Part 11

Puolen tunnin kuluttua seisoi Lavretski puiston takaportilla. Se oli jo lukittu ja hänen täytyi hypätä aidan yli. Hän kääntyi kaupunkiin ja käveli sen uinailevia katuja myöten. Odottamaton, suuri ihastuksen tunne valtasi hänen sielunsa; kaikki epäilykset katosivat kerrassaan. "Katoa entinen, himmeä muisto, ajatteli hän, hän rakastaa minua, hän on omani." Äkkiä kuului hänestä kuin ilmassa hänen päänsä päällä soisi jonkunlaisia kummallisia, ihania säveleitä; hän seisahtui: säveleet helähtivät vielä ihanammin; sointuvana, voimakkaana virtana ne vyöryivät, — ja ne näyttivät puhuvan ja laulavan hänen onnestaan. Hän katsahti ympärilleen: säveleet kuuluivat pienen kartanon kahdesta, yläkerran ikkunasta.

— Lemm! huudahti Lavretski ja juoksi ikkunoiden luo. Lemm! Lemm! toisti hän kovasti.

Säveleet vaikenivat, ja ukon vartalo yönutussaan, rinta paljaana ja hapset hajallaan, näyttäytyi ikkunassa.

— Ahaa! sanoi hän arvokkaasti, tekö se olette?

— Kristofer Feodorovitsch, mikä ihastuttava soitto! Jumalan tähden päästäkää minut sisään.

Sanaakaan sanomatta, heitti ukko mahtavalla käden liikunnolla ovensa avaimen hänelle kadulle. Lavretski juoksi nopeasti ylös, astui huoneesen ja aikoi heittäytyä Lemmin syleiltäväksi, mutta tämä osoitti käskeväisesti tuolia, sanoen Venäjän kielellä: "Istukaa ja kuunnelkaa"; itse istui hän pianon ääreen, ylpeän ja ankaran näköisenä vilkaisten ympärilleen, ja alkoi soittonsa. Moneen aikaan ei Lavretski ollut kuullut mitään senlaista: jo ensi säveleen ihana, kiihkoinen sointu valtasi hänen sydämensä; se kajahteli, uhkui murhetta, onnea, suloutta, se kasvoi ja suli; se kosketti kaikkea, mikä maassa on kallista, salaista, pyhää; se uhkui sanomatonta kaihoa ja kohosi taivaisiin.

Lavretski oikasihe ja seisoi hurmaantuneena, vaaleana ihastuksesta. Nämä säveleet ne aivan tunkeusivat hänen vasta rakkauden onnesta vavisneesen sieluunsa; ne uhkuivat itsekin rakkautta. "Toistakaa", kuiskasi hän kun taukosi viimeinen sävel. Ukko heitti häneen haukan katseen, löi kädellä rintaansa ja, sanottuaan kiirehtimättä omalla äitinkielellään: "Jos minä olen suuri soittaja, on tämä minun tekemäni", ja alkoi uudestaan ihastuttavan sävelteoksensa. Huoneessa ei ollut kynttilää; nousevan kuun valo tunkeusi ikkunan syrjästä sisään; heleästi vapisi suloinen ilmakerros; pieni, köyhä huone näytti pyhyyden kammiolle, ja korkealle, huokaillen kohoili hopeaisessa puoli-hämärässä ukon pää. Lavretski tuli hänen luokseen ja syleili häntä. Ensin ei Lemm vastannut hänen syleilykseensä, vaan työnsi häntä luotaan kyynäspäällään; kauan, liikuttamatta jäsentänsäkään, katsoi hän yhtä ankarasti, melkein äreästi, ja äännähti ainoastaan pari kertaa: ahaa! Vihdoin hänen muuttuneet kasvonsa tyyntyivät, leppenivät ja vastaukseksi Lavretskin kiihkoisille toivotuksille, myhähti hän ensin hiukan, vaan sitten heltyi itkemään, heikosti tyrskien kuin lapsi.

— Se on kummallista, sanoi hän, että te juuri nyt tulitte; mutta minä tiedän, tiedän kaikki.

