Part 7

-- Hulluhan tuo on, ilmeinen mielipuoli! Rod yritti rauhoittaa. Äkkiä hän riuhtaisi itsensä vapaaksi Mukokin otteesta ja iski kiinni Vabin pyssyn perään, kun toveri lähti ryömimään eteenpäin aikoen ampua huutajaa heti kun tämä jälleen antaisi merkkiä itsestään. -- Älä ammu! hän kielsi. Mukoki, älä sinä nyt tule hulluksi! Kuolevainen olentohan tuolla huutelee -- ihminen, joka on kärsinyt paljon ja nähnyt nälkää -- kuuletko, nähnyt nälkää! -- kunnes hänen järkensä on seonnut. Sellaisen ihmisen tappaminen on pahempi kuin miesmurha!

Mukoki astui askelen taaksepäin ja hengitti syvään.

-- Mies -- näke nälkkä -- ei syömistä -- sitten hänestä tulee raivo koira? hän kysyi hiljaa.

Vabi oli samassa hänen rinnallaan.

-- Juuri niin, Muki, hän selitti. Hänestä on tullut raivo koira aivan kuin meidän hallikoirastamme, kun sillä kalan ruoto juuttui kurkkuun. Valkoiset miehet tulevat joskus hulluiksi koiriksi, kun saavat kauan kestää nälkää ja janoa.

-- Meidän Suuri Henkemme kieltää tekemästä sellaisille onnettomille mitään pahaa, Rod jatkoi. Me sijoitamme heidät suuriin taloihin, suurempiin kuin kaikki kauppa-aseman rakennukset yhteensä, ja ruokimme ja vaatetamme heitä ja huolehdimme heistä niin kauan kuin he elävät. Pelkäätkö, Muki, raivoa koiraa tai raivohullua ihmistä?

-- Raivo koira pure pahasti -- paras teke loppu hänestä oitis!

-- Mutta emmehän me tapa niitä ennen kuin on pakko, intti nopeaälyinen Vabi, joka oli heti oivaltanut mihin Rod tähtäsi. Pelastimmehan silloinkin koiran ottamalla ruodon pois sen kurkusta! Meidän täytyy yrittää pelastaa tämäkin raivo koira, koska hän on samanlainen valkoinen mies kuin Rod. Hän luulee kaikkia ihmisiä vihamiehikseen aivan samoin kuin raivo koira pitää kaikkia muita koiria vihollisenaan. Sen vuoksi meidän on pidettävä varamme, ettei hän pääse ampumaan meitä, mutta pahaa emme saa hänelle tehdä!

-- On parasta, ettei hän saa tietää meidän olevan rotkossa, sanoi Rod ajatellen Mukokin mielenrauhan palauttamista. Hän ilmeisesti menee tätä tietä aukiolle, joten meidän on syytä viedä tavaramme vähän syrjemmälle.

Kun pojat nostivat kanoottia, sattuivat heidän kätensä koskettamaan toisiaan. Vabi hämmästyi tuntiessaan toverinsa sormien olevan jääkylmät.

-- Olemme nyt saaneet Mukokin pään kääntymään, hän kuiskasi. Hän ei enää halua ampua. Mutta...

-- Meidän voi olla pakko tehdä se, Rod jatkoi. Mutta jääköön tämä vain meidän kahden asiaksi. Meidän on käytettävä kylmää järkeä, ja jollei tule kysymys elämästä ja kuolemasta...

-- Huh! -- Vabia puistatti.

-- Ellei tuo onneton huomaa meitä tänä iltana, pääsemme huomenaamulla pian pois hänen tieltään, Rod jatkoi. Emme siis saa ampua emmekä puhua. Olemme hiljaa kuin hiiret!

Pian heidän tavaransa olivat piilossa kallioiden lomassa. Vabi istuutui Mukokin viereen ja supattaen hänen korvaansa yritti selittää asiaa. Sitten hän kääntyi Rodin puoleen.

