Part 1

AATELISPESÄ

Kirj.

I. Turgenjeff

Venäjän kielestä suomentaneet

Ä. Grg ja O. Wuorinen

Porissa, Adolf Allardt, 1888.

I.

Kirkas kevätpäivä läheni jo iltaansa, pienet sinertävät pilven hattarat olivat korkealla, selkeän taivaan ladella ja näytti juuri kuin ne olisivat liikahtamatta siirtyneet sen sisimpään sinervään.

Läänin kaupunki O——n syrjäkadun varrella sijaitsevassa, hyvästi raketun kartanon avatun ikkunan ääressä (se oli v. 1842), istui kaksi naista: toinen viidenkymmenen, toinen jo vanha ämmä, lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen.

Ensimainitun nimi oli Maria Dmitrijevna Kalifin, Hänen miehensä, virasta eronnut läänin prokurori, aikoinansa tunnettu asioitsija — mies hyvin rivakka, sanansa pitävä, kiukkuinen ja itsepäinen — oli kuollut noin kymmenen vuotta takaperin, Hän oli saanut kohtuullisen kasvatuksen, kävi yliopistoa, vaan kun oli syntynyt köyhistä vanhemmista, niin ymmärsi hän jo nuorena täytyvänsä itse itselleen raivata tien tulevaisuutensa perustukseen. Hän ei näöltänsä ollut ruma, oli viisas ja jos milloin halusi, kohteliaskin: Maria Dmitrijevna (syntyisin Pestov) tuli hänelle naimisiin rakkaudesta; hän kadotti vanhempansa lapsuudessaan, sitten hän eleli useampia vuosia Moskovassa, kasvatusopistossa, sieltä palattuaan eli hän viidenkymmenen virstan päässä O——sta syntymäkylässään Pokrovskissa, tätin, ja vanhemman veljensä kanssa. Tämä veli kohteli pahoin tätiä sekä sisartaan, vaan muutettuaan Pietariin, virkatoimeen, teki äkillinen kuolema lopun hänen elämästään. Maria Dmitrijevna peri Pokrovskin kylän, vaan ei hän siinä kauan saanut elää: toisena vuonna, naimiseen tultuansa Kalitinin kanssa, joka muutamassa päivässä oli masentanut hänen sydämensä, oli Pokrovski vaihdettu toiseen hyödyllisempään, mutta puistottomaan ja rumempaan maatilaan; samaan aikaan osti Kalitin kartanon O——n kaupungissa, johon asettui vaimoinensa asumaan ainaiseksi. Kartanoon kuului suuri puisto, joka ulottui kaupungin ulkopuolelle aina niittyihin saakka. Kalitin, joka ei suvainnut maalaiselämän hiljaisuutta, osti tämän kartanon tarkoituksella, joka on yhtä pitävä kuin sanat: "nyt pysytään täällä". Mielessään muisteli Dmitrijevna monta kertaa kaunista Pokrovskiansa iloisine seuroineen, leveine niittyineen, viheriöine peltoineen; mutta hän ei millään tavalla vastustanut miestään, vaan hyväksyi ehdottomasti hänen viisautensa ja kokemuksensa. Mutta kun Kalitin kuoli, viisitoista vuotta oltuansa naimisissa, jättäen jälkeensä pojan ja kaksi tytärtä, niin oli Maria Dmitrijevna jo niin tottunut kaupungin elämään, että ei enää halunnut muuttaa.

