Part 10

Lavretski ei ollut enää nuori mies; hän ei voinut kauan pettyä tunteesta, jonka Liisa oli herättänyt hänessä; samana päivänä oli hän vakuutettu siitä, että oli rakastunut Liisaan, Vaan se vakuutus ei tuottanut hänelle suurta iloa. "Eikö minulla nyt, ajatteli hän, kolmenkymmenenviiden vuoden i’ässä ole muuta tekemistä kuin antaa sydämeni taas naisen käsiin? Mutta Liisa ei olekaan sen pari: ei hän vaatisi minulta häpeällisiä uhrauksia; ei hän pakoittaisi minua luopumaan työstäni; hän elähdyttäisi itse minua rehelliseen, ankaraan työntekoon ja me menisimme kumpikin eteenpäin kohti hyvää tarkoitusta. Kyllä, lopetti hän ajatuksensa, kaikki on hyvä, mutta paha on ainoastaan se, että hän ei ensinkään huoli minusta. Ilmanko hän sanoi, että minä olen hänestä peloittava. Vaan eipä hän rakasta Panschiniakaan... Heikko lohdutus!"

Lavretski matkusti Wasiljevskiin; vaan ei voinut neljää päivääkään elää siellä, — hänelle tuli niin ikävä. Häntä rasitti myös odotus: mr Julesin ilmoittama uutinen vaati vakuutusta, vaan hän ei ollut saanut minkäänlaisia kirjeitä. Hän saapui kaupunkiin ja vietti iltansa Kalitinilla. Hänen oli helppo huomata, että Maria Dmitrijevna oli häntä vastustamaan asettunut; mutta hänen onnistui jonkun verran lauhduttaa häntä, hävittämällä hänelle korttipelissä viisitoista ruplaa, — samoin onnistui hänen olla puoli tuntia Liisan kanssa kahden, vaikka äitinsä oli päivää ennen varoittanut häntä rupeamasta liian likeiseen tuttavuuteen henkilön kanssa: "_qui est un si grand ridieule_" [joka on niin naurettava]. Hän huomasi Liisan muutoksen: hän oli muuttunut ajattelevaisemmaksi, tönii häntä poissa olostaan ja kysyi häneltä — eikö hän lähde huomenna kirkkoon? (seuraava päivä näet oli sunnuntai).

— Tulkaa, sanoi hän, ennen kuin Lavretski ehti vastaamaan, me rukoilemme yhtenä _hänen_ sielunsa rauhan puolesta. Sitten hän lisäsi, ett'ei tiedä mitä tehdä, eikä tiedä onko hänellä oikeutta antaa Panschinin enää odottaa hänen päätöstään.

— Miksikä ei? kysyi Lavretski.

— Siksi, sanoi hän, että alan jo aavistaa minkälaisen vastauksen annan.

Hän sanoi päätänsä kivistävän ja meni ylös huoneesensa, epävakaisesti tarjottuaan sormiensa nenää Lavretskille.

Toisena päivänä meni Lavretski päiväsaarnaan. Liisa oli jo kirkossa, kun hän tuli. Tämä huomasi Lavretskin, vaikka ei kääntynyt häneen päin. Hän rukoili sydämensä pohjasta: hiljaa pilkoittivat hänen silmänsä, hiljaa painui ja kohosi päänsä. Lavretski tunsi hänen rukoilevan itsensäkin puolesta, ja ihana tunne täytti hänen sielunsa. Lavretskista tuntui sekä hyvälle että hiukan häpeälle. Säädyllisesti seisova kansa, tutut kasvot, laulun sulavuus, suitsutuslampun hajuava savu, pitkät vinot auringon säteet, jotka tunkeutuivat ikkunasta sisään, itse seinien ja patsaitten varjot — kaikki puhui hänen sydämelleen. Moneen aikaan ei hän ollut käynyt kirkossa, eikä myöskään rukoillut Jumalaa: ei hän nytkään säestänyt ainoatakaan rukousta, ei edes tehnyt ristinmerkkiäkään, mutta nyt toki hetkeksi, jos ei ruumiillaan, niin koko sielullaan kumartui Jumalan unhoittaja nöyränä maahan. Hän muisti, kuinka hän lapsuudessaan joka kerta kirkossa rukoili siksi, että tunsi ikäänkuin jonkun kostean koskettavan otsaansa; se, ajatteli hän silloin, on suojelusenkeli, joka koskettaa minua ja panee minuun valittujen merkin. Hän katsahti Liisaan... "Sinä saatoit minun tänne, ajatteli hän, kosketa siis minuun, kosketa minun sieluuni". Hän rukoili aina vaan yhtä hiljaa; kasvonsa näyttivät hänestä ihastuttavilta, ja Lavretski heltyi uudestaan, hän pyysi toiselle sielulle — rauhaa, omalle — armoa...

