Part 7

Kahden viikon kuluessa oli Lavretski järjestänyt Glafira Petrovnan talon, puhdistanut pihan ja puiston; Lavrikasta tuotiin hänelle mukavia huonekaluja, kaupungista viiniä, kirjoja, sanomalehtiä; talliin ilmaantui hevoset; sanalla sanoen, Lavretski hankki itselleen kaikki tarpeet ja rupesi elämään, tavallansa tilanhaltijana, tavallansa erakkona. Päivänsä kuluivat yksitoikkoisesti; mutta ei hän ikävöinnyt, vaikka ei ketään nähnyt; hän hoiti ahkeraan ja huolellisesti talouttaan, ratsasteli ympäristössä, lueskeli. Oikeastaan ei hän paljoa lueskellut: hänestä oli hauskempi kuunnella Antonin kertomuksia. Tavallisesti istui Lavretski ikkunan edessä poltellen piippua ja juoden kylmää teetä; Anton taas seisoi oven suussa kädet selän takana ja kertoi verkalleen vanhoista ajoista, niistä satumaisista ajoista, jolloin ei kauraa eikä ruista mitattu kapalla, vaan suurilla säkeillä, ja ne maksoivat pari kolme kopekkaa säkki; jolloin vielä joka paikka, yksin kaupungin edustatkin olivat taajana läpipääsemättömänä metsänä, kirveellä koskemattomana korpena. "Vaan nyt", valitti yli kahdeksankymmenvuotias ukko, "on kaikki hakattu, niittyjä on tullut sijaan, ett’ei tahdo päästä ajamaankaan." Samoin kertoi Anton paljon Glafira Petrovnasta: kuinka hän oli ymmärtäväinen ja säästävä; kuinka eräs herra, nuori naapuri tästä, kosi häntä, rupesi usein käymään hänen luonaan, — ja hän suvaitsi aina panna päähänsä uuden pyhäpäiväisen myssyn, sinertävine nauhoineen ja kellertävän silkkisen hameen ylleen; vaan kun sitten suuttui naapuriherraan, epäkohteliaasta kysymyksestä: näinköhän teillä, neitiseni, olisi omaisuuttakin, niin kielsi hänen talossa käymästä; sitten kun hän oli sairaana, käski hän kuolemansa jälkeen joka pienimmänkin rievun esiin tuomaan Feodor Ivanovitschille. Ja Lavretski löysikin kaikki tätinsä perut eheänä, yksin pyhäpäiväisen myssyn, sinisine nauhoineen ja keltaisen silkkihameenkin. Vanhoja papereja ja hauskoja todistuksia, joita Lavretski luuli löytävänsä, ei ollut minkäänlaisia, paitsi erästä vanhaa kirjaa, johon hänen isoisänsä, Pietari Andreitsch, oli kirjoitellut jotakin; muun muassa oli siinä piirrettynä: "Juhla Santpietarin kaupungissa, rauhan johdosta, jonka hänen ylhäisyytensä ruhtinas Aleksander Aleksandrovitsch Prosorovski teki Turkin valtakunnan kanssa",. Ja resepti, jossa oli seuraava huomautus: "Tämän lääkkeen on määrännyt Pyhän Kolminaisuudenkirkon vanhin pappi Feodor Avksentjevitsch, kenraalin rouvalle Praskovja Feodorovna Maltikovalle"; sekä politiikillinen uutinen seuraavaa laatua: "Eipä kuulu nyt ranskalaistiikereistä