Nuoruudessaan Maria Dmitrijevnaa, vaalean verevä kun oli, pidettiin kauniina; eikä hän nytkään, viidenkymmenen ikäisenä, ollut kauneutta vailla, vaikka kasvonsa olivat hieman liiaksi pullistuneet. Hän oli enemmän tunteellinen kuin hyvä, sekä oli säilyttänyt vanhoihin päiviinsä saakka kasvatuslaitoksessa saamansa tavat; hän hemmoitteli itseään, närkästyi pikaan ja vieläpä toisinaan itki kun ei kaikki mennyt hänen mielensä mukaan: vaan oli erittäinkin hellä ja hyvä jos kaikki kävi hänen tahtoansa myöten eikä kukaan häntä vastustanut. Hänen kartanonsa oli komeimpia kaupungissa; omaisuutensa suuri, enimmäkseen enempi miehensä hankkimaa, kuin perintöomaisuutta. Molemmat tyttäret elivät hänen luonaan; poikansa oli kasvatettavana eräässä laitoksessa, mikä oli parhaimpia Pietarissa.

Vanhus, joka istui Maria Dmitrijevnan kanssa ikkunan luona, oli sama täti, hänen isänsä sisar, jonka kanssa oli viettänyt useampia yksinäisiä vuosia Pokrovskissa. Hänen nimensä oli Marfa Timofejevna Pestov. Hän oli tunnettu ivallisuudestaan ja luonteensa omituisuudesta, hän sanoi totuuden aina vasten silmiä kaikille sekä käytti itseään niukemmissakin rahavaroissa ollen niinkuin olisi omannut tuhansia. Hän ei kärsiä voinut Kalitin vainajaa, ja niin kohta kun Maria Dmitrijevna meni tälle naimisiin, muutti hän omaan kyläänsä, jossa vietti kymmenen vuotta erään talonpojan savu-tuvassa. Maria Dmitrijevna pelkäsi häntä. Musta-hiuksinen, terävä-katseinen vielä vanhuudessaankin, suipponenäinen, astui joutuisasti pitäen vartalonsa suorana, puhui sukkelaan sekä selvästi hienolla ja sointuvalla äänellä; Maria Timofejevna vaatetti itsensä valkoiseen tanukkaan ja saman väriseen kohtuun.

— Mitä se? kysyi hän äkkiä Maria Dmitrijevnalta. Mitä huokaat muoriseni?

— Niin vaan, äänsi tämä. Kuinka ihmeelliset pilvet!

— Onko sinun sääli niitä, vai mitä?

Maria Dmitrijevna ei vastannut.

— Missähän Gedeonovski on, kun ei sitä kuulu? sanoi Marfa Timofejevna sukkelasti liikutellen neulomapuikkojaan (hän kutoi suurta villaista huivia), huokailishan kanssasi, — tahi sitten valehtelisi jotain.

— Kuinka te aina ankarasti tuomitsette häntä! Sergei Petrovitsch on kunnioitettava mies.

— Kunnioitettava! sanoi ämmä nuhtelevaisesti.

— Ja kuinka hän oli miesvainajalleni nöyrä! sanoi Maria Dmitrijevna; muistellessaan häntä tulee hän aina rauhattomaksi.

— Tietysti! kun hän korvistaan tuli liasta ylös vedetyksi Kalitinin avulla, mutisi Marfa Timofejevna liikutellen vielä kiivaammin neulomapuikkojaan.

— Katsoo niin sievänä miehenä, alkoi hän uudestaan, koko pää on harmaassa, mutta minkä suustaan laskee, on se joko valhetta tahi panettelua. Vielä on valtioneuvos! Ja päälliseksi papin poika!

— Ken synnittä on, tätiseni? Kyllähän hänessä se heikkous on. Sergei Petrovitsch ei mitään kasvatusta ole saanut, eikä osaa ranskaa; vaan sanokaa mitä tahdotte, hän on miellyttävä mies.

— Tietysti, kun hän aina nuolee sinun käsiäsi. Ranskaa ei haasta, — onpa asia! En minä itsekään mikään kiitettävä ole ranskan kielitaidossa. Parasta olisi jos ei hän puhuisi mitään kieltä: eihän toki valehteleisi. Siinähän susi missä mainitaan, sanoi Marfa Timofejevna, katsahdettuaan ulos ikkunasta. Tuolla hän tulee, sinun miellyttävä miehesi. On pitkä kuin nälkäkurki!