He yhtyivät kirkon etehisessä; Liisa tervehti häntä iloisella ja ystävällisellä komeudella. Aurinko valaisi kirkkaasti nuorta ruohoa kirkon pihamaalla, kirjavia naisten hameita ja huiveja; naapurikirkkojen kellot kajahtelivat korkeudessa; varpuset visertelivät aitojen seipäissä, Lavretski seisoi paljain päin ja hymyili; tuulen hengähdys liipoitteli hänen hiuksiaan ja Liisan hatun nauhoja. Hän auttoi Liisan ynnä mukana olleen Leenan vaunuihin, jakeli rahansa köyhille ja läksi verkalleen astuen kotiinsa.

XXXII.

Tuli raskaat päivät Feodor Ivanitschille. Hän oli lakkaamattomassa kuumeessa. Joka aamu hän kävi postissa, liikutuksella avaten kirjeitä, sanomalehtiä, — eikä missään ollut tietoa, joka olisi vahvistanut tahi vakuuttanut tuon ennen saadun surullisen sanoman todenperäisyyttä. Toisinaan hän tunsi itse itseänsä inhoavan: "mitä minä, — ajatteli hän, — odotan, ihan kuin korppi verta, varmaa tietoa vaimoni kuolemasta!" Kalitinilla hän kävi joka päivä; mutta ei hänellä ollut helpompi sielläkään: emäntä äkäili silminnähtävästi hänelle, otti häntä vastaan ainoastaan armosta; Panschin käyttäytyi häntä kohtaan kaksinkertaisella kohteliaisuudella; Lemm oli muuttunut ihan ihmisvihaajaksi ja tuskin kumarsi hänelle, mutta mikä tärkein: Liisa ikäänkuin karttoi häntä. Jos hän sattui jäämään milloin kahden kesken Lavretskin kanssa, niin entisen luottamuksen sijaan, hän hämmästyi; hän ei tietänyt mitä puhua, ja Lavretski tunsi myös jotain hämmästyksen tapaista. Liisa oli muutamassa päivässä muuttunut aivan toisenlaiseksi: hänen liikkeissään, äänessään, nauraessaankiu oli huomattavana senlainen liikutus, ennen olematon epävarmuus. Maria Dmitrijevna niinkuin todellinen itsekäs olento ei huomannut mitään; mutta Marfa Timofejevna alkoi epäillä lemmikkiänsä. Lavretski nuhteli monasti itseänsä siitä, että oli näyttänyt hänelle sanomalehden: hän ei aavistanutkaan, että hänen henkinen olentonsa olisi voinut vallata tytön puhtaat tunteet. Hän luuli muutoksen Liisassa tapahtuneen sisällisestä taistelusta, epätiedosta: mitä vastata Panschinille? Kerran toi hän Lavretskille kirjan, Walter Scott'in romaanin, jonka hän itse oli pyytänyt häneltä. ** — Oletteko lukeneet sen? kysyi Lavretski.

— En; minä en nyt jouda lukemista ajattelemaan, vastasi hän, aikoen lähteä pois.

