Part 9

Seuraavana aamuna teetä juodessa, pyysi Lemm Lavretskilta hevosia lähteäkseen kaupunkiin. "Minun täytyy jo ryhtyä työhön, se tahtoo sanoa, läksyihin", huomautti ukko, "muutoin tuhlaan täällä turhaan aikani." Lavretski ei vastannut heti hänelle: hän näytti hajamieliseltä. "Hyvä, sanoi hän vihdoin, minä lahden kanssanne." Palvelijain avutta, ähkyen ja äreänä pani Lemm kuntoon pienen matkalippaansa, repi ja poltti useita lehtiä nuottipaperia. Hevoset olivat valmiina. Astuessaan ulos työhuoneestaan pani Lavretski taskuunsa eilisen sanomalehden. Melkein koko matkan olivat Lemm ja Lavretski ääneti: kummallakin olivat omat ajatuksensa, kumpikin olivat tyytyväiset, kun saivat olla häiritsemättä. He erosivat toisistansa jokseenkin kuivasti, vaan sehän sattuu usein ystävien kesken Venäjällä. Lavretski antoi hevosten seisahtua Lemmin asunnon edessä: tämä kömpi ulos vaunuista, otti matkalippaansa ja ojentamatta kättään ystävälleen (hän näet piteli molemmin käsin matkalipasta rintaansa vasten), katsomattakaan häneen, sanoi hänelle venäjänkielellä: hyvästi. Hyvästi, toisti Lavretski ja käski ajuria ajamaan hänen asunnollensa. Hän piti kaikessa tapauksessa varalta asunnon O——n kaupungissa. Kirjoitettuaan muutamia kirjeitä ja syötyään pikaisesti päivällistä, läksi hän Kalitinille. Hän tapasi siellä vierashuoneessa Panschinin yksinään, joka ilmoitti hänelle, että Maria Dmitrijevna tulee heti, ja ryhtyi samassa sydämellisellä kohteliaisuudella puhelemaan hänen kanssaan. Siihen päivään saakka oli Panschin käyttäytynyt Lavretskia kohtaan, ellei juuri ylenkatseellisesti, kumminkin alentuvaisesti; mutta Liisa oli kertonut Panschinille toispäiväisestä matkastaan, sanoen Lavretskia herttaiseksi ja viisaaksi mieheksi; siinä hänelle oli kylliksi: täytyi näet suosittaa "herttainen" mies. Panschin alkoi puheensa kaunistelluilla sanoilla, kuvaten ihastusta, jolla, kuten hän sanoi, koko Maria Dmitrijevnan perhe oli puhunut Wasiljevskista, ja sitten, tavallisuutensa mukaan, sukkelasti siirtyen omaan itseensä, alkoi kertoa omista toimistaan, kehkeytymisestään elämässä, maailmassa ja virassaan; sanoi pari sanaa Venäjän tulevaisuudesta, siitä, kuinka täytyy osata pitää maaherroja pihdissä; samassa lystinmäisesti ivaten itseään ja lisäten, että muun ohessa hänelle uskottiin Pietarissa — "_de populariser l'idée du cadastre_" [maakirjan kansanmieleiseksi saattaminen]. Hän puhui jokseenkin kauan, — varomattomalla itseensäluottamuksella ratkaisten kaikki vaikeudet ja, niinkuin taiteilija pallojen kanssa, pelasi hän kaikkein tärkeimpien hallinnollisten ja politillisten kysymysten kanssa. Lauselmat: "niin minä tekisin, jos olisin valtiaana"; "te, niinkuin viisas mies ainakin, yhdytte heti minun mielipiteeseni" — eivät poistuneet hänen huuliltaan. Lavretski kuunteli kylmäkiskoisesti Panschinin puheliaisuutta: häntä ei