— Te tiedätte kaikki? sanoi Lavretski hämmästyneenä.

— Ettekö te kuulleet minua, vastasi Lemm, ettekö ymmärtäneet, että minä tiedän kaikki?

Lavretski ei voinut aamuun saakka nukkua, hän vietti koko yönsä istuen vuoteellaan. Ei Liisakaan maannut: hän rukoili.

XXXV.

Lukija tietää, kuinka Lavretski kasvoi ja vaurastui; mainitkaamme muutama sana myös Liisan kasvatuksesta. Hän oli täyttänyt jo kymmenennen ikävuotensa, kun isänsä kuoli; mutta tämäkin oli vähän huolta pitänyt Liisan kasvatuksesta. Raskautettuna työstä, aina huolehtiva omaisuutensa suurenemisesta, sydämikkö, kiivas, kärsimätön vaikka olikin, antoi hän kitsastelematta rahaa kasvatus- ja taide-opettajain palkkaamiseksi, vaatteisin ja muihin lastensa turpeisin; hän ei sietänyt, kuten itse sanoi, lellitellä kirkujia, eikä hänellä ollut aikaakaan lellittelyihin: hän työskenteli, puuhaili asioitansa, makasi vähän, pelasi joskus korttia, ja taas työskenteli; hän vertasi itseänsä hevoseen, joka on valjastettu kierremyllyä pyörittämään. "Joutuimpa elämäni luiskahti", sanoi hän kuolinvuoteellaan, katkera hymy kuivuneilla huulillaan. Todellisuudessa ei Maria Dmitrijevna huolehtinut yhtään enempää kuin miehensäkään Liisan kasvatuksesta, vaikka hän kehui Lavretskille että oli yksin kasvattanut lapsensa: hän vaatetti häntä kuin nukkea, silitteli häntä vieraitten aikana ja kutsui häntä korvin kuullen ymmärtäväiseksi ja herttaiseksi — siinä kaikki: laiskaa rouvaa raskautti kaikkinainen huoli. Isän eläessä oli Liisa erään parisilaisen kasvatusopettajan neiti Morón huostassa; vaan isän kuoltua jäi hän Marfa Timofejevnan hoidettavaksi. Marfa Timofejevnan lukija tuntee; vaan neiti Moró oli pikkuinen, heikko, rypistynyt olento, raajansa ja järkensä heikot kuin linnulla. Nuoruudessaan oli hän viettänyt huikentelevaa elämää, vaan vanhuuteensa saakka säilytti hän ainoastaan kaksi himoa — makeisiin ja korttiin. Kun hän milloin oli kylläinen, ei hän pelannut korttia, eikä lörissyt, kasvonsa muuttuivat heti melkein kalman karvaisiksi: tavallisesti hän silloin istui, katsoi, hengitti — ja näkyi aivan selvään, ett'ei minkäänlaista ajatusta liikkunut hänen päässään. Ei häntä voinut sanoa hyvänluontoiseksikaan: vaan eihän linnut hyvänluontoisia tavallisesti olekaan. Kevytmielisesti viettämänsä nuoruutensako tähden, vaiko lapsuudesta hengittämänsä parisilais-ilman takia, — piili hänessä jotain yleistä halpamaista epäilystä, joka tavallisesti tuli ilmi hänen sanoissaan: "_tout ça c’est des betises_" [kaikki se on vaan tyhmyyttä]. Hän puhui ranskaa säännöttömästi, mutta puhtaalla parisilaisäänteellä, eikä juoruilut eikä oikutellut, — mitä muuta voi vaatiakaan lapsen kasvattajalta? Liisaan hän vaikutti vähän; mutta sitä enemmin vaikutti häneen hoitajansa, Agatja Wlasjevna.