— Odottakaa hetkinen; minä en pitkään aikaan ole ollut teidän kanssanne kahden kesken. Näyttää siltä kuin te pelkäisitte minua.

— Pelkään.

— Miksi, sanokaa?

— En tiedä.

Lavretski vaikeni.

— Sanokaapa, alkoi hän, ettekö vielä ole päättäneet?

— Mitä te tahdotte sillä sanoa? kysyi Liisa, silmiänsä lattiasta nostamatta.

— Te ymmärrätte minua...

Liisa punehtui äkkiä.

— Älkää kyselkö minulta mitään, sanoi hän kiihkoisesti, minä en tiedä mitään; minä en itsekään tiedä... Ja samassa hän läksi pois.

Seuraavana päivänä jälkeen puolisen saapui Lavretski Kalitinille ja huomasi siellä kaikki varustukset yösaarnaan. Ruokasalin nurkassa,, neliskulmaiselle pöydälle oli asetettu seinän nojaan pienet jumalankuvat, kultaisissa kehyksissä ja himmeät timantit pyhyyden säteinä. Vanha palvelija, harmaa hännystakki yllä, astui hiljakseen, kenkänsä kantoja kopisuttamatta, yli koko huoneen, asetti kaksi vahakynttilää jumalankuvain eteen, risti silmänsä, kumarsi ja siirtyi hiljalleen ulos. Valaisematon vierashuone oli tyhjä. Lavretski käveli ruokasalissa ja kysyi vihdoin: oliko nyt jonkun nimipäivä? Hänelle vastattiin kuiskaamalla: ei, vaan yösaarna oli pantu toimeen Elisabet Mihailovnan ja Marfa Timofejevnan tahdosta; ja että he olivat halunneet saada tänne ihmeitätekevän jumalankuvan, mutta se oli viety kolmenkymmenen virstan päähän sairaan luo. Kohta saapui muiden hengellisten muassa pappikin, vanha, kaljupäinen mies, kovasti rykäisten etehisessä; naiset saapuivat heti juhlakulussa viereisestä huoneesta hänen siunattavaksensa; Lavretski kumarsi heille ääneti; he kumarsivat hänelle samoin. Pappi seisoi vielä kotvasen, rykäsi ja kysyi hillityllä basso-äänellä:

— Käskettekö aloittamaan?

— Aloittakaa, pyhä isä, vastasi Maria Dmitrijevna.

Hän alkoi vaatettaa itseänsä; kirkko-laulaja messupaita yllä pyysi yksitoikkoisella äänellään tulista hiiltä; alkoi haista pyhälle savulle. Etehisestä syöksyivät pii'at ja miespalvelijat ovensuuhun ja asettuivat yhteen ryhmään. Roska, joka ei milloinkaan liikahtanut ylhäältä, ilmaantui äkkiä ruoka-saliin: sitä ruvettiin ajamaan pois — se säikähti, pyöri ja istui vihdoin lattialle; palvelija otti sen kiini ja vei pois. Jumalanpalvelus alkoi. Lavretski seisahtui nurkkaan; tunteensa olivat kummalliset, melkeinpä surulliset; hän ei itsekään saanut selvää tunteistaan. Maria Dmitrijevna seisoi kaikkein ensimäisenä nojatuolin edessä; hän risti silmänsä leväperäisesti, Oikein herrastavalla — milloin katsahdellen ympärilleen, milloin äkkiä nostaen katseensa ylöspäin: häntä suretti. Marfa Timofejevna näytti olevan huolestunut; Nastasja Karpovna laskeutui maallisiin kumarruksiinsa ja nousi ylös aina jonkinlaisella, hiljaisella ja varovaisella kohinalla; Liisa, niin kuin oli seisahtunut, niin seisoikin liikahtamatta paikallaan; likimäärin voi arvata hänen kasvojensa väreistä, että hän lakkaamatta ja tulisesti rukoili. Suudeltuaan ristiä jumalanpalveluksen loputtua, suuteli hän myös papin suurta, punaista kättä. Maria Dmitrijevna pyysi tätä juomaan teetä; hän riisui päältään kaapunsa, tuli jonkun verran maallikon näköiseksi ja meni naisten kanssa vierashuoneesen. Alkoi keskustelu, vaikka ei mikään vilkas. Pappi joi neljä kupillista teetä, alituisesti pyyhkien kaljua päätään ja kertoipa muun ohella, että kauppias Avaschnikov oli lahjoittanut seitsemän sataa ruplaa kirkon kumpulankultaukseen, ja neuvoi luotettavan lääkkeen pisamien poistamiseksi. Lavretski istui lähellä Liisaa, mutta hän oli ankaran näköinen, melkeinpä vihainen, eikä katsahtanut kertaakaan häneen päin. Näytti siltä, kuin hän olisi päättänyt olla häneen katsomatta; joku kylmä, ylpeä ihastus näytti tällä hetkellä valloittavan Liisan. Lavretski tahtoi hymyillä, tahtoi sanoa jotain hauskaa; mutta sydäntänsä ahdisti, ja hän läksi vihdoin pois jokseenkin nolona... Hän tunsi, että Liisassa oli jotakin, josta hän ei voinut selvää saada.

