Part 2

Että isänmaallisuus ja suomalainen kansallisuudenaate edelleen oli vireillä Upsalassa oleskelevissa suomalaisissa, siitä ovat todisteina sekä heidän silloiset lukuharrastuksensa että kirjeet, joita he kirjoittivat kotimaassa oleville tovereilleen. Siinä kirjeessä Sjögrenille helmikuulta 1818, josta otteita jo ennen on mainittu, kertoo Poppius, kuinka Pippingsköldin oli tapa tehdä pilkkaa ruotsalaisten nurinpäisistä käsityksistä Suomesta ja Venäjästä; näiden arvostelun mukaan ei muilla ollut mitään arvoa, kuin Ruotsilla ja Saksalla. Poppiusen mielestä tämä on suurta kiittämättömyyttä. Suomea kohtaan ja hän jatkaa:

»Därför kan ingen ärlig finne älska detta otacksamma, slappa, enerverade, fattiga, genom sina partier sig själf sönderslitande, med sina förfäders storverk skrytande och därpå förlitande Sverige. — Helt annat är _Jalo Venäjä_ och vår frihet och välstånd under Alexander»,

[»Sentähdon ei kukaan rehellinen Suomalainen saata rakastaa tuota kiittämätöntä, velttoa, hermostunutta, köyhää, puolueittensa kautta itseään raatelevaa, esi-isiensä suurtöistä kehuvaa ja niihin luottavaa Ruotsia. — Aivan toista on _Jalo Venäjä_ ja vapautemme ja hyvinvointimme Aleksanterin hallitessa,»]

ja seuraavassa kirjeessä:

»Vi skulle åtminstone vela visa Svenskarne att vi kunna umbära deras språk och seder ja till och med deras Thor och Odin, som de förstått att rätt faderligen planta i oss — ifall de mindre föraktat oss och vårt språk under sitt styfmoderskap. — — — Det vore nu just tid att tänka pä några mått och steg angående en själfständig qvasi litteratur också för oss och jag vet ej när den skall bli mera gynnande. För min del känner jag mig väl ej vara någon machina i tidens hand. Jag tviflar också på om Gottlund oaktadt all sin djärfhet kan vara det, just för sin ringa grundlighet äfven i Finskan. — Men kanske det just behöfs en sådan för att sätta bättre och grundligare hjul i rörelse».

[»Tahtoisimme ainakin näyttää Ruotsalaisille että voimme olla ilman heidän kieltänsä ja tapojaan niin jopa ilman heidän Thoriaan ja Odiniaan, joita he ovat ymmärtäneet sangen isällisesti istuttaa meihin — jos he vähemmin olisivat halveksineet meitä ja kieltämme emintimä-aikanaan. — — — Nyt juuri olisi aika ajatella tarpeellisia toimeenpiteitä itsenäisen kirjallisuuden tapaisen hankkimiseksi myöskin meille, enkä tiedä koska olisi soveliaampaa. Omasta puolestani en tunne olevani mikään ase ajan käsissä. Epäilen myöskin, voiko se olla Gottlund, kaikesta rohkeudestaan huolimatta, erittäin hänen puuttuvan perusteellisuutensa tähden myös mitä Suomen kieleen tulee. Mutta ehkä juuri tarvitaan sellaista panemaan parempia ja vankempia pyöriä liikkeesen.»]

Yhtä oikein, kuin hän siinä suhteessa tunsi itseään, yhtä sattuvasti arvostelee hän Gottlundin kutsumusta tällaiseen suureen isänmaalliseen tehtävään. Gottlund ei ollut se mies, jonka kautta Suomen kielen ja kirjallisauden tuli kohota aleunustilastaan, ja joka sen vastaiselle kehitykselle ymmärsi rakentaa vankan pohjan. Hän oli uskalias tienraivaaja, uudispellon perkaaja, joka työssään syystä tai toisesta sai kokea kaikki semmoisen tehtävän vaikeudet ja lukemattomat pettymykset, ja jonka ansiot jälkimaailmalle vähimmin pistävät silmiin; kuitenkin oli hän »med alla sina fel och hafserier dock en bra poike». [»huolimatta kaikista virheistään ja hätiköimisistään kuitenkin kelpo poika.»] niinkuin Poppius eräässä toisessa kirjeessä (28) lausuu hänestä. Tienraivaaja oli Poppiuskin, vaikka toisella tavalla, mutta siitä myöhemmin.

