa, Särkööpi sielulta Kiinteitä, kahleita Päästäpi pois, pois, pois.