Part 9
»Ovatko cherokeesit todellakin niin hulluja», sanoi hän pontevasti, »että he vaihtavat vanhat metsästysmaansa valkoiselle miehelle, myyvät muukalaisille sen maan, jonka Suuri henki heille lahjoitti? Ugh! Ovatko he aina kauppamiesten ja muukalaisten narreja? Kerran cherokeesit olivat suuri kansa», jatkoi hän tulisella kaunopuheliaisuudella. »He omistivat kaiken maan merestä Ohio-virtaan saakka. Heidän majansa olivat tähtiä lukuisammat, ja viholliset eivät tohtineet ärsyttää heitä. Mutta vähitellen ja vastustamattomasti ovat valkoiset miehet työntäneet heidät takaisin, kunnes he ovat jo saavuttaneet vuoriston. Veljeni, olkaamme viisaita ja olkaamme vahvoja, ennenkuin on liian myöhäistä! Sen varassa on tulevaisuutemme! Jollemme nyt pysäytä valkoisia, valloittavat ja hävittävät he viimeisetkin metsästysmaamme. Riista tapetaan tahi karkoitetaan, ja millä sitten lapsenne elävät?»
Lopetettuaan puheensa kääntyi tuo tulinen päällikkö ympäri ja poistui kokouksesta, joka häpeissään hajausi. Tämä päällikkö saatiin vasta suurilla ponnistuksilla palaamaan takaisin ja suostumaan sopimukseen, joka päivää tahi paria myöhemmin muodollisesti allekirjoitettiin.
Näin se tapahtui siis, että Kentuckyn alue tavallaan avattiin uudisasutuksille. Toiset päälliköt kyllä varoittivat Boonia ja Hendersonia, että heidän ostamansa alue oli »kauhun ja veren maa», jota olisi hyvin hankala asuttaa. He sanoivat sen olevan koillisessa asuvien intiaanein ja cherokeesien asumuksien välillä, ja näiden heimojen välillä oli sota parhaillaan vireillä, niin että cherokeesit eivät menneet vastuuseen niistä tuhotöistä, joita pohjoiset intiaanit mahdollisesti tekisivät.
Nämä synkät ennustukset toteutuivat liiankin tarkkaan. Vasta vuosikausia kestäneen hurjan taistelun jälkeen saatiin intiaanit lopullisesti karkoitetuksi siltä hedelmälliseltä seudulta, joka nyt tunnetaan Kentuckyn ja Tennesseen valtioina. Näissä verisissä kahakoissa olivat hyökkääjinä milloin valkoiset, milloin intiaanit, mutta jälkimmäisten aloitteesta tehtiin siellä ensimmäiset murhat ja väkivallantyöt kun Hendersonin siirtolaiset ensiksi tulivat sinne cherokeesien kanssa tehdyn sopimuksen nojalla.
Näistä tapahtumista oli kulunut noin kaksitoista kuukautta, kun Alleyne saapui Boonin rakentamalle varustukselle. Oltiin huhtikuussa ja maa oli kauneimmillaan. Puut olivat täydessä lehdessä, kukat kukkivat ja ilma oli tuoksua täynnä. Maa oli kauttaaltaan ihana suurine karjanlaitumineen ja silmiä hivelevine kauniine näköaloineen. Jackin huomio kiintyi paaluaitauksen ulkopuolella olevaan erinomaisen suureen jalavaan, jonka oksat ulottuivat laajalle alalle. Se oli, kuten Jack myöhemmin sai selville, Transylvanian uuden siirtokunnan eri osastojen yhteinen neuvottelupaikka. Aluetta nimitettiin siihen aikaan Transylvaniaksi.
Mieluinen yllätys kohtasi Alleynea hänen päästyään portista sisään. Kokoontuneiden metsästäjien ja uudisasukasten joukossa oli eräs, joka oli huomattavasti erilainen ja kookkaampi kuin toiset. Mies ei ollut kukaan muu kuin Simon Kenton. Niin, tuosta jättiläiskoosta ja melkein kuninkaallisesta ryhdistä ei voinut erehtyä. Se oli tuo mahtava metsästäjä, jota Jack oli jo kuolleena surrut. Tosin hän oli nyt vain varjo entisestään. Hänen pukunsa riippui väljänä hänen pitkän ja laihan vartalonsa päällä, ja vaivat ja kärsimykset olivat painaneet syvät jäljet hänen kalpeisiin kasvoihinsa. Mutta hänen terävä katseensa ilmaisi, että miehen lannistumaton henki oli vielä jäljellä, ja hänen ystävällinen hymynsä oli yhtä kirkas kuin milloinkaan, kun hän, tuntiessaan englantilaisen ystävänsä, käsi ojona tuli tervehtimään häntä.