Tämän naisen kohtalo oli merkillinen. Hän oli syntynyt talonpoikaisesta perheestä; 16:sta vuotiaana annettiin hän naimisiin talonpojalle; toisista talonpoikaisista sisaruksistaan erosi hän suuresti. Hänen isänsä oli ollut parikymmentä vuotta kylänvanhimpana, oli koonnut itselleen paljon rahaa, sekä hemmoitteli tytärtään. Hän oli verraton kaunotar, ensimäinen koreilija koko seuduilla, järkevä, puhelias, rohkea. Hänen herransa, Dmitri Pestov, Marfa Dmitrijevnan isä, hiljainen ja sievä mies, näki hänet kerta riihellä, puheli hänen kanssaan ja rakastui silmittömästi häneen. Hän jäi kohta leskeksi; Pestov vaikka olikin nainut mies, otti hänet taloonsa ja vaatetti hänen mitä parhaiten. Agafja tottui kohta uuteen asemaansa, aivan kuin ei milloinkaan olisi toisin elänytkään. Hän lihoi, ihonsakin tuli valkeammaksi; käsivarret, hienojen hihojensa varjossa, pullistuivat kuin kauppiaan rouvalla; tee-keitin oli lakkaamatta pöydällä; hän pukeusi ainoastaan silkkiin ja samettiin sekä makasikin vaan untuvapatjoilla. Vuotta viisi kesti tätä nautintoa, kun Dmitri Pestov kuoli; hänen leskensä, hyvänluontoinen rouva, säälien vainajan muistoa, ei tahtonut käyttäytyä epärehellisesti kilpailijatansa kohtaan, etenkin kuin Agafja aina muisti oikean asemansa; vaan kuitenkin antoi hänet naimisiin karjanhoitajalle ja lähetti pois silmäinsä edestä. Kului noin kolme vuotta. Kerran, helteisenä kesäpäivänä, ajoi rouva karjapihaansa. Agatja tarjosi hänelle juoda hyvää, kylmää kermaa, käytti itseänsä hyvin kainosti ja oli muutoinkin niin siisti ja sievä, iloinen, kaikkeen tyytyvä, että rouva ilmoitti hänelle anteeksi antavansa ja salli hänen käydä talossansa; vaan kuuden kuukauden ajalla mieltyi häneen niin, että otti hänet emäntäpiiaksensa, uskoen kaiken talouden hänen huostaansa, Agafja astui taas voimiinsa, lihoi ja vaikeni; rouva uskoi häntä kaikessa. Niin kului vielä viisi vuotta. Onnettomuus kohtasi toisen kerran Agafjaa. Miehensä, jonka hän oli toimittanut herrasväkensä palvelijaksi, alkoi juoda, jäi tiehensä useaksi päiväksi ja päälle päätteeksi varasti kuusi herrasväen hopealusikkaa ja piiloitti ne — toistaiseksi — vaimonsa vaate-kirstuun. Se saatiin ilmi. Hänet pantiin taas karjanhoitajaksi, vaan Agafja sai toisenlaisen rangaistuksen; talosta häntä tosin ei ajettu pois, mutta emäntäpii'asta muutettiin hän ompelijaksi ja käskettiin tanukan sijasta pitämään huivia. Kaikkien kummastukseksi, otti Agafja vastaan hiljaisella nöyryydellä onnettomuutensa. Hänellä oli silloin yli kolmekymmentä vuotta, lapsensa olivat kaikki kuolleet, eikä miehensäkään enään kauan elänyt, Aika lähestyi, jolloin hänen tuli tehdä parannus: hän teki sen myös. Hän muuttui vaiteliaaksi ja jumaliseksi, kävi jok’ikisessä aamu- ja päiväsaarnassa, lahjoitti pois kaikki hyvät vaatteensa. Viisitoista vuotta vietti hän hiljaisena, rauhallisena, nöyränä, kenenkään kanssa riitelemättä, kaikessa myöten antaen. Jos joku parjasi häntä, kumarsi hän vaan nöyrästi ja kiitti neuvosta. Rouva oli jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut ja ottanut hänen päältään rangaistuksen, vieläpä antoi omasta päästään hänelle tanukankin; mutta hän ei tahtonut sitä pitää — kävi vaan huivi päässä ja mustat vaatteet yllä; vaan rouvan kuoleman jälkeen tuli hän vielä hiljaisemmaksi ja nöyremmäksi. Venäläinen ihminen pelkää ja kiintyy kohta; mutta hänen kunnioitustansa on vaikea saavuttaa: se ei onnistu kohta, eikä kaikille. Kaikki talossa kunnioittivat suuresti Agafjaa; ei kukaan muistellut hänen entisiä virheitänsä, ihan kuin ne olisivat tulleet maahan haudatuksi vanhan herran kanssa yhtenä..

