Part 2

Kristofer Feodor Gottliéb Lemm oli syntynyt vuonna 1786, Saksin kuningaskunnassa, Hemnizin kaupungissa, köyhistä soittajavanhemmista. Isänsä soitti huilua, äitinsä harppua; itse hän harjoitteli soittoa, kolmella eri soittimella, jo viiden vuoden vanhasta. Kahdeksan vuotiaana jäi hän orvoksi, ja kymmenen vuotisena alkoi hän jo taidollaan ansaita leipänsä. Hän vietti kauan kuleksija-elämää, soitellen joka paikassa — ravintoloissa, markkinoilla, talonpoikaistaloissa, tanssi-iltamissa; viimein onnistui hänen päästä soittokuntaan ja yleni ylenemistään vihdoin johtajan virkaan. Täyttäjä hän oli huono; vaikka kyllä hän soiton tunsi perusteellisesti. Kahdeksannellakolmatta ikävuodellaan muutti hän Venäjälle. Hänet kutsutti luokseen eräs mahtava herra, joka ei itsekään kärsiä voinut soittoa, mutta piti soittokuntaa prameudesta. Lemm oli hänellä noin seitsemän vuotta johtajana, vaan sai lähteä lopulta matkoihinsa tyhjin käsin: herra joutui vararikkoon, tahtoi ensin antaa hänelle velkakirjan, mutta viimein kieltäytyi siitäkin — sanalla sanoen, ei maksanut hänelle kopeekkaakaan. Häntä neuvottiin lähtemään pois; mutta hän ei tahtonut lähteä Venäjältä kotiin kerjäläisenä, siitä suuresta Venäjästä, siitä taiteilijoiden kultamaasta; hän päätti jäädä ja koettaa onneansa. Kahdenkymmenen vuoden ajan oli sitte saksalaisraukka koettanut onneansa: ollen herrasväellä, eläen Moskovassa, sekä pienemmissä lääninkaupungeissa, tuli tuntemaan kurjuuden, kärsi ja kesti kaikki, ponnistellen niin kuin kala vasten jäätä; mutta kotia palajamisen halu ei häntä heittänyt kaiken kerjuudenkaan keskellä; se, se häntä ainoastaan elähdyttikin. Kohtalo ei hänelle ollut lahjoittanut enemmän yhtä kuin toistakaan onnea: 50:n vuotisena, sairaana, kuihtuneena, aika ajoin heikkonakin, täytyi hänen vihdoin asettua ainaiseksi O——n asumaan toivomatta milloinkaan enää pois pääsevänsä vihatusta Venäjän maasta, ainoastaan niin ja näin elättäen itseään opetusta antamalla. Ei hänen ulkomuotonsakaan voinut edistää häntä missään suhteessa. Hän oli pientäkättä mies, kyyryselkäinen, ulospäin vääristyneet sääret ja sisään painunut vatsa, suuret jalat, vaaleansiniset kynnet kovissa, taipumattomissa sormissa, joista kulki paksut suonet pitkin punaisia käsiä; kasvot olivat rypistyneet, posket vaollaan ja huulensa yhteen puristetut, joita hän yhtenään liikutteli ja pureskeli, joten hän vaiteliaisuutensa tähden näytti surkuteltavan äkäisen näköiseltä harmaine hiuksineen, jotka olivat tukkuina hänen korkealla otsallaan; juuri kuin vasta sammuneet hiilet pilkoittivat pienet liikkumattomat silmänsä; astuntansa oli raskas, ja joka askeleella heilutteli hän kömpelötä ruumistaan. Toiset hänen liikkeensä muistuttivat uneliasta tarhapöllön keikuntaa häkissään, joka, vaikka ei mitään näe suurilla, keltasilla, pelosta