»Oletteko todellakin Kenton?» huudahti Jack tarttuessaan metsästäjän ojennettuun käteen, jota hän sydämellisesti pudisti. »Olin jo melkein varma, että jouduitte silloin tuhon omaksi. Mutta tehän vasta huonon näköinen olette! Kaiketikin olette saanut kestää kamalia kärsimyksiä sen jälkeen kuin sinä onnettomana aamuna lähditte luotani Cumberland-joella!»
»Kärsimyksiäkö!» toisti metsästäjä ilmeisellä mielenliikutuksella. »Yksin Jumala tietää, mitä kaikkea olen saanut kestää punanahkojen kynsissä, herra Alleyne. Viikkoina, kuukausina ei henkeni ollut äyrinkään arvoinen. Olen kärsinyt enemmän kuin sata kuolemaa! Mutta kerron teille koko jutun joskus toisen kerran, jos vain haluatte kuulla», lopetti hän äkkiä.
»Olisin kovin halukas siihen», vastasi Jack lämpimästi, »ja ehkäpä teette sen minun mielikseni», lisäsi hän, »niin pian kuin olen tervehtinyt päällikköä.»
»Ja olette saanut jotakin syödäksenne vaelluksenne jälkeen ja kertonut minulle omat seikkailunne», jatkoi Kenton. »Monasti olen teitä ajatellut, herra Alleyne, ja ihmetellyt, kuinka mahtoi teidän käydä sitten kuin olin joutunut noiden shawnee-pirujen vangiksi.»
»Shawneitten, sanoitte?» huudahti Jack. »Ah, sittenkin oli otaksumani oikea. Haluaisin tietää —»
»Kapteeni tulee tuolla», keskeytti Kenton. »Puhukaa hänen kanssaan ensin. Herra Alleyne ja kapteeni Boon», esitteli hän samassa.
Kääntyessään päin näki Jack edessään pitkän, jäntevän ja noin neljänkymmenen vuoden ikäisen miehen, jonka tummat ja terävät silmät näyttivät katsovan aivan läpi. Tämä oli siis Daniel Boon, kuuluisin metsästäjä ja tutkija aarniometsissä, ensimmäinen mies, joka johdatti joukon todellisia uudisasukkaita Kentuckyn kaukaiselle ja hedelmälliselle alueelle, kaukaiseen Länteen, ja perusti sinne ensimmäisen itsehallintoyhteiskunnan. Nuori luutnantti oli usein kuullut hänestä, ja hän oli todellakin ylpeä saadessaan tutustua sellaiseen mieheen.
»Hyvää päivää ja tervetuloa Boonsboroon!» sanoi Boon katsellen nuorta vierastaan ystävällisesti ja samalla tutkivasti. Sitten hän kyseli Harrodin vointia ja tiedusteli talven kulumista Suolaisen joen varrella, lisäten: »Jos tahdotte ruokaa ja lepoa matkanne jälkeen, niin seuratkaa minua.»
Ja mennen edellä suurimpaan mökkiin hän käski erään miehen tuoda vieraalleen lautasellisen paahdettua maissia ja puolikkaan hirvenvasikan reidestä. Sitten päällikkö näytti hänelle pienen huoneen, joka oli erotettu samasta huoneesta, jossa he nyt olivat, ja ilmoitti sen olevan Alleynen käytettävänä niin kauan kuin hän viipyi kylässä. Toivotettuaan sitten hyvää yötä poistui päällikkö. Noin puoli tuntia hänen lähtönsä jälkeen ja juuri kun aurinko laskeutui etempänä olevan metsän taakse, sillä Boonsboro oli aukealle rakennettu, tulivat Kenton ja kolme muuta miestä isompaan huoneeseen, jossa he asuivat. He istuutuivat liedessä palavan tulen ääreen ja ryhtyivät sytyttelemään piippujaan. Jonkun aikaa Alleyne otti osaa yleiseen keskusteluun huonekumppaneittensa kanssa, mutta sitten hän meni omaan makuusuojaansa pyytäen Kentonia yötoverikseen, jolle hän lyhyesti kertoi seikkailunsa, kuten viimemainittu oli pyytänyt. Sitten hän pyysi metsästäjää vuorostaan täyttämään lupauksensa, ja hän sai kuulla kertomuksen, joka piti häntä jännityksessä enemmän kuin tunnin ajan.