miellyttänyt tämä kaunis, viisas ja väliäpitämättömän-säntillinen nuori mies, sydämellisen hymyinen, kohteliaine äänineen ja tutkivine silmineen. Panschin huomasi kohta, ollen erittäin nokkela tajuamaan toisten ajatukset, että ei saattanut erikoista hauskuutta seuralaisellensa, jonka tähden, kohteliaan syyn nojalla, siirtyi toiseen huoneesen, päättäen itsekseen, että Lavretski voi kenties olla herttainen mies, mutta ei suinkaan puoleensa vetävä, "_aigri_" ja "_en somme_", hiukan naurettava. — Maria Dmitrijevna saapui saliin Gedeonovskin seuraamana; sitten tuli Marfa Timofejevna Liisan kanssa ja heidän jälessään muu kotiväki; sittenpä saapui soitannon rakastaja rouva Belitsin, pieni, laiha nainen, jolla oli melkein lapselliset, raukeat, mutta kauniit kasvot, yllään kahiseva musta silkkileninki, kirjava viuhka kädessään ja paksut kultaiset rannerenkaat ranteissa; tuli miehensäkin, punaposkinen, pullakka mies, jolla oli suuret kädet ja jalat, valkoiset silmäripseet, ja alituinen hymy paksuilla huulillaan; vieraillessa ei vaimonsa milloinkaan haastellut hänen kanssaan, vaan kotona, hempeyden hetkinä, nimitti häntä omaksi porsaakseen; Panschin tuli takaisin: kovinpa alkoi kuulua puhetta ja ääntä salista. Lavretskista ei tällainen väen paljous ollut mieleen; etenkin suututti häntä rouva Belitsin, joka vähä väliä katseli häneen nenälasinsa läpi. Hän olisi paikalla lähtenyt pois, jos ei Liisaa olisi ollut: hän halusi sanoa hänelle ainoastaan pari sanaa kahden kesken, mutta ei saanut siihen sopivaa tilaisuutta, jonka tähden oli tyytyväinen, kun sai salaisesti silmäilläkseen häntä; ei vielä milloinkaan hänen mielestään Liisan kasvot olleet niin kunnioitettavat ja herttaiset kuin nyt. Hän istui lähellä rouva Belitsiniä; Tämä liikahti alituisesti tuolillaan, nosteli kapeita hartioitaan, nauroi hemmoitetulla äänellä ja milloin rypisteli kulmiaan, milloin taas avasi silmänsä levälleen. Liisa istui ääneti, katsoi suoraan eikä yhtään nauranut. Emäntä istui korttia pelaamaan Marfa Timofejevnan, Belitsinin ja Gedeonovskin kanssa, joka jälkimäinen pelasi hyvin vitkaan, vähä väliä hairahdellen, räpyttäen silmiään ja pyyhkien nenäliinalla kasvojaan. Panschin tekeytyi alakuloisen näköiseksi, puhui vähän, paljon merkitsevästi ja surullisesti, — aivan kuin epäonnistunut taiteilija, — ja huolimatta rouva Belitsinin pyynnöistä, joka hyvin viekisteli hänen kanssaan, ei suostunut laulamaan romanssiansa: Lavretski oli liika henkilö. Feodor Ivanitsch puhui myös väliin; etenkin Liisaa kummastuttivat hänen kasvoinsapiirteet, kun hän astui huoneesen: Liisa huomasi paikalla, että hänellä oli jotain ilmoitettavaa hänelle, mutta, tietämättänsä syytä, pelkäsi kysyä häneltä sitä. Vihdoin, mennessään toiseen huoneesen teetä kaatamaan, käänsi hän vaistomaisesti päänsä Lavretskin puoleen. Tämä nousi heti ja seurasi häntä.