Toisen kerran taas Lavretskin istuessa vierashuoneessa ja kuunnellen Gedeonovskin hiipiviä, mutta huokailevia puheita, sattui hän kääntämään päätänsä ja huomasi Liisan läpitunkevan tarkan, kysyväisen katseen... Se oli kiinnitettynä häneen, se salaperäinen katse. Koko seuraavan yön ajatteli Lavretski vaan sitä katsetta. Hän ei rakastanut pojan tavoin, ei hän huokaillut kasvojen tähden, eikä Liisa itsekään senlaista tunnetta herättänyt; mutta rakkaus herättää omat kärsimisen joka ikäisessä, — ja hän sai tuntea ne täydelleen.

XXXIII.

Kerran, tavallisuuden mukaan, istui Lavretski Kalitinilla. Tukehduttavan kuuman päivän jälkeen oli tullut ihana ilta, ja vaikka Maria Dmitrijevna inhosikin läpi-vetoa, käski hän kuitenkin avaamaan ovet ja ikkunat puiston puolelta ja ilmoitti samassa, ettei halua korttia pelata, sillä olisihan syntiä istua kortit kädessä tuollaisella ilmalla, jolloin pitää ainoastaan nauttiman luonnon ihanuutta. Yksi vieraista oli Panschin. Illan elähdyttämänä tunsi hän mielessään taiteen kuiskauksia, mutta ollen haluton laulamaan Lavretskin läsnäollessa, ryhtyi hän runouteen: luki hyvin, mutta liian tunteellisesti ja tarpeettomilla hienouksilla, muutamia Lermontovin runoja (silloin ei vielä Puschkin kerennyt toistamiseen tulla käytäntöön) — ja äkkiä, ikäänkuin häveten omia liioittelujaan, alkoi hän tunnetun "Ajatukset" runon johdosta soimata ja parjata uudempaa sukupolvea, eikä myöskään siinä surussa unhoittanut sanoa, kuinka hän kaikki kääntäisi omalla tavallaan, jos valta olisi hänen käsissään. "Venäjä, sanoi hän, on jäänyt jälelle muusta Europasta; se pitää meidän kiini tapaaman. Uskottelevat, että me olemme liiaksi nuoria — se on valhe; ja vielä sen ohessa meillä ei ole muka kekseliäisyyttä! itse Il——v tunnustaa sen, että me emme ole hiirenpyydystäkään keksineet. Arvattavasti täytyy meidän vastoin tahtoammekin lainata muilta. Me sairastamme, sanoo Lermontov — siihen minäkin yhdyn; mutta me olemme sairaat sen tähden, että vasta puoleksi olemme tulleet euroopalaisiksi; millä me olemme loukkautuneet, sillä meidän tulee parantaakin itsemme ('_le cadastre_' ajatteli Lavretski). Meillä, pitkitti hän, ovat viisaimmat päät — _les meilleues têtes_ — jo aikoja, sitten siitä vakuutetut; kaikki kansat ovat alkujaan samanlaisia; hankittakoon vaan hyviä perustus-laitoksia — niin on asian loppu. Kenties voisi tasaantua nykyisten kansojen oloihin; se on meidän asiamme, meidän... ihan oli vähällä sanoa: valtiollisten henkilöiden! virkamiesten tehtävä; mutta tarpeen