Molemmat he nyt kevätlukukaudella 1818 ahkerasti tutkivat suomenkieltä. Omituinen ja ainoa laatuaan on tämä suomenkielen harrastuksen kukoistus Upsalan yliopistossa tähän aikaan (29). Porthanin kylvämät siemenet alkoivat vähitellen suomalaisissa itää ja kasvua kostutti jokapäiväinen seurustelu muukalaisten kanssa, joita sama harrastus oman maansa kirjallisuuden korottamiseen innostutti. Gottlund valmisteli väitöskirjaa suomalaisista sananlaskuista: De proverbiis Fennicis, ja Poppius taas puhtaasti kielitieteellistä. Aine oli hänen »lieblingsfundationer nemligen medium in lingva Fennica, — Men finska är Hebreiska här och i de blindas rike är det godt att vara Caesar också för en enögd». [»mielitöitänsä nimittäin suorastaan Suomen kieltä koskevaa. — Mutta suomenkieli on Hepreaa täällä ja sokeitten valtakunnassa on helppo olla Caesarina yksisilmäisenkin.] (30)

Vaatimatonna kuten aina, hän ei siis toivonut kovin suurta tieteellistä voittoa työstään. Mutta aivan tyytymätön oli hän sen tuloksiin, kun se pari kuukautta myöhemmin, toukokuun lopulla, oli valmistunut. Hän kirjoittaa tästä Sjögrenille (31):

»Men behandlingen är jag ingalunda nöjä med. Det är allt på fusk. Men ännu mer fusk är med Gottlunds runor som den narren der nu utdelat. I dem har jag icke mitt samvete». [»Mutta käsittelyyn en suinkaan ole tyytyväinen. Kaikki on hutiloitus. Vaan Gottlundin runot, joita tuo narri siellä on jaellut, ovat vielä enemmän hutiloittuja. Niistä minun omatuntoni on vapaa.»]

Kesäkuun alussa luultavasti »Dissertatio de reciproca conjugationum forma in lingva Fennica pro exereitio» tarkastettiin. Niinkuin nimestä käy selville, tekee Poppius tässä selkoa suomenkielen refleksiivisistä verbeistä; hän puolustaa näitten Savon murteelle ominaisten muotojen käyttämistä kirjakielessä, vaikkei hän suinkaan muuten tahdo antaa tälle murteelle yksinomaista etusijaa. Eräässä kirjeessä (32) puhuu hän samoista asioista ja huomauttaa, kuinka Savon murre esimerkiksi juuri runossa on »mainion soma. Se keäreytyy köyvex, se sitoiksen solmuun, se oikiaa ohjaksix, se on paras piiskan siima, paras laiskan löysyttäjä.» Mutta kirjakielen, jonka pitää olla yhteinen koko Suomelle, ei sovi aivan hyljätä mitään murretta. 184 kappaletta oli hän painattanut väitöskirjaansa ja lähetti sitä heti ystävilleen Suomessa; m.m. oli Gottlundilla useita kappaleita mukanaan, kun hän kesällä kävi kotona Juvalla. Tämä väitöskirja oli vaan ensimäinen osa laajempaa teosta, jota Poppiusen oli aikomus julaista. Syystä tai toisesta täytyi hänen kuitenkin jättää loppu toistaiseksi, ja hän arveli epätoivoisena, kehtaisiko enään pro gradu-kirjoituksena sitä tarjota. Tästä hän päätti kirjoittaa Renvallille Turkuun, ja kysyä neuvoa; »han skall vara min domare». [»hän on oleva tuomarini».] (33) Kuinka lie käynyt, ilmestymättä toinen osa jäi.