Maria Dmitrijevna korjasi hiuskiharoitaan. Marfa Timofejevna katsahti häneen ivallisesti.

— Mitä, oliko siellä harmaa hiuskarva, muoriseni? Toru Palaschaa. Missä hänen silmänsä ovat?

— Te täti olette aina... äännähti Maria Dmitrijevna harmistuneena, ja alkoi rummuttaa tuolin selkäintä sormillaan.

— Sergei Petrovitsch Gedeonovski! vingahti punaposkinen palveluspoika, astuen ovesta sisään.

II.

Sisään astui mies, suurta kasvua, yllä puhdas nuttu, lyhykäiset housut, harmaat säämiskähansikkaat kädessä sekä kaksi liinaa kaulassa — musta päällä, valkoinen alla. Hän oli hyvin siistin näköinen, aina kauneista kasvoistaan sekä sileäksi suituista aivenistaan kaunattomiin, narisemattomiin saappaihin saakka. Hän kumarsi ensin talonemännälle, sitte Marfa Timofejevnalle ja, vedettyään huolellisesti hansikkaat käsistään, astui Maria Dmitrijevnan luo. Suudeltuaann sen kättä kunnioittavasti kaksi kertaa peräkkäin, istui hän levollisesti nojatuoliin ja hieroi hymyillen sormiensa päitä.

— Onko Elisabet Mihailovna terve? kysyi hän.

— On, vastasi Maria Dmitrijevna; hän on puistossa.

— Entä Helena Mihailovna?

— Leena on myös puistossa. Eikö kuulu mitään uutisia?

— Miks’ei kuulu, miks’ei kuulu, sanoi vieras, silmiään räpyttäen ja vetäen huulensa yhteen. Hm...! uutinen on, ja vieläpä ihmeellinen: Feodor Ivanitsch Lavretski on tullut.

— Fedja! huudahti Marfa Timofejevna. Kunhan sinä et taas valehtelisi, vaariseni!

— Enpä niinkään, minä näin hänet omilla silmilläni.

— No, sehän ei vielä mikään todistus ole.

— Hyvin on lihonut, pitkitti Gedeonovski, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan Marfa Timofejevnan huomautusta, hartioista on tullut paljoa leveämmäksi ja posket hehkuu punaisina.

— Lihonut, äännähti Maria Dmitrijevna, kummastellen, mikä häntä voisi lihottaa?

— Sepä se, sanoi Gedeonovski, toinen hänen sijassaan häpeäisi silmiänsä näyttää ihmisille.

— Kuinka niin? keskeytti Marfa Timofejevna; mitä juorua se on? Ihminen on saapunut syntymäseuduilleen; — mihinkä hänen olisi pitänyt mennä teidän mielestänne? Aivan kuin hän olisi syypää johonkin!

— Uskallan sanoa teille, rouvaseni, että mies on aina syypää kun vaimo itsensä pahoin käyttää.

— Sinä, vaariseni, haastat niin sentähden, kun et itse ole nainut mies. — Gedeonovski naurahti väkinäisesti.

— Tohdinko olla utelias, kysyi hän hetkisen vaiti oltua, kenelle tuota sievää kaulahuivia kudotaan?

Marfa Timofejevna katsahti pikaisesti häneen.

— Se kudotaan sille, vastasi hän, joka ei milloinkaan panettele, ei viekastele, ei laittele juoruja, jos senlainen ihminen löytyy maan päällä. Fedjan minä tunnen hyvästi; hän on ainoastaan siinä syypää, että hemmoitteli liiaksi vaimoaan. Kyllä hän nai rakkaudesta, mutta niistä rakkausnaimisista ei tahdo milloinkaan mitään hyvää tulla, lisäsi ämmä katsahdettuaan kieroon Maria Dmitrijevnaan, ja nousi ylös. Ja nyt, vaariseni, hiero hampaitasi kehen tahdot, vaikka minuun; minä lähden pois, en tahdo häiritä sinua. Sen sanottuaan läksi hän pois.