mitään"; aivan sen alla: "Moskovan sanomissa on sanottu, että herra palkintomajuri Mihail Petrovitsch Kolytsjev on kuollut. Eiköhän se ollut Pietari Wasiljevitsch Kolytsjevan poika?" Lavretski löysi vielä muutamia vanhoja kalentereja ja unikirjoja, sekä salaisen, herra Ambodikin teoksen; paljon muistelmia herättivät hänessä näinä unohdetut, vaan tuttavat "Symbooliset tunnusmerkit". Glafira Petrovnan toalettipöydän laatikon pohjalta löysi Lavretski pienen käärön sidottuna mustalla nauhalla ja suljettuna mustalla lakalla. Käärössä oli vastakkain hänen isänsä muotokuva, hänen vielä ollessaan nuorena — otsalle laskeuneet kauniit kiharat, suuret tummat silmät ja puoliavonainen suu — sekä melkein kulunut, vaaleakasvoinen, valkeassa vaatteuksessa, valkoinen ruusu kädessä, — äitinsä valokuva. Itsestään ei Glafira Petrovna milloinkaan ollut otattanut kuvaa. "Minä, vaariseni, Feodor Ivanitsch", sanoi Anton Lavretskille, "vaikk’en silloin saanut herrastalossa elääkään, muistan teidän isoisän isänne, Andrei Afonasitschin, muistan, — kuinkas sitten: silloin kun hän kuoli oli minulla jo kahdeksastoista vuosi. Kerran minä satuin puistossa hänen vastaansa, niin oikein jäntereet vavahtivat; mutta eihän tuosta mitään: vaan mikä nimeni, ja lähetti hakemaan nenäliinaa. Se oli herra, ei muuta sanomista, ei pelännyt ketään. Senpä tähden, minä ilmoitan teille nyt, teidän isoisän isällänne olikin senlainen laatona — sen oli munkki Afonan vuorella hänelle antanut. Ja sanoi hänelle, nimittäin se munkki: pajari, sinun ylevämielisyydestäsi lahjoitan sinulle tämän; pidä se, äläkä pelkää mitään. Mutta silloin tietysti, vaariseni, millaiset olivat ajat: mitä herran mieleen juohtui, sen tekikin. Tapahtuipa toisinaan, että herroista joku rupesi häntä vastustamaan, niin hän katsahti häneen ja sanoivat vaan: matalalla uiksentelet; — se oli hänen lempisanansa. Ja hän elikin, teidän ikuisesti muistettava, isoisän isänne, pienissä puuhökkeleissä; mutta mitä jälkeensä jätti, mikä joukko hopeaa, kaikenlaista tavaraa, kaikki kartanon alukset olivat täynnä. Hän oli näet isäntä. Juuri se pulleri, jota te suvaitsitte kiittää, oli hänen, siitä hän ryyppäsi viinaa. Vaan tuossa teidän isoisänne, Pietari Andreitsch, vaikka laittoikin kivirakennukset, eipäs osannut omaisuutta koota; kaikki häneltä kävi nurinpäin; ja hän eli huonommin pappaansa, eikä mitään huvituksiakaan osannut itselleen hankkia, vaan rahansa menetti kaikki, ei ollut millä muistellakaan häntä, ei häneltä jäänyt hopealusikkaakaan, vaan kiitos edes Glafira Petrovnalie, että hän osasi puolensa pitää."