Poppius oli nyt päättänyt toistaiseksi jäädä Upsalan, ehkä vuoteen 1821 asti yhtä mittaa. Olo täällä oli kuitenkin käynyt kalliiksi, kalliimmaksi, kuin Turussa. (34) Hän ei nähnyt muuta keinoa tulla toimeen, kuin hankkia itselleen kotiopettajanpaikkaa. Syksyllä olikin hänellä jo tiedossa semmoinen Tukholmassa sill. oikeudenneuvoksen Gabriel Poppiusen luona [G. Poppius oli Abrahamin isän serkku.], jonka poikaa hänen tuli Iukukausien väliaikoina opettaa; lukukaudet hän edelleen oleskeli Upsalassa. Näin oli hän syksyllä 1818 suunnitellut (35). Toisin kävi kuitenkin osittain: Sillä kun hän marraskuun 14 p:nä lähti Tukholmaan, niin hän ei sieltä palannutkaan, ennenkuin seuraavan vuoden joulukuun alussa. Melkein koko vuoden 1819 oleskeli Poppius siis Tukholmassa (36).

On arveltu (37), että Poppius avusti saksalaista tohtori H. R. Schröteriä hänen julkaistessaan »Finnische Runen, finnisch und deutsch», joka kirja kesällä 1819 ilmestyi painosta Upsalassa. Tietääkseni perustuu tämä ilmoitus Gottlundin tiedonantoon Otavassa I, ss. XVII — XIX, jossa hän tästä julkaisusta kertoo ja eräässä muistutuksessa lisää seuraavasti: — — niin en taija olla mainihtematak, ettei hään [nimitt. Schröter], mutta kahet meijän moamiehet, Herrat A... ja P... (jotka silloinkin olivat Upsalan Opistossa) ovat tässä ansaineet meijän kiitoksiamme.» Mutta, niinkuin jotenkin varmasti tiedämme, oleskeli Poppius koko tämän vuoden, ainakin koko kevätlukukauden, Tukholmassa kotiopettajana. Ei ole siis mitään syytä, tuskin mahdollisuuttakaan, ajatella tuon P:n tarkoittavan Poppiusta. Tämä käy sitä uskomattomammaksi, kun Gottlund päiväkirjassaan ei mainitse, että Poppiusella olisi ollut asian kanssa mitään tekemistä, vaikka hän kyllä muuten kertoo Poppiusen senaikuisista töistä ja toimista. Päinvastoin viittaavat hänen muistiinpanonsa toisaanne ja antavat mielestäni tyydyttävän selvityksen. 15 p:nä maaliskuuta 1819 kirjoittaa hän:

»Jag träffade Doctor Schröter i dag hos Aminoff, han var der med Pippingsköld, för att pä tyska öfversätta några finska runor»

[»Tapasin Tohtori Schröterin tänään Aminoffin luona, hän oli siellä Pippingsköldin kanssa saksaksi kääntääkseen muutamia suomalaisia runoja.»]

ja iltasella käski Schröter kaikki kolme ravintolaan illallisille. Luultavaa on, että Otavassa tuo A... tarkoittaa Aminoffia ja P... Pippingsköldiä, vaikkei Gottlund sitä nimenomaan sanokaan (38). Hän kertoo edelleen, että varsinkin painattaminen ja korrehtuurin lukeminen oli ollut suomalaisten huostassa. On aivan mahdotonta, että Poppius tässä olisi voinut auttaa, koska hän tiettävästi, niinkuin sanottu, silloin oleskeli Tukholmassa. Vielä toinenkin tieto vahvistaa arveluani, että Gottlund tarkoittaa Pippingsköldiä. Esipuheessaan kiittää Schröter suomalaisia ystäviään heidän avustaan, varsinkin yhtä, joka oli toimittanut musiikkilisälehden:

»Mögen diese Freunde (einem von ihnen verdanken wir ebenfalls die Musikbeilage), da ihre uneigennützige Bescheidenheit uns nicht erlanben will ihnen namentlich zu danken, — —»

[»Sallikoot nämä ystävät (yhtä niistä tulee meidän kiittää musiikkilisälehdestä), koska heidän epäitsekäs vaatimattomuutensa ei salli meidän kiittää heitä mainitsemalla heidän nimensä.»]