Kalitin, tultuansa Maria Dmitrijevnan mieheksi, tahtoi antaa Agafjalle talon emännyyden; mutta tämä kieltäytyi siitä; Kalitin huudahti hänelle: tämä kumarsi syvään ja meni ulos. Viisas Kalitin ymmärsi ihmisiä; hän ymmärsi Agatjaakin, eikä unhoittanut häntä. Muutettuaan kaupunkiin asumaan, asetti hän Agafjan, tämän omasta suostumuksesta, lapsenhoitajaksi Liisalle, jolla vasta oli viides vuosi.

Liisaa peloittivat ensin uuden hoitajansa totiset ja ankarat kasvot; mutta sitten hän tottui ja rakastui häneen sydämestänsä. Hän oli itsekin hyvin totinen lapsi: kasvojensa piirteet muistuttivat ankaraa ja säännöllistä Kalitinin muotoa; ainoastaan silmänsä eivät olleet isän; niissä ilmaantui tyyni tarkkaavaisuus ja lempeys, joka on harvinaista lapsissa. Nukkien kanssa hän ei viitsinyt leikkiä, nauroi hiljaa ja lyhyesti, käyttäytyi taitavasti. Hän vaipui ajatuksiinsa harvoin, mutta aina todenperästä; ollen hetkisen ääneti, lopetti hän tavallisesti sen sillä, että kääntyi jonkun aikaihmisen puoleen kysymyksellä, joka todisti hänen päänsä työskentelevän uuden vaikeuden kanssa. Hän lopetti aikaiseen sopertamisensa ja puhui jo neljännellä vuodellaan aivan selvästi. Isäänsä hän pelkäsi: tunne äitiinsä oli rajaton, ei hän häntä pelännyt, eikä hyväillyt; vaan toisekseen, ei hän hyväillyt Agafjaakaan, vaikka ainoastaan häntä yksin rakasti. Agafja ei hänestä luopunut. Lystinmoista oli nähdä heitä kahden kesken. Agafja, musta vaatteus yllä, huivi päässä, kasvot laihtuneina, läpikuultavina kuin vaha, mutta aina vielä kauneina ja elokkaina, ja istui tavallisesti suorana, kutoi sukkaa, hänen jalkainsa juuressa, pienellä tuolilla istui Liisa, myös jotakin tehden tahi taitavasti nostaen ylös kirkkaat silmänsä, kuunteli mitä Agafja kertoi; vaan Agafja ei kertonutkaan hänelle satuja: säännöllisellä ja tasaisella äänellä kertoi hän Pyhän Neitsyen, erakkojen, Herran profettain, pyhäin marttyyrien elämästä; kertoi Liisalle kuinka profetat elivät korvessa, kuinka pelastuivat vaaroista, kärsivät nälkää, janoa, — eivätkä pelänneet hallitsijoita, vaan ennustivat Kristuksen tuloa; kuinka heille taivaan linnut leipää toivat, kuinka heitä pedotkin tottelivat; kuinka niissä paikoissa, joissa heidän verensä vuoti, kasvoi kukkasia. "Keltaruusujako?" kysyi kerran Liisa, joka hyvin rakasti kukkasia... Agatja puhui Liisan kanssa arvokkaasti ja nöyrästi, ikäänkuin itse tuntien, ett'ei hänen sopisi mainita niin ylhäisiä ja pyhiä sanoja. Liisa kuunteli häntä — ja Kaikkivaltiaan, Kaikkitietävä!! Jumalan kuva tunkeusi suloisesti hänen sieluunsa, täyttäen sen puhtaalla, ylhäisellä pelolla, ja Kristuskin tuntui hänestä niin likeiselle, tuttavalle, melkein sukulaiselle; Agafja opetti hänet rukoilemaankin. Toisinaan hän herätti Liisan jo aikaiseen päivän noustessa, nopeasti vaatettaen ja vieden hänet salaa aamusaarnaan; Liisa kulki varpaisillaan, tuskin hengittäen, hänen jälessään; kylmyys ja aamun puoli-hämärä, kirkon raittius ja tyhjyys, itse näitten käyntien salaisuus, varovainen tulo takaisin huoneesen, vuoteellensa, — kaikki tämä kielletty sekoitus, salaperäisyys, pyhyys liikutti tyttöä, tunkeutuen hänen sydämensä sisimpään pohjukkaan. Agafja ei milloinkaan eikä ketään tuominnut, ei hän Liisaakaan torunut vallattomuuksista. Jos hän oli johonkin tyytymätön, niin oli hän ääneti; ja Liisa ymmärsi mitä se merkitsi; vilkkaalla lapsen huomaavaisuudellaan ymmärsi hän hyvin milloin Agafja oli tyytymätön muihin — joko Maria Dmitrijevnaan tahi itseensä Kalitiniin. Noin vuotta kolme, hiukan yli oli Liisa Agafjan hoidettavana; neiti Moró tuli hänen sijaansa; mutta kevytmielinen ranskalaisnainen kuivettuneine raajoineen ja _tout ça c’est des bétises_ huudahduksineen — ei voinut Liisan sydämestä ajaa pois hänen rakastettua hoitajaansa: kylvetyt siemenet olivat kovin syvälle juurtuneet. Sen ohella, vaikka Agafja ei enää hoitanut Liisaa, jäi hän taloon ja näki usein kasvattiansa, joka luotti häneen kuten ennenkin.

