Part 9

Rod jätti kysymyksensä kesken. Mukoki nosti hartiansa aivan leuan tasolle, ja Vabi vihelteli ja katseli Rodia.

-- Ei pitäisi olla vaikea arvata!

-- Tarkoitatko, että...

-- Että tästä on kulkenut ihminen! Vain ihmisen käsivarret ja sääret hänen kavutessaan runkoa ylös ja alas sadat ja tuhannet kerrat ovat kuluttaneet pinnan näin sileäksi. No, kai jo arvaat, kenestä on kysymys?

Vastaus lensi välähdyksessä Rodin aivoihin. Nyt hän käsitti, miksi vanhalla kelolla oli ollut hänen tovereihinsa niin valtava vetovoima. Hänen poskensa tuntuivat kuumilta, ja kylmät väreet menivät pitkin hänen selkäpiitään.

-- Mielipuoli!

Vabi nyökkäsi. Mukoki murahteli ja hieroi käsiään.

-- Täällä kulta luotiin! hän sanoi. Hullu koira pian sukkelasti meidän jäljillä. Meillä kiire saada tavarat tänne -- sitten hakka puu poikki!

-- Sinä et ole tuntiin puhunut näin pitkälti, Vabi huudahti, ja sanasi olivat tervettä järkeä. Meidän on kiireesti saatava tavarat tänne alas ja sitten kelo poikki! Kun mielipuoli palaa takaisin ja näkee liukupuunsa menneen, niin arvaanpa, että hänellä riittää siitä ihmettelemistä pariksi viikoksi, ja sillä aikaa me kyllä keksimme jonkin keinon päästä hänestä eroon. Kas näin!

Hän lähti kapuamaan kuin orava puuta ylös, ja minuutin parin perästä hän jo seisoi yläkalliolla.

-- Liukas kuin rasvattu! hän huusi toisille. Paljonko lyöt vetoa, ettet pääse ylös, Rod?

Mutta Rod pääsi, vaikka kiipeäminen ottikin kovalle, ja tarttuessaan vihdoin Vabin auttavaan käteen hänen keuhkonsa puuskuttivat kuin palkeet. Mukoki selviytyi paremmin.

He kiiruhtivat kanootille ja toivat yhdellä kertaa kaikki tavaransa kalliolle. Ensin laskettiin tavarat köysien avulla alas ja sen jälkeen liukuivat toverukset keloa myöten perässä. Mukoki kävi kirveineen puun kimppuun.

-- Näin hyvä! hän huudahti, kun viimeinen isku kaatoi kelon rytisten kalliolle. Liika korkea paikka hullu koira hyppää!

-- Mutta myös liian hyvä paikka lasketella luoteja meidän niskaamme, sanoi Vabi katsellen ylös. Leiri täytyy laittaa luodinkantaman ulkopuolelle.

-- Mutta vasta sitten kun ensin olemme ottaneet selvää, onko meillä täällä onnea, Rod huomautti etsiskellen huuhteluastiaa tavarakääröstä. Nyt menemme ensimmäiseksi huuhtelemaan pohjahiekkaa!

Hän kiiruhti juoksujalkaa purolle Vabin tullessa perässä toista astiaa heilutellen. Mukoki katseli heidän jälkeensä ja naureskeli hiljaa itsekseen käydessään valmistamaan päivällistä. Pojat valitsivat kokeiluaan varten erään kohdan, missä vesi oli tuonut rantaan kasan soraa ja hiekkaa.

Rod ei ollut koskaan huuhtonut kultaa, mutta kylläkin lukenut miten sen piti tapahtua. Kaikkien kullanetsijöiden tuntema riemullinen, sykähdyttävä väristys kävi hänen lävitseen, kun hän täytti paistinpannua muistuttavan astiansa hiekalla ja pohjaliejulla, heilutti sitä nopeasti edes takaisin niin että sen sisältö joutui pyörivään liikkeeseen, kaatoi pois 'huuhteluvettä' ja otti lisää puhdasta vettä. Siten heilutellen, kaadellen ja täytellen hän jatkoi huuhtelua aloittelijan koko uutteruudella ja innolla.