Eräästä Poppiusen kirjeestä (39) tiedämme, että Pippingsköld oli erittäin musikaalinen ja että hänen oli tapa sitralla säestää itseään laulaessaan suomalaisia kansanlauluja. Luultavaa siis on, että Pippingsköld on tämä ystävä, joka nuotit toimitti.

[Että Schröterin Finnische Runen-kokoelmasse löytyy Poppiusen keräämiä runoja ei todista mitään yllä lausuttua mielipidettäni vastaan, koska Gottlund, joka innokkaasti avusti Schröteriä, oman tiedonantonsa mukaan (kts. hänen päiväkirjaansa 1/11 1817) jo syksyllä v. 1817 oli kopioinut muutamia Poppiusen runoja, joita hänellä ennen ei ollut.]

Kaikesta päättäen tarkoittaa siten tuo P... Pippingsköldiä, eikä Poppiusta; Poppiusella kai ei ollut mitään tekemistä koko julkaisun kanssa.

Kotiopettajapaikan hän luultavasti kokonaan jätti jouluna 1819, koska hän sitten yhtä mittaa jäi Upsalaan koko seuraavaksi vuodeksi. Abrahamin-päivä vuoden lopussa 1820 vietettiin siellä iloisilla kemuilla. Huuhtikuussa hän pahasti sairastui kuumeesen, niin että täytyi jäädä pois fakulteetti-kirjoituksesta, jonka hän kuitenkin vähää myöhemmin suoritti. Aminoffin kanssa hän nähtävästi edelleenkin asui; hän Poppiusen arvan nosti, kun tutkintopäivät kandidaattia varten määrättiin. Poppins oli nimittäin teologian tutkinnossa, jossa hän kuitenkin sai reput (40). Tällaiset vastoinkäymiset, rahalliset vaikeudet ja kivulloisuus saattoi Poppiusta taas vakavammin tuumimaan pappisuraa. Jo syksyllä 1818 (41) oli hän kirjoittanut Sjögrenille:

»— — olen aina ajatellut, että ruveta totisex Papix, jos Jumala kaikkivaltias lainapi minulle voiman että händä oikeen palvella vilpittömäst ja uskallisest, paremmin kuin minussa nyt on miestä siihen.»

Hän oli nyt ehdotellut isälleen (42), että hän »Turussa antaisi vihkiä itsensä papiksi ja sieltä tulisi määrätyksi Tukholman suomalaisen pastorin apulaiseksi, kuitenkin luottaen nimenomaiseen keisarilliseen kirjeesen saada sieltä hakea kotimaahan. Hänen vanhempansa kuitenkaan eivät tätä tuumaa ensinkään hyväksyneet, koska heidän poikansa siten jäisi niin kovin kauaksi kotoa pois ja vielä saisi kokea, kuka tiesi, minkälaisia vaikeuksia päästäksensä takaisin Suomeen. Isä ehdotti, että hän hakisi Pietarin piirikuntaan, jossa oli piispana hänen sukulaisensa Sakari Cygnaeus, jonka kautta olisi toivo pian saada hyvä toimeentulo. Kotimaahan Poppiusenkin mieli veti ja maalle hän mieluummin halusi kuin kaupunkiin, jo kivulloisuutensakin takia, mutta kuitenkin hän pelkäsi hautautua jonnekin maaseudulle kauas ihmisistä, joitten kanssa voisi jutella ja seurustella. Hän ei olisi tahtonut mihinkään muuanne, kuin Juvalle, kotipitäjäänsä. Epätietoisena, mitä tehdä, pyytää hän Sjögreniltä, »min äldste och kanske endaste vän», [»vanhin ja ehkä ainoa ystäväni».] neuvoa. Samalla käskee hän kuitenkin Sjögreniä, joka nykyään oleskeli Pietarissa, käymään puhuttelemassa Cygnaeusta ja kuulustamaan, olisiko siellä avonaisia pappis- tai opettajapaikkoja.