sattuessa, älkää huolehtiko: perustuslaitokset kyllä muuttaisivat nämä olot." Maria Dmitrijevna myönnytteli ihastuksella Panschinin puhetta. "Katsos, ajatteli hän, millainen viisas mies luonani vierailee." Liisa nojautui ikkunaa vasten ääneti; Lavretski oli myös vaiti; Maria Timofejevna, joka pelasi korttia nurkassa ystävättärensä kanssa, mutisi jotakin nenänsä alta. Panschin käveli huoneessa edestakaisin puhuen kauniisti, vaan salaisella kiukulla: näytti siltä, kuin hän ei olisi parjannut koko sukupolvea, vaan muutamia hyvästi tunnettuja henkilöitä. Kalitinin puistossa, suuressa syreenipensaassa asui yörastas; sen ensimäiset iltasäveleet kuuluivat kaunopuheliaan puheen välillä; ensimäiset tähdet sytyttelivät tuliansa sinertävällä taivaalla, lehmusten liikkumattomain latvain kohdalla Lavretski nousi ja rupesi vastailemaan Panschinille; syttyi riita. Lavretski puolusti Venäjän nuoruutta ja omantakeisuutta; antoi uhriksi itsensä, koko sukupolvensa, mutta puolusti nuorempaa sukupolvea, heidän vakuutuksiaan ja mielipiteitään; Panschin vastaili äkäisesti ja jyrkästi, sanoen, että viisaitten ihmisten täytyy kaikki uudestaan tehdä, ja yltyi vihdoin niin, että unhoitti kamarijunkkari-arvonsa ja virkamies-asemansa, nimittäen Lavretskia jälkeen jääneeksi tieteilijäksi, vieläpä huomautti — tosin hyvin kaarrellen — hänen epä-asemaansa seurassa.

Lavretski ei suuttunut, ei koroittanut ääntään (hän muisti Mihalevitschin sanoneen häntä myös jälkeen jääneeksi — mutta voltairelaiseksi) — vaan aivan rauhallisesti kumosi hän Panschinin vakuutukset joka kohdassa. Hän näytti toteen hänelle hypähdysten ja perustuksellisten uudistusten mahdottomuuden virkamiesalan itsetunnon korkeudesta, — uudistusten, joiden toteutuminen ei perustu isänmaan tuntemiseen, eikä oikeaan ihanteiden luottamukseen; otti esimerkiksi oman kasvatuksensa, vaati ennen kaikkea kansan oikeuden tunnustamista ja malttia sen edessä, — sitä malttia, jota paitsi rohkeuskaan ei voi vastustaa valhetta; eikä vihdoin kieltäytynyt nuhteesta, että oli kevytmielisesti tuhlannut aikansa ja voimansa.

— Kaikki tämä on hyvä! huudahti viimein harmistunut Panschin, nyt te olette saapuneet Venäjälle, — mitä te ai’otte tehdä?

— Kyntää maata, vastasi Lavretski, ja ahkeroida, kuinka vaan parhaiten sitä kyntää voisi.

— Se on erinomaisen kiitettävää, epäilemättä, vastasi Panschin, minulle on kerrottu, että te olette tehneet jo suuria edistyksiäkin sillä alalla; mutta ajatelkaa, eihän jokainen kykene sillä alalla työskentelemään...