— Hän on aina senlainen, sanoi Maria Dmitrijevna silmillään seuraten tätiänsä, aina!

— Hänen ikänsä... mitäs tehdä! huomautti Gedeonovski. Hän suvaitsi sanoa: joka ei viekastele. Mutta kuka nykyään ei viekastele? se on jo senlainen aikakausi. Eräs ystävistäni, hyvin kunnioitettava, ja sanonpa teille, suuriarvoinenkin mies, sanoi että: tähän aikaan, muka, kanakin viekkaasti lähestyy jyvää — aina vaan tavoittaen kuinka saisi syrjästä kiinni. Kun minä vaan katson teihin, rouvaseni, niin näen aina teidän hyvänsävyisyytenne; antakaapa teidän lumenvalkoinen kätösenne.

Maria Dmitrijevna myhähti hiukan ja tarjosi hänelle pullean kätensä. Gedeonovski kumartui ja suuteli rouvan kättä, tämä vuorostaan veti nojatuolinsa likemmä häntä, kyyristyi hiukan ja kysyi puoliääneensä:

— Te olette nähneet hänet? Todellakin — onko hau terve, iloinen?

— Kyllä hän on iloinen, kuiskasi Gedeonovski»

— Ettekö ole kuulleet missä hänen vaimonsa nyt on?

-— Viime aikoina hän oli Pariisissa; nyt hän kuuluu muuttaneen Italian valtakuntaan.

— Se on oikein kauheaa — Fedjan asema; en tiedä kuinka hän voi kestää. Tosin, tapahtuuhan onnettomuuksia muidenkin kanssa: mutta hänen, voi sanoa, on ympäri Euroopan ilmaistu.

Gedeonovski huoahti.

— Niin, niin! Sanotaan hänen sekä näyttelijöiden että taiteilijoiden, ja mitenkä niitä heidän kielellään kutsutaan? salonkileijonien ja muitten petojen kanssa seuraa pitäneen. Aivan häpynsä kadottanut...

— Hyvin, hyvin sääli, surkutteli Maria Dmitrijevna. Sukua myöten: hän on minulle, tiedättehän Sergei Petrovitsch, orpana kolmannessa polvessa.

— Kuinkas sitten! Enkö minä kaikkea tietäisi mikä teidän sukuunne koskee? Mitä te!

— Tuleeko hän meillä käymään, — mitä luulette?

— Luultavasti; mutta toisekseen, hän kuuluu kiirehtivän maatilallensa.

Maria Dmitrijevna nosti silmänsä taivasta kohti.

— Ah, Sergei Petrovitsch, Sergei Petrovitsch, kun oikein ajattelee, niin kyllä meidän naisten täytyy hyvin varovasti käyttäytyä.

— Naisissa on ero, Maria Dmitrijevna. Onnettomuudeksi on senlaisia — ajatuksiltaan häilyväisiä... ja missä i’ässä myös ovat; ei tavatkaan aina ole pienuudesta kiihotettuja (Sergei Petrovitsch otti taskustaan ruudullisen, sinisen nenäliinan ja alkoi sitä levitellä). Senlaisia naisia tosin on (Sergei Petrovitsch pyyhki vuoroon silmiänsä nenäliinan kulmalla). Mutta yleensä sanoen, jos ajattelee, niin on... Tavaton pöly kaupungissa, päätti hän.

— _Maman, maman_, huudahti, huoneesen juosten, noin yhdentoista vuotias, sorea tyttö,. Wladimir Nikolajevitsch ratsastaa meille!

Maria Dmitrijevna nousi; Sergei Petrovitsch nousi myöskin ja kumarsi. — Nöyrin tervehdykseni Helena Mihailovna, sanoi hän, kunnioituksen tunteesta käyden nurkkaan istumaan ja niistäen pitkää, säännöllistä nenäänsä.