ja unesta räpyttävillä silmillään, aavistaa että häneen katsotaan. Vanhettunut, lakkaamaton suru oli soittajaraukkaan tehnyt katoamattoman merkkinsä, vääristäen ja rumentaen hänen alkujaan jo epäsäännöllisen vartalonsa; mutta hänessä, joka ei ollut masentunut ensimäisistä suruista ja vastoinkäymisistä, oli jotain niin miellyttävää, rehellistä, jotain niin erikoista koko puolikuihtuneessa olennossa. Backhusin ja Händelin palvelijana, tehtävänsä tuntijana, terävän älyn ja rohkean ajatuksen omaajana, joka on omituista ainoastaan germanialaisella, olisi Lemm aikaa myöten, kukaties, kohonnut kansansa etevimpien sävelniekkojen rinnalle, jos elämä olisi häntä toisin ohjannut; mutta, kuten näkyy, ei hän ollut onnensa tähden alla syntynyt! Hän oli i’ässään paljon kirjoittanut — mutta hänen ei onnistunut nähdä yhtään teoksistansa painettuna ja ulosannettuna: hän ei osannut ryhtyä asiaan käsiksi niin kuin olisi pitänyt, kumartaen tarvittaessa ja puuhaten aikanaan. Kuinka lieneekin, monia aikoja takaperin oli yksi hänen ihailijansa ja ystävänsä, myös saksalainen ja köyhä, ulosantanut kustannuksellaan kaksi hänen sonaattiansa, — mutta nekin olivat jääneet eliöiksi nuottivaraston kellariin; tietymättömiin ja jäljettömiin katosivat, niinkuin joku olisi ne pimeänä yönä heittänyt jokeen. Vihdoin viittasi Lemm kädellään kaikkeen; sitä paitse ottivat vuodetkin omansa: hän vanheni, puutui, niin kuin sormensakin jo olivat puutuneet. Yksin, vanhan piikansa kanssa, jonka hän oli ottanut eläkelaitoksesta (hän oli ikänsä ollut naimaton), eli hän O——n kaupungissa, pikku kartanossa, liki Kalitinin taloa; käveli paljon, luki raamattua ja protestanttilaisia psalmeja, sekä Shakespearea schleswigiläisessä käännöksessä. Hän ei ollut moneen aikaan sepittänyt mitään; mutta kuten näkyy, oli Liisa, hänen paras oppilaansa, osannut saada ukon vireille: hän oli kirjoittanut Liisalle kantaatin, — saman, josta Panschin mainitsi. Tämän kantaatin sanat olivat lainatut psalmeista; muutamat värssyt olivat hänen omia sepittämiänsäkin. Sitä lauloi kaksi kuoroa, — onnellisten ja onnettomain; molemmat ne lopussa liittyivät ja lauloivat yhtenä: "Armollinen Jumala, armahda meitä syntisiä ja varjele meitä kaikista kavaloista ajatuksista ja maallisista toiveista." — Etusivulla oli hyvin säännöllisesti kirjoitettu ja oikeinpa piirustettu: "Ainoastaan uskovaiset ovat autuaat. Hengellinen kantaati. Sepittänyt ja pyhittänyt neiti Elisabet Kalitinille, rakkaalle oppilaallensa, K.T.G. Lemm." Sanat: "ainoastaan uskovaiset ovat autuaat" ja "Elisabet Kalitinille" olivat säteillä ympäröidyt. Alhaalla oli kirjoitettuna: "Teille ainoastaan, für Sie allein". — Senpä tähden Lemm punehtui ja katsahti kieroon Liisaan päin; se koski häneen kovin kipeästi, kun Panschin mainitsi hänen kantaatistaan.