»Jag är ingen lycksökare och åtrår ingenting högre än att ändtligen få en plats der jag i all fred finge arbeta på min sak. Jag blir sjuk endast af harm att få fuska i 100:de saker som ej höra till min källelse».

[En ole mikään onnenetsijä, enkä halua mitään enempää kuin viimeinkin saada paikan, jossa kaikessa rauhassa saattaisin työskennellä omalla alallani. Tulen aivan kipeäksi mielipahasta kun minun täytyy puuttua sataan asiaan, jotka eivät ensinkään kuulu minun kutsumukseeni.» Edellä main. kirje.]

Tätä hermostumista ja alakuloisuutta ei tietysti vähentänyt isän kielto enään lähettää raha-apua kotoa ja hänen palava halunsa päästä kotiinsa näkemään iäkkäitä ja kivulloisia vanhempiaan, ennenkuin olisi liian myöhäistä. Näistä tuumista täytyi hänen nyt kuitenkin syystä tai toisesta luopua. Hän jäi kuin jäikin vielä Ruotsiin oleskellen, paitsi kesällä matkoilla maaseudulla, joko Upsalassa tai Tukholmassa sukulaisensa luona. Syyslukukauden 1821 ja kevätlukukauden 1822 oli hän Upsalassa aina vaan kandidaatti-luvun hommissa. Seuraavana kesänä teki hän 154 peninkulmaa pitkän matkan Vesterbotteniin, luultavasti vaan virkistyäksensä loma-aikana ja samalla oppiaksensa tuntemaan kansaa (43). Hänen oli kuitenkin tullaksensa toimeen taas täytynyt ruveta kotiopettajaksi ja oli hänen tällä kertaa onnistunut saada semmoinen virka Upsalassa. Luultavaa nimittäin on, että hän syksystä 1822 alkaen oli kotiopettajana professori Romansonin luona, jonka toimen hän seuraavan lukukauden keskipaikoilla taas jätti (44).