— Kuinka hänellä on miellyttävä hevonen! pitkitti tyttö. Hän oli juuri takaportin luona, sanoi minulle ja Liisalle, että siinä paikassa ajaa portaiden eteen.

Kuului kavioiden kopsetta; sorea ratsastaja kauniin raudikon selässä, ilmestyi kadulle, hän seisahdutti hevosensa avonaisen ikkunan eteen.

III..

— Hyvää päivää, Maria Dmitrijevna! huudahti ratsastaja sointuvalla kauniilla äänellä. Miltä teistä näyttää ostokkaani?

Maria Dmitrijevna meni ikkunan luo.

— Hyvää päivää, Waldemar! Ah, kuinka kaunis hevonen! Keltä te ostitte sen?

— Rakennusmestarilta... Kalliin otti rosvo.

— Mikä sen nimi on?

— Orland... Se on niin yksinkertainen nimi; minä tahdon muuttaa sen... _Eh bien, eh bien, mon garçon_... Kuinka se on levoton!

Hevonen korskui, polki vuoroon jalkojansa ja käänteli vaahtoista turpaansa.

— Leena, silittäkää sitä, älkää pelätkö...

Tyttö ojensi kätensä ulos ikkunasta, mutta Orland nousi äkkiä kahdelle jalalle ja hyppäsi syrjään. Ratsastaja ei kadottanut tasapainoansa, vaan puristihe kovemmin satulaansa, lyöden hevosta ratsuvitsalla kaulaan ja huolimatta sen syrjäilemisistä asetti sen taas ikkunan eteen.

— _Prenes garde, prenes garde_ [Varokaa, varokaa], saneli Maria Dmitrijevna.

— Leena, hyväilkää sitä, sanoi ratsastaja; en minä anna sen vallastella.

Tyttö ojensi taas kätensä ja kosketti arasti Orlandin väriseviä sieraimia, vaikka se lakkaamatta liikahteli ja jäyteli kuolaimia.

— Bravo! huudahti Maria Dmitrijevna; nyt laskeutukaa alas ja tulkaa sisään.

Ratsastaja käänsi taitavasti hevosensa, kannusti sitä ja ajoi pihalle tasaista ravia. Hetken kuluttua juoksi hän etehisestä saliin, heilutellen ratsuvitsaa; samassa ilmaantui toisen oven kynnyksellä pitkä, solakka, mustatukkainen, yhdeksäntoista vuotias tyttö, — se oli Maria Dmitrijevnan vanhin tytär, Liisa.

IV.

Nuori mies, jonka kanssa lukija juuri tutustui, oli nimeltään Wladimir Nikolajevitsch Panschin. Hän palveli Pietarissa, erityisluottamustoimiston virkamiehenä sisäasiain ministeristössä. O—n kaupunkiin oli hän saapunut täyttämään valtion väliaikaisia asioita ja oli maaherran, kenraali Sonnenbergin määräyksen alainen, jolle hän oli hiukan sukuakin. Panschinin isä oli virasta eronnut vararytmestari ja tunnettu peluri, hänellä oli hyvin viekkaat silmät, rypistyneet kasvot ja hermo-vetoiset huulet, hän vietti koko ikänsä ylimysten parissa, kävi englantilaisklubeissa molemmissa pääkaupungeissa sekä oli tunnettu sukkelaksi, ei suuresti luotettavaksi, mutta lempeäksi ja sydämelliseksi mieheksi. Katsomatta koko hänen sukkeluuttaan, oli hän melkein aina, kerjuuden rajalla, jättäen ainoalle pojalleen pienen, epäjärjestyksessä olevan omaisuuden. Mutta sentähden hän, tavallansa, piti huolta poikainsa kasvatuksesta: Wladimir Nikolajevitsch puhui ranskaa kiitettävästi, engelskaa hyvin, saksaa huonosti. Niin se pitää ollakin: kunnollisen ihmisen on häpeä hyvin puhua saksaa; mutta pistää väliin germanialainen sana, muutamissa, etenkin hullunkurisissa, tapauksissa — on luvallista: _c’est même très chic_ [sehän on oikein somasti], kuten Pietarin pariisilaiset sanovat.