— Mikä teidän on? sanoi Liisa, pannen teekannua tee-keittiön päälle.

— Oletteko te mitä huomanneet? kysyi vuorostaan Lavretski.

— Te ette ole tänäpäivänä semmoinen, jommoisena teitä tähän saakka olen nähnyt.

Lavretski kumartui yli pöydän.

— Minä tahdoin, alkoi hän, ilmaista teille yhden asian, mutta nyt se näyttää mahdottomalta. Vaan toisekseen, lukekaa tästä palstasta nämä kohdat, jotka ovat lyijykynällä alle merkityt, lisäsi hän, antaen Liisalle mukaansa otetun sanomalehden. Pyydän pitämään sitä salassa, minä tulen teille huomen aamuna.

Liisa hämmästyi... Panschin näyttäytyi oven kynnyksellä: hän pisti sanomalehden taskuunsa.

— Oletteko lukeneet Obermannia, Elisabet Mihailovna? kysyi Panschin miettivästi häneltä.

Liisa vastasi hänelle epäselvästi ja meni ylös omaan huoneesensa: Lavretski meni vierashuoneesen ja lähestyi pelipöytää. Maria Timofejevna, joka oli irroittanut tanukkansa nauhat ja punehtunut, moitti vastapelaajatansa Gedeonovskia, joka, hänen sanainsa mukaan, ei osannut alkuheittoa.

— Näyttää siltä, sanoi hän, että korttia pelata ei olekaan sama, kuin juoruja panna kokoon.

Gedeonovski pitkitti vaan silmiensä räpytystä ja kasvojensa pyyhkimistä. Liisa tuli vierashuoneesen ja istui nurkkaan; Lavretski katsahti häneen, hän katsahti Lavretskiin, — molemmista tuntui niin tukalalta, hän luki Liisan kasvoilta käsittämättömyyden ja jonkin salaisen nuhteen. Vaikka hän kuinka halusi puhella hänen kanssaan, ei hän voinut; jäädä taas yhteen huoneesen hänen kanssansa, niin kuin vieras toisten vieraitten joukossa, oli rasittavaa: hän päätti lähteä pois. Hyvästi jättäissään hänelle, kerkesi hän toistaa huomenna tulevansa, ja lisäsi, että luottaa hänen ystävyyteensä.

— Tulkaa, vastasi tämä, sama käsittämättömyys kasvoillaan.

Lavretskin lähdettyä vilkastui Panschin; hän alkoi antaa neuvoja Gedeonovskille, ivallisen viekistelevästi puhella rouva Belitsinin kanssa ja vihdoin lauloi romansinsa. Mutta Liisan kanssa hän puheli, ja katsoi häneen niinkuin sitä ennenkin: harkitsevaisesti ja surullisesti.

Lavretski ei taaskaan maannut koko yönä. Ei hänellä ollut kaihoa, ei hän ollut rauhaton, hän oli kokonaan tyyntynyt; mutta maata hän ei voinut. Ei hän edes muistellutkaan entisiä aikoja; hän tarkasteli ainoastaan elämätänsä: sydämensä sykki raskaasti, vaan rauhallisesti, tunnit kuluivat, mutta häntä ei nukuttanut. Ajoittain juolahti hänen päähänsä ajatus: "eihän se ole totta, valettahan se on", — ja hän seisahtui taas, nyykäytti päätään ja tarkasteli uudestaan elämätänsä.

XXIX.

Maria Dmitrijevna ei ollut hyvillään, kun Lavretski toisena aamuna tuli hänen luokseen. "Ähä, viehättääkö", ajatteli hän. Maria Dmitrijevna ei hänestä muutoinkaan pitänyt, ja Panschin, jonka vaikutusvallan alainen hän oli, oli edellisenä päivänä hyvin väliapitämättömästi ja viekkaasti ylistellyt Lavretskia. Koska hän ei pitänyt häntä vieraana, eikä katsonut tarpeelliseksi pitää seuraa sukulaisen, melkein oman talon henkilön kanssa, niin ei kulunut puolta tuntiakaan kun Lavretski ja Liisa jo kävelivät puistossa. Leena ja Sandra juoksentelivat muutaman askeleen päässä heistä, ruohostossa.

