Part 3

Feodor Ivanitsch Lavretski (meidän täytyy pyytää lukijalta lupaa hetkeksi katkaistaksemme kertomuksen juoksua) oli syntyisin vanhasta aatelissuvusta. Lavretski suvun kanta-isä oli muuttanut Preussista Wasili Synkeän ruhtinaskuntaan, jossa hän sai _kaksisataa tschetvertiä maata_ Beshetskin ylängössä. Monet hänen jälkeläisistään olivat kaikenlaisissa viroissa, palvellen ruhtinaita kuuluisina henkilöinä kaukaisissa maakunnissa, mutta ei yksikään heistä kohonnut keskinkertaista korkeampaan virkaan, eikä kukaan heistä ollut suuresti rikastunut. Rikkain ja huomattavin Lavretskeista oli Feodor Ivanitschin iso-isän isä. Andrei, hyvin julma, hävytön, viisas ja kavala mies. Vielä tähän päivään saakka tietää taru kertoa hänen omankäden oikeuksistaan, raivoisista oikuistaan, mielettömästä autiudestaan ja loppumattomista uhrauksistaan. Hän oli paksu vartaloltaan, suuri kasvultaan, kasvonsa olivat mustanverevät, parrattomat ja uneliaat, haastaissa kieli sorahteli; mutta mitä hiljemmin hän puhui, sitä enemmän hänen ympärillään vavistiin. Vaimonkin hän oli löytänyt itselleen oiva-parin. Pulleasilmäinen, kaarevanenäinen, pyöreä, keltakasvoinen, syntyisin mustalainen, riitaisa ja kostonhimoinen, ei mistään kohden huonompi miestään ja, vaikka tämä oli vähällä tappaa hänet, riitelivät he aina. Hän kuoli ennen miestään. Andrein poika Pietari, Feodorin iso-isä, ei ollut isänsä kaltainen: hän oli yksinkertainen aronherra, jokseenkin lellitelty, ärjyjä ja komentaja, äreä, mutta ei vihainen, vieraanvarainen ja koirain suosija. Hänellä oli yli kolmenkymmenen vuoden ikää, kun peri isältään kaksituhatta sielua hyvässä kunnossa, vaan häneltä ne olivat pian menneet, hän antoi liiaksi suuren vallan väelleen ja osaksi hän myös möi omaisuutensa. Niin kuin torakoita alkoi ryömiä joka haaralta tuttuja ja tuntemattomia pikku herroja hänen avaroihin, lämpöisiin ja epäsiisteihin huoneisinsa. Kaikki nämä söivät mitä saivat, mutta vatsan täydeltä, joivat itsensä päihdyksiin saakka ja korjasivat pois luunsa, suun täydeltä ylistellen ja kiittäen hyvänluontoista isäntää: eikä tämäkään, kun sattui olemaan huonolla tuulella, ollut vuorostansa ylistelemättä vieraitaan — lurjuksiksi ja vieraan tavaran ahmaajiksi; vaan heitä hän taas ikävöi. Vaimo Pietari Andreitschilla oli hyvänsävyinen; hän oli nainut tämän naapuriperheestä, isänsä tahdon mukaan, ja sen nimi oli Anna Pavlovna. Hän ei sekoittanut itseänsä minkäänlaisiin asioihin, otti sydämellisesti vastaan vieraita ja rakasti itsekin ajaa ulkona, vaikka puuteroiminen, hänen omien sanojensa mukaan, oli hänestä pahempi kuolemaa. Pannaan sinulle, kertoi hän vanhuudessaan, tappura päähän, hiukset su’itaan ylöspäin, talilla voidellaan, jauhoilla tahrataan, rautaisia neuloja pistetään, — niin että sittemmin ei tahdo pestenkään puhtaaksi tulla; mutta ilman niitä älä menekään vieraisiin — loukkautuvat, — mokoma vaiva! Hän rakasti ratsastamista, oli valmis korttia pelaamaan aamusta iltaan, ja peitteli aina käsillään, jos miehensä sattui lähestymään korttipöytää, kirjoittamansa kopekan voitot, mutta kaikki rahansa ja omaisuutensa oli hän antanut hänelle