— Onko se totta, keskeytti Lavretski hänet, että häntä vanhaksi rauskoksi kutsuttiin?

— Kukapa sen tiesi! huomautti Anton tyytymättömänä.

— Sanokaapa, vaariseni, — päätti ukko kerran kysyä, — missä rouva suvaitsee nykyään oleskella?

— Minä olen erossa vaimostani, sai töin tuskin Lavretski sanotuksi, ole niin hyvä, äläkä enää mainitse häntä.

— Tottelen, huomautti ukko surullisesti.

Kolmen viikon kiiluttua ratsasti Lavretski O——n ja vietti iltansa Kalitinilla. Lemm oli siellä, Lavretski mieltyi häneen. Vaikka hän, isänsä järjestelmän tähden ei osannut soittaa mitään, rakasti hän kuitenkin hyvin soittoa, oikein kunnollista, klassillista soittoa. Panschinia ei sinä iltana ollut Kalitinilla. Maaherra oli lähettänyt hänet johonkin maalle. Liisa soitti yksin ja hyvin säännöllisesti; Lemm vilkastui, kääri paperin torvelle ja löi sillä tahtia. Maria Dmitrijevna katsoi ensin häneen ja nauroi, vaan hetkisen kuluttua meni maata; hänen sanainsa mukaan vaikutti Beethoven liiaksi hänen hermoihinsa. Puolen yön aikaan saattoi Lavretski Lemmin hänen asuntoonsa ja istui vielä kello kolmeen asti hänen luonaan. Lemm puhui paljon; vartalonsa, suoristui, silmänsä suurenivat ja hehkuivat, jopa hiuksetkin kohosivat hänen otsallaan. Pitkään aikaan ei kukaan ollut ottanut osaa hänen kohtaloonsa, mutta Lavretskia näytti huvittavan hänen kertomuksensa, hän kyseli tyystin ja tarkkaan kaikkea. Se liikutti ukkoa; hän lopetti sen sillä, että näytti vieraalle taitonsa, soitti ja vieläpä lauloikin lakastuneella äänellään muutamia katkelmia omista sepityksistään, muun ohella, nuoteille sovittamansa Schillerin balladinkin: Fridolin. Lavretski ylisti häntä, pakoittipa muutamia kappaleita toistamaankin ja lähtiessään kutsui häntä luoksensa vierailemaan muutamaksi päiväksi. Lemm, joka saattoi häntä kadulle saakka, suostui heti ja puristi ystävällisesti hänen kättään; jäätyänsä yksin raikkaassa aamu-ilmaan, katsahti hän ympärilleen, ummisti silmänsä, kyyristyi ja, niinkuin pahan tehnyt, astua hynttyytti huoneensa... "_Ich bin doch nicht klug_" (minä en ole, oikein viisas) höpisi hän, käyden maata kovaan ja lyhkäiseen sänkyynsä. Hän koetti tekeytyä sairaaksi, kun Lavretski muutaman päivän kuluttua tuli häntä hakemaan; vaan Lavretski tuli hänen huoneesensa ja taivutti ukon mielen. Etenkin liikutti Lemmiä se, että Lavretski ainoastaan hänen tähtensä oli tuotattanut pianon kaupungista maalle. He läksivät yhtenä Kalitinille ja viettivät iltansa siellä, vaan ei läheskään niin hauskasti kuin edellisellä kerralla. Panschin oli siellä, kertoi paljon matkastaan, esitteli hyvin hullunkurisesti näkemiänsä tilanhaltioiden tapoja; Lavretski nauroi, mutta Lemm ei hiiskahtanut nurkastaan, istui ääneti, silloin tällöin varovasti liikutellen ruumistaan, niinkuin hämähäkki, katseli äreästi ja tylsistyneesti ympärilleen, ja elpyi vasta silloin kun Lavretski rupesi hyvästijättelemään. Vielä vaunuissa istuissaankin oli hän äreänä ja laski ruumiinsa aivan myttyyn; mutta hiljainen, lämmin ilma, lauhkea tuuli, lienteät varjot koivun urpujen ja kukkien tuoksu, herttainen loisto kuuttomalta, tähdikkäältä taivaalta, ystävällinen hevosten kopina ja korskunta, kaikki nämä syysyön vastakkaisuudet laskeusivat saksalais-raukan sydämeen, ja hän itse aloitti ensimäiseksi puheen Lavretskin kanssa.

XXII.

Hän puhui soitosta, Liisasta ja taas soitosta. Liisasta puhuissaan, kuului kuin hän olisi venyttänyt sanojaan. Lavretski siirsi puheen hänen sepityksiinsä ja pyysi, puoli leikillä, hänen kirjoittamaan niistä kirjasen.

— Hm, kirjasen! sanoi Lemm, ei, ei se ole voimiani myöten: minulla ei ole enää sitä sukkeluutta, sitä ajatusten vilkkautta, joka on niin välttämätön ooperaa sepittäissä; minä olen jo kadottanut voimani... Vaan jos minä vielä mitä voisin tehdä, niin tyytyisin romansiin; mutta, tietysti, minä haluaisin siihen hyviä sanoja...

Hän vaikeni, istui kauan liikkumatonna ja tähysteli taivasta kohti.