-- Mukoki ymmärtää nyt. Hän ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt raivohullua ihmistä eikä ole kuullut edes puhuttavan sellaisesta, niin että hänen on vähän vaikea käsittää asiaa. Mutta nyt hän tietää, miten hänen tulee menetellä.

-- Hss...

-- Mikä se oli?

-- Luulin kuulleeni ääntä! -- Rodin kuiskaus ei ollut henkäisyä kuuluvampi. -- Etkö sinä kuullut?

-- En äänen ääntä!

Pojat kuuntelivat. Rotkossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jonka keskestä kuului vain virtaavan veden vieno solina -- omalaatuinen, sykähdyttävä äänettömyys, missä pojat kuulivat sydämensä kiihkeät lyönnit.

Roderickista nämä minuutit tuntuivat tunneilta. Hänen korvansa olivat jännityksen terästämät, hänen silmänsä yrittivät nähdä pimeyden läpi, kunnes niitä alkoi kivistää. Joka hetki hän odotti kuulevansa tuon hirveän huudon läheltään, ja valmistautui kohtaamaan sen aiheuttajaa. Mutta hetket kuluivat eikä mielipuolen askelia kuulunut. Oliko mies mennyt toisaalle? Oliko hän sukeltautunut jonnekin syvemmälle näiden vuorten väliseen mustaan, salaperäiseen maailmaan?

-- Taisin erehtyä, hän kuiskasi hiljaa Vabille. Otammeko huovat?

-- On kai parasta tehdä olonsa niin mukavaksi kuin osaa, Vabi tuumi. Istu tässä ja kuuntele, minä menen purkamaan tavaroita.

Hän meni kuulumattomin askelin Mukokin luo, joka nojautui liikahtamatta kallioon, ja Rod kuuli heidän päästelevän kantamusten sidenuoria. Pian Vabi palasi huovat käsivarrellaan; pojat kääriytyivät niihin ja istuivat kylki kyljessä, mutta unesta ei ollut puhettakaan.

Toverinsa huomaamatta Rod viritti revolverinsa hanan ja sijoitti aseen siten, että saattoi saada sen nopeasti käsiinsä. Hän tiesi olevansa heistä ainoa, joka käsitti vaaran koko kaameudessaan.

Mukoki oli ilman muuta hyväksynyt poikien hänelle antamat selitykset ja vakuuttelut; hän ei ryhtynyt järkeilemään sellaista, mikä meni hänen erämiehen tietoutensa ulkopuolelle.

Vabi, joka hänkin oli puolittain luonnonihminen, tunsi vain ulkonaisen, ruumiillisen vaaran uhkaa. Mutta Rodin laita oli toisin. Mikäpä voikaan sivistyneen maailman kasvatissa herättää suurempaa, kiduttavampaa pelkoa kuin tietoisuus mielipuolen hiipivästä, väijyvästä läsnäolosta?

Tämä kauhea jännitys piinasi Rodin hermoja. Mitä merkitsi tämä käsittämätön hiljaisuus? Oliko mielipuoli saanut jo heistä vihiä? Oliko hän juuri tällä hetkellä hiipimässä heidän kimppuunsa yön pimeyden suojaamana? Rodin ajatukset askartelivat niin kuumeisesti kaikenlaisissa kauhukuvissa, että hän oli miltei hypätä pystyyn kun Vabi tyrkkäsi häntä kevyesti käsivarteen.

-- Katsopa tunne -- tuonne rotkon toiselle puolen, kuiskasi toveri. Näetkö kajastuksen vuoren seinällä?

-- Kuutamo! Rod vastasi.

-- Niin. Olen tässä katsellut sitä ja nähnyt, miten valo siirtyy alemmaksi. Pian näemme kuun nousevan tuolta harjun takaa. Neljännestunnin kuluttua.

Rod aikoi kääntyä katsomaan taakseen, mutta painui samassa takaisin kyyryyn hiljaa huudahtaen. Sillä nyt kajahti kolmannen kerran mielipuolen huuto, mutta tällä kertaa heidän takaansa ja yläpuoleltaan -- jostakin kaukaa kuutamoiselta aukiolta rotkon suun takaa.