Aina kun hän otti joesta puhdasta vettä astiaansa, kävi sen sisältö yhä selkeämmäksi ja tiiviimmäksi; neljännestunnin kuluttua oli alkuperäisestä pohjamudasta jäänyt vain kourallinen jäljelle.

Henkeään pidättäen hän tarkasteli innokkaasti, joko näkyisi kullan keltaista välkettä astian pohjalla. Kerran häneltä jo pääsi iloinen huudahdus, mutta kun hän soran seasta saikin puukkonsa kärjelle vain katinkultaa, oli hän hyvin tyytyväinen, ettei Vabi ollut kuullut hänen huudahdustaan.

Vabi istui kyykkysillään rantahiekassa ja kallisti astiaansa siten, että rotkon pohjaan paistava valju valo osui siihen. Päätään kääntämättä hän huusi Rodille.

-- Oletko löytänyt mitään?

-- En. Entä sinä?

-- En. Tai olen jotakin -- mutta lieneekö se kultaa!

-- Miltä se näyttää?

-- Se kyllä välkkyy keltaiselta, mutta on kovaa kuin teräs.

-- Katinkultaa! sanoi Rod.

Pojat eivät innoissaan ehtineet edes ympärilleen vilkaista. Rod käänteli yhä puukkonsa kärjellä pohjasakkaa, siirsi syrjään jokaisen piikiven rakeen ja haravoi soraa niin tunnollisesti, että kokeneella kullanhuuhtojalla olisi ollut nauramista hänen puuhaansa katsellessaan. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Vabi taas puhui.

-- Kuulehan, Rod. Minä löysin jotakin omituista! Ellei se olisi niin kovaa, panisin melkein pääni pantiksi siitä, että se on kultaa! Haluatko nähdä?

-- Katinkultaa se vain on, Rod vastasi kiinnostumatta, mutta samassa hän näki omassa astiassaan samaa 'omituista' kultaa. Koko jokihan näyttää olevan sitä täynnä! hän huudahti.

-- En ole koskaan nähnyt katinkultaa kimpaleina, Vabi mutisi astiansa yli kumartuen.

-- Kimpaleina? huudahti Rod ja kohosi samassa ylös kuin olisi saanut neulan piston pakaroihinsa. Miten iso se on?

-- Herneen kokoinen -- ison herneen! Rod juoksi -- ei, lensi toverinsa luo.

-- Katinkulta ei koskaan esiinny kimpaleina. Missä...

Hän kumartui katsomaan Vabin astiaan. Sen pohjasakassa kiilteli epäilyttävän keltainen nokare, veden sileäksi ja pyöreäksi sorvaama. Kun Rod otti sen hyppysiinsä, häneltä pääsi hämmästynyt vihellys, joka sai Vabin hätkähtämään.

-- Vabi, me olemme hölmöjä! Rod huudahti yrittäen kaikin voimin estää ääntään vapisemasta. Katinkultaa ei ikinä tapaa tällaisina pyöreinä rakeina. Eikä katinkulta ole raskasta. Mutta tämä kimpale on raskas ja pyöreä!

Setrimetsiköstä vanhan majan takaa kuului Mukokin kimeä vihellys, joka merkitsi päivällisen valmistumista.

15.

SUVANNON AARRE

Vabi istui kuin puulla päähän lyötynä.

-- Ei se ole -- kultaa, hän viimein lausui harvakseen.

-- Sitäpä se juuri onkin! Rod kivahti, ja hänen innostuksensa pääsi täyteen vauhtiin. Se on tosin kovaa, mutta katsohan miten puukkosi kärki on viiltänyt siihen naarmun! Se painaa lähes kymmenen grammaa! Onkohan astiassasi lisää näitä?

