Part 8

— Eipä, ne ovat sinun sääntösi, sinun, keskeytti hänet Mihalevitsch vuorostaan.

— Sinä olet itsekäs, siinä kaikki! ärjyi hän hetken kuluttua, sinä halusit itsenautintoa, sinä halusit onnea elämässäsi, sinä halusit elää ainoastaan itseäsi varten...

— Mikä se itsenautinto on?

— Ja kaikki petti sinut; kaikki vajosi jalkojesi alta.

— Mikä se itsenautinto on, kysyn minä sinulta?

— Ja sen pitikin vajota. Sillä sinä etsit tukea sieltä, missä sitä ei ollut (Mihalevitsch puhui venättä kotipuolensa, Vähä-Venäjän, murteella), sillä sinä rakensit huoneesi soljuvaan hiekkaan...

— Puhu selvemmin, ilman vertauksia, sillä minä en ymmärrä sinua.

— Sillä, — naura ehkä, — sillä sinussa ei ole uskoa, sydämellistä lämpöä; järkesi, aina vaan se kopekan maksava järkesi... sinä olet, säälittävä, takapajulle jäänyt voltairelainen — se sinä olet!

— Kuka, minäkö olen voltairelainen?

— Juuri sinä, ja samanlainen kun isäsi, vaikka et itse sitä savistakaan.

— Tämän jälkeen, huusi Lavretski, olen minä oikeutettu sanomaan, että sinä olet yltiöpäinen.

— Oho! huomautti Mihalevitsch kiivaasti, onnettomuudekseni en millään ansaitse niin korkeaa nimitystä...

— Nyt minä löysin sintille oikean nimen, huusi sama Mihalevitsch kello kolmen aikaan yöllä, et sinä ole epäilijä, et ihastunut, et voltairelainen, sinä olet unikeko. Saamattomat unike’ot loikoovat rauhassa uunilla, eivätkä mitään tee, sen tähden, ett’eivät mitään osaa tehdä; he eivät mitään ajattelekaan, vaan sinä ajatteleva ihminen — ja makaat; sinä voisit tehdä jotakin — etkä sittenkään tee; makaat kylläinen vatsa taivasta kohti ja sanot: niinhän se pitää ollakin, nimittäin maata, sen tähden että kaikki, mitä ihmiset tekevät, kaikki se on sinusta turhaa, hyödytöntä roskaa.

— Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä makaan? sanoi Lavretski, mistä sinä päätät, että minulla on senlaiset ajatukset?

— Syystä, kun te kaikki, koko teikäläinen veljeskunta, pitkitti väsymätön Mihalevitsch, olette lukeneita unikekoja. Te tiedätte mille jalalle saksalainen liikkua, tiedätte, että huonosti on asiat ranskalaisilla, englantilaisilla, — ja teillä, koko teidän kurja tietonne muuttuu ristiriitaisuudeksi, toteuttaen teidän häpeällisen laiskuutenne, teidän säälittävän työttömyytenne, Vieläpä joku ylpeileekin siitä, että minä muka olen kekseliäs — makaan, vaan nuo höntöt raatavat. Niin se on! Vaan vielä meillä on herrasväkeä, — tätä tietysti en sano nimenomaan sinulle, — jotka koko elämänsä i’än viettävät jonkinlaisessa surun horroksessa, totuttavat itseänsä siihen, istuuvat siinä, niin kuin... niin kuin tatti voissa, tempasi Mihalevitsch puheesensa ja nauroi itsekin tälle vertaukselleen. Voi, näitä surun horroksia, niissä on Venäjän kansan häviö! Koko ikänsä yrittelee työhön ruvetaksensa inhoittava unikeko...

— Mitä sinä oikein nuhtelet? äännähti Lavretski vuorostaan. Raataa... työskennellä... Sano edes mitä raataa, äläkä toru, mokoma viisastelija!

— Katsohan mitä mielesi tekee! En minä sitä sinulle sano, veliseni; se pitää jokaisen itsensä tietämän, sanoi "viisastelija" ivallisesti. Tilanomistaja, aatelisherra — eikä tiedä mitä tehdä! Ei ole uskoa, muuten tietäisit; ei ole uskoa, eikä kuntoa.

