Part 8

-- Hm, missään tapauksessa näitä luita ei ole keitetty, Vabi totesi. Niissä on vielä kiinni raakaa lihaa. Ehkäpä mies vain vähän kärvensi lihan pintaa.

Mukoki nyökkäsi hyväksyvästi Vabin olettamukselle ja ryhtyi tutkimaan tulisijaa. Hiiltyneen pölkyn päässä oli kaksi kiveä, toinen litteä, toinen pieni ja pyöreä, ja se, mitä Mukoki nyt näki, sai tuon kokeneen eränkävijänkin kiihdyksiinsä.

-- Hullu mies -- tekee luoti tässä! hän huudahti näyttäen kiviä tovereilleen. Katsoo kulta!

Pojat kiiruhtivat hänen luokseen.

-- Katsoo -- kulta! Mukoki toisteli kiihtyneenä.

Litteän kiven keskellä kimalteli keltaista jauhetta. Pyöreätä kiveä vasarana, litteätä alasimena käyttäen mielipuoli oli takonut kultanokareista itselleen luoteja!

Nyt ei ollut enää epäilyksen sijaa -- he olivat mielipuolen miehen leirissä. Saman päivän aamuna he olivat jättäneet tuon poloisen taakseen ainakin viidenkymmenen mailin päähän. Mutta miten kaukana hän nyt mahtoi olla? Tuhka- ja hiekkakerroksen alla kytevä tuli todisti hänen aikovan palata -- kenties piankin! Oliko hän sitten liikkeellä yötä päivää?

-- Hän liikkuu nopeasti kuin villieläin, sanoi Vabi Rodille. Hän saattaa palata jo yöksi!

Mukoki kuuli hänen sanansa ja ravisti päätään.

-- Rotkon läpi kulkee lumikenkämies kaksi päivä, hän sanoi muistellen omaa viimetalvista retkeään ensimmäiselle vesiputoukselle. Ei kuka ihminen kulke vuorten yli kolme päivä!

-- Jos Mukoki on rauhallinen, olen minäkin, Rod sanoi. Voimme asettua tuonne kauemmaksi ajopuuröykkiöiden taakse.

Vabilla ei ollut mitään ehdotusta vastaan, ja leiripaikka valittiin Rodin osoittamasta kohdasta. Omituista kyllä Mukoki näytti kadottaneen kaiken pelkonsa rotkon mielipuolta kohtaan sen jälkeen kun oli löytänyt tämän jalanjäljet, puhtaaksi kalutut luut ja alkeellisen luotipajan. Hän oli lopultakin vakuuttunut siitä, että he olivat tekemisissä tavallisen ihmisolennon kanssa, joka nälästä ja pelosta oli tullut "hulluksi koiraksi", ja hänen uteliaisuutensa voitti taikauskon.

Yön rauhallisesti nukuttuaan he lähtivät aamunkoitteessa jatkamaan matkaa virtaa alas. Mutta heti kun sen juoksu kääntyi pohjoiseen, muuttuivat maisematkin. Ensimmäisen tunnin aikana jylhät pystysuorat vuorenseinämät madaltuivat vihannoiviksi harjuiksi, ja toisinaan heidän matkansa kävi halki tasankojen, joita runsaan mailin laajuudelta levisi virran kummallakin puolen.

Riistaakin alkoi näkyä virran rantamilla, ja monet kerrat he näkivät hirviä ja karibuja. Aikaisemmin tällaiset mainiot riistamaat olisivat saaneet Vabin ja Rodin veren kuohumaan, mutta nyt eivät pyssyt juuri tulleet heidän ajatuksiinsa. Heillä oli tarkoituksena päästä vielä ennen illan tuloa toiselle koskelle, ja pettyneinä he näkivät vuolaan virtansa vähitellen muuttuvan verkkaiseksi kymiksi.

Tuohikartan mukaan piti koskelle olla mielipuolen leiriltä matkaa viisikuudetta mailia. Hämärän laskeutuessa he olivat kuitenkin vielä neljänkymmenen mailin päässä tavoitteestaan.