— Esimerkiksi, puhkesi hän vihdoin puhumaan, jotain tähän tapaan: te, tähdet, o, te kirkkahat tähdet...!

Lavretski kääntyi ja katsahti häneen.

— Te, tähdet, kirkkahat tähdet, toisti Lemm... Te katsotte samalla lailla rehellisiin ja kavaloihin... mutta ainoastaan viattomat sielut, tahi jotain sen tapaista... teitä ymmärtävät, ei parempi — teitä rakastavat. Toisekseen en minä ole runoilija, mihin minusta! Mutta jotain tähän tapaan, jotain ylevää.

Lemm työnsi hattunsa takaraivalle; valoisan yön vienossa hämärässä näyttivät kasvonsa vaalenneilta ja nuortuneilta.

— Ja te myös, pitkitti hän yhä, hiljenevällä äänellä, tiedätte ketä rakastaa, ken rakastaa osaa, sentähden että te olette viattomat, te yksin voitte rauhoittaa.... Ei, tämä kaikki ei ole sitä! Minä en ole runoniekka, huomautti hän, mutta jotain tähän tapaan...

— Vahinko ett’en minäkään ole runoilija, sanoi Lavretski.

— Turhia haaveiluita! vastasi Lemm ja vaipui vaunun nurkkaan. Hän ummisti silmänsä, ikäänkuin aikoen nukkua.

Kului hetkinen... Lavretski lähensi korvaansa... "Tähdet, kirkkahat tähdet, on lempi", sopotti ukko.

— Lempi, toisti Lavretski itsekseen, ja vaipui ajatuksiinsa, ja raskaalta tuntui hänen sydämensä tällä hetkellä.

— Miellyttävän soiton te kirjoititte Fridolinille, Kristofer Feodoritscb, sanoi hän ääneensä, vaan mitä te luulette, rupesiko Fridolin jo silloin, kun kreivi toi hänet ensikerran kreivinnan eteen, sitä rakastamaan, vai kuinka?

— Te luulette niin, vastasi Lemm, varmaankin sen tähden, kun kokemus... Hän vaikeni äkkiä, hämmästyi ja käänsi selkänsä Lavretskiin. Lavretski naurahti väkinäisesti, käänsi myös selkänsä häneen ja tähysteli tielle.

Tähdet alkoivat jo himmetä ja taivas vaaleta, kun vaunut seisahtuivat kuistin eteen Wasiljevskissa. Lavretski saattoi vieraansa hänelle määrättyyn huoneesen, tuli itse työhuoneesensa ja istui ikkunan ääreen. Puistossa lauloi yörastas viimeistä säveltään ennen päivän nousua. Lavretski muisti Kalitinin puistossa myös yörastaan laulaneen; muisti hiljaiset liikunnot Liisan silmissä, jotka kääntyivät ikkunaan päin, kuullessaan sen laulua. Hän ajatteli Liisaa ja sydämensä rauhoittui. "Sievä; tyttö", sanoi hän puoli-ääneensä, "te kirkkaat tähdet", lisäsi hän hymyillen ja kävi tyytyväisenä levolle.

Lemm istui vielä myöhään sängyssään, nuottivihko polvilla. Näytti siltä, kuin olisi tuntematon, suloinen sävel ollut tulossa hänelle vierailemaan: hän hehkui rauhattomana’ ja tunsi jo vienot värähdykset sen tulosta... mutta ei jaksanut odottaa sitä.

— En ole runoilija, enkä säveltäjä! mumisi vihdoin... Ja väsynyt päänsä painui raskaasti patjalle.

XXIII.

Toisena aamuna joivat isäntä ja vieras teetä puistossa vanhan lehmuksen alla.

— Taituri! sanoi Lavretski muun ohella, teidän täytyy kohta sepittää juhlallinen kantaati.

— Mitä tilaisuutta varten.

— Entä herra Panschinin ja Liisan häiksi. Ettekö te huomanneet eilen, kuinka hän mielitteli Liisaa? Näyttää siltä, kuin heillä olisi jo kaikki valmiina.