XVI.
KENTONIN SEIKKAILUT.
»Kun tuona onnettomana aamuna lähdin leiriltämme Cumberland-joella», alkoi Kenton, »niin olin tuskin kulkenut puolta penikulmaa, kun satuin puhvelin jäljille. Seurasin niitä ja menin erään pienen puron yli ja aavistamatta mitään vaaraa tunkeuduin varovasti toisella puolella olevien pensastojen läpi. Intiaaneista en ollut nähnyt vilaustakaan.
Silloin äkkiä kajahti kamala ulvonta korvissani ja samassa olin punanahkajoukon saartamana. Jokaisen puun ja pensaan takana oli täytynyt olla intiaani piilossa, ja vaikka tappelin hurjasti lyöden ympärilleni raskaalla pyssylläni, voitettiin minut viimein ja jouduin vangiksi.
Vangitsijani osoittautuivat olevan nuoria shawnee-sotureita, jotka palasivat eräältä ryöstöretkeltä Nashboron uudisasutukselle, vaikka on otaksuttu heidän heimonsa elävän sovussa valkoisten kanssa Kanawhan taistelun jälkeen. Mutta sellaisia ovat intiaanein sopimukset aina. Vanhemmat ja vastuunalaisemmat päälliköt eivät kykene pitämään kurissa tuollaisia nuoria hurjapäitä, jotka murhaavat raja-asukkaita ja tekevät kaikenlaista väkivaltaa. Täten joutuvat usein hyvin nopeasti he itse tahi aivan viattomatkin intiaanit koston uhriksi. Siten on epäsopu ikuinen, vaikka en tahdo väittää, että yksin intiaanit olisivat aina alkuunpanijoita.»
»Ah, niin juuri Harrodkin sanoo!» huudahti Jack. »Syytä on yhtä paljon molemmissa, ja raja-asukasten joukossa on niin monta roistoa, että minä uskon sen täydellisesti. Niinmuodoin näyttää aivan toivottomalta saada pitemmäksi aikaa rauhaa maahan. Mutta nyt keskeytin kertomuksenne. Pyydän teitä jatkamaan.»
»No hyvä», jatkoi metsästäjä, »pahaksi onneksi sattui vielä niin, että eräs päällikkö tunsi minut samaksi mieheksi, joka oli joitakin kuukausia aikaisemmin ryöstänyt heidän hevosensa. Tiesin silloin, ettei minulla ollut armoa odotettavissa, ja se olikin totta. Kirkuen ja huutaen he hyökkäsivät päälleni ja hakkasivat minut siniseksi ja punaiseksi. Väsyttyään siihen sitoivat he minut yöksi paaluun niin tiukasti, etten voinut hituistakaan liikahtaa. Mutta vieläkin kauheampaa oli, kun minut sidottiin matkalle lähdettäessä opettamattoman hevosen selkään. Kädet sidottiin selän taakse, joten en voinut ollenkaan varjella kasvojani puiden oksilta tahi vesoilta. Sitä kesti kolme päivää, kunnes vihdoinkin saavuttiin Chillicotheen, heidän pääkaupunkiinsa.»
»Enemmän kuolleena kuin elävänä, ajattelen», sanoi Jack osaaottavaisesti.
»Olin hyvin kipeä ja verissäni, voitte uskoa, mutta shawneen rinnassa ei ole hiventäkään sääliä. Vietettyäni kurjan yön vietiin minut aamulla kujanjuoksuun.»
»Mitä se on?» kysyi Jack, kun Kenton pysähtyi hetkeksi. »Minulla on ainoastaan hämärä aavistus tuon sanan merkityksestä.»