Rod oli siinä määrin jännittynyt, ettei saanut paljonkaan nukutuksi. Ajatukset pyörivät kulta-aarteen ympärillä. Seuraavana päivänä he olisivat jo matkalla kolmannelle koskelle. Ja siellä olisi kultaa -- kultaa! Hänen mieleensä ei hetkeksikään tullut epäilys, että puoli vuosisataa kenties olisi hävittänyt löytöpaikan merkit näkymättömiin.

Valvomisestaan huolimatta hän oli aamulla ensimmäisenä ylhäällä ja ensimmäisenä asettumaan kanoottiin. Joka hetki hänen korvansa kuulostelivat putoavan veden etäistä kohinaa. Mutta tunti toisensa jälkeen kului, eikä mitään kuulunut. He olivat olleet matkalla jo kuusi tuntia ja tehneet taivalta viisikolmatta mailia viidentoista sijasta. Missä ihmeessä tuo toinen koski olikaan?

Olipa Vabinkin silmissä jo hätääntynyt ilme, kun he päivällisen syötyään jälleen astuivat veneeseen.

Yhä uudelleen ja uudelleen Rod tutki karttaa ja mittaili tikulla sen välimatkoja. Ei, toinen putous ei voinut enää olla kaukana. Ja kuitenkin tunti toisensa perästä kului, maili mailin jälkeen katkesi, kunnes he totesivat kulkeneensa jo kolmekymmentä mailia sen paikan ohi, jossa kosken olisi kartan mukaan pitänyt sijaita.

Hämärän tullessa he laskivat maihin lepäämään. Viimeisen tunnin aikana Mukoki ei ollut sanonut sanaakaan. Ulkomaailman hämärä laskeutui heidän mieleensäkin; vaikka mitään ei puhuttu, jokainen kuitenkin arvasi toisten ajatukset.

Saattoiko sittenkin olla mahdollista, että he eivät olleetkaan osanneet ratkaista kartan arvoitusta?

Mitä enemmän Rod asiaa ajatteli, sitä suuremmaksi tuli hänen pelkonsa. Nuo miehet, jotka olivat otelleet vanhassa metsämökissä ja saaneet surmansa, olivat olleet matkalla sivistyneeseen maailmaan. Heillä oli ollut mukanaan kultaa, jolla he olivat aikoneet ostaa itselleen ruokavaroja. Olivatko he uskaltaneet pitää hallussaan karttaa, joka selvitti niin tarkasti heidän reittinsä ja löytöpaikkansa kuin tuo tuohikartta teki. Eikö tuon kartan ymmärtämiseen tarvittukin jotakin salaista "avainta", joka oli vain heidän itsensä tiedossa.

Mukoki oli ottanut pyssynsä ja hävinnyt leiristä. Pojat nauttivat karhunpaistinsa ja joivat kuuman kahvinsa, ja istuivat sen jälkeen nuotion ääressä aprikoiden tätä koskikysymystä.

Mukoki oli ollut poissa jo tuntikauden, kun he äkkiä kuulivat kaukaa virran alajuoksulta laukauksen, jota nopeasti seurasi kaksi peräkkäistä laukausta. Muutaman sekunnin jälkeen he kuulivat vielä kaksi laukausta.

-- Se on merkki! Rod huusi. Mukoki haluaa meidät luokseen.

Vabi hypähti pystyyn ja ampui makasiininsa kaikki viisi panosta.

-- Kuuntele!

Tuskin Vabin laukausten kaiku oli häipynyt, kun Mukoki jälleen ampui.

Pojat juoksivat kanootille, jonka lastia ei vielä ollut purettu.

-- Hän on parin mailin päässä alavirralla, sanoi Vabi, kun kanootti oli saatu vesille. Mitä ihmeen asiaa hänellä mahtaa olla?

-- Minä taidan arvata, Rod vastasi ja hänen äänensä värisi kiihtymyksestä. Hän on löytänyt toisen kosken!

Tuo ajatus antoi uutta voimaa heidän kivistäviin käsivarsiinsa, ja nuolena kevyt kanootti lensi virtaa alas.