— Anna edes huo’ata, lempo; anna katsoa ympärilleni, rukoili Lavretski.

— Ei minuttia, ei sekuntia huo’ahdusta! huomautti Mihalevitsch käskeväisellä käden viittauksella. Ei sekuntiakaan! Kuolema ei odota, eikä elämäkään saa odottaa.

— Milloin, ja missä ihmiset ovat tulleet uneliaiksi? huusi hän kello neljän aikaan aamulla, mutta hiukan sortuneella äänellä, meillä! nyt! Venäjällä! kun joka miehen hartioilla on velvollisuus, suuri edesvastaus Jumalan, kansan, oman itsensä edessä! Me makaamme, vaan aika rientää; me makaamme...

— Kuulehan, sanoi Lavretski, minusta näyttää, ett’emme nyt ollenkaan makaa, vaan päinvastoin emme anna muidenkaan maata. Me huudamme kohti kulkkua, kuin kukot. Kuulepas, eiköhän kukkokin jo kolmannesti laulanut.

Tämä huomautus nauratti ja rauhoitti Mihalevitschin. "Huomiseen saakka", sanoi hän tupaten piippuansa tupakkikukkaroon. "Huomiseen saakka", toisti Lavretski. Mutta ystävykset pakinoivat vielä toista tuntia... Ei he enää rähisseet, heidän puheensa oli hiljaista ja sävyisää pakinoimista.

Mihalevitsch läksi toisena päivänä, vaikka Lavretski kaikin tavoin koki pidättää häntä. Feodor Ivanitsch ei onnistunut taivuttaa häntä; mutta puhella hänen kanssaan sai hän kyllikseen. Lavretski sai tietää ettei Mihalevitschilla ollut ainoatakaan kopeekkaa taskussa. Edellisenä päivänä oli jo Lavretski säälien havainnat hänessä köyhyyden tuottamia merkkejä ja tapoja: saappaissa oli väärät kannat, takkinsa takapuolella ei ollut toista nappia, kätensä eivät milloinkaan olleet sormikkaita nähneetkään, hiuksissaan oli untuvia; matkalta, tultuansa ei hän edes pyytänyt vettä pestäkseenkään, ja illallista syödessä söi hän kuin mursu, irroittaen lihaa sormillaan ja kaluten luita vahvoilla mustilla hampaillaan. Lavretski sai tietää niinikään ett’ei hänen palveluksensakaan ollut taattua, kaiken toivonsa oli hän pannut kauppiaasen, joka oli ottanut hänet palvelukseensa ainoastaan sen tähden, että hänellä konttorissaan olisi "sivistynyt mies". Kaikesta tästä ei Mihalevitsch vähintäkään huolinut, eleli vaan itsekseen hourailijana, ihantelijana, runoilijana, sydämellisesti iloiten ja ajatellen ihmiskunnan kohtaloa, omaa kutsumustaan, — eikä yhtään huolehtinut, vaikka huomenna leivän puutteessa olisi nälkään kuollut. Mihalevitsch oli naimaton; mutta oli rakastunut lukemattomia kertoja, kirjoitellen runoja kaikille lemmityilleen; erittäin tulisesti oli hän kuvannut erään salaperäisen, mustakiharaisen "_pan’ittaren_", puolalaistytön. Huhut tosin kertoivat, että tämä panitar oli muka aivan yksinkertainen juutalaistyttö, jonka useat ratsu-upserit hyvin tunsivat... mutta kun ajattelet — eikös tämäkin ole aivan yhdentekevä?

Lemmin kanssa ei Mihalevitsch sopinut: arkaa saksalaista peloittivat hänen pauhaavat puheensa ja kiihkeät liikkeensä... Kuuromykkä tuntee jo pitkältä matkaa toisen kuuromykän, mutta vankeudessaan välttää häntä — eikä siinä olekaan mitään kummallista: hänellä ei ole mitä jakaa hänen kanssaan, — ei edes toivoakaan.

Ennen lähtöänsä istui Mihalevitsch vielä kanan Lavretskin kanssa, ennusti hänelle kadotuksen, jos ei hän heräisi, rukoili häntä totisesti ryhtymään talonpoikainsa kohtaloa parantamaan, asetti itsensä esimerkiksi, sanoen että hän on puhdistunut surujen ahjossa, — ja sanoi samassa, useampia kertoja, itseään onnelliseksi ihmiseksi, verraten olentoansa taivaan lintuun, laakson liljaan...