— Sitä ei tapahdu! huudahti Lemm.

— Miksikä ei?

— Siksi, että se on mahdotonta. Toisekseen, lisäsi hän hetkisen kuluttua, maailmassa on kaikki mahdollista. Etenkin teillä Venäjällä.

— Jätämme nyt Venäjän sikseen; vaan mitä pahaa te huomaatte tässä avioliitossa?

— Kaikki on pahaa, kaikki. Elisabet Mihailovna on rehellinen, totinen tyttö, jaloja aatteita täynnä, — vaan hän... hän on tai-teen-aloit-telija, sanalla sanoen.

— Niin mutta rakastaahan Liisa häntä?

Lemm nousi istumasta.

— Ei, hän ei rakasta, se tahtoo sanoa, hän on puhdassydäminen eikä ymmärrä mitä merkitsee: rakastaa. Madam von Kalitin vakuuttaa hänelle, että Panschin on miellyttävä nuorimies, ja hän kuuntelee mitä madam von Kalitin puhuu, sentähden, että hän on vielä aivan lapsi, vaikka onkin jo yhdeksäntoistavuotias: rukoile aamulla, rukoile illalla, onhan sekin sangen ylistettävää; mutta hän ei rakasta häntä. Hän voi rakastaa ainoastaan ihastuttavaa, vaan Panschin ei ole mikään ihastuttava, se tahtoo sanoa, hänen sielunsa ei ole ihastuttava.

Lemm puhui tämän kaiken sujuvasti ja innolla, kävellen edestakaisin, lyhyvin askelin, teepöydän edessä ja tuijottaen maahan.

— Kallis taiturini! huudahti Lavretski äkkiä, minusta näyttää, että te itse olette rakastuneet orpanaani.

Lemm seisahtui.

— Olkaa niin hyvä, alkoi hän vapisevalla äänellä, älkää ivatko minua. En minä mieletön ole: minä katson haudan synkkyyteen, enkä ruusuiseen tulevaisuuteen.

Lavretskin tuli sääli ukkoa; hän pyysi anteeksi tältä. Teen juotua soitti Lemm hänelle kantaatinsa, ja päivällispöydässä, Lavretskin alotettua puheen Liisasta, alkoi hän taas puhua hänestä, Lavretski kuunteli häntä tarkkuudella ja uteliaisuudella.

— Kuinka te luulette, Kristofer Feodoritsch, sanoi hän vihdoin, onhan meillä täällä kaikki järjestyksessä, sekä puistokin täydessä kukoistuksessaan... Emmekö kutsuisi häntä tänne äitineen ja minun vanhan tätini kanssa, — mitä? Onko se teistä mieleen.?

Lemm kumarsi päänsä lautasen yli.

— Kutsukaa, sanoi hän tuskin kuuluvasti.

— Vaan Panschiniahan ei ole tarvis?

— Ei ole tarvis, huomautti ukko, melkein lapsellinen hymy huulillaan.

Kahden päivän kuluttua läksi Lavretski kaupunkiin, Kalitinille.

XXIV.

Hän tapasi kaikki kotona, mutta ei ilmaissut aikomustaan heti; hän halusi puhutella Liisaa kahden kesken. Onni olikin myötäinen: he jäivät kahden vierashuoneesen. He alkoivat puhella; Liisa ehti tottua häneen eikä hän muutoinkaan kainostellut ketään. Lavretski kuunteli, katsoen suoraan silmiin häntä, ja toisteli ajatuksissaan Lemmin sanoja, sekä huomasi ukon olevan oikeassa. Tapahtuu välistä, kun kaksi tuttavaa henkilöä, vaan ei vielä likeisiä ystäviä, puhelevat keskenään, niin lähestyvät he äkkiä, muutaman minutin kuluessa, toisiansa; tämän lähestymisen huomaa paikalla heidän katseistaan, ystävällisistä, hiljaisista myhäilyistään ja kaikista heidän liikkeistään. Juuri tällainen lähestyminen tapailtu. Lavretskin ja Liisan välillä. "Katsos minkälainen sinä oletkin", ajatteli Liisa, ystävällisesti katsoen häneen; "semmoinenkos sinä oletkin", ajatteli taas Lavretski. Sen tähden ei hän yhtään kummeksinutkaan, kun Liisa ilmoitti epäileväisesti hänelle, että jo kauan oli halunnut ilmaista hänelle jotakin, vaan pelkäsi pahoittavansa häntä.