Liisa oli kuten ainakin rauhallinen, mutta vastoin tavallisuuttaan vaalea. Hän otti taskustaan hienosti taitetun sanomalehden ja ojensi sen Lavretskille.

— Se on kauhistavaa! äännähti hän.

Lavretski ei vastannut mitään.

— Vaan ehk’ei se olekaan totta, lisiisi Liisa.

— Sen tähden pyysinkin teidän pitämään sitä salassa.

Liisa käveli vähän aikaa.

— Sanokaa; alkoi hän, ettekö te ole pahoillanne? Ettekö yhtään?

— Minä en itsekään tiedä, mitä minä tunnen, vastasi Lavretski.

— Mutta rakastittehan te häntä ennen?

— Rakastin.

— Oikeinko sydämellisesti?

— Oikein.

— Ettekö ole pahoillanne hänen kuolemastansa?

— Ei hän nyt minulta kuollut.

— Se on synti, mitä te puhutte... Älkää vihastuko minuun. Te nimititte minua ystäväksenne: ystävällä on oikeus sanoa vaikka mitä. Minusta on oikein peloittavaa... Eilen teidän kasvonne eivät olleet ensinkään hyvän näköiset... Muistatteko, ei kauan sitten, kun te vielä moititte häntä? Ja silloin jo, kenties, ei häntä ollut enää olemassakaan tässä maailmassa. Se on hirmuista. Se on aivan kuin rangaistukseksi teille lähetetty.

Lavretski naurahti katkerasti.

— Te luulette...? Olenhan nyt ehkä vapaa.

Liisa vavahti hieman.

— Älkää puhuko tuolla tavalla. Mitä te teette vapaudellanne? Teidän ei nyt sitä tule ajatella, vaan anteeksi antaa...

— Minä olen jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut, keskeytti Lavretski hänet, viitaten kädellään.

— Ei, en minä sitä tarkoittanut, sanoi Liisa ja punehtui. Te ette oikein ymmärtäneet minua. Teidän tulee huolehtia siitä, että teillekin anteeksi annettaisiin...

— Keltä minun tulee anteeksi anoa?

— Keltä? — Jumalalta. Kuka voi meitä armahtaa paitsi Jumala?

Lavretski otti häntä kädestä kiini.

— Ah, Elisabet Mihailovna, uskokaa minua, huudahti hän, minä olen niinkin jo kylliksi rangaistu. Minä olen kaikki katunut, uskokaa minua!

— Sitä te ette voi tietää, sanoi Liisa puoliääneensä. Te unohditte, — aivan äskettäin vielä kun me puhelimme, ette tahtoneet hänelle anteeksi antaa.

Kumpikin astuivat ääneti puistokäytävää myöten.

— Entä teidän tyttärenne? kysyi Liisa äkkiä seisahtuen.

Lavretski hämmästyi.

— Älkää huolehtiko! Minä olen jo lähettänyt kirjeet joka paikkaan. Tyttäreni tulevaisuus on... on... turvattu. Älkää huolehtiko.

Liisa naurahti surullisesti.

— Vaan kyllä te olette oikeassa, jatkoi Lavretski, mitä minä teen vapaudellani? Mitä se hyödyttää minua?

— Milloin te saitte tuon sanomalehden? sanoi Liisa, vastaamatta hänen kysymykseensä.

— Toisena päivänä teidän käyntinne jälkeen.

— Ja ettekö te edes itkeneetkään?

— En. Minä kauhistuin; vaan mistä vuodattaa kyyneleitä? Itkeä mennyttä, — sehän oli minulta jo aikoja sitten haihtunut...! Ei hänen tekonsa minun onneani kukistanut, se näytti minulle vaan, ett’ei sitä koskaan ollutkaan. Mitä siinä olisi ollutkaan itkemistä? Vaan toisekseen, ken tietää? — minä olisin ollut ehkä, enemmin pahoillani, jos se olisi tapahtunut pari viikkoa ennen...