Hän laskeutui polvilleen Vabin viereen, ja päät yhdessä toverukset penkoivat puukoillaan astian pohjaa, kun Mukoki saapui heidän taakseen. Rod ojensi kultarakeen Mukokille.

-- Tämäpä on jotakin, pojat! Olemme oikeassa paikassa. Nyt voimme vaikka huutaa eläköötä John Ballille ja hänen tuohikartalleen ja lähteä sitten syömään.

-- Minä kyllä lähden päivälliselle, mutta jätän huutamisen toistaiseksi, sanoi Vabi. Tai huudetaan vain hengessämme. Kuulkaapa, miten ääni kuuluu täällä rotkossa. Eläköömme kuuluisi vähintään viiden mailin päähän!

Mukoki oli valinnut leiripaikan setrimetsikön laidasta ja kattanut päivällisen isolle litteälle paadelle, jonka ympärille toverukset istahtivat. Vabi laittoi keltaisen nokareensa pöydälle ruokahalun kiihokkeeksi, kuten hän sanoi; ja jos se kiire, millä kolmikko ahmaisi ruokansa, oli nokareen ansiota, oli se samalla vankka todistus sen arvosta.

Mukoki lähti syötyä poikien mukaan joen rannalle, ja huuhtomista jatkettiin kuumeisen odotuksen merkeissä.

Vain sellaiset, jotka itse ovat tunteneet kultakuumeen petollisen lumon ja uuvuttaneet itsensä sitä etsiessään, tietävät mikä myrsky riehuu huuhtojan sisimmässä ja mikä tuli palaa hänen aivoissaan, kun hän upottaa astiansa virran pohjamutaan.

Roderick Drew luuli uneksivansa. Joka puolella hänen ympärillään oli kultaa! Hän ei hetkeäkään epäillyt sitä. Siinähän aarre oli -- siinä hänen jalkojensa juuressa. Sitä on rantakallioissa, joista se tuli esiin vihaisesti pieksevän veden kuluttamana; sitä oli putouksen alla; rotkossa; kaikkialla hänen ympärillään. Yhden ainoan kuukauden kuluessa John Ball oli löytänyt sitä yli kaksitoista kiloa! Ja hän oli löytänyt sen täältä!

Rod täytti taas ahneesti astiansa tuolla kallisarvoisella liejulla. Hän kuuli veden loiskuvan Vabin ja Mukokin huuhtoessa. Mutta mitään muuta hän ei heidän taholtaan kuullutkaan.

Toverukset eivät todellakaan aluksi vaihtaneet sanaakaan. Odotettiin vain, kuka ensimmäisenä huudahtaisi ilosta. Kului viisi minuuttia, kului kymmenen, viisitoista Rodin löytämättä muruakaan. Tyhjentäessään astiaansa hän näki Vabin ottavan omaansa uutta liejua. Hänelläkään ei siis ollut onnea.

Mukoki seisoi vedessä vyötäisiään myöten rantakallioiden välissä. Kolme tuloksetonta astiallista huuhdottuaan Rod tunsi ankeaa pettymystä. Jospa hän olikin valinnut kohdan, missä kultahiekkaa ei ollutkaan! Hän vaihtoi paikkaa ja huomasi Vabin tekevän samoin. Neljäs ja viides astiallinen eivät nekään antaneet tulosta.

Mukoki oli kahlannut putouksen alla olevan suvannon poikki ja puuhaili nyt vastakkaisella rannalla. Kuudennen astiallisen tyhjennettyään Rod meni Vabin luokse. Innostuksen puna oli hävinnyt heidän kasvoiltaan. Puolen toista tunnin työ -- eikä kultahiukkastakaan saaliina!

-- Me emme taidakaan olla oikeassa paikassa, Vabi sanoi.

-- Mutta tässähän sitä pitäisi olla, Rod intti. Jos kerta löysimme yhden rakeen, täytyy meidän löytää useampiakin. Kulta on raskasta ja laskeutuu tyynessä vedessä pohjaan. Ehkäpä sitä on tuolla alempana.