Viidentoista minuutin kuluttua heidän korvansa tavoittivat uuden merkkilaukauksen. Tällä kertaa se tuli vain neljännesmailin päästä, ja Vabi vastasi siihen kovalla huudolla. Mukokin ääni kuului vastaavan, mutta ennen kuin pojat saivat hänet näkyviinsä, heidän korviinsa kantautui aivan uusi ääni -- vesiputouksen kumea jyminä! Yhä uudelleen ja uudelleen kajahtelivat poikien riemuhuudot, ja kosken kohinan halki he kuulivat Mukokin huutavan heitä laskemaan nopeasti rantaan.

-- Tämä ole iso koski! Mukoki tervehti heitä tyytyväisesti hymyillen. Pitää kova meteli -- julmasti; paljon vesi!

-- Hyvä! huudahti Rod varmasti kymmenennen kerran.

-- Hei vain! huusi Vabi.

Ja Mukoki hihitti ja virnisteli ja hieroskeli käsiään ilmaisten siten oman tyynen ilonsa.

Kun ensimmäinen innostuksen puuska oli asettunut, Vabi virkkoi vahingoniloisena:

-- Oli tuo John Ball melko kehno kartantekijä! Vai mitä arvelet, Rod?

-- Tai pikemminkin hän oli liian viisas, Rod vastasi. Minua kiinnostaisi tietää, oliko hänellä jokin erityinen syy väärentää mittakaavaansa viidelläkymmenellä maililla!

Vabi katsahti häneen ihmetellen.

-- Mitä tarkoitat?

-- Sitä, että kolmas koskemme on todennäköisesti aivan lähellä tätä toista! Ja jos niin on, oli John Ballilla jokin pätevä syy väärennykseensä. Jos tulemme viimeiselle koskelle jo huomenna, todistaa se mielestäni siitä, että hän piirsi tahallaan karttansa väärin harhauttaakseen jotakin toista henkilöä -- kenties noita kahta toveriaan, jotka olivat juuri lähdössä rintamaille.

-- Muki, miten paljon me nyt olemme kulkeneet? kysyi Vabi.

-- Kolme kertaa niin pitkään kuin ensi koski, toinen vastasi nopeasti.

-- Siis sata viisikymmentä mailia -- ja niihin on kulunut kolme vuorokautta ja yksi yö. Mutta kartan mukaan kolmannelle koskelle pitäisi olla vielä satakunta mailia.

-- Eikä sitä kuitenkaan ole enempää kuin viisikolmatta mailia, Rod väitti. On parasta laittaa nuotio ja mennä nukkumaan. Huomenna meillä on yllin kyllin työtä -- kulta on löydettävä!

Neljännen päivän matka aloitettiin jo ennen päivän valkenemista. Varhainen aamiainen syötiin nuotion loisteessa, ja aamun sarastaessa toverukset olivat jo olleet tunnin verran matkalla. Vain sadan askelen päässä he näkivät nuoren hirven, mutta laukauksia ei nyt tuhlattu, sillä lihan varastoiminen olisi vienyt heiltä kalliin tunnin. Heidän mielessään kangasti lopullinen, varma voitto, ja se oli saavutettava mahdollisimman pian.

Parin tunnin matkan jälkeen maisema alkoi taas yllättäen muuttua. Idässä ja lännessä kohosi mahtavia vuorijonoja; maili maililta virta kapeni ja sen vauhti kiihtyi kiihtymistään, kunnes se jälleen juoksi mustien, hiljaisten kallioseinien välissä, jotka kohosivat uhkaavina matkalaisten yläpuolella. Niiden laelta tuhannen jalan korkeudesta punapetäjät loivat synkkiä varjojaan joelle.

Rotko ei ollut samanlainen kuin alkumatkalla. Se oli paljon syvempi, jylhempi, synkempi. Sen pohjalla vallitsi miltei ikuinen yö. Sen autius oli aivan äänetön; ei yksikään lintu lennellyt eikä viserrellyt sen rinteillä; kuiskaten lausutut sanat kajahtivat hätkähdyttävän selkeinä. Kerran Rod puhui ääneen, ja hänen sanansa kajahtelivat seinämien luolista valtavana huutona.