Viidentoista vuotiaana osasi Wladimir Nikolajevitsch jo häikäilemättä astua mihinkä vierashuoneesen hyvänsä, miellyttävästi siellä pyörähdellä ja myös lähteä tiehensä. Panschinin isä hankki pojalleen paljon kannatusta; sekoittaen kortteja kahden pelurin välissä tahi jonkun onnistuneen pellolle ajon jälkeen, ei hän unhoittanut mainita muutamaa sanaa "Wolotjkastaan" jollekin mahtavalle sekä samassa kauppapeliä harrastavalle henkilölle. Omasta puolestaan taas Wladimir Nikolajevitsch, yliopistossa ollessaan, jossa hän sai todellisen ylioppilaan arvon, tutustui muutamien tuttujen nuorten miesten kanssa, joten hän tuli vastaan otetuksi ylhäisimmissä piireissä. Mielellään hän tulikin suosituksi joka paikassa; hän oli näöltään sievä, hyvin vapaakäytöksinen, hauska, aina terves ja kaikkeen valmis; missä tarvittiin — kohtelias, missä voi — nenäkäs, hyvä seurakumppani, _un charmant garçon_. Omatakeinen piiri aukeni hänen edessään. Panschin ymmärsi pian ylhäisten opin salaisuudet; hän osasi tunkeutua todellisella kunnioituksella sen sääntöihin, osasi puolipilkallisella arvoisuudella juoruilla ja oli arvostelevinaan kaikkea vakavuutta turhamaisuudeksi, — tanssi oivallisesti sekä vaatetti itsensä englantilaiseen tapaan. Lyhyessä ajassa tuli hän Pietarissa tunnetuksi taitavaksi ja herttaiseksi nuoreksi mieheksi. Panschin oli todellakin taitava, ei yhtään huonompi isäänsä missään kohden; — hänellä oli myös hyvät luonnonlahjat. Hänelle onnistui kaikki: hän lauloi herttaisesti, piirusti hyvästi, kirjoitti runoja ja näytteli jokseenkin onnistuneesti. Hän oli kaikkiaan kahdeksankolmatta vuotias, vaikka oli jo kamarijunkkari ja omasi kohtalaisen viran. Panschin luotti lujasti itseensä, viisauteensa, terävään järkeensä; hän kulki eteenpäin rohkeasti ja iloisesti, täydessä riennossa, joten elämänsä oli kuin voilla voideltu. Hän oli tottunut miellyttämään kaikkia, vanhoja ja nuoria, sekä luuloitteli tuntevansa ihmisiä, etenkin naisia, joiden joka päiväiset heikkoudet hän hyvin tunsikin. Niin kuin mies, joka ei ole ihannetta vailla, tunsi hän itsessään hehkua sekä jonkunlaista viehätystä ja riemastusta, sallien itsellensä poikkeuksia säännöistä: häärien juomingeissa, tehden tuttavuuksia epätietoisten henkilöiden kanssa, sekä yleensäkin käytti hän itseänsä yksinkertaisesti ja vapaasti, tämä uskalias, reipas nuorukainen ei voinut milloinkaan unhoittaa itseänsä ja täysin antautua nautintoon. Hänen kunniakseen täytyy mainita, että hän ei milloinkaan ylvästellyt voitoistaan. Maria Dmitrijevnan perheesen tuli hän vastaan otetuksi kohta O——n saavuttuaan, johon perehtyikin pian. Maria Dmitrijevna oli aivan haltioissaan hänestä.