ehdottomasti käytettäväksi. Heillä oli kaksi lasta: poika Ivan, Féodorin isä, ja tytär Glafira. ivan oli kasvatettavana eräällä vanhalla, rikkaalla tätillä, ruhtinatar Kubenskilla; tämä oli määrännyt hänet perillisekseen (eipä isä muutoin olisi poikaansa hänelle antanutkaan), vaatetti hänen niin kuin nuken, piti häntä varten kaikenlaisia opettajia, valitsi hänelle hoitajaksi entisen ranskalaisen apotin, Jean-Jaeques Rousseaun oppilaan erään mr Courtin de Vaucelles’n, sukkelan ja sivistyneen onnen-etsiän, — oikein, kuten hänen itsensä oli tapana sanoa, _fine fleur_ siirtolaisen, — ja lopetti tämän kaiken sillä, että meni naimisiin tälle _fine fleurille_, vähää vailla 70:n vuotisena, siirtäen kaiken omaisuutensa hänelle ja vähän sen jälkeen posket maalattuina, aivan vajonneena à la Richelieu ambra löyhkään, neekeripalvelijain, hienojalkaisten koirien ja suurinokkaisten papukaijain ympäröimänä, kuoli Ludvig XV aikaiseen silkkisohvaan, Petito’n tekemä emaljoitu nuuskaraha kädessään; hän kuoli miehensä hylkäämänä; varova herra Kurten katsoi parhaaksi siirtyä Pariisiin ruhtinattaren rahojen kanssa. Ivanilla oli vasta kahdeskymmenes vuosi kun tämä odottamaton isku — (me emme tällä tarkoita ruhtinattaren kuolemaa, vaan hänen avioliittoaan) — kohtasi häntä; hän ei tahtonut enään jäädä tätinsä taloon, jossa, hän rikkaasta perillisestä oli äkkiä muuttunut elätiksi; Pietarin seurapiiri, jossa hän oli kasvanut, sulkeutui hänen edessään; ruveta palvelemaan vaikeissa ja epätietoisissa, alhaisissa viroissa, oli hänestä vastenmielistä (kaikki tämä tapahtui Aleksanderin ensimäisinä hallitusvuosina); hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin siirtyä maalle isänsä luo. Likaiselta, köyhältä, kehnolta näytti hänestä syntymäkotinsa; maaelämän hiljaisuus ja synkkyys loukkasi häntä joka askeleella; kaiho kalvoi häntä; senpätähden talossa kaikki, paitse äitiä, katsoivat karsaasti häneen. Isästä ei ollut mieleen hänen pääkaupungin käytöksensä, vaatetuksensa, hännystakkinsa, kirjansa, flöitinsä, hänen puhtautensa, ne inhoittivat häntä, jonka tähden hän aina torui ja moitti poikaansa. — "Täällä ei mikään ole hänen mielensä mukaan", oli hänen tapana sanoa, "syödessä koneilee, ei ruoka maita, palvelusväen löyhkää, ahdasta, ilmaa ei voi kärsiä, humalikasta ei siedä nähdä, et saa tapella hänen läsnä ollessaan, ei tahdo palvella: heikko näet on terveydeltään; äh, millainen mamselli! Kaikki vaan on siitä, kun Voltteri istuu päässä." Ukko ei kärsiä voinut Voltairea ja vielä vähemmin .. jumalankieltäjätä Diderotia, vaikka ei itse ollut riviäkään lukenut heidän kirjoituksistaan. Eikä Pietari Andreitsch hairahtunutkaan: sillä. Diderot ja Voltaire istuivat hänen poikansa päässä, eikä ainoastaan he yksin, vaan Rousseau, Reguar, Helvetius sekä paljon muitakin heidän kaltaisiansa kirjailijoita — mutta ainoastaan vaan päässä. Entinen Ivan Petrovitschin opettaja, virasta eronnut apotti ja ensyklopedisti, tyytyi siihen, että istutti oppilaaseensa kaiken 18:nen vuosisadan hengen, jota tämä, ei suinkaan ollut vastaanottamatta; se kiihtyi hänessä yhä, kuitenkin menemättä hänen sieluunsa, sekoittumatta