— Pari viikkoa? vastasi Liisa. Mitä siis on voinut tapahtua näinä kahtena viikkona?

Lavretski ei vastannut mitään; silloin Liisa punehtui vielä enemmän entistään.

— Niin, niin, te arvasitte, sanoi Lavretski äkkiä, näiden kahden viikon ajalla olen minä tullut tietämään, mitä on puhdas naisen sielu, ja minun entisyyteni siirtyy aina vaan etemmäs minusta.

Liisa hämmästyi ja meni verkalleen ruohostoon Leenan ja Sandran luo.

— Minä olen tyytyväinen siihen, että näytin teille tämän sanomalehden, sanoi Lavretski astuen hänen jälkiänsä, minä olen jo tottunut avosydämisesti teille ilmoittamaan kaikki, ja toivon, että tekin vastaatte minulle samalla luottamuksella.

— Luuletteko niin? äännähti Liisa ja seisahtui. Siinä tapauksessa täytyisi minun... ei! Se on mahdotonta.

— Mitä se on? Puhukaa, puhukaa.

— Ei, minusta näyttää, ett'ei minun pitäisi... Mutta toisekseen, lisäsi hän ja kääntyi hymyillen Lavretskiin, mikä avosydämisyys se puolinainen on? Tiedättekö? minä sain tänään kirjeen.

— Panschinilta?

— Niin, häneltä... Mistä te sen tiedätte?

— Hän pyytää teidän kättänne?

— Niin, sanoi Liisa ja katsahti suoraan ja vakavasti Lavretskin silmiin.

Lavretski vuorostaan katsahti vakavasti Liisaan.

— No, ja mitä te vastasitte hänelle? sai hän vihdoin kysyneeksi.

— Minä en tiedä mitä vastata, sanoi Liisa ja laski kätensä alas.

— Kuinka niin? Rakastattehan te häntä?

— Niin, minä pidän hänestä; hän taitaa olla hyväsydäminen mies.

— Juuri samaa ja samalla tavalla te sanoitte minulle kolme päivää takaperin. Minä tahdon tietää, rakastatteko te häntä sillä kiihkeellä, tulisella tunteella, jota me olemme tottuneet sanomaan rakkaudeksi?

— Niinkuin _te_ ymmärrätte — en.

— Te ette siis ole häneen rakastuneet?

— En. Tarvitaanko sitä niin välttamättömästi?

— Kuinka?

— Hän on äitistäni mieleen, pitkitti Liisa, hän on hyvä; eikä minulla ole mitään häntä vastaan.

— Mutta kuitenkin te epäilette?

— Niin... ja, ehkä — te, teidän sananne ovat siihen syynä. Muistatteko mitä te kolme päivää takaperin sanoitte? Mutta se on heikkous...

— Voi lapsukaiseni! huudahti Lavretski äkkiä, ja äänensä vapisi, älkää teeskennelkö, älkää sanoko heikkoudeksi sydämenne ääntä, joka ei tahdo antautua ilman rakkautta. Älkää ottako itsellenne niin suurta edesvastausta että otatte miehen, jota ette rakasta ja jolle tahdotte kuulua...

— Minä tottelen, minä en ota mitään edesvastausta, alkoi Liisa...

— Totelkaa sydämenne ääntä; ainoastaan se teille sanoo totuuden, keskeytti Lavretski hänet... Kokemus, järki — se on kaikki turhaa ja mitätöntä! Älkää kieltäkö itseltänne parasta, ainoaa onneanne maan päällä...

— Tekö niin puhutte, Feodor Ivanitsch? Te itse naitte rakkaudesta — ja oletteko te onnellinen?

Lavretski viittasi kädellään.

— Ah, älkää puhuko minusta! Te ette osaa aavistaakaan kaikkea sitä, mitä nuori, kokematon, huonosti kasvatettu poika voi otaksua rakkaudeksi...! Ja vihdoin, miksikä panetella itseään? Minä sanoin äsken teille, että minä en tietänyt onnea... ei! minä, olin onnellinen!