VI.

Panschin alkoi varmasti ja kovaan soittaa sonaatin ensi säveleitä (hän soitti toista kättä), mutta Liisa ei aloittanutkaan omaa osaansa. Panschin keskeytti ja katsahti häneen. Liisan silmät, jotka olivat suoraan häneen luotuina, osoittivat tyytymättömyyttä; huulensa eivät hymyilleet, kasvonsa olivat vakavat, melkein suruiset.

— Mikä teidän on? kysyi Panschin.

— Miksi te ette pitäneet sanaanne? sanoi hän; minä näytin teille Kristofer Feodorovitschin kantaatin sillä välipuheella, että te ette virkkaisi hänelle siitä mitään.

— Antakaa anteeksi, Elisabet Mihailovna, — se soveltui puheeseen.

— Te pahoititte hänen mielensä — ja minunkin. Nyt ei hän enää minuakaan usko.

— Minkä sille tekee, Elisabet Mihailovna! Pienuudestani saakka en ole voinut tasamielisesti katsoa saksalaisiin: aina vaan tekee mieleni ivata niitä.

— Mitä te sanotte, Wladimir Nikolajevitsch! Tämä saksalainen on köyhä, yksinäinen, surun saartama mies — ja teillä ei olo sääli häntä? Tekeekö teidän mielenne ivata raukkaa?

Panschin hämmästyi.

— Te olette oikeassa Elisabet Mihailovna, sanoi hän. Kaikkeen on syypää minun ainainen ajattelemattomuuteni. Ei, älkää puolustako minua; minä tunnen itseni hyvin. Paljon pahaa on ajattelemattomuuteni tehnyt minulle. Siitä olen saanut itsekkäisen nimenkin.

Panschin vaikeni. Aloittipa hän puheen mistä tahansa, lopetti hän sen tavallisesti aina sekoittamalla siihen oman itsensä, se tulikin häneltä miten lieneekin niin herttaisesti, pehmeästi, niin sydämellisesti, aivan kuin tahtomattansa.

— Niinkuin nyt teidän talossannekin, pitkitti hän, äitinne, tietysti, on suosiollinen kohtaani — hän on niin hyvä; te... toisekseen, en minä tiedä teidän ajatustanne itsestäni; mutta siihen sijaan teidän tätinne ei kärsiä voi minua. Luultavasti olen minä loukannut häntä myös jollakin ajattelemattomalla, tyhmällä sanalla. Hän ei minua rakasta, eikö niin?

— Niin, vastasi Liisa, hiukan väkinäisesti, te ette ole hänelle mieliin.

Panschin kuljetti pikaisesti sormiaan painimia myöten, tuskin huomattava hymy huulilla.

— Entä te? sanoi hän, näytönkö minä teistäkin itsekkäiseltä?

— Minä tunnen teitä vielä vähän, huomautti Liisa, mutta en minä teitä itsekkäisenä pidä; päinvastoin, minun tulee olla kiitollinen teille...

— Tiedän, tiedän, mitä te tahdotte sanoa, keskeytti hänet Panschin, uudestaan kulettaen sormiansa pianon painimia myöten, nuoteista, kirjoista, joita minä teille tuon, huonoista piirustuksista, joilla minä koristelen teidän albumianne, ja niin edespäin, ja niin edespäin. Voinhan minä tämän kaiken tehdä — ja kuitenkin olla itsekäs. Tohdin ajatella, ettei minun seurani ikävystytä teitä ja ettette pidä minua huonona henkilönä, mutta kuitenkin otaksutte, että minä — kuinka sanoakseni? — en pistosanallani sääli en isää, en ystävää.

— Te olette hajamielinen ja muistamaton niin kuin kaikki suuren maailman henkilöt, sanoi Liisa, siinä kaikki.

Panschin rypisti kulmakarvojaan.

— Kuulkaa, sanoi hän, älkäämme nyt enään puhuko minusta; käydään soittamaan sonaattiamme. Yhtä vaan pyydän teiltä, lisäsi hän, silittäen nuottikannattimen päällä olevan vihkon lehteä, ajatelkaa minusta mitä tahdotte, sanokaa vaikka itsekkäiseksi — olkoon menneeksi! mutta älkää nimittäkö minua suuren maailman henkilöksi: sitä nimitystä en kärsiä voi... _Anch’io sono pittore_. Olenhan minäkin taiteilija, vaikka huono, ja että olen huono — tahdon näyttää sen heti käytännöllisyydessä, Alotetaanpas.

— Ehkä alotamme, sanoi Liisa.

Ensimäinen adagio meni hyvin, vaikka Panschin yhtenään hairahteli. Oppimaansa ja omaa sepitystänsä hän kyllä soitti hyvin, mutta uudesta kappaleesta hän tuskin selvän sai. Senpätähden toinen osa sonaatista — joutuisa allegro — ei mennyt häneltä ollenkaan: kahdessa kymmenessä tahdissa jäätyänsä jälkeen pari tahtia, ei hän enää voinut pidättää itseänsä, vaan rupesi nauramaan, ja siirsi tuolinsa pois pianon äärestä.

— Ei! huudahti hän, en voi tänä päivänä soittaa; hyvä ett’ei Lemm meitä kuullut: hän olisi _ihan varmaan_ pyörtynyt.

Liisa nousi, sulki pianon ja kääntyi selin Panschiniin.