He lopettivat melomisen Mukokin pitäessä perää. Vene liukui nopeasti ja äänettömästi mustalla virralla.

Rodin kasvot loistivat hämärässä aavemaisen kalpeina. Mukoki ja Vabi olivat kuin kuparinvärisiä varjokuvia. Jokin salaperäinen voima tuntui pitävän heitä kaikkia lumoissaan; se mykisti heidän kielensä, pakotti heidän katseensa tuijottamaan liikkumatta eteenpäin, täytti heidän mielensä selittämättömillä aavistuksilla, jotka saivat heidän sydämensä lyömään kiihkeämmin ja veren sykkimään suonissa niin että ihoa miltei kirveli.

Viimein matkojen päästä alkoi kuulua hiljaisena ja pehmeänä etäinen kohina. Se oli hentoa kuin lähestyvän tuulen ensimmäiset lempeät pyyhkäisyt, kuin honganlatvan nyyhkyttävä kuiskina tyynenä kesäiltana.

Mutta puiden latvoissa tuulen ääni kohoaa ja sitten häipyy jälleen kuin vanhan haurasäänisen soittimen helähdys; tämä alavirralta kuuluva kohina oli sen sijaan yhtäjaksoista. Se ei paisunut kovemmaksi, joskus se miltei häipyi olemattomiin, niin että kuuloaan äärimmilleen teroittaen sen juuri ja juuri erotti; hetken perästä se jälleen kuului yhtä selkeänä kuin aikaisemminkin.

Viimein Vabigun kääntyi keulasta tovereihinsa päin, ja toiset lukivat hänen katseestaan iloa ja suunnatonta jännitystä. Rodkin alkoi ymmärtää. Tuo huokaava, hiljainen kohina ei ollut tuulen aikaansaamaa, vaan heidän edessään olevan kolmannen kosken ääni!

Perää pitävä Mukoki katkaisi jännittyneen hiljaisuuden.

-- Koski tule!

Vabin vastaus ei ollut kuiskausta kuuluvampi. Nyt ei koskea tervehdittykään ilohuudoilla. Jylhät vuorimuurit tuntuivat vaativan kulkijoilta ehdotonta hiljaisuutta, ja kun putouksen kohina alkoi voimistua, he miltei pidättivät henkeään. Muutaman sadan metrin päässä heistä oli aarre, sitä vartioivien mustien kallioiden välissä he tunsivat niiden miesten läsnäolon, jotka puoli vuosisataa sitten olivat kuolleet saaliinsa uhreina. Jossakin täällä John Ball oli murhattu, ja Rod aavisteli, että he tuolla kauempana siintävällä rantapenkerellä tapaisivat merkkejä niistä miehistä, joiden luut he olivat löytäneet vanhasta erämajasta.

Mukoki ei sanonut sanaakaan ohjatessaan kanootin rantaan. Yhtä äänettöminä toiset tarttuivat kivääreihinsä, ja Vabin johtamina he lähtivät kulkemaan virran suuntaan.

Vesi syöksyi huimaavalla vauhdilla kallioisessa uomassaan, ja toverukset arvasivat pian olevansa kosken partaalla. Vielä satakunta askelta otettuaan he näkivät veden kohoavan ilmaan valkeana sumuna. Vabi lähti juoksemaan hyppien mokkasiineissaan kiveltä kivelle yhtä varovaisesti ja äänettömästi kuin saalista lähestyvä metsästäjä, ja toiset seurasivat hänen kintereillään.

He seisahtuivat korkean kiviröykkiön reunalle, missä alas syöksyvä vesi viskautui vihaisena vihmana heidän silmilleen. Henkeään pidättäen he katsoivat syvyyteen.