— _Une nature poetique_, tarttui Maria Dmitrijevna puheesen, — tietysti ei voi kyntää... _et puis_, te olette Wladimir Nikolajevitsch kutsuttu tekemään kaikki _en prand_.

Siinä oli jo liiaksi Panschinillekin: hän hämmästyi ja sotki puheensa. Hän koetteli siirtää sitä tähtitaivaan kauneuteen, Schubertin soittoon — ei mikään tahtonut oikein luonnistua; hän lopetti sillä, että pyysi Maria Dmitrijevnaa pelaamaan kanssaan pikettiä. — "Kuinka! tällaisena iltana?" vastasi tämä heikosti; vaan käskipä kuitenkin tuomaan kortit.

Panschin repäsi kerrassaan kuoren pois uudelta korttipakalta, Liisa ja Lavretski, ikäänkuin tuuman perästä nousivat ja asettuivat Marfa. Timofejevnan tuolin taa. Heille molemmille tuli äkkiä niin hyvä olo, että he oikein pelkäsivät jäävänsä kahden kesken, — ja samassa he tunsivat, että tuo viime aikoina rasittava ujosteleminen katosi palaamattomiin. Ämmä nipisti salaa Lavretskia poskesta, viekkaasti silmiänsä räpyttäen ja useampia kertoja päätään heilutellen sanoi kuiskaamalla: "häpäiset viisastelijan, kiitos!" Kaikki hiljeni huoneessa; kuului ainoastaan vahakynttiläin heikkoa rätinää, ja joskus käsien lyöntiä pöytään, huudahduksia tahi voittolukuja, ja laveana aaltona lainehti ikkunoista sisään, yhtenä hallan nostattaman viileyden kanssa, voimakas, helisevä yörastaan laulu.

XXXIV.

Liisa ei virkannut sanaakaan koko Lavretskin ja Panschinin riidan aikana, mutta kuunteli tarkasti ja oli kaikkineen kallistunut Lavretskin puolelle. Politiiki häntä hyvin vähän miellytti; mutta tuo itseensä luottavainen ääni, jolla pietarilainen virkamies puhui (hän ei tähän saakka milloinkaan ollut esiin tuonut itseänsä niin paljon) inhoitti häntä; tämän ylenkatse Venäjää kohtaan lonkkasi häntä. Liisalle ei mieleenkään tullut, että hän on isänmaansa rakastaja; vaan hänen luontonsa soveltui hyvin venäläisten ihmisten kanssa; venäläinen järkiperäisyys ilahutti häntä; aivan kaunistelematta vietti hän monet tunnit äitinsä alueelle kuuluvan kylänvanhimman kanssa, kun tämä kävi kaupungissa, ja puheli hänelle niinkuin vertaiselieen, ilman mitäkään ylhäistä korskaa. Lavretski tunsi tämän kaiken, eikä hän olisikaan ruvennut vastustamaan Panschinia muutoin, kuin ainoastaan Liisan tähden. Keskenään he eivät puhuneet sanaakaan, katseensakin tapasivat harvoin toisiansa; vaan molemmat ymmärsivät, että olivat lähestyneet ystävällisesti toinen toistansa sinä iltana, ymmärsivät, että rakastavat eivätkä rakasta yhtä ja samaa. Yhdessä he vaan erosivat; mutta Liisa toivoi salaisesti voivansa kääntää hänet Jumalan puoleen. He istuivat Marfa Timofejevnan luona ja, kuten näytti, katsoivat pelin kulkua; sitä he tosiaankin katsoivat, — vaan sen ohella paisui sydän kummankin rinnassa, eikä mitään heiltä kadonnut: heitä varten lauloi yörastas, tähdet tuikkivat, ja puutkin suhisivat hiljaa, unen, kesän sekä lämmön tuudittamina. Lavretski antautui tykkänään suloisen tunteensa valtaan ja iloitsi, vaan sana ei osaa kuvata sitä mikä liikkui tytön puhtaassa sielussa: se oli vielä salaisuus hännille itselleenkin; jääköön se siis muidenkin salaisuudeksi. Ei kukaan tiedä, ei kukaan ole nähnyt, eikä milloinkaan tule näkemäänkään, kuinka eloon ja kukoistukseen virkoava siemen itää ja kehittyy maan povessa.