vereensä ja kypsymättä varmaksi vakuutukseksi... Ja voiko vaatia vakuutusta nuorukaiselta 50:tä vuotta takaperin, kun me emme vielä nytkään ole sitä saavuttaneet? Vieraat, jotka kävivät Petrovitschin isällä, vieroivat myös häntä; hän puolestaan ylenkatsoi heitä, he taas pelkäsivät häntä; ja sisarensa Glafiran kanssa, joka oli kahtatoista vuotta vanhempi häntä, ei hän sopinut ensinkään. Tämä Glafira oli kummallinen olento: ruma, köyryselkäinen, laiha, sitä paitse oli hänellä suuret avonaiset silmät tiiviinä itsekieltäymystä, hieno, yhteen puristunut suu, sanalla sanoen, kasvoiltaan, ääneltään, kulmikkailta liikunnoiltaan muistutti hän isoäitiänsä, mustalaista, Andrein vaimoa. Ollen itsepäinen, vallanhimoinen, ei hän tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Ivan Petrovitschin takaisin tulo oli hänestä vastoinmielinen; niinkauan kun hän oli ruhtinatar Kubenskin luona, toivoi hän saavansa vähintäinkin puolet isänsä omaisuudesta: itaruudeltaankin oli hän aivan isoäitinsä kaltainen. Sitä paitse kadehti hän veljeänsä; tämä oli niin sivistynyt, puhui niin hyvin ranskaa, oikein Pariisin murteella, silloin kun hän itse osasi tuskin sanoa: "_bonjour_" ja "_koman vu porte vu_?" Tosin, vanhempansa eivät tainneet sitäkään, mutta ei se hänen sydäntänsä helpoittanut, Ivan Petrovitsch ei tietänyt mihin lähteä surusta ja kaihosta; vuoden oli hän jotakuinkin viettänyt maalla, mutta sekin tuntui hänestä kymmeneltä. Ainoastaan äitilleen purki hän sydämensä, istuen useat tunnit tämän luona ja kuunnellen hänen lohduttavia puheitaan ja syöden marjahilloa. Olipa muun ohella Anna Pavlovnan palvelustyttöjen joukossa eräs kaunis, kaino, ymmärtäväinen tyttö, jolla oli hienot kasvonpiirteet ja suuret kirkkaat silmät, nimeltään Malanja. Tämä tyttö se ensi hetkestä miellytti Ivan Petrovitschia; hän rakastui siihen, hän mielistyi sen keveään käyntiin, kainoihin vastauksiin, hiljaiseen ääneen ja sydämelliseen hymyyn, päivä päivältä näytti Malanja hänestä h erilaisemmalta. Tämä kiintyi Ivan Petrovitschiin koko sydämellään, niin kuin ainoastaan venäläiset tytöt osaavat kiintyä, ja antautui hänen valtaansa. Herraskartanossa maalla ei mikään asia voi kauan kestää salassa: niinpä kohta tiedettiin jo talossa nuoren herran ja Malanjan suhteista; tieto tästä levisi piakkoin itse Pietari Andreitschinkin korviin. Johonkin muuhun aikaan ei hän luultavasti olisi välittänyt näin vähäpätöisestä seikasta; mutta nyt oli hän jo kauan äkäillyt pojallensa, jonka tähden oli iloinen tälle sattumalle, kun saisi häväistä tätä eriskummallista pietarilaista keikaria. Nousi jyry, huuto ja parku: Malanja lukittiin kellariin; Ivan Petrovitsch kutsuttiin isänsä eteen. Anna Pavlovnakin saapui tähän rymäkkään. Hän koetti lepytellä miestään, mutta tämä ei enään kuullut mitään. Haukkana lensi hän poikansa kimppuun, nuhdellen häntä siveettömyydestä, jumalattomuudesta, teeskentelemisestä; sekä samassa antaen vallan kaikelle harmilleen, joka oli raivonnut ruhtinatar Kubenskia vastaan, haukkui poikaansa loukkaavilla sanoilla. Alussa koki Ivan Petrovitsch olla vakavana ja ääneti, vaan kun isä uhkasi häpeällisellä