Kovin iso koski ei ollut. Vabi laski sen korkeudeksi nelisenkymmentä jalkaa. Mutta ahtaassa rotkossa se näytti jättiläismäiseltä. Vuorenseinämät kohosivat mustina ja pystysuorina, siellä täällä kasvoi rannalla nuoria setrejä ja mäntyjä. Edempänä rotko näytti laajenevan, ja virran vesi, joka tässä sileiden pohjakallioiden pieksämänä kuohui valkeina vaahtopäinä, näytti siellä tyventyvän.

Tuolla alhaalla, maan salatuissa uumenissa oli aarre, jota he olivat tulleet perimään -- ellei kartta valehdellut!

Oliko se kenties tuolla kallioiden välissä, missä vesi kiehui ja vaahtosi? Vai piilikö se jossakin tuolla pimeässä rotkossa, minne vain vainajat tunsivat tien? Saisivatko he sitä koskaan haltuunsa?

Pala tuntui kohoavan Rodin kurkkuun, ja hän katsoi Vabiin.

Vabi oli ojentanut oikean käsivartensa. Hänen silmänsä hehkuivat, hänen voimakas vartalonsa oli jännittynyt kaareksi.

-- Tuolla on maja! hän huusi. Tuolla on se maja, jonka John Ball, Henri Langlois ja Peter Plante aikoinaan rakensivat! Katsokaa tuonne setrien väliin -- tuonne missä on vuorenseinän musta varjo! Voi, voi, Muki, Rod, ettekö te nyt näe sitä? Ettekö te näe?

14.

VANHA LAATIKKO

Vähitellen Rodin katse erotti pimeyden keskeltä tumman hahmon. Ensin se näytti hänestä varjolta, sitten kalliolta, mutta vihdoin karvas pala hänen kurkustaan suli riemunhuudoksi, kun hän totesi, että Vabi oli todellakin nähnyt kartassa mainitun majan. Sillä mikäpä muukaan se saattoi olla? Mikäpä muu kuin noiden miesten erämaja, joiden luurangot he olivat löytäneet.

Rodin ilo vaikutti Vabin innostukseen kuin kipinä ruutitynnyriin, loppumatkalla vallinnut hiljaisuus vaihtui nyt hilpeäksi hälinäksi.

Virnistellen ja hihittäen Mukoki oli jo toisia odottamatta kiiruhtanut kallion harjalle katselemaan löytyisikö jotakin solaa, mistä pääsisi putouksen alapuolelle. Hän osoitti tovereilleen hongankelon valkeata latvaa, joka ulottui jyrkänteen reunan tasolle.

-- Kukaties tuossa pääsee alas, hän arveli ja kohautti hartioitaan tarkoittaen, että yritys saattoi olla vaarallinen.

Rod vilkaisi alas. Kelon latva oli käden ulottuvilla, ja koko puu oli aivan oksaton ja haaraton, mutta Rodin kiihtynyt mieli ei nähnyt siinä mitään merkillistä. Heilautettuaan kiväärinsä hihnasta selkäänsä hän ojensi käsivartensa, sai kiinni kelon hoikasta latvasta, ja ennen kuin toiset ennättivät sanoa mitään hän liukui jo runkoa myöten rotkon pohjaan.

Vabi seurasi heti hänen perässään, ja Mukokia odottelematta pojat lähtivät juoksemaan majaa kohti. Puolitiessä Vabi kuitenkin pysähtyi.

-- Tämä ei ole oikein Mukia kohtaan. Meidän täytyy odottaa häntä.

He katsahtivat taakseen. Mukoki ei tullutkaan heidän perässään. He näkivät hänen olevan polvillaan kelon juurella, aivan kuin olisi etsinyt jotakin sen juurakosta. Sitten hän kohosi hitaasti pystyyn ja siveli käsillään kelon kylkeä niin korkealta kuin ulottui.

Havaitessaan poikien katselevan hänen puuhiaan hän lähti kiireesti tulemaan heidän luokseen, mutta hänen ilmeestään Vabi päätteli Mukokin keksineen jotakin poikkeuksellista.

-- Mitä löysit, Muki? hän kysyi.