Jo keväällä 1822 (45) oli Sjögren tehnyt hänelle erään hyvin houkuttelevan ehdotuksen. Koska hän lähimmässä tulevaisuudessa aikoi alottaa pitkän matkansa pohjois-Venäjälle suomalaissukuisten kansain kielten y.m. tutkimista varten, ehdotteli hän, että Poppius tekisi hänelle seuraa. Ei mikään olisi voinut olla Poppiuselle mieluisampaa. Historia ja muinaistutkimus olivat kouluajalta asti olleet hänen lempiaineensa ja suomenkieltähän hän ylioppilaana etupäässä oli harrastanut. Hän kirjoitti heti olevansa valmis lähtemään, kun Sjögren vaan hankkisi rahat. Matta siinäpä juuri vaikeus olikin. Kun Poppiusella ei ollut mitään toivoa, että se onnistuisi, päätti hän vielä joksikin aikaa jäädä Upsalaan ja koettaa saada kandidaatti-tutkinnon viimeinkin käsistä. Jollei se siinä määräajassa, jonka hän itselleen asetti, onnistuisi, oli hän päättänyt jättää kaikki ja suoraa tietä lähteä kotiin, siellä pappisuralla hankkiaksensa leipänsä. Kuinka pitkäksi lienee hän tätä määräaikaa ajatellut, keväällä 1823 hän ainakin vielä oli Upsalassa täydessä työssä. Stipendiaatti-tutkinto piti hänen suorittaa huhtikuussa (46) ja toivoi hän olevansa vapaa jouluksi. Gottlund, joka silloin oli Tukholmassa iunokkaassa puuhassa vermlantilaistensa hyväksi, kehoitti Poppiusta hakemaan papinvirkaa Tukholman suomalaisessa seurakunnassa. Sitä hän ei tehnyt, mutta kävi kohta Tukholmassa kuulustamassa asiaa tarkemmin. Lukukauden lopussa oli hän niin väsynyt yksityisoppilaihin, joita hänellä nyt oli ollut neljä, ja öitten valvomiseen omien lukujensa ääressä, että, kun hänelle tarjottiin saman viran sijaisuutta entisen viranomistajan äkisti kuoltua, hän päätti jättää lukunsa toistaiseksi. Eihän niistä sitäpaitse lähimmässä tulevaisuudessa vielä näkynyt tulevan mitään. Löytyi keisarillinen kirje, joka antoi suomalaisille papeille luvan hakea tähän seurakuntaan; heillä oli siitä etuakin, saivat laskea kaksinkertaiset virkavuodet ja hakea Suomeen keisarillista tietä, koska tämä suomalainen seurakunta kohta häviäisi. Jäljennöksen tästä keisarillisesta kirjeestä lähetti hän Porvoon tuomiokapitulille, joka pikimmiten antoi hänelle Iuvan suorittaa pappistutkinnon Upsalan konsistoriumin edessä ja Ruotsissa vihityttää itsensä papiksi. Se tapahtui Tukholmassa 15 p:nä kesäkuuta 1823 ja heti sen jälkeen astui hän virkaansa. [Palkkaa oli huoneet, ylöspito ja 100 Rdr B:co, »hvarmed jag knappt håller mig skor,» (»jolla tuskin voin kengät itselleni kustantaa.»)] Yhdeksi vuodeksi oli hän sitoutunut. Kuitenkin sai hän 28 p:nä syyskuuta virkavapautta lukujensa jatkamista varten (47).

Sillä välillä oli hänen isänsä kuollut 25 p:nä elokuuta (48). Hänen lähin toivonsa oli nyt päästä kotimaahan. Vasta lokakuussa oli hän Upsalaan saanut Sjögrenin kirjeen, jonka jo kesäkuun alussa olisi pitänyt saapua. Tässä hän lopullisesti ehdottaa, että Poppius seuraavana vuonna tekisi hänelle seuraa tuolle pitkälle matkalle. Nyt oli Pop- pius kuitenkin kiinni virassaan, jota hän ei paraimmalla tahdollakaan heti voinut jättää. Hyvin innostuneena tästä tuumasta vastaa hän, että hän seuraavaksi kevääksi hankkisi jumaluusopin-ylioppilaan sijaansa Tukholmaan. 1 p:nä toukokunta 1824 olisi hän kaikissa tapauksissa vapaa, koska silloin ensimäinen armovuosi loppui. Silloin hän heti lähtisi suoraa tietä Pietariin yhtyäkseen Sjögrenin. Toisessa kirjeessä puhuu hän taas innokkaasti matkasta ja lupaa kiirehtiä »som Jehu». Pitennettyä virkavapautta hän kuitenkaan ei saanut (49), niinkuin oli toivonut, vaan täytyi hänen siis taas jättää lukunsa ja pysyä virkaansa hoitamassa.

Siihen ne jäivät matkatuumatkin. Sjögrenin saamat varat eivät suinkaan olleet liian runsaat, niin että hänelle olisi riittänyt vielä kustantaa matkatoverikin; Poppius oli virkaansa sidottu eikä sitäpaitsi vielä ollut lopettanut kandidaatti-lukujaan. Semmoiset esteet tekivät tyhjäksi tämän Poppiuselle niin rakkaan aatteen toteuttamisen, jonka suunnittelu nyt kauan aikaa oli häntä innostuttanut ja rohkaissut kiirehtimään opintojaan.