Kello löi kymmenen, Marfa Timofejevna läksi ylös huoneisiinsa Nastasja Karpovnan kanssa; Lavretski ja Liisa kävelivät salin lattialla, seisahtuivat puistoon päin avatun oven eteen, katsahtivat etäiseen pimeyteen, sitten toisiinsa — ja naurahtivat; mielellään olisivat ehkä lähteneet puistoon käsitysten ja puhelleet kylliksensä. He kääntyivät Maria Dmitrijevnan ja Panschinin luo, joilla peliä yhä kesti. Viimeinen "kuningas" loppui vihdoin, ja emäntä nousi ohkien ja ähkien tyynyillä täytetystä nojatuolistaan; Panschin otti hattunsa, suuteli Maria Dmitrijevnan kättä, huomasi että joitakuita onnellisia ei mikään nyt estänyt maata menemästä ja nauttimasta yön rauhaa, jota vastoin hänen täytyi istua aamuun saakka tyhmien paperiensa ääressä, kumarsi kylmästi Liisalle (hän ei mitenkään aavistanut, että vastaukseksi hänen pyynnöllensä Liisa käskee odottamaan, siitäpä hän olikin äkeissään tälle) — ja läksi pois. Lavretski läksi hänen jälessään. Portilla he erosivat; Panschin herätti ajurinsa, pistämällä kepinnenällä häntä niskaan, istui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Lavretskin mieli ei tehnyt kotia menemään: hän meni niityille, kaupungin ulkopuolelle. Yö oli hiljainen ja valoisa, vaikka kuutamoa ei ollut; Lavretski käveli kauan hallaisessa ruohostossa: hän osui kapealle polulle; sitä myöten hän läksi astumaan. Se saattoi hänet pitkän aidan luo; siinä oli portti; hän koetti, melkeinpä tietämättänsä, sysätä sitä: se narahti hiukan ja aukeni, aivan kuin se olisi odottanut hänen kätensä kosketusta. Lavretski tuli puistoon, käveli kotvasen lehmuskäytävässä ja seisahtui kummastuneena: hän tunsi olevansa Kalitinin puistossa.

Hän meni paikalla kohti mustaa varjoa, joka laskeutui tiheästä pähkinäpensaasta, seisoi siinä kauan liikkumatonna, ihmetellen ja nostellen hartioitaan.

"Tämä merkinnee jotakin", ajatteli hän.

Kaikki oli hiljaa ympärillä; talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän astui varovasti eteenpäin. Tuolla, käytävän käännöksessä, näkyi hänelle äkkiä koko talo, mustine varjoineen; ainoastaan kahdessa ikkunassa yläkerroksessa pilkoitti tulta: Liisalla paloi kynttilä vaalean ikkunaverhon takana, ja Marfa Timofejevnan makuuhuoneessa tuikki punertava tuli yölampussa, kajastaen tasaisilta kultaisilta säteiltä, jumalankuvain edessä. Alhaalla balkongilla ammoitti ovi selkkosen selällään. Lavretski istahti puupenkille, tueten ruumistaan käsillään ja katsoen vuoroon avattuun oveen ja Liisan ikkunaan. Kaupungin kello ilmoitti puoliyön; talossa helähtivät pikkukellot myös, lyöden kaksitoista; vartija kalisutti säännöllisesti lautaansa. Lavretski ei mitään ajatellut, ei mitään odottanut; hänestä tuntui hauskalle olla lähellä Liisaa, istua hänen puistossaan penkillä, jossa hänkin on joskus istunut... Tuli katosi Liisan huoneesta.