-- Ei paljon mitä. Hassu puu ole, kuului murahteleva vastaus.

-- Sileä kuin laivan masto, lisäsi Rod, joka ei sen enempää kiinnittänyt huomiota Mukokin sanoihin. -- Kuunnelkaa!

Hän pysähtyi niin äkkiä, että perässä tuleva Vabi tyrkkäsi häntä selkään.

-- Kuulitko mitään?

-- En.

Hetken aikaa kaikki kolme seisoivat aivan toisissaan kiinni kuunnellen tarkasti. Mukoki oli poikien takana, joten nämä eivät nähneet, että hänen aseensa oli valmis milloin tahansa lennähtämään ampuma-asentoon ja että hänen mustissa silmissään oli ilme, joka ei kertonut yksinomaan uteliaisuudesta.

Majaan oli enää vain parikymmentä askelta. Se näytti niin vanhalta, että Rod ihmetteli miten se oli selviytynyt viime talven tuimista lumimyrskyistä. Männyntaimia kasvoi sen laholla katolla, ja seinähirret olivat luhistumaisillaan. Minkäänlaista ikkunaa ei ollut, ja oven eteen oli kasvanut jalan vahvuinen puu, joka miltei tukki sen kapean aukon, josta mökin muinaiset asukkaat olivat käyneet ulos ja sisään.

Muutaman askelen päässä majalta Mukokin käsi laskeutui hiljaa Vabin olkapäälle. Rod huomasi sen ja pysähtyi. Vanhan eränkävijän kasvoille oli tullut merkillisen epäuskoinen ja ällistynyt ilme, aivan kuin hän olisi epäillyt omia silmiään. Sanattomana hän osoitti ovella kasvavaa puuta ja seinähirsien punertavaa, lahoa pintaa.

-- Punapetäjä, hän vihdoin sanoi. Mökki ole kovasti vanha, sata vuotta!

Hänen äänessään soinnahti taikauskoista pelkoa. Rod tajusi mitä Mukokin mielessä liikkui ja tarrautui kiinni Vabin käsivarteen.

Hän muisti toisenkin erämajan -- sen, mistä he olivat löytäneet luurangot. He olivat korjanneet sen ja laittaneet siitä itselleen talviasunnon, ja sen mökin iän he olivat arvelleet vähintään viideksikymmeneksi vuodeksi. Mutta tämän majan korjausta ei voinut ajatellakaan. Rodista tuntui kuin olisi kulunut vuosisatoja eikä vuosikymmeniä siitä, jolloin nuo hirret oli kaadettu ja salvettu seiniksi.

Yhä pitäen kiinni Vabin käsivarresta hän kurkisti sisään ovesta. Ensin ei hämärässä näkynyt mitään. Vasta kun heidän silmänsä olivat tottuneet pimeyteen, alkoivat seinät erottua, ja he totesivat majan olevan autio. Siellä ei ollut mitään vanhaa kamaa kuten toisessa mökissä oli ollut, ei minkäänlaista eletyn elämän merkkiä. Vanha maja oli aivan tyhjä.

Pojat tutkivat majaa. Mukoki oli vain kurkistanut sisään ja sitten kadonnut. Yksin jäätyään hän nykäisi alas kiväärinsä varmistimen ja alkoi nopeasti kuin äkkiylläkköä peläten kiertää mökkiä silmät koko ajan tarkastellen maata.

Kun Rod ja Vabi jälleen tulivat ulos, Mukoki oli putouksen kohdalla ja kierteli rantakallioiden välissä kyyryssä kuin saaliinsa jäljillä oleva petoeläin. Vabi vetäisi Rodin takaisin majaan.

-- Katsohan!

Mukoki ojentautui äkkiä suoraksi ja etsiskeli silmillään poikia, mutta nämä olivat piilossa mökissä. Sinen hän riensi äskeisen kelopuun luo. Hän kurotti taas kätensä ylös ja siveli kämmenillään puun sileätä pintaa.

-- Minäpä menen katsomaan tuota puuta! Vabi kuiskasi. Siinä täytyy olla jotakin erikoista, kun se ei anna Mukokille rauhaa. Tuletko mukaan?