»Toivon, ettei kokemus sitä teille milloinkaan selittäisi», vastasi metsästäjä. »Se on kauhea koetus ja aniharvat suoriutuvat siitä hengissä. Kuvitelkaapas, että kylästä tuonne jalavaan ulottuisi kaksinkertainen noin neljänsadan kyynärän pituinen rivi miehiä, naisia ja lapsia, jokaisella aseena nuija, sotatappara tahi piiska, joilla he koettavat lyödä teitä, kun juoksette rivien välitse!»
»Tahtoisin tulla heti ammutuksi, ennenkuin ryhtyisin siihen urakkaan», sanoi Jack.
»Niinpä kyllä, mutta intiaanit ovat siitä asiasta aivan eri mieltä», vastasi Kenton. »He koettavat saada teistä mahdollisimman paljon hupia, ennenkuin teidät surmataan. Ellei teitä voida pakottaa kujanjuoksuun, niin teidät poltetaan kidutuspaalussa tahi keksitään jotakin muuta pirullisuutta tyydyttämään heidän kidutushaluaan.»
Alleyne ei vastannut. Hän ainoastaan ajatteli, kuinka tavatonta ja kamalaa oli, kun ihmiset voivat löytää jotakin hupia toisten kuolevaisten kärsimyksistä. Mutta niinhän sanotaan, että ihminen on julmin ihmistä kohtaan!
»Vaikka olinkin jäykkä ja hellä joka paikasta», jatkoi metsästäjä, »päätin myydä henkeni kalliisti. Kun lähtömerkki oli annettu, syöksyin tuota elävää kujannetta myöten, joka ulottui neuvottelutalolle saakka, hurjasti eteenpäin, sillä tiesin, että jos voisin päästä neuvottelutaloon, olisin turvassa jonkun aikaa. Mutta välimatkat riveissä olivat liian pitkät. Olin varma siitä, etten pääsisi puolimatkaankaan, ennenkuin joku vainoojistani iskisi minut maahan. Sentähden tein nopeasti rohkean suunnitelman. Kun sopiva tilaisuus tuli, niin käännyin äkkiä syrjään ja, murtautuen vartioston lävitse, syöksyin pakoon koko heimon seuraamana. Juoksin henkeni edestä, ja väistäen jokaista, joka koetti estää minua, selvisin laumasta. Jättäen takaa-ajajat jälkeeni syöksyin erään aukean poikki ja menin neuvottelutaloon. Olin sillä kerralla päässyt leikistä muutamalla iskulla.»
»Hyvin tehty!» huudahti Alleyne päästäen helpotuksen huokauksen. »Niiden olisi pitänyt päästää teidät vapaaksi tuon urotyön jälkeen.»
»Ah, sitä he eivät todennäköisesti halunneet tehdä kaiken harmin jälkeen, mitä olen heille tehnyt!» vastasi Kenton, »mutta siksi päiväksi minut jätettiin rauhaan. Seuraavana oli aivan hiuskarvan varassa, ettei minua poltettu paalussa. Piirissä istuen pitivät päälliköt lyhyen neuvottelun minun kohtalostani, josta äänestettiin sotanuijan avulla. Niiden mielipide, jotka löivät nuijan lujasti maahan, oli se, että minut oli viipymättä poltettava, kun taas ne, jotka vain kevyesti koskettivat nuijaa, olivat sitä mieltä, että sillä kertaa oli sopivampi säästää minun henkeni. Onneksi näillä viimeisillä oli enemmistö.
Sitten minua kuljetettiin kylästä toiseen kaikkien pohjoisessa asuvien heimojen hupina», jatkoi Kenton. »Jokaisessa pysäyspaikassa minut sidottiin paaluun, jossa sain olla naisten ja lasten pieksettävänä. Minua rääkättiin kaikin tavoin. Ruudilla ladattuja pyssyjä laukaistiin minun paljasta ruumistani vasten, silmiini heitettiin hiekkaa, kunnes olin melkein sokea.