— Kaikessa tapauksessa mustaan liljaan, huomautti Lavretski.

— Oho, veliseni, älähän viisastele, sanoi Mihalevitsch hyvänsuopaisesti, vaan paremmin kiitä Jumalaa, että sinunkin suonissasi juoksee puhdasta plebeijiläistä verta. Mutta minä huomaan, että sinä tarvitsisit nyt jonkun puhtaan, taivaallisen olennon, joka vapauttaisi sinut tuosta tunnottomuudesta...

— Kiitos veliseni, sanoi Lavretski, piisaa jo nämä tavalliset olennot.

— Ole vait _luulittelija_! huudahti Mihalevitsch.

— "Luulettelija", korjasi Lavretski häntä.

— Juuri luulittelija, toisti Mihalevitsch häikäilemättä.

Vielä rattailla istuissaankin, johon hänelle kannettiin litistynyt, keltainen, huomattavan keveä matkalaukku, puhui hän yhä; hän oli kääriytynyt johonkin espanjalaiseen nuttuun, jossa oli päivänpolttama kaulus ja jalopeuran käpälät koukkujen sijasta, hän kertoi aina vaan ajatuksiansa Venäjän kohtalosta ja teki liikkeen mustuneella kädellään ilmassa, ikäänkuin kylväen tulevaa siunausta. Hevoset liikahtivat vihdoin... "Muista minun viimeistä kolme sanaani", huudahti hän, kohottaen ruumistaan rattailla ja pysytelleiden tasapainossa: "uskonto, edistys, inhimillisyys...! Hyvästi!" Lavretski jäi kuistille, yksin tähystellen hänen jälkeensä tielle, siksi kuin rattaat katosivat näkyvistä. "Kenties hän on oikeassa", ajatteli hän palatessaan huoneisinsa: — "ehkä minä olen unikeko". Monet Mihalevitschin sanat olivat jääneet hänen mieleensä, vaikka hän epäili ja vastusteli niitä. Kun vaan ihminen on hyvä, ei häntä kukaan voi vastustaa.

XXVI.

Kahden päivän kuluttua, lupauksensa mukaan, saapui Maria Dmitrijevna tyttärineen Wasiljevskiin. Tytöt juoksivat paikalla puistoon, mutta Maria Dmitrijevna kävi arvokkaasti kaikkien huoneitten läpi ja samoin arvokkaasti kiitti kaikkea. Käyntiänsä Lavretskin luona piti hän suuren alentuvaisuutensa merkkinä, melkeinpä hymyili ystävällisesti, kun Anton ja Aprakseja, vaan talontavan mukaan, kättelivät häntä, ja pyysi heikolla, hönisevällä äänellä teetä juodakseen. Anton suureksi mielikarvaudekseen ei saanut tuoda vierailevalle rouvalle teetä, vaan sen toi Lavretskin kamariherra, valkoiset kudotut sormikkaat käsissä ja joka ei ymmärtänyt mitään järjestystä, kuten ukon oli tapana sanoa. Mutta sen sijaan päivällispöydässä piti Anton puolensa: lujana patsaana seisoi hän Maria Dmitrijevnan tuolin takana, eikä enää kellekään antanut sijaansa. Harvinainen vierasten ilmestyminen Wasiljevskiin sekä liikutti että ihastutti ukkoa: hänestä oli hauskaa nähdä hyvänmaineisen herrasväen pitävän tuttavuutta hänen herransa kanssa. Vaan toisekseen ei hän yksin ollut liikutettu: Lemm oli myös. Hän oli pannut päällensä lyhyen, tupakan-värisen hännystakin, lujasti sitonut kaulaliinansa; hän ryki yhtenään ja antoi tietä sivu meneville; hän näytti niin ystävällisen ja miellyttävän näköiseltä. Lavretski huomasi mielihyväksensä, että hänen ja Liisan väli tuli yhä likeisemmäksi: kun Liisa astui huoneesen, ojensi hän ystävällisesti kättään hänelle. Päivällisen jälkeen otti Lemm esiin hännystakkinsa takataskusta, johon hän taisi jo sata kertaa kättänsä työntää, pienen nuottipaperikäärön ja, ääneti, puristaen huulensa yhteen, pani sen pianon kannelle. Se oli romansi-sävel, jonka hän eilen oli sepittänyt vanhanaikaisille saksalaisille sanoille, joissa oli muistutettu tähdistä. Liisa istui paikalla pianon ääreen ja otti siitä selon... Mutta! sävel kuuluikin hämmentyneeltä ja rumasti jännitetyltä; huomattavasti oli säveltäjä koettanut tavata jotakin syvää, tunteellista, vaan se ei näkynyt onnistuneen: joten ponnistus jäikin paljaaksi ponnistukseksi. Lavretski ja Liisa huoimasivat molemmat sen, ja kyllä Lemm'kin älysi: sanaakaan sanomatta pani hän romansin takaisin taskuunsa, ja kun Liisa esitti sen toistamiseen soittamista, ravisti hän päätään, sanoen miettiväisesti: "nyt se on loppu!" —• kyyristyi, vaikeni ja meni nurkkaan.