Hän juoksi ranta-aukean poikki, mutta Rod jäi paikalleen. Hän ei käsittänyt tovereitaan. Viikkoja ja kuukausia oli haaveiltu tästä kolmannesta koskesta. Suuri aarre oli koko ajan väikkynyt heidän ajatuksissaan, ja kun he nyt viimeinkin olivat päässeet perille ja kulta mahdollisesti oli aivan heidän jalkainsa juuressa, Vabi ja Muki olivat paljon kiinnostuneempia vanhasta kelosta kuin aarteesta!

Itse hän oli miltei pakahtumaisillaan etsimisen innosta. Jo pelkkä vanhan erämajan lahontuoksuinen ilma sai hänen verensä vinhasti kiertämään. Varmasti tämä aarteen muinaisten löytäjäin asuinpaikka tiesi kertoa enemmän sen kätköpaikasta kuin tuo hongankelo! Salaisuuden avainta oli totisesti etsittävä näiden neljän seinän sisäpuolelta!

Hän silmäisi ovelta taakseen majan hämärään ja sitten jälleen aukeaman yli tovereihinsa. Molemmat olivat polvillaan kelon juurella. Ilmeisesti he olivat löytäneet ilveksen tai suden jäljet, Rod ajatteli.

Maassa hänen edessään oli kuiva ja pihkainen näre. Äkillisen päähänpiston johdattamana hän katkaisi siitä oksan ja sytytti sen itselleen soihduksi. Pitäen sitä ylhäällä päänsä päällä hän palasi tupaan ja alkoi täydellä todella tutkia sen sisustaa.

Tutkimuksen ensimmäinen tulos tuotti hänelle pettymyksen. Siellä ei ollut muuta nähtävää kuin alastomat lahot seinät. Sitten hän näki perimmäisessä nurkassa jotakin, joka oli seinähirsiä tummempi. Siinä oli pieni, jalan mittainen peltihylly ja sen päällä pieni, ajan ruostuttama peltilaatikko.

Vapisevin sormin Rod tarttui siihen. Se tuntui kevyeltä -- kenties se oli tyhjä. Tai mahdollisesti siellä olisi John Ballin viimeisen tupakkakäärön jätteet.

Hän tarkasteli soihtunsa valossa laatikkoa. Se oli pahoin kolhiutunut ja aivan mustaksi ruostunut; se olisi helposti musertunut hänen käsissään. Mutta kun se kerran oli säilynyt, miksi ei muuta sitten ollut? Missä olivat paistinpannut ja kattilat, vadit, veitset, kupit ja muut talous- ja tarve-esineet, joita John Ball ja hänen toverinsa olivat täällä mökissä käyttäneet?

Hän palasi ovelle. Mukoki ja Vabi puuhailivat jatkuvasti kelon juurella. Ei edes mökistä paistava soihdun loimu ollut kiinnittänyt heidän huomiotaan.

Rod sammutti soihtunsa ja avasi laatikon kannen. Jotakin putosi hänen jalkoihinsa. Kumartuessaan katsomaan hän huomasi, että lippaasta oli pudonnut pieni paperikäärö, yhtä mustunut kuin laatikkokin. Varovaisesti hän avasi paperin kämmenellään. Sen kulmat murtuivat ja hajosivat jauhoksi hänen käsissään, mutta sisempi osa pysyi koossa ja näytti säilyttäneen valkeutensa.

Mukoki ja Vabi kuulivat toverinsa huudahtavan ja näkivät hänen lähtevän nopeasti juoksemaan heitä kohti.

-- Kultaa! hän huusi. Viimeinkin kultaa! Eläköön! Saapuessaan toisten luo hän oli miltei kyyneliin asti liikuttunut levittäessään paperia toveriensa nähtäväksi.

-- Minä löysin tämän majasta -- peltilippaasta! Katsokaa! Se on John Ballin käsialaa -- samaa kuin tuohikartassa!