Mukoki tuli joen poikki heidän luokseen. Vastarannan kallioiden välistä hän oli löytänyt neulannupin kokoisen kultarakeen, ja tämä uusi todistus kullan olemassaolosta antoi taas heille uutta innostusta.

Mutta ryhdyttyään jälleen huuhtelemaan he eivät onnistuneet yhtään entistä paremmin. Illan varjot tulivat yhä tummemmiksi ja tummemmiksi. Harjun punapetäjien latvojen lomasta aurinko lähetti sen illan viimeisen pilkahduksensa. Mutta toverukset eivät malttaneet luopua puuhastaan, ennen kuin lopultakin oli niin pimeätä, ettei katinkullankaan petollista välkettä erottanut astian pohjalta.

Likomärkinä vyötäisiinsä asti, uupuneina ja kulta-unelmat rauenneina he palasivat leiriin. Rodia ei ollut koskaan elämässään näin nolottanut. Saattoiko todella olla mahdollista, että täällä ei ollutkaan kultaa, että nuo kolme miestä olivat tyhjentäneet koko varaston?

Leirinuotion valossa pojat lukivat uudelleen John Ballin ja hänen toveriensa tilityksen. Tuo pieni kellastunut paperinpala oli side siihen hämärään menneisyyteen, mistä he yrittivät ammentaa uutta intoa; se oli todistuskappale kaameasta murhenäytelmästä, jonka nämä mustat vuorenseinät kenties ikuisesti pitäisivät omana tietonaan.

-- Yli kaksitoista kiloa, toisti Rod puolittain itsekseen. Ja yhden kuukauden aikana!

-- Neljäsataa grammaa päivässä! Vabi huokaisi. Totta totisesti, Rod, me emme voi olla oikeassa paikassa!

-- Minusta on kummallista, että John Ballin osuus oli kaksi kertaa hänen toveriensa osuutta suurempi. Olisikohan se siksi, että hän oli ensimmäisenä löytänyt kullan?

-- Luultavasti. Siinä olisi myös luonteva syy siihen, että hänet murhattiin. Toiset huomasivat jäävänsä saaliin jaossa lapsipuolen asemaan.

-- Tuhat kahdeksansataa viisikymmentäyhdeksän, Rod mutisi puoliääneen. Siis yhdeksänviidettä vuotta sitten, ennen sisällissotaa. Sanohan...

Hän ei jatkanutkaan, vaan katsoi hämmästyneenä Vabiin.

-- Eikö mieleesi ole koskaan tullut ajatusta, että John Ballia mahdollisesti ei surmattukaan.

Vabi hätkähti.

-- Olen joskus..., hän aloitti epäröiden.

-- Mitä?

-- Olen kyllä ottanut huomioon sen mahdollisuuden.

-- Ja noiden toisten surmattua toisensa hän palasi tänne ja korjasi kullan talteen, Rod jatkoi.

-- Ei, niin pitkälle en ole ajatellut, Vabi vastasi. Hän nousi odottamatta pystyyn ja meni Mukokin luokse.

Rod oli ymmällään. Hänen toverinsa äänessä, kasvojen ilmeessä ja sanoissa oli jotakin poikkeuksellista. Mitähän Vabi oikeastaan oli tarkoittanut?

Vabi palasi pian Rodin luokse, mutta John Ballista ei enää puhuttu.

Aamulla poikien lopetellessa syöntiään Mukoki alkoi sonnustautua matkaan.

-- Lähtee tuonne alarotko, hän selitti Rodille. Hake, mistä pääsee aukealle. Kukaties löytä saalis ja ampu.

Sinä päivänä Rod ja Vabi työskentelivät entistäkin perusteellisemmin. He aloittivat aivan putouksen partaalta, kumpikin omalla rannallaan, ja etenivät siitä sitten verkalleen alavirtaan. Puolenpäivän aikaan he olivat tutkineet parinsadan askelen matkan, mutta ainoana tuloksena koko vaivasta oli pienen pieni kultarae, joka löytyi Rodin astiasta.