Iltapuolella läksivät kaikki ongelle. Puiston takana olevassa lammissa oli paljon ruutanoita ja särkiä. Maria Dmitrijevnalle asetettiin matto ja nojatuoli päivänvarjoon rannalle sekä annettiin paras vapaonki; Anton, kuten vanha, tottunut kalastaja, tarjosi hänelle palvelustansa. Hän pani huolellisesti matoja koukkuun, ravisteli, sylki ja vieläpä itse heitti veteen ongenkin, ylpeästi kumartuen eteenpäin koko ruumiillaan. Maria Dmitrijevna suvaitsi samana päivänä mainita Lavretskille hänestä, seuraavalla ranskalaisella puhetavalla: "_il n’y a plus maitenant de ces gens comme ça comme autrefois_". [Ei ole enään senlaisia ihmisiä, kuin ennen.] Lemm läksi molempien tyttöjen kanssa aina sululle saakka; Lavretski seisahtui Liisan viereen. Kala nyki nykiniistään, koukussa kimallelevat ruutanat hohtivat auringon paisteessa milloin hopealle, milloin kullalle; tytöt huudahtelivat vähän väliä ihastuksesta; itse Maria Dmitrijevnakin vingahti leppeästi pari kertaa. Harvemmin kaikista nyki Lavretskin ja Liisan onkia; luultavasti sen tähden kun he eivät kiinnittäneet huomiotansa siihen, vaan antoivat kupujensa uida rantaan. Punertava korkea ruohikko liikahteli hiljaan heidän ympärillään, edessään siinsi liikahtamaton veden pinta, ja heidän puheensakin oli hiljaista. Liisa seisoi pienellä lautalla; Lavretski istui alapäin taipuneena oksan latvalla; Liisalla oli yllä valkoinen vaatteus ja valkea vyö vyöllä; olkihattu riippui hänen toisessa kädessään, toisella piteli hän notkeaa onkivapaa. Lavretski katsoi syrjästä hänen hiukan vakaita kasvojaan, korvan taa su'ittuja suortuviaan, Lempeitä poskiaan, jotka hänellä punehtuivat niinkuin lapsella, ja ajatteli: "O, kuinka miellyttävästi sinä seisot tuossa lautallani!" Liisa ei kääntynyt häneen, vaan katsoi veteen, toisinaan silmiänsä tirristellen, toisinaan hymyillen. Läheinen lehmus varjosi heidät molemmat.

— Mutta tiedättekö, alkoi Lavretski puheen, minä olen paljon ajatellut meidän viimeisestä keskustelustamme ja olen tullut siihen päätökseen, että te olette erinomaisen hyvä.

— En minä ollenkaan sillä tarkoituksella... sanoi Liisa ja häpesi.

— Te olette hyvä, toisti Lavretski. Minä olen vaan kirvesveistoa, mutta tunnen, että teitä täytyy kaikkien rakastaman.

Kulmakarvat Liisalla eivät rypistyneet, vaan vavahtivat; se hänelle tapahtui aina, jos kuuli jotain epämiellyttävää.