— Minusta näyttää, Feodor Ivauitsch, sanoi Liisa alentaen äänensä (jos hän milloin ei ollut yhtä mieltä puhelevan seuralaisensa kanssa, alensi hän aina äänensä, ja sen lisäksi näytti kovin levottomalta), että onni maan päällä ei ole meistä riippuvainen...

— Meistä, meistä itsestämme, uskokaa minua (hän tarttui Liisan molempiin käsiin; tämä vaaleni ja melkein säikähdyksellä, mutta kuitenkin tarkkuudella katsahti häneen), kun me emme vaan itse pilaa elämätämme. Joillekuille ihmisille voi avioliitto rakkaudesta olla onneton; mutta ei teille, jolla on niin tasainen luonto, — ja puhdas sielu! Minä rukoilen teitä, älkää menkö naimisiin ilman rakkautta, pelkästä velvollisuudentunteesta, nöyryydestä tahi muutoin... Sekin on uskottomuutta, aivan samanlaatuista, ja vieläpä pahempaa. Uskokaa minua, minulla on oikeus puhua niin: minä olen kalliisti saanut maksaa siitä oikeudesta. Ja jos teidän Jumalanne...

Samassa huomasi Lavretski, että Leena ja Sandra seisoivat äänettöminä katsellen kummastellen häneen. Hän päästi Liisan kädet irti kiireisesti sanoen: antakaa anteeksi, ja läksi astumaan taloon päin.

— Yhtä minä pyydän teiltä vaan, sanoi hän, kääntyen Liisaan, älkää suinkaan päättäkö paikalla, odottakaa sitä, mitä teille sanon. Ja jos te ette uskoisikaan minua, jos päättäisittekin mennä avioliittoon järkenne tahdosta, niin siinä tapauksessa, ei ainakaan herra Panschinille: hän ei voi olla teidän miehenne... Eikö totta, lupaattehan olla kiirehtimättä?

Liisa, tahtoi vastata Lavretskille, vaan ei tullut sanoneeksi sanaakaan — ei sen tähden, että olisi päättänyt kiirehtiä, vaan sen tähden, että sydämensä sykki liian kovasti ja pelon tapainen tunne salpasi hänen hengityksensä.

XXX.

Mentyään Kalitinilta, kohtasi Lavretski Panschinin; he kumarsivat kylmästi toisilleen. Lavretski tuli asuntoonsa ja sulkeutui. Hän sai kokea ilmiöitä, joita tähän saakka ei ollut kokenut. Kauanko siitä kun hän oli rauhallisessa horroksessa? kauanko siitä, kuten hän itse sanoi, kun tunsi olleensa oikein onkalossa? Mikä siis muutti hänen asemansa? mikä nosti hänet jälleen? aivan tavallinen, ohipääsemätön, vaikka aina odottamaton tapaus: kuolemako? Juuri sama; mutta hän ei niin paljoa ajatellut vaimonsa kuolemata, omaa vapauttaan, kuin sitä, minkälaisen vastauksen Liisa antaa Panschinille. Hän tunsi, että kolmen päivän ajalla on hän ruvennut aivan toisilla silmillä katselemaan Liisaa; hänelle juohtui mieleen, kuinka hän saapuen kotiin ja ajatellen hänestä yön hiljaisuudessa, sanoi itseksensä: "jos...!" Tämä "jos", jolla hän tarkoitti entisyyttä, mahdotonta, oli nyt toteutunut, vaikka ei kuitenkaan niin, kuten hän oli toivonut — hänelle oli yksi vapaus liiaksi vähän. "Hän tottelee äitiänsä",, ajatteli hän, "hän menee naimisiin Panschinille mutta vaikka kieltäytyykin hänestä, — eikö se ole minulle yhdentekevä?" Käydessään peilin sivu, vilkasi hän siinä sattumalta kasvojansa, ja nostatti hartioitaan.