-- Hän on mennyt tästä ohi! voihkaisi Vabi. Hän on mennyt ohitsemme -- emmekä me ole nähneet emmekä kuulleet mitään! -- Hän ponnahti seisomaan ja korotti kiihdyksissään ääntään, niin että sadat kaiut kertasivat hänen hämmästyksensä. -- Hän on mennyt tästä ohi, emmekä me tiedä siitä mitään!

Mukokin ääni kuului pimeydestä.

-- Ei mikä mies kulke kuin aave! Ei mikä mies -- ei mikä mies...

-- Hiljaa! Rod varoitti. Nyt meidän on lähdettävä! Mielipuoli on nyt meistä puolisen mailin päässä aukiolla, ja meidän on päästävä pois täältä ennen kuin hän palaa. Mieluummin lasken koskia kuin panen henkeni alttiiksi hänen kultaluodeilleen!

-- Niin minäkin! Vabi huudahti.

He panivat kiireesti toimeksi. Mukoki hoippui edellä taakkoineen ja pojat perässä kanoottia ja toista tavaramyttyä kantaen.

Kymmenen minuutin perästä vene jo keinui purossa; Mukoki asetti kantamuksensa kanoottiin ja hyppäsi itse veteen. Kuu tuli juuri näkyviin rotkon eteläharjan takaa, ja sen kelmeässä valossa pojat näkivät, että purossa kävi kova virta ja että vesi ulottui Mukokin polviin asti.

-- Ei kovasti syvä, Mukoki sanoi. Saattaa tulee kallio...

-- Seurasin talvella tämän puron juoksua kuutisen mailia ja tiedän, että sen pohja on sileä kuin lauta, keskeytti Rod. Ei ainakaan sillä matkalla ole pelkoa kareista.

Kuu valaisi nyt koko rotkon, ja he saattoivat nyt nähdä vaikeuksitta sadan askelen päähän. Joka minuutilla virran voima tuntui kasvavan, ja airollaan koetellen Mukoki totesi puron syvenevän. Hetken kuluttua airo ei enää ottanut pohjaan.

Rodin silmät etsivät herkeämättä tuttuja paikkoja. Hän oli tuntevinaan varmasti sen paikan, missä oli ampunut hopeaketun, ja mainitsi siitä Vabille. Virta kiihtyi kiihtymistään, rantakalliot suhahtivat ohi nopeasti kuin ajatus, ja paikoitellen virrasta erosi pieniä sivuhaaroja, jotka milloin yhtyivät takaisin emoonsa tai häipyivät tietymättömiin. Rod huudahti puoliääneen, kun kanootti kiiti jylhän kiviraunion ohi.

-- Kas, tuolla nukuin silloin kun näin unta luurankomiehistä! Tästä lähtien en enää tunne puroa. Nyt meidän on oltava varovaisia!

Vabi heilautti airoaan, ja kanootti vältti töin tuskin mustan paaden terävän reunan.

-- Nyt ei enää näe eteensä hiventäkään, ja kohinasta päätellen tuolla on kallioita vaikka millä mitalla! hän huusi toisille. Melo keskelle virtaa jos voit, Muki -- melo hyvä mies keskelle virtaa!

Kuului katkeavan puun terävä naksahdus, ja Mukokilta pääsi säikähtynyt murahdus. Hänen melansa oli poikki. Salaman nopeasti Rod tajusi tilanteen vaarallisuuden ja ojensi oman melansa Mukokille; mutta tuo lyhyt hetki näytti jo tuoneen tuhon matkalaisille. Kanootti käännähti poikkipäin virrassa, ja samassa hetkessä kuului Vabin terävä varoitushuuto:

-- Ei tässä kallioita ole, vaan pyörre! Pian toiseen rantaan, Muki -- ohjaa heti toiselle rannalle!