Marfa Timofejevnan saavuttua Kalitinin taloon, ei Agatja kuitenkaan sopinut hänen kanssaan. Entisen "herrattaren" mahtava käytös ei ollut mieleen kärsimättömälle ja itsepäiselle eukolle. Agafja pyrki päästäkseen rukousmatkalle, eikä enää takaisin tullutkaan. Himmeitä huhuja kulki, että hän olisi sulkeutunut luostariin. Mutta jättämänsä jälki Liisan sydämessä ei haihtunut. Hän kävi entiseen tapaansa päiväsaarnassa, aivan kuin pyhänä, rukoili hartaasti, jollakin pidätetyllä ja häveliäällä innolla, jota Maria Dmitrijevna monasti salaa ihmetteli, ja itse Marfa Timofejevnakin, vaikka ei mitään Liisalta kieltänyt, koetti vähentää hänessä kiihkoa, eikä sallinut hänen tehdä liikoja maallisia kumarruksia: ei se muka vapaasukuiselle ole soveliasta. Liisa oppi hyvästi, se tahtoo sanoa ahkeroiden; erittäin loistavia ominaisuuksia ja taitavaa järkeä ei Jumala ollut hänelle lahjoittanut; vaivatta ei hän mitään oppinut. Hän soitti hyvästi pianolla, mutta ainoastaan Lemm tiesi mitä se hänelle maksoi. Hän luki vähän, hänellä ei ollut "omia sanojaan", vaan oli omat ajatuksensa, ja hän kulki omaa uraansa. Eipä hän muutoin olisi vivahtanutkaan isäänsä: ei tämäkään kysellyt toisilta mitä hänen tulisi tehdä. Siten hän edistyi rauhallisesti, kiirehtimättä, saavuttaen yhdeksännentoista ikävuotensa. Hän oli hyvin kaunis, ehk’ei itse sitä tiennyt. Hänen joka liikkeessään kuvastautui vastentahtoinen, hieman onnistumaton ylhäisyys; äänensä helisi koskemattoman nuoruuden hopealle, vähinkin mieltymyksen tunne nostatti sydämellisen hymyn hänen huulillaan, antaen syvän kajastuksen ja jonkinlaisen salaisen hellyyden hänen kirkastuneille silmilleen. Ollen velvollisuuden tunteen vallassa peläten loukkaavansa — olipa se kuka hyvänsä, hellä- ja hyväsydämisenä rakasti hän kaikkia, eikä ketään erittäin; hän rakasti ainoata Jumalaa autuaallisesti, kainosti, hellästi. Lavretski oli ensimäinen, joka häiritsi hänen hiljaisen sisällisen olentonsa.