Päivä kului sukkelaan näissä ajatuksissa, tuli ilta. Lavretski läksi Kalitinille. Hän astui sinne kiireisesti, mutta lähestyessään taloa hidastutti askeleensa. Kuistin edessä seisoi Panschinin vaunut. "No, ajatteli Lavretski, enpä tahdo olla itsekäs", ja astui sisään. Talossa oli kaikki hiljaa, vierashuoneestakaan ei kuulunut mitään; hän avasi oven ja näki Maria Dmitrijevnan pelaavan korttia Panschinin kanssa. Panschin kumarsi hänelle ääneti, vaan talon emäntä huudahti: sepä odottamatonta! — ja rypisti hieman kulmakarvojaan. Lavretski istui hänen luokseen ja rupesi katselemaan hänen lehtiänsä.

— Osaatteko te pikettiä? kysyi hän Lavretskilta jollakin peitetyllä harmilla ja ilmoitti samassa, että oli hävittämäisillään.

Panschin luki yhdeksänkymmentä, alkaen kohteliaasti ottaa tikkejä, huolehtivat ja arvokkaat piirteet kasvoillaan. Luultavasti pelaavat valtiomiehet niin; varmaankin pelasi hän sillä tavalla Pietarissakin, jonkun mahtavan vastustajan kanssa, jolle tahtoi kiinniittää mieleen omaa täysikasvuisuuttaan ja mahtavuuttaan. "Sata yksi, sata kaksi, herttaa, sata kolme", kuului säännöllisesti hänen äänensä, eikä Lavretski voinut ymmärtää mille se värähti: soimaukselleko vaiko itseensä tyytyväisyydelle.

— Saanko tavata Marfa Timofejevnaa? kysyi hän, huomattuaan, että Panschin vielä suuremmalla kopeudella alkoi korttia se'ata. Taiteilijasta ei hänessä enään ollut huomattavana varjoakaan jälellä.

-— Luullakseni, saatte, lian on ylhäällä, vastasi Maria Dmitrijevna, — tiedustakaa.

Lavretski läksi ylös. Marfa Timofejevnankin tapasi hän korttia pelaamassa: hän pelasi "mylläriä" Nastasja Karpovnan kanssa. Roska rupesi haukkumaan tulijaa; mutta molemmat ämmät ottivat sydämellisesti hänet vastaan, etenkin Marfa Timofejevna näkyi olevan hyvällä tuulella.

— Ah! Fedja! Tee hyvin,.sanoi hän, istu, vaariseni. Me lopetamme siinä paikassa pelin, lähdötkö marjahilloa? Sandra, tuopas hänelle mansikkahilloa. Etkö tahdo? No, istu sitten niin; mutta älä suinkaan tupakoitse; en voi teidän tupakoitanne kärsiä, ja vieläpä Matroskakin aivastelee siitä.

Lavretski kiirehti sanomaan, ettei ollenkaan halua polttaa tupakkia.

— Olitko alhaalla? jatkoi ämmä, ketä siellä näit? Vieläkö se Panschin siellä kyökkii? Mutta näitkö Liisaa? Et? Hän tahtoi tulla tänne... Tuossa hän tuleekin; siinä susi missä mainitaan.

Liisa astui huoneesen ja, nähtyään Lavretskin, punehtui.

— Minä tulin teille vaan minutiksi, Marfa Timofejevna, alkoi hän...

— Miksikä minutiksi? sanoi tämä. Mitä te kaikki, nuoret tytöt, olette tuonlaisia hätäisiä? Käethän, että minulla on vieras: höpise jotain hänen kanssaan, pidä seuraa.