Kun iltahämärä pakotti heidät lopettamaan työn, olivat he tutkineet molemmat rannat neljännesmailin pituudelta löytämättä mitään merkkiä John Ballin aarteesta. Tuloksen kehnoudesta huolimatta he olivat paremmalla tuulella kuin edellisenä päivänä, sillä epäonnistumisellakin oli oma kannustava vaikutuksensa. He käsittivät vihdoinkin, että heillä oli edessään ankara ja kenties pitkäaikainenkin urakka ja etteivät he voineet toivoa aarteen ilmaantuvan heidän eteensä yhtenä kimpaleena.

Mukoki palasi illan suussa tuoden rasvaiset palat ampumastaan karibusta. Hän kertoi, että ensimmäinen ulospääsytie rotkosta oli suunnilleen viiden mailin päässä leiristä.

Toveruksia kadutti nyt, että porraspuu oli tullut kaadetuksi, sillä he olivat päättäneet lähteä seuraavana päivänä putouksen yläpuolelle, ja näin ollen heidän oli nyt ensi töikseen käveltävä kymmenen mailia -- viisi alaspäin Mukokin löytämälle kohdalle ja siitä taas saman verran kosken niskalle. Kun he aamulla lähtivät matkaan, ottivat he mukaansa runsaasti evästä sekä erilaisia tarve-esineitä useamman päivän oleskelun varalta ja myös vankan köyden, minkä avulla he palatessaan voisivat laskeutua kalliolta leiripaikkaansa.

Mutta senkään päivän etsintä ei tuonut tuloksia. Paria kolmea pientä raetta lukuunottamatta ei ylävirran pohjahiekka tarjonnut heille mitään merkittävää. Illalla vallitsi tilapäisessä leirissä masentunut mieliala. Rodilla oli heidän epäonnistumiseensa vain yksi selitys. Jostakin kosken lähettyviltä olivat John Ball ja hänen toverinsa löytäneet rikkaan kultaesiintymän ja tyhjentäneet sen arvattavasti ennen vanhassa metsämajassa tapahtunutta murhenäytelmää.

-- Mutta entä se mielipuoli metsäläinen kultaluoteineen? kyseli Vabi yrittäen saada lohdutusta toisesta ajatuksesta. Hänen molemmat luotinsa painoivat yli kaksikymmentä grammaa, ja panen vaikka pääni pantiksi siitä, että niiden kulta on peräisin täältä. Hän ainakin tietää, missä kultaa on!

-- Hän tule pian takaisin, Mukoki murahti. Pitää silmä se juupeli. Hän tietä, missä julmasti paljon hieno kulta on!

-- Mutta niinhän me teemmekin! Vabi huudahti, hypähti pystyyn ja läimäytti Rodia selkään, niin että tämä oli pudota virtaan paadelta, minkä laidalla hän istua kyykötti. Hei, Rod, reipastuhan! Kulta on varmasti jossakin täällä, emmekä me hellitä, ennen kuin se on käsissämme.

-- Totta! Onhan meillä koko kevät ja kesä edessämme, ja ellemme löydä kultaa ennen lumen tuloa, tulemme ensi vuonna uudestaan.

-- Ja silloin me otamme Minnetakin mukaamme! riemuitsi Vabi.

Mutta tällaisista toiveikkuuden puuskista huolimatta oli seuraava viikko vähällä masentaa heidän mielensä maan tasalle.

Mailikaupalla he tutkivat rotkovirran molempia rantoja, mutta koko tuon uutteran huuhtelun tuloksena heillä oli viikon lopussa kultaa parikymmentä grammaa.