Eräänä päivänä tein epätoivoisen pakoyrityksen. Riistäydyin matkalla vartijoiden käsistä ja juoksin penikulman metsien halki, mutta onni näkyi minut hylänneen. Juuri kun olin täydellisesti jättänyt vartijani jälkeeni, jouduin toisen intiaanijoukon kynsiin. Silloin vaivuin lopultakin epätoivoon. Intiaanit maalasivat kasvoni mustiksi merkiksi siitä, että minun oli kuoltava, ja minut tuomittiin paalussa poltettavaksi. Melkein viime hetkellä kuitenkin pelastuin, kun vanha ystäväni Logan, irokeesi, tuli avukseni puhuen puolestani niin kauniisti, että shawneet taipuivat hänen pyyntöönsä sillä kerralla. Erään toisen kerran sattui Simon Girty, tuo valkoinen petturi, olemaan saapuvilla. Olimme kerran maailmassa työskennelleet yhdessä lordi Dunmoren tiedustelijoina, ja harvinaisen myötätunnon liikuttamana auttoi hän nyt minua.
Vähän aikaa sen jälkeen tarjosivat muutamat kauppamiehet, jotka olivat sattuneet kuulemaan tukalasta tilastani, houkuttelevat lunnaat intiaaneille, jos he päästäisivät minut vapaaksi. Kuitenkin epäilen, tokko he olisivat päästäneet minua sillä, ellei eräs nuori shawnee-päällikkö, suuren Cornstalkin poika, olisi saapunut kotiin ja vaatinut, että minut vapautettaisiin.
»Hyvä!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään iloaan, jota hän tunsi saadessaan niin pätevän ilmoituksen punaisen ystävänsä uskollisuudesta ja kuullessaan hänen saapuneen onnellisesti shawneitten alueelle. »Niin, se oli Ellinipsico», jatkoi hän, »muudan nuori päällikkö, joka niin pitkät ajat jakoi metsän vaivat ja vaarat kanssani ja joka lupasi tehdä kaikkensa vapauttaakseen teidät, jos vielä olisitte siellä hänen saapuessaan Chillicotheen.»
»Sitten on hän pitänyt lupauksensa», vastasi Kenton, »ja kertomastanne selviää nyt minulle hänen mielenkiintonsa minua kohtaan. Nyt muistan todellakin hänen puhuneen jostakin valkoiselle veljelleen antamastaan lupauksesta koettaa pelastaa minut, mutta olin niin kiihtynyt poispääsyn mahdollisuudesta ja innoissani voidakseni päästä mahdollisimman pian pois shawnee-kaupungista, että pelkään kiinnittäneeni ainoastaan vähäistä huomiota nuoren päällikön sanoihin. Kestämäni kärsimykset olivat panneet hermoni aivan piloille. Hän on mitä kaunein intiaanien edustaja. Hänen vartalonsa on suora ja notkea kuin pähkinäpuun vesa ja kasvojen ilme on niin avonainen ja kaunis, etten ole milloinkaan nähnyt sellaista toisilla intiaaneilla, paitsi Loganilla.»
»Niin, päällikkö oli varmasti Ellinipsico; olette kuvannut hänet täydellisesti», vastasi Jack riemuiten ja lisäsi pienen vaitiolon jälkeen: »Nyt haluaisin kuulla loput kertomuksestanne.»
»Siitä ei ole enää paljon jäljellä», vastasi metsästäjä. »Kauppamiehet käyttivät hyväkseen heikkoa tilaani, sillä olin niin ruhjottu ja pieksetty, että tuskin kykenin kävelemään, ja veivät minut englantilaisten linjojen sisäpuolelle Detroitin luona. He toivoivat saavansa palkinnon, kun toivat sellaisen vangin, joka kykeni antamaan arvokkaita tietoja rajaseudun siirtokunnista. Kuitenkin oli se minun onneni, että he niin menettelivät. Englantilaisten päällikkö oli kelpo mies, ja häntä alkoi säälittää kurja tilani. Huomattuaan, etten ollut halukas antamaan mitään uudisasutuksia koskevia tietoja, ei hän tehnyt minulle mitään sen pahempaa, vaan määräsi minut sairaalaan, jossa haavani parannettiin ja vammani hoidettiin. En voinut käyttää toista kättäni, sillä eräs intiaani iski olkapääni vialle sotatapparallaan juostessani kujaa eräässä miami-kylässä. Kun haava oli ollut hoitamatonna niin kauan, niin tarvitsi se viikkoja parantuakseen.»
»Se on minusta kaikista ihmeellisintä, että kaiken kokemanne jälkeen olette vielä elävien kirjoissa ja tässä kertomassa seikkailujanne», huudahti Jack.