"Hyvää yötä, rakas tyttöseni", kuiskasi Lavretski, istuen paikallaan hievahtamatta ja irroittamatta katsettaan pimenneestä ikkunasta.

Äkkiä ilmestyi valo yhdessä alakerroksen ikkunassa, siirtyen toiseen, kolmanteen... Joku käveli kynttilä kädessä huoneissa. "Olisikohan se Liisa? Eikö mitä..." Lavretski nousi... Välähti tuttava kajastus, ja vierashuoneesen ilmaantui Liisa. Vaaleassa puvussa, hiuspalmikot hartioillaan, astui hän hiljakseen pöydän luo, kumartui sen yli, asetti kynttilän pöydälle ja etsi jotain; sitten hän käänsi kasvonsa puistoon, läheni avattua ovea, aivan valkoisissaan, keveänä, kauniine vartaloineen, ja seisahtui kynnykselle. Väristys valtasi Lavretskin.

— Liisa! pääsi tuskin kuuluva sana hänen suustaan.

Tämä vavahti ja alkoi katsoa pimeyteen.

— Liisa! toisti Lavretski hiukan kovemmin ja tuli näkyviin varjosta.

Liisa veti säikähtäen pois päänsä ja horjahti takaperin: hän tunsi Lavretskin. Tämä huudahti häntä kolmannen kerran ja ojensi kätensä häntä kohti. Liisa poistui ovesta ja astui puistoon.

— Te? äännähti hän. Tekö täällä?

— Minä... minä... kuulkaa minua, kuiskasi Lavretski, otti häntä kädestä kiirii ja saattoi penkille istumaan.

Liisa astui hänen jälessään vastustamatta; hänen vaaleat kasvonsa, liikkumattomat silmänsä, kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat sanomatonta kummastusta. Lavretski asetti hänet istumaan penkille ja jäi itse seisomaan hänen eteensä.

—. Minä en aikonut tulla tänne, alkoi hän, minut saattoi... Minä... minä... minä rakastan teitä, ilmaisi hän vastentahtoisella kauhulla.

Liisa katsahti pitkällisesti häneen; näytti niin kuin hän nyt vasta; tällä hetkellä olisi ymmärtänyt missä hän oli ja mitä hänen kanssaan tapahtui. Hän yritti nousemaan, mutta ei voinut, vaan jäi paikoilleen ja peitti kasvonsa käsillään.

— Liisa, sanoi Lavretski, Liisa, toisti hän vielä kerta ja laskeusi polvilleen hänen jalkojensa juureen...

Liisan olkapäät alkoivat hieman vavahdella, sormet vaaleissa käsissään kiintyivät lujemmin kasvoihin.

— Mikä teidän on? kysyi Lavretski, ja kuuli hiljaisen itkun. Sydämensä liikahti... Hän ymmärsi mitä nämä kyyneleet merkitsivät. Todellako te rakastatte minua? kuiskasi hän, koskettaen hänen polveansa.

— Nouskaa, sai Liisa sanoneeksi, nouskaa, Feodor Ivanitsch. Mitä me tässä oikein teemme?

Lavretski nousi ja istui hänen viereensä penkille. Hän ei enää itkenyt vaan katsoi Lavretskiin kosteilla silmillään.

— Minua peloittaa; mitä me tässä oikein teemme? toisti hän.

— Minä rakastan teitä, sanoi Lavretski uudestaan, minä olen valmis uhraamaan teille koko elämäni.

Liisa vavahti taas, aivan kuin häntä olisi kauhistuttanut, ja nosti katseensa taivasta kohti.

— Se on kaikki Jumalan vallassa, sanoi hän.

— Mutta te rakastatte minua? Me tulemme onnelliseksi?

Liisa laski silmänsä maahan; Lavretski puristi häntä rintaansa vasten, ja hänen päänsä kallistui Lavretskin olkapäälle... Tämä kumarsi hieman päätään ja kosketti hänen vaaleita huuliaan.

* * * * *