rangaistuksella, ei hän enää kestänyt. "Jumalankieltäjä Diderot on näyttämöllä, ajatteli hän, vaan annas kun minä lasken sen käytäntöön, niin panen teidät kaikki ihmettelemään." Rauhallisella, tasaisella äänellä, vaikka sisällisesti ravistukseen saakka, joka jäsenessä liikutettuna, ilmoitti Ivan Petrovitsch isälleen, että hän turhaan nuhteleé häntä siveettömyydestä; ja vaikka hän ei aiokaan puhdistautua syyllisyydestä, on hän valmis korjaamaan vikansa, ja vielä sitä mieluisammin, kun tuntee järkensä vaativan rehellisyyttä. nimittäin: hän aikoo naida Malanjan. Sanottuaan nämä sanat, oli Ivan Petrovitsch vastustamatta saavuttanut tarkoituksessa: hän kummastutti Pietari Andreitschin niin, että tämä jäi hetkeksi seisomaan ja vaikeni; mutta hän tointui siitä pian, ja niin kuin olikin oravannahkaisessa lyhyessä turkissaan ja paljaisin jalkoihin vedetyissä töppösissään, syöksyi hän nyrkkineen Ivan Petrovitschin päälle, joka sinä päivänä oli ihan kuin suotta sukinut hiuksensa à la Titus ja vaatettanut itsensä siniseen hännystakkiin, tupsukkaisiin saappaihin ja keikarimaisiin pinteihin hirvennahkahousuihin. Anna Pavlovna huudahti vienolla äänellä ja peitti kasvonsa käsillään, mutta poikansa läksi juoksemaan huoneitten läpi, hyppäsi pihalle ja juoksi jälkeensä katsomatta, kunnes hiljeni isän raskasten askelten töminä ja katkonaiset huudahtukset... Seisahdu, lurjus! huusi hän — odota, kirottu! Ivan Petrovitsch piiloutui naapuritaloon, vaan Pietari Andreitsch kääntyi takaisin hiestä aivan pakahtumaisillaan ja ilmoitti, töintuskin henkeänsä vetäen, kieltävänsä pojaltaan siunauksensa ja perintöoikeuden, käskien polttamaan kaikki hänen löyhät kirjansa ja viemään viivyttelemättä Malanja etäiseen kylään. Löytyi hyviä ihmisiä, jotka ilmoittivat Ivan Petrovitschille tämän kaiken. Häväistynä, suuttuneena vannoi hän kostavansa isälleen, ja samana yönä vartioittuansa talonpoikaisrattaita, joilla kuletettiin Malanjaa, kaappasi hän pois tytön väkivallalla, matkusti likimmäiseen kaupunkiin, jossa heidät vihittiin yhteen. Rahan hän oli saanut naapurilta, humalaiselta merimieheltä, joka, rakasti kaikenlaisia, kuten hän itse sanoi, siveellisiä historioita. Toisena päivänä Ivan Petrovitsch kirjoitti huomattavasti kylmän ja kohteliaan kirjeen isälleen, lähtien itse maataloon, jossa oli eräs hänen orpanansa Dmitri Pestov sisarensa, lukijalle jo tutun, Marfa Timofejevnan kanssa. Hän kertoi heille kaikki, ilmoittaen että hän aikoo matkustaa Pietariin paikkaa etsimään ja pyysi, että he olisivat niin hyvät ja ottaisivat, vaikka vähäksi aikaa, luokseen hänen vaimonsa. Sanoessaan: vaimo, rupesi hän katkerasti itkemään, ja pääkaupunkilaisesta kasvatuksestaan ja filosofiastaan huolimatta nöyrtyi hän alentuvaisesti sukulaistensa edessä ja kumarsi niin että pää tapasi lattiaan. Pestovat olivat sääliväisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä, he suostuivat mielihyvällä hänen pyyntöönsä; hän eli heidän luonaan kolme viikkoa, salaa odotellen vastausta isältä; mutta vastausta ei tullut, eikä voinut tullakaan. Pietari Andreitsch saatuaan tietää poikansa avioliitosta, tuli vuoteen omaksi ja