»Niin, se onkin ihmeellistä», vastasi Kenton vakavasti, »kun otatte huomioon, että kaiken kaikkiaan olen ollut kolme tuntia paaluun sidottuna poltettavaksi tuomittuna ja yksitoista tuntia juossut kujaa!»
»Teille on suotu monta henkeä, kuten sananlaskussa sanotaan», huomautti tuo nuori upseeri taistellen liikutustaan vastaan ja koettaen pysyä rauhallisena. Hän oli todellakin enemmän liikutettu Kentonin kertomuksesta kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kun tuo kuuluisa metsästäjä neljä kuukautta aikaisemmin oli lähtenyt heidän leiripaikaltaan Cumberland-joella, oli hän miehuutensa voiman ja notkeuden kukoistuksessa. Nyt oli hän, vaikka oli saanut nauttia jonkun viikon hyvinvointia, vain varjo entisestään. »Mutta toivon hartaasti», jatkoi Alleyne koettaen hillitä ääntään, että voisin taivuttaa teidät jättämään tämän vaarallisen elämän ja ottamaan paikan kuninkaan palveluksessa. Menen takuuseen siitä, ettei isäni hukkaa yhtään tilaisuutta voidakseen auttaa teitä eteenpäin. Ja oli miten oli, niin kuninkaan puolue on mahtavan Englannin valtakunnan puolue, ja yhtä hyvin amerikkalaisen kuin englantilaisenkin puolue», lopetti Jack.
»Hst! Ei ole hyvä puhua noin jossakin uudisasukkaan majassa», kuiskasi Kenton. »Jos joku noista tuolla olisi kuullut sananne, niin voisi siitä koitua ikävyyksiä. Itse olen minä ensi sijassa amerikkalainen ja toiseksi englantilainen. Niin kauan kuin kuningas ei sorra meitä, niin kauan voi hän pitää minua kuuliaisena alamaisenaan, mutta jos häntä haluttaa rajoittaa vapauttamme, niin minä ja jokainen tosi amerikkalainen on nouseva ja puolustava sitä kuolemaan saakka!»
Ei voinut erehtyä noiden sanojen merkityksestä, ja ensi kerran Jack käsitti, kuinka auttamattomasti asiat oli saatettu kansalaissodan partaalle, sen täydellisimmässä, laajimmassa ja katkerimmassa merkityksessä. Jos huhuun saattoi uskoa, niin vihollisuudet olivat todellakin alkaneet itäisissä maakunnissa, ja kerrottiin suuren taistelun tapahtuneen Bunker Hill-nimisen paikan luona lähellä Bostonia.
Nuo huhut olivat onnettomuudeksi liiankin tosia, kuten Jack myöhemmin sai tietää.
Kuten jokainen koulupoika tietää, oli riita alkanut siitä, että Englannin hallitus koetti saada siirtokunnat maksamaan veroa. Kun moitittava leimaverosääntö oli peruutettu, niin tehtiin uusi riidanaihe panemalla tullimaksu kaikille tavaroille, joita ulkomailta tuotiin maahan. Ne poistettiin jälleen vähän myöhemmin, paitsi teen tullia.
Tyytymättömyyden henkeä, joka oli kerran päässyt nousemaan, ei niin helposti tukahdutettu. Siirtolaiset päättivät olla ennen ilman teetä kuin maksaa mitään veroa siitä, ja huippuunsa kärjistyivät asiat, kun muutamat uskalikot, intiaaneiksi puettuina, hyökkäsivät Bostonin satamassa olevien teelaivojen kimppuun. He heittivät mereen kolmesataa neljäkymmentä kolme laatikkoa tätä kallista tavaraa tuottaen siten niiden omistajille kahdeksantoista tuhannen punnan vahingon!
Rankaisutoimenpiteitä seurasi ja Boston miehitettiin, mutta jos Englannissa olisi ollut vallassa viisaampia neuvonantajia, olisi sota ollut vieläkin vältettävissä. Kokoontuneet säädyt laativat tuon kuuluisan »Declaration of Right», jossa vaadittiin etuoikeutettua asemaa muiden Englannin kansalaisten rinnalla. Myös päätettiin lopettaa kaikki kauppayhteys Englannin kanssa, kunnes heidän kärsimänsä vääryydet oli hyvitetty.