Liisa istui tuolin reunalle, nosti silmänsä Lavretskiin; hänestä tuntui, että hänen välttämättömästi täytyi antaa hänelle tietää, miten päättyi asia Panschinin kanssa. Mutka mitenkä tehdä se? Hänestä se oli sekä vastahakoista että häpeää. Kauanko siitä kun hän vasta tutustui tämän miehen kanssa, tämän, joka harvoin käy kirkossa ja aivan rauhallisesti kestää vaimonsa kuoleman, — ja nyt hän jo ilmoittaa hänelle salaisuuksiansa... Tosin hän ottaa osaa hänen kohtaloonsa; hän itse uskoo häntä ja tuntee mieltymystä häneen; mutta kuitenkin hänestä on häpeä, aivan kuin vieras olisi astunut hänen neitseelliseen, puhtaaseen kammioonsa.

Marfa Timofejevna tuli hänelle avuksi.

— Jos et sinä rupea häntä hauskuttamaan, sanoi hän, niin kuka häntä raukkaa ratottaa? Minä olen hänelle kovin vanha, hän on minulle liian viisas, vaan Nastasja Karpovnalle hän on liian vanha: hänelle pitäisi olla vaan nuoria miehiä.

— Millä minä voin hauskuttaa Feodor Ivanitschia? sanoi Liisa. Jos hän tahtoo, niin minä soitan pianolla hänelle jotakin, lisäsi hän epätietoisesta.

— Sepä hyvä; sinä olet viisas tyttöseni, sanoi Marfa Timofejevna. Menkää rakkaani alas; kun lopetatte soiton, niin tulkaa sitten ylös; minä näette jäin mylläriksi, on paha mieleni, tahdon päästä siitä.

Liisa nousi. Lavretski Iäksi hänen jälkeensä. Portaita laskeutuessa seisahtui Liisa.

— Totta sanotaan, alkoi hän, että ihmissydän on täynnä vastalauseita. Teidän esimerkkinne olisi pitänyt säikyttää minua, tehdä minut epäuskoiseksi rakkaus-avioliittoihin, mutta minä...

— Te annoitte kieltävän vastauksen? keskeytti Lavretski.

— En; mutta en myöntynytkään. Minä sanoin hänelle kaikki mitä taisin, ja pyysin häntä odottamaan. Oletteko te tyytyväinen? lisäsi hän sukkelasti hymyillen — ja Leveästi koskettaen käsipuita, juoksi hän pois portailta.

— Mitä minä soitan teille? kysyi hän, nostaen pianon kantta.

— Mitä haluatte, vastasi Lavretski ja istui niin että näki häntä suoraan kasvoihin.

Liisa alkoi soittaa, ja katseli kauan kättensä liikkeitä. Hän katsahti vihdoin Lavretskiin ja keskeytti soittonsa: niin lystinmäisiltä ja eriskummallisilta näyttivät hänen kasvonsa.

— Mikä teidän on? kysyi hän.

— Ei mitään, vastasi Lavretski, minun on oikein hyvä olla; minua ilahuttaa nähdä teitä, minä iloitsen teistä, jatkakaa.

— Minusta näyttää, sanoi Liisa hetken perästä, jos hän totisesti minua rakastaisi, ei hän olisi tätä kirjettä kirjoittanut; olisihan hänen pitänyt aavistaman, etten minä nyt voi vastata hänelle.

— Ei se ole tärkeää, sanoi Lavretski, tärkeä on se, että te ette rakasta häntä.

— Heittäkää jo valtaan, mitä tämä tuollainen puhe on! Minulle aaveilee yhä teidän vaimovainajanne, ja tekin peloitatte minua.

— Kuulitteko, Waldemar, kuinka sievästi minun _Lisetteni_ soittaa? sanoi juuri silloin Maria Dmitrijevna Panschinille.

— Kyllä, vastasi Panschin, oikein herttaisesti.

Maria Dmitrijévna katsahti hellyydellä nuoreen vastapelaajaansa; mutta tämä tekeytyi vielä kopeamman ja huolehtivaisemman näköiseksi sekä julisti neljätoista kuningasta.

XXXI.