Niihin nykyään ei riittänyt paljon aikaa. Hankkiakseen edes toimeentulonsa, vaikka niukan, jäi hän hoitamaan virkaa luultavasti myös toisena armovuonna, jonka leski oli saanut. Syksyllä 1824 sairastui hän sitäpaitsi hyvin kovasti maksatautiin, jonka lääkärit arvelivat olevan ehkä parantumattoman. Vielä sängyssä maaten kirjoittaa hän tästä Gottlundille Upsalaan ja toivoo alakuloisena ainoastaan päästä edes kotiinsa kuolemaan, joka kuitenkin katsoen vuodenaikaan oli mahdotonta (50).

Kesällä 1825 (51) koitti viimein se päivä, jolloin hänen hartaat toiveensa päästä kotimaahan täyttyivät. Hän oli, käyttäen hänelle erityisesti annettua oikeutta ilman uudistettua tutkintoa päästä papinvirkoihin Suomessakin, hakenut vankilansaarnaajanvirkaa Viipurissa ja saanut sen. Hänen yliopistolliset lukunsa jäivät kyllä nyt ainiaaksi, mutta eipä niistä näkynyt muutenkaan tulevan mitään. Hän oli liian vanha enään viihtyäksensä yliopistossa eikä, niinkuin sanottu, hänen varansakaan sitä sallineet.

Poppius oli nyt päässyt varsinaiseen vaikutusalaansa, johon hän aina ylioppilasaikansa alusta oli pyrkinyt. Virkeästi ja innolla toimi hän täällä virassaan. Jonkun aikaa oli hän kirkkoherranapulaisenakin Viipurin seurakunnassa ja sai parin vuoden perästä nimipastorin arvon (52). Samalla olivat aina edelleen kirjalliset harrastukset hänen mielessään. Sjögrenin kanssa oli hän yhä kirjevaihdossa, jossa isänmaata koskevia historiallisia tai kielellisiä kysymyksiä pohdittiin. Historia tietysti edelleen hänen mieltänsä enimmin kiinnitti. Mielellään olisi hän suostunut Sjögrenin ehdotukseen (53) yhdessä erään viipurilaisen opettajan Vireniusen kanssa ryhtyä Viipurin historiaa kirjoittamaan, jos vaan aikaa siihen ensinkään olisi riittänyt. Että hän oli yksi innokkaimpia suomenkielisen sanomalehden puuhaajia Viipuriin, on selvää. Kun se vuonna 1833 nimellä »Sanansaattaja Viipurista» alkoi ilmestyä, kirjoitti Poppius siihen useita artikkeleita ja muutaman runonkin.

Mutta niinkuin hän kerran kirjeessä Sjögrenille (54) oli maininnut, maalle teki hänen mielensä ja varsinkin oli hänen ihanimpia tulevaisuuden tuumiansa kerran päästä synnyinpitäjäänsä siellä opettajana vaikuttamaan ja valistusta levittämään. Kun toisen kappalaisen virka Juvalla oli joutunut avonaiseksi, haki hän siis sinne ja saikin viran. Syksyllä samana vuonna, kun »Sanansaattaja Viipurista» ilmestyi, jätti hän kaupungin tovereineen ja uusine kirjallisine puuhineen ja muutti Juvalle, jossa hän nyt ei 16:een vuoteen ollut asunut, mutta josta hän tästälähin ei enään muuttanut pois.

Jo seuraavana vuonna tänne muutettuansa pääsi hän ensimäiseksi kappalaiseksi seurakuntaan (55). Muuten tiedot Poppiusen elämästä ja harrastuksista seuraavina vuosina ovat hyvin niukat. Lukuunottamatta muutamia kirjallisia kokeita ja käännöstöitä, joista myöhemmin aion kertoa, emme tarkemmin tunne mitään hänestä. 50-luvun loppu- ja 60-luvun alkupuolelta löytyy tallella muutamia hänen kirjeitään Gottlundille, jotka meille hiukan valaisevat näitä hänen elämänsä loppuvuosia.