— Älkää pelätkö, puhukaa, sanoi hän, seisahtuen Liisan eteen.

Liisa katsahti häneen kirkkailla silmillänsä.

— Te olette niin hyvä, jatkoi hän, ja ajatteli samassa: "hän on tosiaankin hyvä..." — antakaa minulle anteeksi, minun ei pitäisi puhuman siitä teidän kanssanne ..: mutta mitenkä te voitte... miksi te erositte vaimostanne? Lavretski vavahti, katsoi Liisaan ja istui hänen viereensä.

— Lapseni, alkoi hän, älkää toki satuttako tähän haavaan; vaikka teidän kätenne ovatkin pehmoiset, koskee se minuun kuitenkin.

— Minä tiedän, pitkitti Liisa, aivan kuin ei olisi kuullut hänen puhettaan, hän on syypää, en minä tahdo häntä puolustaakaan; mutta kuinka voi eroittaa sitä, jonka Jumala on yhteen luonut?

— Meidän ajatuksemme, Elisabet Mihailovna, eriävät suuresti tässä kohden, sanoi Lavretski tavallisen kovaan, me emme ymmärrä toisiamme.

Liisa vaaleni; koko ruumiinsa värähteli, mutta hän ei vaiennut.

— Teidän täytyy anteeksi antaa, sanoi hän hiljaa, että teillekin anteeksi annettaisiin.

— Anteeksi antaa! huudahti Lavretski. Teidän pitäisi ensin tietää, kenenkä puolesta pyydätte? Antaa anteeksi tälle naiselle, ottaa hänet uudestaan kattonsa alle, tämä tyhjä, sydämetön olento! Ja kuka teille on sanonut, että hän tahtoo tulla takaisin luokseni? Uskokaa, hän on aivan tyytyväinen kohtaloonsa... Ja mitä joutavista puheista! Hänen nimeänsä ei teidän pidä milloinkaan mainitseman. Te olette siksi liian puhdas, te ette kykene ymmärtämään senlaista olentoa.

— Miksikä loukkauksia! sai Liisa sanoneeksi. Käsien vavistus hiljeni nähtävästi. Te hylkäsitte hänet itse, Feodor Ivanitsch.

— Mutta minä vakuutan teille, sanoi Lavretski kärsimättömällä pikaisuudella, että te ette tunne minkälainen olento hän on!

— Miksikä te naitte hänet sitte? kuiskasi Liisa, ja silmänsä himmenivät.

Lavretski nousi äkkiä tuoliltaan.

— Miksikä minä nain? Minä olin silloin vielä nuori ja kokematon; minä petyin mieltyessäni kiiltävään ulkokuoreen. Minä en tuntenut naisia, en tietänyt mitään. Suokoon Jumala teille onnellisemman avioliiton! mutta uskokaa, ei mitään voi edeltäpäin tietää.

— Minä voin siis samoin olla onneton, vastasi Liisa (äänensä alkoi tulla katkonaiseksi), silloin täytyy nöyrtyä; minä en osaa selittää, vaan jos me emme nöyrry...

Lavretski puristi kätensä ja polki jalkaansa lattiaan.

— Älkää suuttuko, antakaa minulle anteeksi, kiirehti Liisa sanomaan.

Samassa astui huoneesen Maria Dmitrijévna. Liisa nousi ja aikoi lähteä tiehensä.

— Odottakaa, huudahti Lavretski äkkiä hänen jälkeensä. Minulla olisi pyyntö teidän äidillenne ja teille: tehkää hyvin, tulkaa vierailemaan minun uudisasuntooni. Kuten tiedätte olen hankkinut sinne pianon; Lemm oleskelee luonani, ja syreenipuutkin kukkivat nyt; hengitätte siellä maa-ilmaa, ja voitte samana iltana tulla takaisin jos haluatte. Myönnyttekö?