Vabin mela sukelsi syvälle raivoavaan pyörteeseen, ja Mukoki yritti peränpitäjänä tehdä parhaansa -- mutta liian myöhään! Sadan jalan päässä virta ahtautui kahden mahtavan kallion väliin, ja sillä kohden Rodin silmä tavoitti maidonvalkeat kuohupäät.

Mutta hän ei ennättänyt nähdä niistä kuin vilahduksen. Huimaavalla vauhdilla kevyt alus kiiti kallioiden väliin, ja veden pärskyessä kanootissa istuvien kasvoille kokasta kuului jälleen Vabin varoitushuuto -- oli tarrauduttava kiinni kanootin pohjakaariin.

Samassa hetkessä huumaava pauhu lukitsi Rodin korvat, ja kaikki hänen aistinsa tuntuivat yhdellä kertaa lakkaavan toimimasta; hän näki valkoisen kuohuvan vaahdon keskeltä vain oman kouristuneen kätensä. Sitten kanootti ampaisi kuin jousen jänteeltä lennähtänyt nuoli pyörivään liikkeeseen -- ja silloin vasta Rod kykeni jälleen näkemään.

Nyt he siis olivat kurimuksessa! Monet kerrat Vabi oli kertonut hänelle näistä vuorivirtojen petollisista ansoista, joissa useimmiten varma kuolema odotti niiden armoille joutunutta.

Tässä virta ei enää hypellyt vihaisina kuohupäinä; aluksi Rodista näytti siltä kuin he olisivat aivan turvallisesti ajelehtineet veden mustalla laiskasti liikkuvalla pinnalla, josta ei noussut minkäänlaista kuohua eikä pärskettä. Mutta vajaan veneenmitan päässä hän näki pyörteen valkean keskuksen, ja sieltä hänen korvansa tavoitti heikon viheltävän suhinan joka jähmetti hänen verensä -- jossakin siellä pyörteen silmän sydämessä vaani itse vetehinen siepatakseen heidät kuoleman syleilyyn! Tuona häviävänä hetkenä hän muisti Mukokin kertoneen eräästä intiaanista, joka oli hukkunut tällaiseen kevättulvan salakavalaan pyörteeseen ja jonka pahoin ruhjoutunut ruumis oli pyörinyt kurimuksessa runsaan viikon, ennen kuin oli paiskautunut rantaan. Nyt vasta hän sai puhekykynsä takaisin.

-- Hyppäämmekö veteen? hän huusi.

-- Pidä kiinni kanootista!

Vabi näin huusi, mutta kohosi itse huutaessaan puolittain pystyyn aivan kuin olisi aikonut hypätä virtaan. Seuraavassa hetkessä kevyt kanootti lennähti pyörteen laidalta toiselle, ja kun se näytti omalla painollaan liukuvan kohti tuhoaan, kuului uudelleen Vabin varoitushuuto.

-- Pidä kiinni kanootista!

Mutta tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun hän kohosi seisomaan ja viskautui kuin näätä pyörteen mustaan syvyyteen. Kauhusta huudahtaen Rod kohosi polvilleen ja olisi varmasti syöksynyt Vabin perään, ellei Mukokin tuima ääni olisi komentanut.

-- Pitää kiinni kanootista!

Sitten tuli voimakas sysäys. Kanootin keula heilahti niin nopeasti pyörteen keskusta kohti ja perä rantaan päin, että Rod kadotti tasapainonsa ja paiskautui pitkäkseen veneen pohjalle. Kun hän jälleen katsoi ympärilleen, hän näki Mukokin seisomassa kanootissa kuten Vabi äsken; sitten vanha eränkävijä heittäytyi virtaan varoittaen vielä kerran Rodia.

-- Pitää kiinni kanootista!

Ja Rod piti. Hän tajusi hämärästi, että nuo varoitukset oli tarkoitettu hänelle -- vain hänelle; hän arvasi, etteivät hänen toverinsa olleet pelkuruuttaan hypänneet veneestä.