Poppiusen terveys oli aina ollut huono ja usein kohtasivat häntä ankarat taudit. Niin oli hän taas v. 1858 keväällä maannut kaksi kuukautta sairaana. Mutta yhtä innostunut, kuin ennenkin, oli hän vielä kaikkeen, mikä koski isänmaan historiaa ja muinaisuutta. Gottlund, joka siihen aikaan asui Helsingissä, kirjoitti kirjeen toisensa perästä ja pyysi Poppiusta kokoomaan muinaiskaluja ja tutkimaan muinaisjäännöksiä (56). Poppius teki parastaan, kyseli lukukinkereillä kansalta mahdollisesti löytyviä eriskummallisia kapineita, kuuluutti kirkossa asiasta, mutta ilman menestystä. »Håll och stenristningar finnas väl, men de härleda sig från våra Landtmätare — —» [»Kallio- ja kivipiirroksia löytyy kyllä, mutta ne ovat Maanmittareimme tekoja».], vastaa hän Gottlundille. Samoin löytyy kyllä kiviläjiä metsässä, mutta ei tunneta, ovatko lappalaisten vai muitten alkuasukkaitten hautapaikkoja. Riimusauvoista kansalla ei edes ole käsitystä. Itse hän tarkkaan seurasi kaikkea kirjallisuutta, mitä historian alalla ilmestyi maassa. Arwidssonin paraikaa julkaisemasta »Handlingar till upplysning af Finlands häfder» oli hän kirjoittanut muistiin kaikki, mikä koski Juvan pitäjän historiaa ja samoin asiakirjat kapinasta Juvalla nuijasodan aikana, jotka Gottlund »Borgå Tidningin» 44 n:ssa oli julkaissut (57). Juvan pitäjän tutkimus oli edelleen hänen mielityötänsä. Suurien paperikasojen ympäröimänä istui ukko työhuoneessaan päivät päästään niin paljon kuin vaan virkatoimiltaan ennätti, ja kirjeissään pohti hän mielellään kysymyksiä Savon ja Karjalan asutuksesta ja vanhimmasta historiasta. Koko tämä monivuotinen uuttera työ on kuitenkin luultavasti mennyt hukkaan, koska näitä papereita ei tiettävästi enään löydy. Ilmastolliset havainnot huvittivat häntä myös suuresti ja niitä hän monta vuotta perätysten toimitti (58).

Kuusi ensimäistä vuotta oli Poppius asunut Ryhälässä, josta hän v. 1839 (59) muutti Huttulaan, kauniin Salajärven toiselle rannalle. Molemmissa paikoissa oli hän saanut rakennuttaa uudestaan melkein kaikki rakennukset, koska edeltäjät olivat jättäneet ne asuttavaksi kelpaamattomaan tilaan.

Vähitellen rupesi vanhuus jo vaivaamaankin. Silmät alkoivat käydä huonoiksi ja sitä tuo alituinen lukeminen joudutti. Keväällä 1861 alkoikin oikeanpuolista silmää pakottaa ja juhannuksen aikaan hän ei enään nähnyt sillä silmällä. Samaan aikaan oli hän käynyt kuuroksi samanpuoliselta korvalta. Sittemmin oli vasenkin silmä alkanut juonitella. Lääkärit olivat kieltäneet häntä lukemasta, kirjoittamasta, polttamasta tupakkaa ja kahvia tai teetä juomasta »allt saker, som jag icke kan hålla, utan lemnar Läkarene sjelfva att verkställa» [»Kaikki määräyksiä, joita en voi seurata, vaan jätän ne Lääkärien itsensä täytettäviksi.»], kirjoittaa hän Gottlundille. Kuitenkin koetti hän kyllä parastaan seuratessaan lääkärien ohjeita.