Kenties heidän pettymyksensä olisi ollut pienempi, jos he eivät olisi löytäneet sitäkään kullan vähää, sillä silloin he -- kuten Vabi sanoi -- olisivat voineet katsoa epäonnistumistaan silmiin pystyssä päin. Silloin he olisivat voineet olla varmoja siitä, että olivat tulleet väärään paikkaan, ja lähteneet mielellään jatkamaan huuhteluaan jossakin muualla. Mutta nyt nuo muutamat keltaiset rakeet viekoittelivat heitä jäämään aivan samalla tavoin kuin ne ovat viekoitelleet satoja ja tuhansia ihmisiä sivistyksen aamunkoitosta lähtien.

Päivän toisensa perästä he uusivat yrityksensä, joka ilta he innostivat toisiaan säilyttämään toivonsa ja tekivät uusia suunnitelmia. Kevätaurinko alkoi lämmittää yhä enemmän, poppelien silmut puhkesivat pienille lehdyköille ja kevättuulet toivat rotkoa ympäröivien vuorten laelta viestejä saapuvasta kesästä -- palsami- ja punapetäjämänniköiden sekä tasankojen tuhansien kukkien tuoksuja.

Mutta vihdoin turhasta etsimisestä oli tehtävä loppu. Kolmena päivänä ei astioissa ollut näkynyt kullasta jälkeäkään. Syödessään päivällistä ison paaden ympärillä toverukset tekivät lopullisen päätöksensä. Aamulla he lähtisivät leiristä. He jättäisivät kanootin paikalleen tänne virran rannalle, koska puro oli nyt tuohikanootillekin liian matala, ja tekisivät jalkaisin matkaa uusia seikkailuja etsien. Heillähän oli vielä koko kesä edessään, ja vaikka he eivät olleetkaan löytäneet John Ballin ja hänen toveriensa aarretta, saattoivat he löytää kultaa jostakin muualta. Ainakin he saisivat yllin kyllin huvia ja jännitystä seikkaillessaan syvemmälle tutkimattomaan ja koskemattomaan korpeen.

Mukoki nousi ja jätti toverinsa pohtimaan suunnitelmiaan. Mutta hän palasi nopeasti takaisin ja osoitti pitkällä käsivarrellaan putouksen takana olevalle harjulle.

-- Kuule -- hän -- hullu mies!

Vanhan eränkävijän kurttuisilla kasvoilla kuvastui suunnaton innostus, ja pitkän aikaa hän seisoi liikahtamatta käsivarsi yhä ojennettuna, mustat silmät katsoen odottavina Vabiin ja Rodiin, jotka istuivat maassa kuin paasiksi kivettyneinä.

Jostakin hyvin kaukaa kantautui heikko valittava ääni, joka sai toverukset saman nimettömän kauhun valtaan kuin aikaisemmin rotkon suulla. Se oli mielipuolen metsäläisen huuto!

Tuon etäisen vaikerruksen kuullessaan Vabi kavahti jaloilleen. Hänen silmänsä hehkuivat ja hänen pronssinväriset kasvonsa olivat kalpeat.

-- Muki, minähän sanoin! hän huusi. Minähän sanoin sinulle! Vabin koko ruumis värisi, hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, ja kun hän katsahti Rodiin, tämä hämmästyi ystävänsä outoa ilmettä.

-- Rod, John Ball tulee perimään kultaansa!

Sanat olivat päässeet itsestään hänen suustaan, ennen kuin hänen oli onnistunut hillitä itsensä ja pidättää ne. Seuraavassa hetkessä hän jo katui huudahdustaan. Hän oli säilyttänyt omana salaisuutenaan ajatuksensa, että John Ball ja tuo hullu metsäläinen olivat yksi ja sama henkilö, kunnes lopulta oli ilmaissut sen Mukokille.

Vaikka tuo ajatus kasvoi hänen mielessään kuin rehevä sieni, hän oli joka hetki tietoinen siitä, että siltä puuttuivat kaikki järjelliset perusteet, että se joka suhteessa oli täysin mahdoton. Hänen rodulleen ominainen pidättyväisyys oli estänyt häntä puhumasta asiasta Rodille. Mutta nyt ajatus oli puhjennut sanoiksi. Tumma puna levisi hänen kasvoilleen äskeisen kalpeuden sijasta.