kielsi kaikkien hänen läsnäollessaan mainitsemasta Ivan Petrovitschin nimeä; ainoastaan äiti salaa, miehensä tietämättä, lainasi papilta 500 ruplaa arvopapereissa ja lähetti ne pojalleen, vieläpä hänen vaimolleen lähetti jumalankuvan; kirjoittaa hän ei tohtinut, mutta käski talonpojan, joka jaksoi käydä kuusi penikulmaa päivässä ja nyt oli sanaa viemässä, sanomaan, ettei hän pahoittelisi kovin, sillä ehkä Jumala sallii, niin kaikki kääntyy parhainpäin ja isän viha, leppyy; ja että hänellekin olisi toisenlaisempi miniä ollut paremmin mieleen, mutta kuten näkyy, on se Jumalalta niin sallittu, jonka tähden hän lähettää Malanja Sergejevnalle äidillisen siunauksensa. Väsymätön talonpoika saatuaan ruplan palkinnoksi, pyysi saadakseen nähdä uutta rouvaa, jonka kummi hän oikeastaan oli; suudeltuaan sen kättä, läksi hän kotia päin juoksemaan.

Ivan Petrovitsch matkusti Pietariin keveällä sydämellä. Tietämätön tulevaisuus odotti häntä; kenties uhkasi häntä köyhyys, mutta olihan hän nyt pääsnyt vapaaksi siitä ylönkatsotusta maaelämästä ja mikä tärkein, hän ei ollut ilmaisnut opettajiansa, "laskiessaan käytäntöön" ja toteuttaen todellisuudessa Rousseaun ja Diderotin — _La déclaration des droits de l’homme_. Täyttämänsä velvollisuuden, voiton ja ylpeyden tunne valtasi hänen sielunsa; eikä ero vaimostansakaan häntä suuresti surettanut; välttämätön eläminen hänen kanssansa olisi ennemmin ehkä hämmästyttänyt häntä. Se teko oli tehty, täytyi ryhtyä toisiin. Pietarissa, vastoin luuloansa, rupesi häntä hyvin vetelemään: ruhtinatar Kubenski, — jonka mr Kurten jo oli hyljännyt, mutta joka ei vielä ollut kuollut — tahtoi jollakin tavalla korvata vikansa nuorelle sukulaiselleen, jonka tähden esitteli hänet kaikille ystävilleen ja lahjoitti hänelle 5,000 ruplaa — melkein viimeiset rahansa, mitä hänellä oli — ja kellon hänen nimipiirroksineen, sievästi sommitellun kehyksen sisällä. Ei kulunut kolmea kuukauttakaan kun hän sai paikan Venäjän lähetystössä Londonissa ja ensimäisellä lähtevällä laivalla (silloin ei vielä ollut aavistustakaan höyrylaivoista) purjehti hän meren taa. Muutamia kuukausia sen jälkeen sai hän kirjeen Pestovilta. Hyvä tilanomista ilmoitti hänelle syntyneen pojan Pokrovskissa 20 päivänä Elokuuta, vuonna 1807, joka ristittiin Feodoriksi, pyhän martyrin Feodor Stratilatin kunniaksi. Suuren heikkoutensa tähden ei Malanja Sergejevna jaksanut kirjoittaa muuta kun jonkun rivin; mutta nämäkin rivit kummastuttivat Ivan Petrovitschin: hän ei tietänyt että Marfa Timofejevna oli opettanut hänen vaimoansa kirjoitustaitoon. Mutta ei Ivan Petrovitsch kauaksi antautunut isällisten tunteidensa valtaan: hän seuraili yhtä senaikaista tunnettua Frinia tahi Laisia (klassilliset nimitykset kukoistivat vielä siihen aikaan), Tilsitin rauha oli juuri siiloin tehty, kaikki kiirehtivät nautintoihin, kaikki pyöri ikäänkuin raivoisassa vihurissa; kaunottaren mustan puhevat silmät panivat hänenkin päänsä pyörälle. Rahaa hänellä oli hyvin niukalta; mutta hän pelasi onnellisesti korttia, teki tuttavuuksia, oli osallisena kaikenlaisissa huvituksissa, sanalla sanoen, purjehti täysissä purjeissa.