Panschin kumarsi herttaisesti kaikille huoneessa oleville, kätteli Maria Dmitrijevnaa ja Liisaa, ravisteli hiljakseen Gedeonovskia olkapäästä, sekä pyörähtäen kantapäillään tapasi hän Leenaa päästä ja suuteli häntä otsaan.

— Ettekö te pelkää ratsastaa noin rajun hevosen selässä? kysyi Maria Dmitrijevna häneltä.

— Lauhkea eläinhän se on; mutta minä tunnustan teille mitä pelkään: minä pelkään korttia pelata Sergei Petrovitschin kanssa; eilen Belitsinilla oli hän viedä minulta kukkaronkin.

Gedeonovski naurahti vienolla nöyrällä äänellä: hän tavoitteli tämän nuoren loistavan pietarilaisen virkamiehen ja maaherran lemmikin suosiota. Puhellessaan Maria Dmitrijevnan kanssa huomautti hän usein Panschinin erinomaista taitoa. Miksei häntä ylistäisi? sanoi hän, tavallisesti. Nuori mies, joka on elämän korkeimmalla kukkulalla, senlainen virkamies eikä vähintäkään ylpeyttä. Panschin oli tosin Pietarissakin tunnettu taitavaksi virkamieheksi: työ kiehui hänen käsissään; hän puhui siitä ainoastaan nauraen, kuten ylhäisen henkilön tuleekin, joka ei anna merkitystä vaivoilleen, vaikka on ollut "tekijänä". Päälliköt rakastavat senlaisia käskyläisiä; itse puolestaan oli hän vakuutettu, jos vaan tahtoisi, niin saavuttaisi aikaa myöten ministerin arvon.

— Te näitte hyväksenne sanoa, että minä voitin pelissä teidät, sanoi Gedeonovski, vaan kuka viime viikolla voitti kaksikymmentä ruplaa? ja vielä...

— Pahantekijä, ryöväri, keskeytti Panschin hänet lempeällä, mutta, hieman ylönkatseellisella leväperäisyydellä. Sen enempää häneen huomiotansa kiinnittämättä, astui hän Liisan luo.

— Minä en voinut löytää täältä Oberonin uvertyyria, alkoi hän. Rouva Belitsin kerskasi sanoessaan, että hänellä on koko päätaiteellinen nuottivarasto, — tosiasiallisesti ei hänellä ole muuta kuin valsseja ja polkkia; mutta minä kirjoitin jo Moskovaan, joten viikon perästä tulette saamaan sen. Sepä on soveliasta, pitkitti hau, minä kirjoitin eilen uuden romansin; sanat ovat myös omat sepittämäni. Tahdotteko niin minä laulan sen teille? En tiedä mikä siitä on tullut: rouva. Belitsin sanoi sitä erinomaisen miellyttäväksi, mutta hänen sanansa eivät merkitse mitään, — minä haluaisin kuulla teidän arvosteluanne siitä. Minä luulen, että toiste ehkä on parempi.

— Minkä tähden toiste? sekaantui Maria Dmitrijevna, miks’ ei nyt?

— Hyvä, äänsi Panschin, ihastuttavan suloinen hymy huulillaan, joka ilmausi ja katosi hänellä yhtä sukkelaan, — siirtäen tuolia jalallaan, istui hän pianon ääreen ja otettuaan muutamia yhdysääniä lauloi, selvästi eroittaen sanat, seuraavan romansin:

Etäällä päällitse taivaan pilvien Kuu liitelee; Lumoava hohde se meren aaltojen Kanss’ siintelee.

Sä meri vaan olet sydämelleni Kuin kirkas kuu, Sun tähtes mieleni riehuin riutuvi, Tai ilahtuu.

Mun murtaa lempi ja synkät aattehet, Ja ikävyys, Vaan näitä tuskia, meri, tuonut et, Ei se sun syys’.