— Minun oli hyvin sääli Lemmiä tänäpäivänä, otti Lavretski puheeksi, hänen onnistumattoman romansinsa tähden. Olla nuorena taitamattomana — sen vielä kärsii; mutta vanhana kykenemättömänä olo on tukalaa. Ukon on vaikea kestää tällaisia iskuja...! Katsokaa, teillä nykii... Sanotaan, lisäsi Lavretski, että Wladimir Nikolajevitsch on kirjoittanut hyvin miellyttävän romansin.

— Niin, vastasi Liisa, se tosin on lyhyt, mutta kuitenkin sievä.

— Mitenkä teidän mielestänne, kysyi Lavretski, onko hän hyvä soittaja?

— Minusta näyttää, että hänellä on suuri taipumus soittoon; mutta hän ei ole tähän saakka harjoitellut sitä niinkuin tulisi.

— Vai niin. Onko hän hyväkin?

Liisa naurahti ja katsahti Feodor Ivanitschiin.

— Kuinka kummallinen kysymys! huudahti hän, vetäen ylös onkensa ja heittäen sen uudestaan veteen.

— Miksikä kummallinen? Minä kysyn teiltä sitä, kuin vasta seudulle saapunut henkilö ja sukulainen.

— Kuin sukulainen?

— Niin. Taidanhan minä olla... väärän "koivun takaa" teille setä.

— Wladimir Nikolajevitschilla on hyvä sydän, suostui Liisa sanomaan, hän on viisas; maman rakastaa häntä hyvin.

— Rakastatteko tekin häntä?

— Hän on hyväsydäminen mies; miksikä en häntä rakastaisi.

— Vai niin! sanoi Lavretski ja vaikeni. Surun ja ivan sekainen hymy välkähti hänen kasvoillaan. Hänen eroamaton katseensa hämmästytti Liisaa, mutta tämä hymyili sittenkin. — "Suokoon Jumala onnea!" sanoi hän vihdoin puoli-ääneen, ikäänkuin itseksensä, ja käänsi pois katseensa. Liisa punehtui.

— Te hairahdutte, Feodor Ivanitsch, sanoi hän, te ajattelette turhaan... Vaan, eikö teitä miellytä Vladimir Nikolajevitsch? kysyi hän äkkiä..

— Ei.

— Miksi?

— Minusta tuntuu, kuin sydäntä ei hänellä olisikaan.

Hymy katosi Liisan kasvoilta.

— Te olette tottunut ankarasti tuomitsemaan ihmisiä, sanoi hän kotvan vaiti oltua.

— Enpä luule. Mikä oikeus minulla on ankarasti tuomita ihmisiä, kun minä itsekin tarvitsisin hyvää kohtelua? Tahi onko teille tietämätöntä, että ainoastaan joku laiskuri ei naura minua...? Mutta, lisäsi hän, täytittekö lupauksenne?

— Millaisen?

— Rukoilitteko puolestani?

— Rukoilin, ja rukoilen joka päivä. Mutta te, olkaa niin hyvä, ettette puhu siitä niin kevytmielisesti.

Lavretski alkoi uskotella Liisaa, ettei se hänelle päähänkään juolahtanut, että hän suuresti kunnioittaa kaikkia vakuutuksia; sitten hän alkoi puhua uskonnosta, sen merkityksestä ihmiskunnan historiassa, kristillisyyden merkityksestä...

— Kristillisyyttä täytyy olla, alkoi Liisa tuntuvalla ponnistuksella, ei siksi, että tuntisimme autuaallisuutta... vaan siksi, että joka ihmisen on kuoleminen.

Lavretski nosti vaistomaisella ihmettelyllä silmänsä Liisaan ja tapasi hänen katseensa.

— Millaisen sanan te sanoitte! virkkoi hän.

— Se sana ei ole omani, vastasi tämä.

— Ei ole omanne... Mutta miksi te puhuitte kuolemasta?

— En tiedä. Minä ajattelen usein siitä.

— Usein?

— Niin.

— Sitä ei luulisi, nyt teihin katsoessa; teillä on niin iloiset, selkeät kasvot, te hymyilette...