— Mitä me rupeamme tekemään? sanoi hän.

— Tunnenpa teidät tuosta kysymyksestä! Te ette mitenkään voi istua kädet ristissä. Mitäs! jos tahdotte niin käykäämme piirustamaan ennen kuin pimenee. Ehkä toinen hengetär — piirustuksen hengetär — mitenkä sitä taas nimitetään? en muista... on minulle suotuisempi. Missä teidän albuminne on? Muistatteko, siellä on maisemani vielä lopettamatta.

Liisa meni toiseen huoneesen hakemaan albumia. Panschin, jäätyänsä yksin, otti taskustaan hienon nenäliinan, jolla hieroi kynsiänsä ja katsahti, noin vaan sivumennen, käsiinsä. Ne olivatkin hänellä hyvin kauniit ja valkoiset; vasemman käden keskisormessa kantoi hän kultasormusta. Liisa tuli takaisin; Panschin istui ikkunan luo ja avasi albumin.

— Ahaa! huudahti hän, minä näen, että olette ruvenneet kopioimaan maisematani — sehän on kauniisti tehty. Oikein hyvä! Ainoastaan tuossa — antakaapa lyijykynää — ei ole kylliksi varjoa. Katsokaa.

Ja Panschin veti muutaman mustan viivan lisää. Hän piirusti aina yhtä ja samaa maisemaa: etumaisena oli suuria tuuheita puita, etäämpänä niitty ja terävästi kohoavia vuoren huippuja taivaan rannalla. Liisa katsoi yli hänen olkapäässä piirustusta.

— Piirustuksessa, niin kuin elämässäkin yleensä, sanoi Panschin, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle, on keveys ja rohkeus — ensimäinen asia.

Samassa astui huoneesen Lemm ja, kuivasti kumarrettuaan, tahtoi lähteä pois; mutta Panschin työnsi syrjään albumin ja lyijykynän, käyden hänen eteensä.

— Mihin nyt, rakas Kristofer Feodorovitsch? ettekö jää teetä juomaan?

— Minun pitää lähteä kotiin, sanoi Lemm nurjalla äänellä, päätäni kivistää.

— No, mitä joutavaa, — jääkää. Kiistellään Shakespearesta.

— Päätäni kivistää, toisti ukko.

— Sillä aikaa kun te olitte ylhäällä, alotimme me Beethovenin sonaatin, pitkitti Panschin hymyillen, ottaen ukkoa vyötäräisistä kiini, mutta ei se oikein sujunnut. Ajatelkaa, minä en voinut varmasti ottaa kahta nuottia peräkkäin.

— Parempi olisi teidän sitte ollut soittaa romansinne, huomautti ukko, irrottaen itsensä Panschinista ja lähtien ulos.

Liisa juoksi hänen jälkeensä. Hän tapasi Lemmin porstuassa.

— Kristofer Feodorovitsch, kuulkaa, sanoi hän saksan kielellä, saattaen häntä pihamaan viheriää ruohoa myöten portille saakka, minä olen syypää teidän edessänne — antakaa se minulle anteeksi.

Lemm ei vastannut mitään.

— Minä näytin Wladimir Nikolajevitschille teidän kantaatinne siinä vakuutuksessa, että hän osaa arvostaa sitä, ja niin se, todellakin, hyvin miellytti häntä.

Lemm seisahtui.

— Ei se haittaa, sanoi hän Venäjän kielellä ja lisäsi äidinkielellään, eihän hän voi mitään ymmärtää siitä; ettekö te sitä huomaa? Hän on taiteen-alottelija — siinä kaikki!

— Te ette oikein arvostele häntä, huomautti Liisa, hän ymmärtää kaikki ja voi melkein kaikki itsekin tehdä.

— Kyllä, kaikki toisen numeron, keveää kyhäystä, sukkelaa työtä. Se miellyttää, hän itse miellyttää, ja hänkin on siihen tyytyväinen — siis bravo! Mutta en minä vihainen ole; tämä kantaatti ja minä — me olemme molemmat vanhoja hölmöjä; hiukan minua hävettää, vaan ei se mitään.

— Antakaa minulle anteeksi, Kristofer Feodorovitsch, sai Liisa uudestaan sanoneeksi.