Senlainen oli Liisa.

XXXVI.

Seuraavana päivänä, kello kahdentoista aikaan, läksi Lavretski Kalitinille. Tiellä tapasi hän Panschinin, joka ratsasti hänen ohitsensa, hattu aivan silmille vedettynä. Kalitinilla ei Lavretskia otettu vastaan — ensi kerta siitä saakka, kuin hän oli tutustunut heidän kanssaan. Maria Dmitrijevna "lepäsi", niin ilmoitti palvelija; kivisti muka päätä. Marfa Timofejevna ja Elisabet Mihailovna eivät olleet kotona. Lavretski käveli puiston lähellä toivossa tapaavansa Liisan, mutta ei tavannut ketään. Hän tuli kahden tunnin kuluttua, vaan sai saman vastauksen, jonka ohella palvelija katsahti häneen jotensakin epäkohteliaasti. Lavretskista näytti sopimattomalta ilmaantua kolmannen kerran samana päivänä, jonka tähden päätti lähteä Wasiljevskiin, jossa hänellä oli muitakin asioita. Tiellä hän teki kaikenlaisia päätöksiä, toinen toistaan kauniimpia: vaan tätinsä talossa valtasi hänen suru; hän alkoi puheleen Antonin kanssa; ukolla osui olemaan kaikenlaisia ikäviä ajatuksia mielessä. Hän kertoi Lavretskille, kuinka Glafira Petrovna ennen kuolematansa purasi omaa kättänsä, — ja oltuaan hetken ääneti, sanoi huokaillen: "Joka ihminen, herra-vaariseni, on itse itsellensä syötäväksi annettu". Oli jo myöhäinen kun Lavretski läksi takaisin kaupunkiin. Eiliset säveleet kaikuivat hänen korvissaan. Liisan kuva esiytyi hänen sielussaan koko autuaallisessa kirkkaudessaan; hän heltyi ajatellessaan että hän rakastaa häntä, — ja saapui kaupungin kartanoonsa rauhallisena ja onnellisena.

Ensimäiseksi, mikä häntä kummastutti tultuaan etehiseen, oli hajuvesien tuoksu, jota hän ei kärsiä voinut; siinä seisoi myös korkeita kirstuja ja lippaita. Kamariherran kasvot, jotka sattuivat hänen vastaansa, näytti kummallisilta. Antamatta selvitystä kummastuksilleen, astui hän yli vierashuoneen kynnyksen... Hänelle nousi vastaan nojatuolista nainen mustassa silkkipuvussa ja, nostaen patisti nenäliinan kalpeille kasvoilleen, astui muutaman askeleen eteenpäin, kumarsi huolellisesti su'itun, hajuvesistä lemuavan päänsä ja putosi hänen jalkojensa juureen... Siinä vasta hän tunsi hänet; se oli hänen vaimonsa.

Hengityksensä oli salpaantumaisillaan... hän nojautui seinään.

— Feodor, älkää ajako minua pois! sanoi hän Ranskan kielellä; äänensä viilsi kuin veitsellä Lavretskin sydäntä.

Hän katsoi vaimoonsa mielettömänä, ja kuitenkin huomasi hän sen vaalenneen ja lihoneen.