Liisa katsahti äitiinsä, tämä taas aikoi tekeytyä sairaaksi; mutta Lavretski ei antanut hänen ruveta haukottelemaan, vaan suuteli hänen molempia käsiään. Maria Dmitrijevna, joka aina oli herkkä hyväilyille eikä ollenkaan odottanut tältä "hylkeeltä" senlaista kohteliaisuutta, heltyi nyt ja suostui lähtemään. Sillä aikaa kun hän ajatteli minkä päivän määräisi, lähestyi Lavretski Liisaa ja kuiskasi hänelle korvaan: "kiitos hyvä tyttö; minä olen syypää..." Ja Liisan vaaleille poskille nousi vieno häveliäs puna; silmätkin myhähtivät hiukan; tähän saakka oli hän luullut loukanneensa häntä.

— Saako Wladimir Nikolajevitsch tulla meidän kanssamme? kysyi Maria Dmitrijevna.

— Tietysti, huomautti Lavretski, mutta eiköhän meidän olisi mukavampi olla omassa piirissämme?

— Niin mutta... alkoi Maria Dmitrijevna... vaan kuinka tahdotte, lisäsi hän.

Päätettiin ottaa -mukaan Leena ja Sandra. Marfa Timofejevna kieltäytyi.

— Ei minua haluta, sanoi hän, lähteä vanhoja luitani särkemään; kenties sinulla ei ole missä maatakaan; vaikka, toisekseen, en minä voi nukkua vieraalla vuoteella. Antaa vaan nuorten mennä.

Lavretskin ei enää onnistunut jäädä kahden Liisan kanssa; mutta hän katsoi häneen niin suopeasti, että Liisasta tuntui hyvälle, vaikka hieman häpeä hänellä olikin ja sääli häntä, Hyvästijättäissään puristi Lavretski kovasti hänen kättään: tämä taas jäätyään yksin, vaipui ajatuksiinsa.

XXV.

Kun Lavretski saapui kotiin, oli vierashuoneen kynnyksellä häntä vastassa suuri, laiha mies, jolla oli kulunut sininen takki yllä; kasvonsa olivat ryppyiset, mutta vilkkaan näköiset, partansa oli harmaa ja siivoamaton, nenänsä suuri ja suorehko, silmänsä kivuliaat: se oli Mihalevitsch, hänen entinen ylioppilas-ystävänsä. Lavretski ei tuntenut häntä, vaan kuultuaan hänen nimensä, syleili häntä rajusti. He eivät olleet nähneet toisiansa sitten kuin Moskovassa. Alkoi sataa huudahduksia ja kysymyksiä; astuivat nyt näyttämölle ijanikuiset, unohdetut muistelmat. Kiireisesti poltellen piipun toisensa jälkeen ja juoden teetä, suullisen kerrassaan, kertoi Mihalevitsch Lavretskille omista vaiheistaan, viittoen pitkillä käsillään; niissä ei ollut mitään kiitettävää, onnistumisista elämässään ei hän voinut kerskata, mutta hän nauroi yhä sortuneella hermokkaalla naurullaan. Kuukausi takaperin oli hän saanut paikan konttorissa, eräällä rikkaalla kauppiaalla, noin 300 virstan päässä O——n kaupungista, ja saatuaan tietää Lavretskin palanneen ulkomailta, poikkesi hän tieltä, tullaksensa tervehtimään vanhaa ystävää. Mihalevitsch puhui yhtä kiivaasti kuin nuoruudessaankin, pauhasi ja melusi samalla tavalla. Lavretski yritti huomauttaa hänelle omasta elämästään, mutta Mihalevitsch keskeytti hänet, kiireisesti jupisten: "kuulin veliseni, kuulin, — kuka sitä olisi odottanut?" ja siirsi puheensa paikalla yleisiin mietelmiin. — Minä, veliseni, sanoi hän, täydyn huomenna lähteä; tänä iltana me, suo anteeksi, emme aikaiseen levolle lähde. Minä haluan välttämättömästi tietää, mikä sinä olet, minkälaiset sinulla on ajatukset, miksi sinä olet muuttunut, mitä elämä on sinulle opettanut? Mitä minuun tulee, veliseni, olen minä monessa suhteessa paljon muuttunut: elämän aallot ovat syöksyneet minua murtamaan, — vaan kuka sen on sanonut? — en minä kuitenkaan itse luonnoltani ole rahtuistakaan muuttunut; kuten ennenkin uskon minä hyvään, totuuteen; mutta minä en ainoastaan usko, — minä uskon nyt — uskomalla, uskon. Kuulehan, minä kirjoittelen runoja; runohenkeä niissä tosin ei ole, mutta totuutta. Minä luen sinulle viimeisen runoni: siinä minä olen tuonut esiin minun yliluonnolliset vakuutukseni. Kuule. Mihalevitsch rupesi lukemaan runoansa; se oli tavallisen pitkä ja loppui seuraavilla sanoilla:

Uusille tunteille altiiksi antauin, Aivan kun lapseksi sielultani tulin: Poltinpa kaiken, jollenka kumarruin, Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin.

Lukiessaan kahta viimeistä värssyä, oli Mihalevitsch vähällä itkeä; hiukan huomattava suonenveto — syvän tunteen merkki — vavahteli hänen leveillä huulillaan, ruma muotonsa kirkastui. Lavretski kuunteli häntä, kuunteli... vastustamisen henki heräsi hänessä: häntä suututti yhä valmis, aina, kiehuva moskovalaisen ylioppilaan juhlallisuus. Ei kulunut neljännes tuntiakaan, kun heidän välillään syttyi riita, yksi niistä loppumattomista riidoista, jotka ovat omituisia ainoastaan venäläisillä. Monivuotisen eron jälkeen, elettyään erilaisissa oloissa ymmärtämättä sekä vieraita että omiakaan ajatuksiaan, tarttuen joka sanaan ja kiistellen tyhjistä sanoista, yltyivät he riitelemään aivan syrjäseikoista, ja riitelivät kuin olisi ollut elämä ja kuolema kysymyksessä: huusivat ja melusivat korkealla äänellä niin että kaikki ihmiset talossa säikähtivät; Lemm parka, joka oli sulkeutunut huoneesensa, sitten kun Mihalevitsch tuli, alkoi kummastella ja hiukan pelätäkin.

— Mitä sinä tämän jälkeen? oletko ihastunut? huusi Mihalevitsch kello yhden aikaan yöllä.

— Ovatko ihastuneet tämän näköisiä? vastasi Lavretski, ne ovat kaikki vaaleita ja kivuliaita, jos tahdot niin minä kohotan sinut toisella kädelläni?

— Jos et ole ihastunut, niin olet epäilijä, se sen pahempi. Mutta millä oikeudella sinä olet epäilijä? Tosin, sinulle ei elämässä onnistunut; se ei ollut sinun vikasi: sinä olet sydämeltäsi kiihkoinen ja rakastavainen, mutta sinut vieroitettiin väkisin naisista: ensimäinen vastaan tuleva nainen oli siis pettävä sinut.

— Pettipä hän sinutkin, huomautti Lavretski äreästi.

— Kyllä, kyllä; minä olin siinä sallimuksen aseena, — vaan toisekseen mitä minä, — sallimusta ei ole; minulla on vanha tapa pulmissa hairahdella. Mutta mitä se todistaa?

— Se todistaa, että kasvatukseni laiminlyötiin.

— Sinä korjaa itsesi! sitä varten olet ihminen, mies; ethän järkeä lainata tarvitse. Mutta olkoon miten tahansa, saapiko, onko luvallista asettaa sitä yleisiin, tunnustettuihin sääntöihin?

— Mihin sääntöihin? keskeytti Lavretski hänet, minä en tunnusta...