— Ei mitään, ei mitään, toisteli hän Venäjän kielellä, te olette hyvä tyttö... mutta tuolta tulee joku teille. Hyvästi. Te olette oikein hyvä tyttö.

Kaksinkertaisella kiireellä läksi hän astumaan portille, josta juuri tuli vastaan hänelle tuntematon herrasmies, harmaa nuttu yllä ja leveälierinen olkihattu päässä. Kohteliaasti kumarrettuaan tälle (hän kumarsi kaikille tuntemattomille henkilöille O—n kaupungissa; tuttaviaan hän taas väistyi — hän oli ottanut senlaisen tavan itselleen), kiirehti hän portin taa, johon katosi. Vieras katsahti kummastellen hänen jälkeensä ja, huomattuaan Liisan, ohjasi askeleensa suoraan häntä kohti.

VII.

— Te ette tunne minua, sanoi vieras, hattuaan nostaen, mutta minä tunnen teidät, vaikka on jo kulunut kahdeksan vuotta siitä kuin viimeksi näin. Te olitte silloin vielä lapsi. Minä olen Lavretski. Onko äitinne kotona? Voinko häntä tavata?

— Äitini on oleva hyvin iloinen, huomautti Liisa, hän on kuullut jo teidän tulostanne.

— Teidän nimenne, muistaakseni, taitaa olla Elisabet? sanoi Lavretski, nousten portaita ylös.

— Niin.

— Minä muistan teidät hyvin; teillä oli silloin jo senlaiset kasvot, joita ei pikaan unohda; minä toin silloin aina tuomisia teille.

Liisa punehtui ja ajatteli: kuinka hän on kummallinen. Lavretski seisahtui hetkiseksi porstuaan. Liisa astui vierashuoneesen, josta kuului Panschinin ääni ja nauru; hän kertoi Maria Dmitrijevnalle ja Gedeonovskille, jotka olivat jo puistosta palanneet, jotakin kaupungin juorua, jolle itsekin oikein sydämellisesti nauroi. Maria Dmitrijevna kuultuaan Lavretskin nimen hämmästyi ja vaaleni, mutta meni kuitenkin hänelle vastaan.

— Hyvää päivää, hyvää päivää rakas _cousiniseni_! huudahti hän pitkäveteisellä, ja melkein itkun sekaisella äänellä; kuinka hauska minun on nähdä teitä!

— Hyvää päivää, kallis serkkuseni, sanoi Lavretski, ystävällisesti puristaen hänelle ojennettua kättä. Kuinka Herra on teistä huolta pitänyt?

— Istukaa, istukaa, kallis Feodor Ivanitschini. Ah, kuinka minä olen iloinen! Sallikaa minun ensin esittää teille tyttäreni Liisa...

— Minä esitin jo itseni Elisabet Mihailovnalle, keskeytti Lavretski hänet.

— Herra Panschin... Sergei Petrovitsch Gedeonovski... Istukanhan toki! Katson ja katson teihin, enkä tahdo silmiäni uskoa. Kuinka terveytenne laita on?

— Kuten näette: kukoistaa. Mutta kyllä tekin, serkkuseni — kunhan en karsaasti silmäilisi teitä — ette ole laihtuneet näinä kahdeksana vuotena.

— Tosiaankin, kuinka pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme, äännähti Maria Dmitrijevna surullisesti. Mistä te nyt tulitte? Mihin te jätitte... tahdoin sanoa, keskeytti hän kiireisesti puheensa — tahdoin sanoa, tuletteko täällä kauankin viipymään?

— Minä tulin nyt Berlinistä, sanoi Lavretski, ja huomenna matkustan maatilalleni — luullakseni, kauemmaksikin aikaa.

— Te tulette, tietysti, Lavrikassa asumaan?

— Ei, en minä Lavrikassa tule asumaan; minulla on noin viidenkolmatta virstan päässä tästä tilus; sinne minä asetun elämään.

— Sekö tilus, jonka te peritte Glafira Petrovnalta?

— Juuri sama.

— Mitä te, Feodor Ivanitsch! Teillähän Lavrikassa on niin muhkea kartano!

Lavretski rypisti hieman kulmakarvojaan.