— Niin, minulla on nyt sanomattoman hanska, sanoi Liisa viattomasti.

Lavretskin mieli teki ottaa häntä molemmista käsistä ja puristaa niitä kovasti...

— Liisa, Liisa, huudahti Maria Dmitrijevna tulehan katsomaan millaisen ruutanan minä sain.

— Paikalla, maman, vastasi Liisa ja läksi menemään hänen luokseen, vaan Lavretski jäi istumaan oksallensa. "Minä puhun hänen kanssaan aivan kuin olisin nuori mies", ajatteli hän. Lähtiessään pani Liisa hattunsa oksalle riippumaan; kummallisella, melkein hempeällä tunteella katsahti Lavretski tähän hattuun ja sen rypistyneisiin nauhoihin. Liisa tuli kohta takaisin hänen luokseen ja seisahtui taas lautalle.

— Mistä te päätätte ett'ei Wladimir Nikolajevitschilla ole sydäntä? kysyi hän hetken kuluttua.

— Johan sanoin teille, että minä voin hairahtua; mutta toisekseen, aika on kaikki näyttävä.

Liisa vaipui ajatuksiinsa. Lavretski kertoi hänelle elämästään Wasiljevskissa, Mihalevitschista, Antonista; hän tunsi tarpeen puhella Liisan kanssa, ilmoittaa hänelle ajatuksiansa: tämä kuunteli häntä niin sydämellisesti, niin tarkasti; hänen harvat huomautuksensa ja vakuutuksensa näyttivät Lavretskista herttaisen yksinkertaisilta ja viisailta. Hän sanoi sen hänelle itselleenkin. Liisa kummastui.

— Todellako? sanoi hän, minä olen luullut, että minulla, niinkuin sisäpihallani Nastjallakin, ei ole _omia_ sanoja. Hän sanoi kerta sulhaselleen: sinulla on varmaankin ikävä minun seurassani; sinä kerrot minulle kaikkea hyvää, mutta minulla ei ole omia sanojanikaan.

"Jumalan kiitos!" ajatteli Lavretski.

XXVII.