Vasta sitten kun kanootti liukui rantaan ja hän hoippui siitä maan turvalliselle kamaralle, hän täysin ymmärsi mitä oli tapahtunut. Pitäen kiinni kanootin kiinnitysköydestä Vabi oli suorittanut kuolemanhyppynsä tavoitellen yhtä ainoata pelastuksen mahdollisuutta. Tuona jännittävänä hetkenä, kun kanootti oli kääntynyt kohti pyörteen silmää, hän oli tehnyt parin metrin hypyn rantaan päin ja tavoittanut pohjan! Jos vettä olisi ollut jalankin verran enemmän, olisivat kaikki kolme olleet tuhon omat!

Vabi seisoi rannalla huohottaen, vaatteet vettä valuen, ja kuun kirkkaassa valossa hänen kasvonsa hohtivat yhtä valkoisina kuin pyörteen vaahtokehä.

-- Tämä oli melkein kuin käynti kuoleman portilla! hän puuskutti. Muki, näin täpärällä emme ole vielä koskaan olleet! Sinun pelastumisesi kultaluodista ei ole mitään tämän rinnalla!

Mukoki veti venettä hiekkaiselle rannalle, ja vieläkin huumautuneena äkillisestä pelastumisestaan Rod meni häntä auttamaan.

Nyt vasta he tajusivat minkälaiseen tilanteeseen he olivat joutuneet. Yö oli tarjonnut heille niin runsain mitoin jännitystä, ettei enempää juuri voinut toivoa. Mielipuolen käsistä he olivat töin tuskin pelastuneet kurimuksen kuiluun, ja siellä odottavasta kuolemasta tähän ahtaaseen kalliovankilaan, josta heillä ei näyttänyt olevan poispääsyn toivoa -- ei ainakaan ennen kevättulvien laantumista. Äkkijyrkät vuorenseinät ympäröivät heitä joka puolelta. Ainoa avoin tie oli tuo hiiden kirnu!

Jopa Mukokikin ympärilleen silmäillessään tajusi tilanteeseen sisältyvän karmean huumorin ja hihitti hiljaa itsekseen.

Vabi seisoi hajalla säärin, kädet painettuina likomärkiin taskuihin ja katseli kuun valaisemia jylhiä kallioseiniä. Sitten hän käännähti ja virnisti toisille; hän katseli kurimusta ja viimein kapeata taivaan kaistaletta, joka näkyi heidän yläpuolellaan. Tilanne tuntui aluksi hullunkuriselta, mutta kun Vabi jälleen katsahti Rodiin, oli hymy hävinnyt hänen kasvoiltaan.

-- Olisipa tuolla mielipuolella hauskaa, jos hän löytäisi meidät täältä! hän kuiskasi.

Mukoki käveli verkalleen ympäri tutkien paikkaa. Kuilu, jonka pohjalla he olivat, oli enintään viisitoista metriä leveä; kuohuva pyörre valtasi siitä suurimman osan, eikä seinämissä ollut rakoa edes sen vertaa, että orava olisi päässyt kiipeämään ylös. Heidän vankeutensa oli niin täydellinen kuin ajatella voi.

Mukoki palasi toisten luo ja istahti murahdellen itsekseen.

-- Eiköhän ole parasta, että syömme vatsamme täyteen ja käymme nukkumaan, Rod ehdotti, sillä hän tunsi itsensä nälkäiseksi. Ei meidän ainakaan tänä yönä tarvitse pelätä petoja eikä muita vihollisia!

Tämä heillä tosiaankin oli lohdutuksenaan. He söivät kylmää karhunpaistia ja varustautuivat levolle. Yö oli tavattoman lämmin, ja Mukoki ja Vabi saattoivat levittää märät vaatteensa kuivumaan ja kääriytyä pehmeisiin huopiin.

Rod ei avannut silmiään, ennen kuin Vabi herätti hänet aamulla. Mukoki ja Vabi olivat jo täysissä pukeissa, ja mennessään veden partaalle peseytymään Rod ihmeekseen huomasi, että kaikki tavarat oli ladottu veneeseen, aivan kuin olisi tarkoitus lähteä matkaan heti aamiaisen jälkeen. Palatessaan toisten luo hän näki aterian katetun litteälle paadelle keskelle heidän vankilansa hiekkalattiaa ja toveriensa istuvan huolettoman näköisinä.