IX.

Ukko Lavretski ei pitkään aikaan voinut anteeksi antaa pojalleen hänen naimistansa; jos Ivan Petrovitsch puolen vuoden perästä olisi tullut nöyränä ja heittäynyt hänen jalkainsa juureen, niin olisi hän ehkä antanut hänelle anteeksi, ensin nuhdeltuaan aikalailla ja pelotukseksi koputettuaan kepillä lattiaan; mutta Ivan Petrovitsch oli ulkomailla ja kuten näkyi, ei siitä välittänyt — "Ole vaiti Älä virka!" oli Pietari Andreitschin tapana sanoa vaimolleen, jos tämä yritti lepyttelemään häntä: "hänen, penikan, pitäisi ikänsä rukoileman Jumalaa minun edestäni, ett’en häntä kironnut; isä vainajani olisi omilla käsillään tappanut hänet, heittiön, ja oikein siinä olisi tehnytkin". Anna Pavlovna kuullessaan niin julmia puheita, risti salaa silmänsä. Mitä taas Ivan Petrovitschin vaimoon tulee, niin ei ukko alussa tahtonut kuullakaan hänestä, ja kun Pestov kirjeessään mainitsi hänen miniästään, niin käski hän sanoa, ett’ei tiedä itsellään senlaista olevan, vaan katsoo velvollisuudeksensa ilmoittaa hänelle, että laki kieltää luonansa pitämästä karkulaistyttöjä; mutta, saatuaan tietää, että hänelle on syntynyt pojanpoika, pehmeni ukon sydän, käski paikalla tiedustaa, sairaan terveyttä ja lähetti hänelle, vieraassa nimessä, pienen summan rahaa. Fedja ei vielä ollut täyttänyt vuottakaan, kun Anna Pavlovna sairastui kuolettavaan tautiin. Joku aika ennen kuolemaansa, jaksamatta enää nousta ylös vuoteeltaan, kyyneleet sammuvissa silmissään, ilmoitti hän papin läsnäollessa miehelleen, että haluaa nähdä ja hyvästijättää miniänsä ja siunata poikansapoikaa. Loukkaantunut ukko rauhoitti häntä ja lähetti paikalla omat vaununsa miniää hakemaan, ensi kerran nimittäen häntä Malanja Sergejevnaksi. Tämä saapui poikansa ja Marfa Timofejevnan kanssa, joka ei millään muotoa tahtonut häntä päästää yksin ja oli päättänyt puolustaa häntä kaikilta loukkauksilta. Puolitainnoksissa pelosta astui Malanja Sergejevna Pietari Andreitschin työhuoneesen. Lapsenhoitaja toi hänen jälessään Fedjaa. Pietari Andreitsch katsoi ääneti häneen: Malanja Sergejevna astui hänen luokseen; hänen vapisevat huulensa suutelivat tuskin tuntuvasti hänen kättään.