-- Olen ajatellut tätä jo pitkän aikaa, hän jatkoi. Aina siitä lähtien, kun löysimme hiekasta jalanjäljet! Tarvitaan vain yksi todistus, kuuletko, yksi ainoa todistus siitä, ja...

-- Kuuntele!

Rodin ääni oli kuiskaava ja hän kohotti varoittavasti kättään. Tällä kertaa mielipuolen huuto kuului selvemmin. Hän oli tulossa rotkoa pitkin!

-- John Ball! Rod toisti, aivan kuin olisi nyt vasta kuullut toisen sanat. John Ball!

Kuin tulvavirtana syöksyi hänen ylitseen se ainoa asia, joka hänestä tällä hetkellä tuntui todelta. John Ball! John Ball oli tulossa ilmoittamaan heille kadonneen kullan olinpaikan, paljastamaan heille ammoin sitten tapahtuneen murhenäytelmän! Kuin tulikipinän koskettama ruutitynnyri hänen mielikuvituksensa syttyi Vabin sanoista.

Mukoki sai ensimmäisenä takaisin terveen järkensä.

-- Piiloon! hän tiuskaisi. Piiloon panee nämä kaikki -- nämä kaikki -- kaikki! Hän osoitteli leiritarvikkeita.

Pojat tajusivat hänen tarkoituksensa.

-- Hän ei saa nähdä tuolta putouksen niskalta merkkiäkään meidän läsnäolostamme! Vabikin huusi ja keräili syliinsä keittokapineita. Kaikki piiloon setrimetsikköön!

Mukoki repi kiireesti havumajaa hajalle. Viitisen minuuttia toverukset suorittivat raivokasta hävitystyötä. Jälleen he kuulivat mielipuolen vaikeroinnin, ja tuskin he olivat itsekin päässeet piiloon vanhan metsämökin pimentoon, kun huuto taas kuului, tällä kertaa vain pyssynkantaman päästä kosken yläpuolelta.

Nyt ei miehen huuto kaikunutkaan hurjana, vaan pitkänä valittavana uikutuksena, joka karkotti heidän sydämistään äskeisen kauhun ja täytti heidät rajattomalla, omituisella säälillä. Mikä muutos mielipuolen sielussa olikaan tapahtunut?

Ääni toistui miltei yhtä mittaa, joka kerran entistä lähempänä, ja siinä oli merkillisen kysyvä sävy, miltei kuin epätoivon nyyhkytystä, joka iski kuin rautakynsin Rodin sydämeen ja täytti hänet miltei vastustamattomalla halulla vastata siihen, juosta vastaan ja kurottaa kätensä tervehtimään tuota omituista hurjaa olentoa, joka nopeasti lähestyi heitä rotkon pohjaa pitkin!

Rodin vielä tuijottaessa kosken niskan yläpuolelle näkyi jokin hahmo hypähtävän putouksen vieressä olevalle isolle paadelle; Rodin oli puristettava molemmat nyrkkinsä rintaa vasten pidättääkseen tunnetta, joka oli väkisin puhkeamassa sanoiksi. Sillä nyt hän tiesi -- yhtä varmasti kuin Vabikin hänen vierellään -- että hänen silmänsä katselivat John Ballia!

Tuokion mielipuoli kyykki sillä kohtaa, missä porraspuu oli ennen sijainnut, ja nähtyään sen hävinneeksi hän ojentautui jaloilleen, ja epätoivoinen valitus kaikui rotkon halki.

Hänen siinä liikahtamatta seistessään toverukset saattoivat nähdä, että mielipuoli oli vanha mies, laiha ja näivettynyt, mutta suora kuin nuori puu ja että hänen kasvojaan ja rintaansa peitti takkuinen tukka ja parta. Hänellä oli kädessään pyssy -- sama millä hän oli ampunut kultaluotinsa -- ja näinkin pitkältä välimatkalta toverukset näkivät, että se oli pitkäpiippuinen, niiden aseiden kaltainen, jotka he olivat löytäneet vanhasta metsämökistä.