Tämän kongressin päätöksiä, jotka esitettiin kuninkaalle, kannattivat Englannin huomatuimmat valtiomiehet Chatham, Burke ja Fox, mutta se ei merkinnyt mitään. Kuuluisa Benjamin Franklin, joka oleskeli Lontoossa »Massachusetts House of Assambly» kauppayhtiön asiamiehenä, teki kaiken voitavansa saadakseen sovinnon aikaan siirtokuntain ja Englannin hallituksen välillä, mutta turhaan. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään.
Ja niin kävi, että huhtikuussa vuonna 1775 sota toden teolla alkoi, kun kenraali Gage hyökkäsi Concord-kaupungin kimppuun, johon siirtokunnat olivat koonneet aseita ja joukkoja. Tässä taistelussa nähtiin selvästi, minkälaiseksi sodankäyntitapa oli tässä sodassa kehittyvä. Taistelutapa erosi hyvin paljon sodankäynnistä Euroopassa, jossa taistelut yleensä käytiin vain hyvin opetettujen ja hyvään kuriin tottuneiden joukkojen kesken. Amerikan vapaussodassa taistelivat harjoitetut joukot oppimattomia joukkoja vastaan, ja musketit ja pajunetit metsästäjäin kuolemaa tuottavia rihlapyssyjä vastaan.
XVII.
YLLÄTYKSIÄ.
Cherokeesien perääntymisen jälkeen olivat Watangan uudisasukkaat käyneet käsiksi tavallisiin tehtäviinsä. He raivasivat peltoa ja hoitelivat maitaan tahi metsästivät elatuksekseen, kunnes tähkät tulivat täysikasvuisiksi ja käyttökelpoisiksi.
Päivä toisensa jälkeen meni menojaan, ja siitä nuoresta englantilaisesta, joka oli ratsastanut ulos piiritetystä kylästä apua hakemaan, ei ollut kuulunut mitään. Kaikki pitivät häntä kuolleena. Kaikkiko? Kylässä oli vain yksi, joka ei uskonut, että tuo kaunis nuorukainen oli kuollut. Johanna Harrod uskoi vieläkin, että hänen rakastettunsa palaa hänen luoksensa. Ja vielä viikkojen ja kuukausien kuluttuakin, kun hänen silmänsä väsyivät vartioimaan metsäpolkua kaikkina vapaina hetkinä varhaisesta aamun koitosta myöhäiseen iltaan saakka, odotti hän yhä. Toivon aina pettyessä tuli hänen sydämensä sairaaksi, ja hitaasti mutta varmasti kuihtuivat ruusut hänen poskiltaan, ja hänen käynnistään katosi tuo iloinen joustavuus.
Eräänä päivänä tuli kylän entisen päällikön vaimo tervehtimään vanhoja ystäviään. He asuivat nykyään seitsemän tahi kahdeksan penikulman päässä Pohjois-Carolinaan menevän tien varrella. Huomattuaan Johannan muuttuneet piirteet, sillä hän oli tuntenut tytön pienestä pitäen, tahtoi hän saada Johannan luoksensa kotiinsa valmistaakseen tytölle vähän vaihtelua. Niinpä eräänä kauniina päivänä, kun puut olivat puhjenneet uuteen lehteensä ja lukemattomat kukkaset täyttivät ilman tuoksuillaan, lähtivät he tuon hyvän vaimon urhoollisen pojan saattamina matkalle. Robertson oli itse mennyt asioilleen erääseen Holstonin kylään. Kun käytettävänä oli vain kaksi hevosta, istui Johanna patjalla ystävällisen emäntänsä takana.
Kirkas päivä elvytti pienen joukon mieltä. He pakinoivat hilpeästi keskenään kulkiessaan eteenpäin, ja Johannakin näytti unhottaneen surunsa iloisesti ratsastaessaan ja katsellessaan kauniita maisemia. He olivat kulkeneet melkein puolet matkasta uudistalolle, jossa Robertson asui, kun heidän viaton ilonsa äkkiä muuttui kauhuksi ja tuskaksi. Ei kuulunut muuta kuin vähäistä risahtelua pensaikosta, ja samassa olivat he intiaanijoukon saartamina!
»Creekejä, seuratkaa minua!» huusi nuori Robertson kannustaen hevostaan ja hyökkäsi suoraan tiellä olevien intiaanein päälle, laukaisten pyssynsä joukon keskelle.