Toisen värsyn lauloi Panschin erinomaisella tunnollisuudella ja voimalla; myötäsoitossa kuului laineiden loisketta. Jälkeen sanojen: vaan näitä tuskia, — huo’ahti hän hiukan, loi silmänsä alas ja hiljensi äänensä — morendo. Kun hän oli lopettanut, kiitti Liisa säveltä, Maria Dmitrijevna sanoi: miellyttävä, — mutta Gedeonovski melkein kiljasi: ylistettävä! sekä runo että nuotti molemmat ovat yhtä ylistettävät...! Leena katseli lapsellisella mieltymyksellä laulajaa. Sanalla sanoen kaikki läsnäolijat olivat mieltyneet nuoren runoniekan sepitykseen, mutta vierashuoneen oven takana seisoi vastatullut vanhus, jolle, päättäen hänen tylsistyneiden kasvojensa piirteistä sekä olkapäittensä liikkeistä, ei Panschinin romansi, vaikka muuten hyvin miellyttävä, saattanut sanottavaa ihastusta. Hiukan seisottuaan ja pyhittyään pölyn saappaistansa paksulla nenäliinallaan, rypisti hän silmiään, puristi vihaisena huulensa yhteen, kyyrlsti vielä enemmän muutoinkin jo käyrän selkänsä, hiljalleen astuessaan vierashuoneen ovesta sisään.

— Ah! Kristofer Feodorovitsch, hyvää päivää! huudahti Panschin ensimäiseksi, kiireesti hypähtäen ylös tuolilta. Minä en aavistanutkaan, että te olisitte täällä, — en minä teidän läsnäollessanne olisi mistään hinnasta ruvennut laulamaan romansiani. Minä tiedän, te ette rakasta keveää soittoa.

— En minä kuullut, sanoi sisään tullut, huonolla Venäjän kielellä ja, kumarrettuaan joka suunnalle, seisahtui keskelle lattiaa, hyvin kömpelöön asemaan.

— Te, mr Lemm, sanoi Maria Dmitrijevna, tulitte antamaan soitannon opetusta Liisalle?

— Ei, ei Elisabet Mihailovnalle, vaan Helena Mihailovnalle.

— Vai niin! No, — hyvä. Leena, mene ylös herra Lemmin kanssa.

Ukko: tahtoi lähteä tytön jälestä, mutta Panschin esti hänet.

— Älkää opetuksen jälkeen menkö pois, Kristofer Feodorovitsch, sanoi hän, me soitamme Elisabet Mihailovnan kanssa Beethovenin sonaatin nelikätisesti.

Ukko murahti jotakin nenänsä alta, mutta Panschin pitkitti huonolla Saksan kielellä:

— Elisabet Mihailovna näytti minulle sepittämänne hengellisen kantaatin, jonka te lahjoititte hänelle, kaunis kappale! Älkää suinkaan luulko, ett’en minä osaa arvostella hengellistä soittoa, — päinvastoin, vaikka se toisinaan onkin surullista, on se kuitenkin hyvin arvoisaa.

Ukko punastui korviansa myöten, ja heittäen Liisaan kieron katseen, kiirehti ulos huoneesta.

Maria Dmitrijevna pyysi Panschinin toistamaan romansiansa; mutta tämä ei tahtonut loukata oppineen saksalaisen korvia, jonka tähden pyysi Liisaa ryhtymään Beethovenin sonaattiin. Maria Dmitrijevna puolestaan huoahti ja pyysi Gedeonovskia puistoon kävelemään. — Minä haluan, sanoi hän, vielä keskustella teidän kanssanne Fedja raukastamme. Gedeonovski tuli hämille, kumarsi, otti kahdella sormella hattunsa ja hansikkaat nurkkapöydältä ja seurasi ulos Maria Dmitrijevnaa. Huoneesen jäivät ainoastaan Panschin ja Liisa: jälkimäinen avasi sonaatin; molemmat istuivat ääneti pianon ääreen. — Ylhäältä kuului heikkoa pianon rämpytystä, jota Leena säestéli vielä taitamattomilla sormillaan.

V.