Vabi otti varovaisesti paperin. Hänenkin hengityksensä kiihtyi, kun hän näki mitä siinä oli -- muutama vielä aivan selvästi kirjoitettu rivi. Yläreunaan oli kirjoitettu:

"Tilitys John Ballin, Henri Langlois'n ja Peter Planten kuukausiosuuksista kesäkuun 13. p:nä 1859."

Alle oli kirjoitettu seuraavaa:

'Plante huuhtonut: kultarakeita 3 kg 450 g; kultahiekkaa 500 g. Langlois: kultarakeita 4 kg 750 g; kultahiekkaa ei yhtään. Ball: kultarakeita 2 kg 650 g; kultahiekkaa 950 g.

Yhteensä 12 kg 300 g.

Planten osuus: 3 kg 100 g.

Langlois'n osuus: 3 kg 100 g.

Ballin osuus: 6 kg 100 g.

Jako suoritettu.'

Vabi luki ääneen mitä paperiin oli kirjoitettu. Luettuaan hän katsoi pitkään Rodiin. Mukoki oli yhä kyykkysillään kelon juurella katsoen silmät pyöreinä toisiin kuin olisi epäillyt kuulemaansa.

-- Nyt ei ole enää epäilystä, Vabi virkkoi. Me olemme perillä!

-- Kulta on jossakin täällä -- aivan lähellä...

Rodin ääni värisi niin, että lause katkesi kesken. Aivan kuin olisi jo nähnyt kullan silmiensä edessä hän katseli uneksien pauhaavaa vesiputousta ja rotkon rosoisia seinämiä; lopulta hän ojensi kätensä kohti virtaa, joka kevättulvien paisuttamana vyöryi vuorten onkaloista ja paiskautui raivokkaana putouksen kynnykseltä alempaan rotkoon.

-- Tuolla se on!

-- Joessako?

-- Niin. Mistäpä muualta he olisivat täällä löytäneet puhtaita kultarakeita? Eivät ainakaan kalliosta. Ja kultahiekkaa tavataan ainoastaan jokien pohjasorassa. Siellä on aarteemme -- siitä ei ole epäilystäkään!

Toverukset menivät virran partaalle.

-- Puro leviää tästä suvannoksi, Vabi sanoi. Minun käsittääkseni se ei ole keskeltä runsasta metriä syvempi. Mitä arvelet...

Hän keskeytti nähdessään Mukokin uudelleen palaavan kelon luo, ja jatkoi sitten:

-- Mitä arvelet, emmekö hae kanootista päivällisaineet ja huuhteluastiat?

Vabin innostus laimeni kuitenkin nopeasti, eikä Rod voinut olla hämmästelemättä huomatessaan Vabin ja Mukokin jälleen ryhtyvän tutkimaan kelopuuta. Vähitellen hänenkin uteliaisuutensa heräsi. Hän meni toisten luo ja alkoi tarkemmin katsella keloa.

Äkkiä hän hätkähti. Runko ei ollut ainoastaan oksaton ja kaarnaton, vaan myös niin kiiltäväksi kulunut, että se loisti auringossa kuin vahattu! Hetkeksi häneltä unohtui kallisarvoinen paperinpala, joka hänellä jatkuvasti oli kädessään, unohtui vanha maja ja kulta-aarre. Silmät suurina hän tuijotti Mukokiin, ja tämä kohautti hartioitaan.

-- Kovasti sileä!

-- Vietävän sileä ja korea! vahvisti Vabi totisena.

-- Mitä se merkitsee? Rod kysyi.

-- Se merkitsee sitä, Vabi vastasi, että tätä vanhaa keloa on monet monituiset vuodet käytetty ylemmän ja alemman rotkon välisenä yhdystienä! Karhu siitä ei ole kulkenut, sillä silloin siinä näkyisi kynnenjälkiä. Ilves taas olisi repinyt rungon aivan rosoiseksi. Mikä eläin tahansa olisi jättänyt siihen merkkinsä, mutta mikään eläin ei olisi saanut siihen tällaista sileyttä ja kiiltoa!

-- Mikä ihme sitten...