-- Näyttää siltä kuin aikoisitte lähteä piankin, hän sanoi ja nyökkäsi kanoottiin päin.

-- Niin olemme aikoneet, vastasi Vabi. Me uimme kurimuksen poikki!

Hän nauroi nähdessään Rodin epäuskoisen ilmeen.

-- Tarkemmin sanoen aiomme meloa sen ympäri, hän lisäsi. Muki ja minä olemme solmineet yhteen joka ikisen nuoranpätkän ja tavarasiteen mitä meillä on, jopa pyssynremmitkin, ja meillä on nyt lähes kahdeksantoista metrin pituinen köysi. Syötyä näytämme sinulle, mitä sillä aiomme tehdä.

Nyt aamulla ei kylmä karhunpaisti maistunutkaan toveruksille enää yhtä hyvin kuin illallisella, sillä matkan jatkaminen paloi jokaisen mielessä. Vabi vei sitten toverinsa vankilan itäisen seinän muodostaman ison kallion äärimmäiselle reunalle, kahlasi polviaan myöten veteen ja osoitti Rodille muuatta maankielekettä, joka työntyi virtaan noin kuudenkymmenen jalan päässä kallion toisella puolen.

-- Jos jotenkin voisimme keinotella itsemme tuolle kielekkeelle, hän selitti, pääsisimme kurimuksen laskusta selville vesille. Tässä kallion kohdalla on tosin syvää, mutta alavirta ei tuottane paljonkaan vastusta. Arvelisin, että selviämme siitä. Ainakaan ei yritys ole varsin vaarallinen.

Kanootti hinattiin kallion reunalle ja laskettiin veteen, Mukoki asettui vanhalle paikalleen perään, ja Vabi sijoitti Rodin etupäähän.

-- Sinä melot koko ajan vasemmalta puolelta ja niin voimakkaasti kuin suinkin jaksat, hän neuvoi. Minä jään tähän ja pidän kiinni köyden toisesta päästä, niin että jos joutuisitte pyörteeseen, minä voisin kiskoa teidät takaisin rantaan. Ymmärrätkö?

-- Kyllä -- mutta entä sinä itse? Miten...

-- Minä uin! Vabi vastasi mahtaillen. Mokoma pieni lähteen silmä!

Mukoki nauraa hihitti, eikä Rod jatkanut enää kyselemistään, vaan käytteli airoaan saamansa ohjeen mukaan, kunnes kanootti todella oli päässyt kallion reunan takana olevalle maakielekkeelle. Katsoessaan taakseen hän näki Vabin kietoneen köyden vyötäisilleen ja seisovan nyt uumiaan myöten vedessä.

Saatuaan Mukokilta merkin Vabi heittäytyi pelottomasti uimaan, ja toiset vetivät häntä köyden toisesta päästä kuin mitäkin syöttiin käynyttä kalaa. Vaatteet olivat veneessä, ja kun hän oli saanut ne ylleen, olivatkin toverukset jälleen valmiit jatkamaan matkaa. Jonkin matkaa he kulkivat maitse kantaen kanoottia ja tavaroita, kunnes tulivat rotkovirran pääuomaan, johon tuohivene uudelleen laskettiin.

-- Jos meillä on koko matkan tällaisia seikkailuja, emme ikipäivänä pääse päämääräämme, arveli Vabi, kun he lähtivät viilettämään pitkin rauhallista virtaa. Mielipuoli metsäläinen, kurimuksen kuilu ja kalliovankila -- kaikki yhden ainoan yön seutuvilla -- tuo on jo melkein enemmän kuin jaksaa sietää.

-- Eiköhän olekin perää vanhassa sananlaskussa, että kun sataa, sataa roimasti, Rod huomautti. Ehkäpä kuitenkin saamme tästä lähtien kulkea rauhassa.

-- Kukaties! kuului perästä Mukokin murahdus.