— Feodor! pitkitti tämä, joskus liikutellen silmäluomiansa ja varovasti väännellen ihmeenkauniita käsiään, Feodor, minä olen rikkonut teitä vastaan, kovasti rikkonut, — sanonpa enemmänkin, minä olen pahantekijä; mutta kuulkaa: katumus vaivaa minua, minä olen itse itselleni kuormaksi, minä en enää voinut kestää kohtaloani; minä olen monasti tahtonut tulla teidän luoksenne takaisin, mutta olen pelännyt teidän vihaanne; minä päätin reväistä kaiken yhteyden entisyyteni kanssa... _puis, j’ai été si malade_, — minä olin kovin sairaana, lisäsi hän, silittäen kädellään poskeaan ja otsaansa, minä käytin hyväkseni levinnyttä huhua kuolemastani, minä hylkäsin kaikki; en pysähtynyt mihinkään, kiirehdin öin päivin tänne; minä epäilin kauan tulenko vai en teidän, minun tuomarini, eteen — _paraitre devant vous, mon juge_; mutta minä päätin vihdoin, muistaessani teidän ainaisen hyvyytenne, saapua luoksenne; minä sain tietää teidän osoitteenne Moskovassa. Uskokaa, jatkoi hän, hiljaa nousten ylös lattialta ja istuen aivan tuolin kulmalle; minä olen usein ajatellut kuolemaa ja niin paljon rohkeutta olisi minussa ollut, että olisin voinut lopettaa päiväni — oih, elämäni on nyt minulle raskas taakka! — mutta ajatus tyttärestäni, minun Ailastani on pidättänyt minua; hän on täällä, hän makaa tässä viereisessä huoneessa, lapsi raukka! Hän on väsynyt, te saatte nähdä hänet: hän ei kuitenkaan olo rikollinen teitä kohtaan,, mutta minä olen niin onneton, niin onneton! huudahti rouva Lavretski ja purskahti itkemään.

Lavretski tointui vihdoin; hän irtausi seinästä ja kääntyi ovelle päin.

— Te menette? huusi hänen vaimonsa epätoivossa, o, se on hirmuista! Sanomatta minulle ainoata sanaakaan, ainoatakaan nuhdetta... Se ylenkatse tappaa minut, se on hirmuista!

Lavretski seisahtui.

— Mitä te tahdotte kuulla minulta? sanoi hän kolkolla äänellä.

— En mitään, en mitään, tarttui tämä kiireisesti puheesen, minä tiedän, että minulla ei ole oikeutta mitään anoakaan; en minä mieletön ole, uskokaa; minä en toivo, minä en tohdi toivoa teidän anteeksiantamistanne; minä rohkenen vaan rukoilla teitä, että te neuvoisitte minulle, mitä minun tulee tehdä, missä elää? Minä täytän käskynne kuin orja, olkoon se mikä hyvänsä.

— Minulla ei ole mitään käskemistä teille, vastasi Lavretski samalla äänellä, te tiedätte — meidän välimme on loppunut... ja nyt, enemmän kuin milloinkaan. Te voitte elää missä tahdotte; ja jos teille riittää vähäksi teidän eläkkeenne...

— Ah, älkää mainitko tuonlaisia hirmuisia sanoja, keskeytti hänet Varvara Pavlovna, armahtakaa minua vaikka... vaikka tämän enkelin tähden... Ja sanottuaan nämät sanat, juoksi Varvara Pavlovna toiseen huoneesen ja tuli samassa takaisin pieni, hyvin kauniisti vaatetettu tyttönen käsivarrella. Tuuheat ruskeat kiharat putoilivat hänen punehtuneille kasvoilleen ja suurille, mustille, unisille silmilleen; lapsi hymyili, ja tirristeli silmiään tulen valossa, pitäen äitiään kaulasta pullealla kädellään.

— _Ada, vois, c’est ton père_, sanoi Varvara Pavlovna, siivoten kiharoita pois silmiltä ja kiihkoisesti suudellen häntä, _prie le avec moi_ [Ada, tuossa on isäsi, rakoile häntä minun kanssani.]

— _C’est ça, papa?_ [Onko se isä?] äännähti tyttönen, sorahdellen.

— _Oui, mon enfant n’est ce pas, que tu l'aimes?_ [On, lapsukaiseni, rakastathan sinä häntä, niinhän?]

Sitä ei Lavretski enää kestänyt.

— Missähän murhenäytelmässä juuri tällainen kohtaus on? mutisi hän ja meni ulos.