— No, vastaleivottu aatelitar, sai hän viimein sanoneeksi, hyvää päivää; mennään rouvan luo. Hän nousi ja kumartui Fedjan puoleen; lapsi hymyili ja ojensi hänelle valkoisia kätösiään. Ukko heltyi.

— Oh, äännähti hän, sinä orpo! Olet rukoillut isäsikin edestä; en minä hylkää sinua, linnunpoikaista.

Malanja Sergejevna, tultuaan Anna Pavlovnan makuuhuoneesen, asettui polvilleen oven suuhun. Anna Pavlovna kutsui hänet vuoteensa ääreen, syleili häntä ja siunasi hänen poikansa; sitten käänsi hän sairaudesta kuihtuneet kasvonsa miehensä puoleen, yrittäen puhumaan.

— Tiedän, tiedän, mitä tahdot pyytää, sanoi Pietari Andreitsch, älä huolehdi: Malanja Sergejevna jääpi meille elämään ja Wanjkallekin annan anteeksi hänen tähtensä. Anna Pavlovna sai vaivalla miestään kädestä kiini ja suuteli sitä. Hän kuoli samana iltana.

Pietari Andreitsch piti sanansa. Hän ilmoitti pojalleen, että äitinsä kuolemisen ja Fedja pienokaisen tähden antaa hänelle takaisin siunauksensa, ja jättää Malanja Sergejevnan luoksensa asumaan. Hänelle annettiin kaksi huonetta, ja Pietari Andreitsch esitti hänet parhaimmille vieraillensa väärävartaloiselle brigaderi Skurehinalle ja tämän vaimolle; lahjoitti hänelle kaksi palvelustyttöä ja juoksu-pojan. Marfa Timofejevna jätti hyvästit hänelle: tämä ei kärsiä voinut Glafiraa, ja yhdessä päivässä ehtivät he riidellä jo kokonaista kolme kertaa.

Vaikea ja raskas oli vaimoraukan ensi aikoina; mutta hän rauhoittui ja tottui asemaansa. Ukko tottui myös häneen, vieläpä rupesi häntä suosimaankin, vaikka ei paljon milloinkaan puhellut hänen kanssaan, sillä hellimmilläkin tunteilla ollessaan oli hänellä ikäänkuin vasten tahtoinen ylönkatse häntä kohtaan. Kaikkein enimmin sai Malanja Sergejevna kärsiä Glafiralta. Hän oli jo äitinsä eläessä koettanut saada hiukan kerrassaan talonhoitoa käsiinsä: kaikki, isästä alkaen, tottelivat häntä; hänen tietämättänsä ei sokeripalaakaan saanut koskea; hän olisi ennen ollut valmis kuolemaan, kuin jakanut emännyyttään tämän toisen emännän kanssa, — ja vieläpä minkälaisen emännän kanssa! Veljen naiminen suututti häntä vielä enemmän kuin Pietari Andreitschia: hän oli päättänyt opettaa tätä ilmiötä, joten Malanja Sergejevna jo ensi hetkestä saakka oli hänen orjanansa. Ja kuinka hän olisi voinut vastustaa itsepäistä, kuuluisaa Glafiraa, hän, jolla ei ollut sanan vuoroa, joka oli arka, aina hämmästyvä ja vielä heikko terveydeltäänkin? Ei kulunut ainoatakaan päivää ettei Glafira olisi muistuttanut Malanjaile hänen entisyyttään ja kiitellyt häntä siitä, että sen niin hyvin muistaa. Malanja Sergejevna olisi mielellään sopinut näiden muistutusten ja kiitosten kanssa... mutta Fedja erotettiin hänestä: se hänen mieltään kaikkein enimmin rasitti. Sen syyn nojalla, että hän ei kykene häntä opettamaan, ei häntä laskettu lastansa likikään; Glafira otti sen tehtäväkseen; lapsi oli hänen täydessä vallassansa. Surusta rupesi Malanja Sergejevna kirjeissään rukoilemaan Ivan Petrovitschia saapumaan kotiin mitä pikemmin; itse Ivan Petrovitsch halusi nähdä poikaistaan; mutta kirjoitti aina esteitä olevan, kiitti isäänsä hänen hyvyydestään, lupasi saapua piakkoin — eikä kuitenkaan saapunut. 