— Niin... mutta onhan minulla sielläkin sievänen rakennus; enkä minä tällä kertaa enempää tarvitse. Ja se paikka on minulle nyt kaikkein sopivin.

Maria Dmitrijevna hämmästyi taas niin, että suoristi vartalonsa, ja laski kätensä riippumaan; Panschin tuli hänelle avuksi ruveten haastamaan Lavretskin kanssa. Maria Dmitrijevna rauhottui, heittäytyen nojatuolin selkäintä vasten ja ainoastaan joskus keskeyttäen puhelevia jollakin sanalla: mutta samalla katsoen vierastansa niin sääliväisesti, niin paljon sanovasti huokaillen ja surullisesti päätänsä liikutellen, että tämä lopulta ei voinut enään pidättää itseänsä, vaan kysyi jokseenkin epäkohteliaasti häneltä: onko hän terve?

— Jumalan kiitos, vastasi Maria Dmitrijevna, kuinka niin?

— Niin vaan, minusta näytti aivan kuin teillä olisi ollut kova kipu.

Maria Dmitrijevna tuli arvoisan ja samalla hiukan loukkaantuneen näköiseksi. — No, jos niin, ajatteli hän, on se minulle yhdentekevä; näyttääpä sinusta, vaariseni, kaikki karisevan niin kuin hanhesta vesi; toinen olisi jo surusta pakahtunut, mutta sinä vielä suurentelet. Maria Dmitrijevna oli kaunistelematon; ääneensä hän puhui selvemmin.

Ei Lavretski suinkaan vivahtanutkaan onnettomuuden uhrille. Hänen punaposkisilta, aitovenäläisiltä kasvoiltaan oikein uhkui aron terveys, vahva, rautainen voimakkuus. Ruumiinrakennuksensa oli säännöllinen, ja vaalea tukkansa lainehti kuin nuorukaisen päässä. Otsansa oli suuri ja valkoinen, nenä vähän liiaksi paksu, huulet säännölliset; ainoastaan hänen sinisissä, verkalleen liikkuvissa ja hieman pullistuneissa silmissään oli huomattavana joko miettiväisyyttä tahi väsymyksen tapaista, ja äänensä sointu oli liian yksitoikkoinen.

Panschin koetti yhä vielä ylläpitää puhetta. Hän oli siirtänyt keskustelun sokerinkeiton hyödyllisyyteen, jonka itsekin vasta äskettäin oli lukenut kahdesta ranskalaisesta kirjoituksesta, kokien rauhallisella taitavuudella selittää niiden sisältöä, kuitenkin mainitsematta niistä sanaakaan.

— Mutta kyllä se on Fedja, kuului viereisen huoneen puoli-avatusta ovesta, Marfa Timofejevnan ääni. Tosiaankin, Fedja! Ja ämmä astui vikkelästi vierashuoneesen. Lavretski ei vielä kerennyt nousta istualtaan kun Marfa Timofejevna jo syleili häntä. Näytäpäs itseäsi, näytäpäs, sanoi hän, koettaen vetää itseänsä etemmä Lavretskin kasvoista. Ohoo! kuinka sinä olet pulska. Vanhennut, mutta ei ensinkään rumennut, ihan totta. No, mitä sinä käsistäni suutelet — suutele itseäni, jos ei ryppyiset poskeni sinua inhoita. Vaan etpä ole tainnut kysyä minusta: onko muka täti vielä elossa? Käsieni päällähän sinä olet syntynyt, mokoma vunukka. No, mutta se nyt on aivan yhdentekevä; missä sinulla olisi ollut aikaa muistella minua! Siinä teit viisaasti, kun tänne saavuit. Mutta kuulehan muoriseni, lisäsi hän, kääntyen Maria Dmitrijevnaan, oletko tarjonnut hänelle jotain?

— En minä mitään tarvitse, kiirehti Lavretski sanomaan.

— No, juohan vaikka teetä, vaariseni. Herra Jumalani! Mistä lie tullutkaan, eikä edes kupillista teetä anneta. Liisa, menepäs toimittamaan, ja sukkelaan. Minä kyllä muistan, pienenä hän oli oikein ahma syömään, ja, luullakseni, ei hän nytkään ateriaa kiellä.

— Tervehdykseni, Marfa Timofejevna, äännähti Panschin, sivulta päin läheten vilpastunutta vanhusta ja syvään kumartaen.