Sillä välin oli jo iltakin käsissä ja Maria Dmitrijevna ilmoitti haluavansa lähteä kotiin. Tyttöjä saatiin töin tuskin lähtemään lammilta. Lavretski sanoi saattavansa vieraita puolitiehen saakka, ja käski satuloimaan hevosen. Auttaessaan Maria Dmitrijevnaa niihin, muisti hän Lemmin; mutta ukkoa ei löydetty mistään. Hän katosi kohta illallisen jälkeen. Anton paiskasi vaunujen oven kiinni joltisella voimalla hänen edessään, äreästi huutaen: ajuri, ann’ mennä! Vaunut liikahtivat. Takaistuimella istuivat Maria Dmitrijevna ja Liisa; etuistuimella neitoset ja palvelustyttö. Ilta oli tyyni ja lämmin, ikkunat avattiin kummaltakin puolelta. Lavretski ratsasti vaunujen rinnalla Liisan puolitse, pannen kätensä ikkunan pieleen, — hän heitti ohjakset säännöllisesti juoksevan hevosen kaulaan — ja vaihtoi joskus pari kolme sanaa Liisan kanssa. Aurinko oli mennyt mailleen; yö läheni, mutta ilma lämpeni yhä. Maria Dmitrijévna alkoi oitis torkkua; tyttöset ja piika jo nukkuivat. Joutuun ja tasaisesti vierivät vaunut; Liisa kumartui eteenpäin; nouseva kuu valaisi hänen kasvonsa, yöllinen vilvas ilma tuulahteli hänen silmiinsä ja poskiinsa. Hänen oli hyvä olla. Kättänsä nojasi hän ikkunan pieleen Lavretskin käden rinnalle. Lavretskin oli myöskin hyvä olla: hän ratsasti rautaisessa yöilmassa, taukoamatta katsellen nuoria kasvoja, kuunnellen nuorta, helevän kuiskaavaa ääntä, joka ilmaisi yksinkertaisia, jokapäiväisiä asioita; hän ei huomannutkaan ennen kuin oli ajanut puolitietä. Hän ei tahtonut herättää Maria Dmitrijevnaa, vaan puristi hellästi Liisan kättä, sanoen: "nythän olemme ystäviä, eikös niin?" Tämä nyökäytti päätään, Lavretski seisautti hevosensa. Vaunut vierivät eteenpäin hiljaa jyristen; Lavretski läksi astumaan jalkaisin kotiinsa. Kesäyön sulo valtasi hänet; kaikki ympärillänsä näytti niin odottamattoman kummalliselta ja samassa niin vanhan, niin herttaisen tuttavalta; likellä ja kaukaa, — etäälle silmä näkikin, vaikka ei kaikkia tarkoin eroittanut, — kaikki uinaili; nuori, kukoistava elämä kuvastui tässä uinailussa. Lavretskin hevonen astui vilkkaasti, notkutellen ruumistaan oikealle ja vasemmalle; suuri musta varjo kulki sen rinnalla; oli jotakin miellyttävää sen kavioiden kopseessa, jotakin hauskaa ja hupaisaa, huuhkainten huudon seassa. Tähdet tuikahtelivat jonkinlaisen vaalean usman takana; vahva kuutamo valaisi seutua; sen valo siinsi myös ympäri taivaan kantta, laskien savustuneen kullan tapaisia, pilkkuja ohi liiteleviin pilvenhattaroihin; raitis ilma vilpastutti silmät. Lempeästi laskeutuen joka jäseneen, suloisesti vierien rintaan. Lavretski nautti tätä ja iloitsi nautinnostaan. "No! kyllä me vielä elämme, ajatteli hän, ei se aivan loppuun ole meitä kalvanut.." Ei hän kuitenkaan sanonut: kuka tahi mikä... Sitten hän ajatteli Liisaa, näinköhän tuo rakastaa Panschinia; jos Liisa olisi sattunut hänelle vastaan toisissa oloissa, — Jumala tiesi, kuinka olisi käynyt; hän ymmärtää Lemmiä, vaikka Liisalta puuttuu 'omia' sanoja. Eikä sekään ole totta: hänellä on omat sanansa... "Älkää puhuko siitä niin kevytmielisesti", juohtui Lavretskin mieleen. Hän nousi hevosen selkään ja ratsasti kauan pää kumarassa, mutta oikasihe sitten ja sanoi:

Pultinpa kaiken, jollenka kumarruin; Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin...

säppäsi samassa hevostaan ratsuvitsalla ja ratsasti kotiinsa.

Hypättyhän hevosen selästä, katsahti hän viimeisen kerran taakseen hieman myhäillen. Äänetön, lempeä yö peitti kunnaat, laaksot; etäältä sen tuoksuavasta syvyydestä — taivaastako, vaiko maasta, — uhkui hiljaista miellyttävää lämpöä. Lavretski lähetti vielä tervehdyksensä Liisalle ja juoksi kuistiin.

Seuraava päivä oli hyvin ikävä. Aamusta alkaen satoi; Lemm katseli luomiensa alta ja yhä kovemmin ja kovemmin puristi huuliansa yhteen, aivan kuin olisi tehnyt lupauksen, ei niitä koskaan enää avata. Levolle mennessään otti Lavretski mukaansa vuoteelle koko joukon ranskalaisia sanomalehtiä, joista toiset jo pari viikkoa olivat odotelleet avaamista. Hän repäisi siteet pois, katsoi kiireisesti kaikki palstat, joissa ei paljon mitään uutta ollut. Hän oli jo panemaisillaan ne syrjään, kun äkkiä hypähti ylös vuoteeltaan kuin mieletön. Eräässä kertoelmassa ilmoitti, meille jo tuttu, mr Jules lukijoilleen surullisen uutisen: miellyttävä, ihastuttava moskovalainen, kirjoitti hän, yksi muodin ruhtinattarista, parisilaisten salonkien kaunistus, _madame de Lavretski_ on kuollut äkkiä, ja tämä sanoma, ikävä kyllä, aivan varma, saapui nyt vasta hänen, mr Julesin, tietoon. Hän oli — niin hän pitkitti — kuten sanoa sopii, vainajan ystävä...

Lavretski pukeutui, meni puistoon ja käveli melkein aamuun saakka edestakaisin pitkin yhtä ja samaa kujaista.

XXVIII.