Henkeään pidättäen toverukset odottivat -- ainoakaan lihas ei heissä värähtänyt.

Uudelleen vanhus kumartui katsomaan kallion jyrkän reunan yli, sitten hän ojensi molemmat käsivartensa ja vaikeroi nyyhkyttäen aivan kuin olisi pyytänyt jotakin alhaalla olevaa auttamaan häntä. Näky järkytti Rodia. Hänen silmiään poltti ja kurkkuaan karvasteli.

Vabi ja Mukoki katselivat mykin ilmeettömin silmin. Heille tämä merkitsi vain tavallista merkillisempää erämaakokemusta. Mutta Rodille se oli valkoisen miehen avunpyyntö. Vanhuksen ojennetut käsivarret tuntuivat ulottuvan häneen saakka, tuo epätoivon ja orpouden täyttämä nyyhkyttävä ääni tuntui nöyrästi anovan häntä kiiruhtamaan apuun, ojentamaan omat käsivartensa vapauttaakseen tuon onnettoman sielun kirouksestaan.

Hiljaa huudahtaen Rod syöksähti ulos majasta. Hän kiinnitti katseensa kallion reunalla kyyhöttävään säikähtyneeseen olentoon ja eteni varovaisesti käsivarret ystävälliseen tervehdykseen ojennettuina samalla toistaen mielipuolen nimeä:

-- John Ball, John Ball, John Ball!

Samassa mielipuoli hypähti pystyyn ja kääntyi pakoon lähteäkseen.

-- John Ball! John Ball -- John Ball...

Rod melkein nyyhkytti tuon nimen. Hän unohti kaiken muun, kaiken muun paitsi tuon kalliolla seisovan yksinäisen poloisen olennon, jonka nimeä hän varovasti toisteli, kunnes mielipuoli viimein kyyristyi polvilleen ja katseli Rodia vastaten tämän puhutteluun hiljaisella vaikeroinnilla.

-- John Ball! John Ball! Oletteko John Ball!

Rod pysähtyi kymmenisen metrin päähän mielipuolesta, ja hengitys miltei salpautui hänen rinnassaan, kun hän huomasi vanhuksen silmiin ilmestyvän oudon kummastelevan ilmeen.

-- John Ball...

Hurja katse siirtyi hetkeksi pois hänestä. Se näki vilahduksen kahdesta hahmosta, jotka näkyivät vanhan majan ovelta; ja siinä samassa vanhus ponnahti jaloilleen. Hetken hän seisoi aivan kallion reunalla, sitten hän huudahtaen hypähti notkeasti kuin näätä suoraan putouksen niskalle. Hetken hänen päänsä näkyi alas vyöryvän veden pyörteissä. Sitten hän katosi putouksen juurella olevaan syvään suvantoon!

Vabi ja Mukoki olivat myös nähneet tuon kuolemanhypyn, ja Vabi oli jo suvannon rannalla, ennen kuin Rod oli ehtinyt toipua säikähdyksestään. Vuosisatojen kuluessa putouksen vesi oli kuluttanut tämän suvantopaikan ja kaivanut sitä yhä syvemmäksi, kunnes vesi siinä ulottui miehen pään yli. Leveydeltään se oli vain vajaat neljä metriä.

-- Pidä häntä silmällä! Hän hukkuu, ellemme saa häntä ylös!

Rod juoksi suvantopaikan reunalle, ja Mukoki liittyi myös heihin. Kaikki kolme seisoivat valmiina hyppäämään veteen heti kun vanhus tulisi näkyviin. Kului sekunti ja toinenkin, meni viisikin sekuntia, eikä miehestä näkynyt merkkiäkään. Rodin sydän jyskytti kuin rumpu. Kymmenen sekuntia! Neljännesminuuttia! Rod vilkaisi Vabiin. Tämä oli heittänyt yltään peurannahkaisen takkinsa.

-- Minä sukellan hänen peräänsä!