— Suokaa anteeksi, neitiseni, sanoi Marfa Timofejevna, tässä iloissani en ensinkään huomannut teitä. Sinä olet tullut aivan äitikyyhkysi näköiseksi, pitkitti hän, uudestaan kääntyen Lavretskin puoleen, mutta nenä sinulla oli isän ja senlaiseksi se on jäänytkin. No, — ja jäätkö sinä kauaksikin luoksemme?

— Minä lähden huomenna, tätiseni.

— Mihin?

— Wasiljevskiin.

— Huomenna?

— Huomenna.

— No, kun huomenna, niin huomenna. Jumalan nimeen, — itsehän parhaiten asiasi tiedät. Mutta muista tulla hyvästi jättämään. — Ämmä nipisti häntä poskesta. — En minä enään luullut näkeväni sinua; enpä sen vuoksi, että olisin jo valmistellut itseäni kuolemaan; ei — vielähän minussa kenties henkeä riittää kymmeneksi vuodeksi: kaikki me Pestovat vielä elämme; ukko vainajallasi olikin tapana sanoa meitä kaksäkäisiksi; mutta Jumala sinun tiesi, kuinka kauan vielä olisit voinut viipyä ulkomailla. Mutta kyllä sinä olet väkevä, oikein väkevä; vieläkö nostat entiseen tapaasi kymmenen puntaa, yhdellä kädellä? Isä vainajasi, vaikka muutoin olikin, suo anteeksi, joutava, teki siinä hyvin, että otti sveitsiläisen sinua opettamaan; muistatko, kun sinä olit nyrkkisillä hänen kanssaan; _kimnastiikiksi_, vai miksi sitä sanotaan? No, mutta mitä minä tässä oikein rehentelen; keskeytin ainoastaan herra Panschinin puheen. Mutta, toisekseen ruvetaanpa teetä juomaan; mennäänpäs juomaan tuonne, terrasille; meillä on hyvää kermaa — eikä senlaista kuin teidän Londoneissa ja Pariiseissa. Mennään, mennään, mutta sinä Fedjaseni, anna minulle käsivartesi. Oi! kuinka se sinulla onkin paksu! Sinun kanssasi ei pääse kaatumaan.

Kaikki nousivat ja läksivät teetä juomaan, paitse Gedeonovskia, joka hiljakseen hiipi tiehensä. Koko ajan kun Lavretski puheli talon emännän, Panschinin ja Marfa Timofejevnan kanssa, istui hän nurkassa silmiänsä räpyttäen, huulet höpällään, niin kuin utelias lapsi; hän kiirehti nyt ympäri kaupunkia viemään tietoa uudesta vieraasta.

* * * * *

Samana iltana kello yhdentoista aikaan tapahtui rouva Kalitinin talossa seuraavaa: alhaalla, vierashuoneen kynnyksellä, Wladimir Nikolajevitsch huomattuaan sopivan tilaisuuden hyvästi jättäissään Liisalle ja pitäen häntä kädestä kiini, sanoi: te tiedätte, miksi minä lakkaamatta käyn talossanne; kuka minua täällä viehättää: mitä näistä pitkistä puheista, kun me niinkin ymmärrämme toisemme. Liisa ei vastannut, ei edes hymyillytkään, hieman kulmakarvojaan kohauttaen ja punehtuen loi hän katseensa maahan, kuitenkaan kättänsä irroittamatta; — vaan ylhäällä, Marfa Timofejevnan huoneessa, jota valaisi vanhanaikaisten, mustuneiden pyhäinkuvain edessä palava öljylamppu, istui Lavretski nojatuolissa, kyynäspäät polvien nojassa ja kasvot osaksi käsiin kätkettynä; ämmä seisoi ääneti hänen edessään joskus silittäen hänen hiuksiaan. Toista tuntia vietti hän Marfa Timofejevnan luona jätettyhän hyvästi talonemännälle; hän ei paljon mitään puhunut entiselle, hyvälle ystävättärelleen, eikä tämäkään puolestansa kysellyt... Ja mistä puhella, mitä kysellä? Maria Dmitrijevna ymmärsi niinkin, ottaen osaa kaikkeen hänen suruunsa.

VIII.