Varvara Pavlovna seisoi hetken aikaa asemassaan, hiljaan olkapäitään nostaen, sitten vei tytön toiseen huoneesen, riisui ja pani hänet vuoteelle. Itse hän otti kirjan, istui lampun ääreen,, odotteli vielä tunnin ja vihdoin meni itsekin levolle.

— _Eh bien, madame?_ kysyi palvelustyttö, jonka hän oli tuonut mukanaan Parisista, päästäen irti kureliiviä.

— _Eh bien Justina_, vastasi tämä, hän on hyvin vanhentunut, mutta minusta näyttää, että hän on aina vielä yhtä hyvä. Antakaa minulle hansikkaat yöksi, valmistakaa huomiseksi harmaa leninki; ja muistakaa hankkia lampaan kylkipaistia Adalle... Tosin, niitä on täällä vaikea saada; mutta täytyy koettaa.

— _A la guerre, comme à la guerre_ [Sodassa kuin sodassa], vastasi Justina ja sammutti kynttilän.

XXXVII.

Enemmän kuin pari tuntia kuleksi Lavretski kaupungin katuja. Hänelle juohtui mieleen viettämänsä yö Parisin ympäristössä. Sydämensä oli pakahtua, päänsä oli kuin ontto ja tyhjä, siellä pyörivät aina yhdet ja samat ajatukset, synkät, riitaiset, vihaiset. "Hän elää, hän on täällä", kuiskaa hän yhä kasvavalla kummastuksella. Hän tunsi kadottaneensa Liisan. Sappensa kiehui, liian odottamatta oli tämä isku kohdannut häntä. Kuinka voi hän niin herkästi uskoa sanomalehden valheellista kertomusta, paperiliuskaa? "No, jos minä en olisi uskonut, ajatteli hän, mikä ero siinä olisi ollut? Minä en olisi tietänyt Liisan rakastavan minua; eikä hän olisi sitä itsekään tiennyt." Hän ei voinut saada pois luotaan vaimonsa kuvaa, ääntä, katseita... ja hän kirosi itseänsä, kirosi kaikkea maan päällä.

Väsyneenä tuli hän aamun valetessa Lemmin asunnolle. Hän sai kauan ulkona ryskyttää, vihdoin näyttäytyi ikkunassa ukon pää yömyssyssä, happamena, ryppyisenä, ei vähintäkään enää sen huokaavan totisen pään näköinen, joka neljäkolmatta tuntia takaperin taiteilijamahtavuudessaan katsahti ruhtinaallisesti Lavretskiin.

— Mitä teillä on tarvis? kysyi Lemm, en minä joka ilta voi teille soittaa, minä olen ottanut tikottia sisääni. Mutta varmaankin näyttivät Lavretskin kasvot kummallisilta: ukko nosti kätensä silmiensä varjoksi, katsahti yövieraasensa ja laski hänet sisään.

— Minun vaimoni on tullut, sanoi Lavretski, nosti päätänsä ja äkkiä, tietämättänsä, rupesi nauramaan.

Lemmin kasvot näyttivät kummastuneilta, mutta hän ei edes myhähtänytkään, kääriytyipä vaan lujemmin yötakkiinsa.

— Ettehän te tiedä, pitkitti Lavretski, minä luulin... minä lu’in sanomalehdestä, että vaimoni on kuollut.

— O——o, äskettäinkö te lu'itte? kysyi Lemm.

— Niin, aivan äskettäin.

— O-—o, toisti ukko ja nosti korkealle silmäluomensa. Ja hän saapui?

— Saapui. Hän on nyt luonani, ja minä... minä olen onneton ihminen.

Ja hän naurahti taas.

— Te olette onneton ihminen, toisti ukko pitkänveteisesti.

— Kristofer Feodorovitsch, alkoi Lavretski, otatteko viedäksenne kirjelapun?

— Hm. Saisinko tietää kelle.

— Elisab...

— Ah, — kyllä, kyllä ymmärrän. Hyvä. Milloin se pitäisi viedä.

— Huomenna, mitä aikaisemmin.