Ainakin sen päivän pitivät Rodin valoisat toiveet paikkansa. Puoleen päivään asti kanootti liukui virtaa alas liukkaasti kuin rasvassa ja ilman pahempia kommelluksia.

Virta leveni ja syveni saadessaan lisävettä vuorenharjanteiden puroista, mutta ani harvoin oli putouksia venettä uhkaamassa eikä ajopuita nimeksikään. Kun kullanetsijät laskivat maihin valmistamaan päivällistään, tiesivät he ainakin kaksi asiaa: he olivat päässeet riittävän kauaksi mielipuolen metsäläisen alueelta, ja ensimmäinen koski alkoi olla jo jokseenkin lähellä. Tällä kertaa he käyttivät runsaasti aikaa päivällisensä valmistamiseen ja nauttimiseen.

Kun taas lähdettiin jatkamaan matkaa, Mukoki asettui kokkaan, ja hänen tarkat silmänsä tähystelivät edessä olevia kallion järkäleitä ja vuorenseiniä. Parin tunnin kuluttua hän päästi riemuhuudon ja kohotti kätensä merkiksi toisille.

Kaikki kolme kuuntelivat korvat tarkkoina. Virran yksitoikkoisen kohinan halki kuului heikkona putoavan veden pauhu.

Unohtaen selän taakse jääneen mielipuolen -- unohtaen kaiken muun paitsi sen tosiasian, että heillä nyt vihdoinkin olivat edessään kultalöydölle vievät kosket, Vabi kajautti riemunhuudon, johon sadat kaiut vastasivat, ja Rod yhtyi siihen keuhkojensa koko voimalla. Mukoki virnisteli, hihitti ja murahteli tuttuun tapaansa, ja muutaman minuutin perästä hän viittasi Vabille, että tämä laskisi veneen rantaan.

-- Tässä tulee kova urakka, hän selitti. Virta paljon kova tässä -- kukaties pitää kantaa vene.

Lyhyt parinsadan askelen mittainen maamatka vei heidät kosken niskalle. Putous oli -- kuten Mukoki oli talvellisella erämatkallaan havainnut -- jokseenkin vähäinen, enintään kolmen metrin korkuinen. Mutta nyt siitä vyöryi pauhaava kumiseva vesimassa. He pääsivät kuitenkin varsin helposti kiertämään putouksen.

Vaikka matkaa oli aamusta lähtien tehty runsaat nelisenkymmentä mailia, oli se ollut melko vaivatonta, ja päivä oli ollut toveruksille mitä viehättävin. Kanootin liukuessa vuolaassa virrassa heidän ei ollut tarvinnut paljon rasittaa itseään, ja jylhät vaihtelevat maisemat tuottivat heille loppumatonta huvia.

Myöhään iltapäivällä reitin suunta muuttui koillisesta suoraan pohjoiseen, ja mutkakohdassa oli ihanteellinen leiripaikka. Ranta levisi siinä laajana, hienon valkean hiekan peittämänä aukiona, ja vesirajassa oli kasoittain kuivaa ajopuuta, josta kokonainen rykmentti olisi saanut nuotiotarvikkeensa.

-- Onpa tässä merkillinen paikka, sanoi Vabi vetäessään kanoottia maalle. Tämähän näyttää aivan...

-- Järvi, Mukoki murahti. Ennen tässä ole järvi!

-- Virta on kääntyessään huuhdellut tälle puolen niin paljon hiekkaa, että pohja on kohonnut ja lopulta jäänyt kuiville, lisäsi Rod katsellen kadonneen järven paikkaa.

Vabi oli kierrellyt lähistöllä. Äkkiä hän pysähtyi ja viittoi kiihkeästi tovereilleen. Hänen hämmästynyt ilmeensä sai toiset juoksemaan hänen luokseen.

Vabi seisoi sanattomana ja osoitti hiekkaan.

Aivan selvästi oli maassa ihmisjalan kuva -- ei saappaan eikä mokkasiinin, vaan paljaan jalan, yhtä todellisen kuin käsi, jolla Vabi sitä osoitti.