1812:nes vuosi sai hänen vihdoin palajanaan ulkomailta. Yhtyessään, kuusi vuotisen eron jälkeen, syleilivät isä ja poika toisiansa, sanallakaan muistuttamatta entisistä riidoistaan; vaan silloin olikin muuta ajateltavana; koko Venäjä nousi vihollistansa vastaan, ja he molemmat tunsivat suonissaan juoksevan venäläistä verta. Pietari Andreitsch vaatetti omalla kustannuksellaan koko rykmentin nostoväkeä. Sota loppui, ja vaara oli ohitse; Ivan Petrovitsch ikävystyi taas, halunsa veti häntä ulkomaille, siihen piiriin, jossa hän oli kasvanut ja jossa hän tunsi olevansa kotonaan. Malanja Sergejevna ei voinut häntä pidättää; hänellä oli liian vähän merkitystä Ivan Petrovitschin silmissä. Ei edes hänen hartain toivonsakaan toteutunut: miehensä katsoi soveliaammaksi uskoa Fedjan kasvatuksen Glafiralle. Vaimo raukka ei kestänyt tätä iskua, ei kestänyt eroa toistamiseen: valittamatta kuihtui hän muutamassa päivässä. Koko elinaikanansa ei hän osannut mitään vastustaa, hän ei potkinut tutkaintansa vastaan. Hän ei enää voinut haastaa, haudan varjo peitti jo hänen kasvonsa, mutta niiden juonteet osoittivat, niinkuin ennenkin, kärsivällistä epätietoisuutta, ainaista lempeää vaiteliaisuutta; hän katsoi Glafiraan samanlaisella äänettömällä nöyryydellä kuin Anna Pavlovna kuolinvuoteellaan suudellessaan Pietari Andreitschin kättä, samaten veti hänkin luokseen Glafiran käden suudellen sitä, ja uskoen hänen, Glafiran, huostaan ainoan poikansa. Niin lopetti maallisen elämänsä tämä hiljainen,, hyvä olento, Jumala tiesi miksi pois temmattuna omasta piiristään, ja paikalla hyljättynä, niinkuin irti temmaistu puu heitettynä juuret aurinkoa kohden; samoin kuihtui tämäkin olento jälkeäkään jättämättä, eikä kukaan edes surrutkaan häntä. Tosin surivat häntä hänen piikansa ja vielä Pietari Andreitsch. Ukolta puuttui hänen äänetöntä läsnäoloansa, "Anna anteeksi — hyvästi sydänkäpyseni!" kuiskasi hän, kumartuessaan viimeisen kerran hänen ylitsensä kirkossa. Ukko itki heittäessään kourallisen multaa hänen hautaansa.

Eikä hän itsekään elänyt Malanja Sergejevnan jälkeen muuta kuin vähän yli viiden vuoden. Talvella, vuonna 1819 nukkui hän rauhallisesti kuoleman uneen Moskovassa, johon hän oli muuttanut Glafiran ja poikansapojan kanssa, käskettyään hautaamaan itsensä Anna Pavlovnan ja "Mataschan" viereen. Mukavuudeksensa eleli Ivan Petrovitsch silloin Pariisissa; hän oli saanut eron virastaan jälkeen 1815 vuoden. Saatuaan tietää isänsä kuoleman, päätti hän saapua takaisin Venäjälle. Täytyi ajatella omaisuuden järjestämistä ja Fedjan kasvatusta, kuten Glafira kirjoitti, hän 011 jo täyttänyt kaksitoista vuotta ja on nyt aika todellisesti ryhtyä siihen.

X.