Ja tuosta yhdestä jäljestä hämmästyneen kolmikon katseet siirtyivät satoihin samanlaisiin, kunnes heistä alkoi tuntua siltä kuin kymmenkunta paljasjalkaista villiä olisi tanssinut hietikolla vain vähän ennen heidän tuloaan.

Ja sitten Rod, jonka katse vaistomaisesti kääntyi rannalla oleviin ajopuuröykkiöihin, näki jotakin muuta -- jotakin, joka sai hänet viittamaan sinnepäin yhtä sanattomana, yhtä kalpeana ja yhtä säikähtyneenä kuin Vabi äsken!

13.

KOLMAS KOSKI

Toverien katseet siirtyivät Rodin osoittamaan suuntaan. Ja samassa Rod kuuli takanaan Vabin revolverin hiljaa naksahtavan ja Mukokin varmistimen tuiman helähdyksen.

Ajopuuröykkiön takaa nousi ohut savukierre!

-- Keitä tahansa he ovatkin, he ovat varmasti nähneet tai kuulleet meidän tulomme! sanoi Vabi heidän seisottuaan tovin sanattomina.

-- Elleivät sitten ole poistuneet leiristään ennen meidän tuloamme, Rod huomautti kuiskaten.

-- Pitää silmät auki! Mukoki varoitti, kun he hiljaa hiipivät savua kohti. Juupeli tietä, mitä siellä ole.

Mukoki ennätti ensimmäisenä puukasan päälle, ja sieltä avautuva näky sai hänet ponnekkaasti murahtelemaan. Savu kohosi hiiltyneestä hakopuusta, joka oli puolittain tuhkan ja hiekan peitossa. Jo ensi silmäyksellä heille selvisi mistä oli kysymys. Tuli oli pantu talteen. Nuotion rakentajat olivat poistuneet, mutta aikoivat ilmeisesti palata takaisin. Paljaiden jalkojen jälkiä näkyi kaikkialla nuotion ympärillä, ja sen vieressä oli kasa puhtaaksi kaluttuja luita.

Mukoki otti niitä yhden toisensa perään käteensä ja tarkasteli niitä läheltä. Kun Vabi ja Rod vielä seisoivat kuin kivettyneinä ympärilleen katsellen ja mahdollista hyökkäystä peläten, oli vanha eränkävijä jo tehnyt omat johtopäätöksensä ja hän kutsui tovereitaan uudelleen katsomaan jalanjälkiä.

-- Sama jälki! hän huudahti. Sama mies teke kaikki jälki!

-- Mahdotonta! Vabi huudahti. Niitähän on täällä tuhansittain!

Mukoki murahti ja polvistui hiekalle.

-- Oikea jalka. Isovarvas -- siinä murto. Murto joka jälki. Katso!

Harmitellen oman huomiokykynsä kehnoutta Vabi heti näki Mukokin olevan oikeassa. Oikean jalan isovarvas oli vääntynyt runsaan puolen tuumaa ulospäin, ja jokaisessa hiekassa näkyvässä jäljessä oli merkki tuosta epämuodostumasta.

Mutta Mukokilla oli pojille vielä suurempikin yllätys. Ojentaen heille kourallisen maasta ottamiaan luita hän sanoi:

-- Mies ei keitä ruoka -- syö raaka!

-- Hyvät ihmiset! päivitteli Rod.

Vabi tajusi nopeasti, mitä tämän salaisuuden takana piili, ja vähitellen alkoi Rodkin käsittää tämän oudon näkymän koko merkityksen.

-- Tuon mielipuolen nuotiohan tämä on!

-- Juuri niin.

-- Ja hän oli täällä vielä eilispäivänä!

-- Luultavasti toissa päivänä, sanoi Vabi. Sitten hän kysyi Mukokilta:

-- Mitä hän sitten teki tulella, ellei paistanut tai keittänyt ruokaansa?

Mukoki kohautti hartioitaan eikä vastannut.