Part 8

Aurinko oli laskenut vähän aikaa sitten, ja kylän luja paaluaitaus näkyi epäselvästi sumuisessa hämärässä, kun väsyneet matkamiehet lähestyivät maihinnousupaikkaa. Metsästäjän kimeään vihellykseen vastattiin paaluaitauksen sisäpuolelta, ja hetkistä myöhemmin oli äänestä päättäen raskaasti teljetty portti auki päästääkseen heidät sisään. Kanootin keula oli noin kahden aironmitan päässä kaitaisesta puulaiturista, jota myöten pääsi syvän veden ja kuivan maan välissä olevan liejuisen paikan yli. Nuori shawnee lepäsi perässä muutamilla hirvennahoilla, ja Jack oli keulassa polvillaan valmiina tarttumaan laituriin heti kun hän ylettyisi, kun metsästäjä lakkasi äkkiä melomasta. Hän katseli kiinteästi jotakin heidän edessään ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän heittäytyi veteen, päästäen puolittain tukahdetun hätähuudon ja alkoi uida nopeasti vastapäiselle rannalle.

»Hei! Mikä on hätänä? Mihin menette?» huusi Jack toinnuttuaan hämmästyksestään.

Ainoastaan haavoittunut nuorukainen kanootin perässä vastasi hänelle.

»Valkoinen metsästäjä on pelkuri raukka», sanoi intiaani koettaen kohottaa päätänsä voidakseen nähdä laidan yli. »Hän näki jonkun vihollisen ja tahtoi pelastaa itsensä. Valkoinen veljeni ottakoon melan ja melokoon takaisin joelle.»

Sanat oli tuskin sanottu, kun Jackin korvaan sattui muita ääniä, ja katsellen rannalle hän huomasi tummia olentoja joukoittain hiipivän rannalle maihinnousupaikkaa kohti. Samassa huomasi hän muutamia pienempiä esineitä veden pinnalla, joiden hän otaksui olevan samanlaisten tummien uimamiesten päitä ja hartioita ja jotka olivat vain jonkun kyynärän päässä kanootista. Yhtäkkiä hänelle tämä kaikki selvisi kuin leimauksena. Olennot olivat intiaaneja, jotka valmistelivat hyökkäystä varustuksen kimppuun. Kanootin saapuminen valkoisine miehineen oli antanut intiaaneille aiheen muuttaa suunnitelmaansa hyökätä varustusta vastaan pimeän tultua. Sen sijaan he yrittäisivät päästä sisään saapuneille valkoisille miehille avatun portin kautta ja näiden mukana.

XIV.

RAIVOISA TAISTELU.

Alleynella oli jo mela kädessään, ja jos hän olisi seurannut nuoren päällikön neuvoa, olisivat he jo olleet keskellä jokea ja pelastuneet uhkaavasta vaarasta. Mutta tälläkin jännittävällä hetkellä kykenivät toiset asianhaarat eikä ainoastaan hänen oma henkilökohtainen turvallisuutensa vaikuttamaan häneen.

Oli aivan selvää, ettei pienen varustuksen asukkailla ollut aavistustakaan väijyvistä intiaaneista, sillä hän saattoi kuulla, kuinka heitä muutamia tuli puhellen ja naureskellen toveriaan vastaan. Ja epäilemättä oli tämän näköjään vaaraton paluu ja hyvin tunnettu merkinanto osaltaan vähentänyt heidän valppauttaan, karkoittaen hetkeksi tuon ainaisen epävarmuuden tunteen, joka on rajaseudun elämälle niin erikoista ja joka myös tekee sen vastenmieliseksi.

He eivät olisi suinkaan osanneet kuvitellakaan, että heidän uskottu toverinsa oli paennut antamatta heille vähintäkään tietoa heidän väijyvästä vihollisestaan, siten vain turvatakseen oman pakonsa. Voisiko hän, Jack Alleyne, englantilainen, erään kykenevimmän ja uljaimman kenraalin poika Englannin kuninkaan armeijassa, seurata noin huonoa esimerkkiä? Ei, vaikka hän siten olisikin voinut pelastaa omansa ja haavoittuneen kumppaninsa päänahat. Hän päätti jotenkin varoittaa noita ihmisiä, jotka eivät aavistaneet mitään pahaa, vaikka oman henkensä kaupallakin.

Semmoinen oli luutnantin sankarillinen päätös, mutta kuinka oli se pantava toimeen. Olisi ollut kylläkin helppoa ja verrattain vaaratontakin antaa hälyytys huutamalla: »Intiaaneja! Intiaaneja!» niin kovasti kuin vain jaksoi, ja se olikin hänen ensi ajatuksensa. Mutta mietittyään vähän pääsi hän yhä enemmän varmuuteen siitä, että voisi tapahtua kamala erehdys. Ensinnäkin hänen vieras äänensä hämmästyttäisi noita metsästäjiä tahi saattaisi heidät otaksumaan, että ainoastaan häntä vaara uhkasi joidenkin väijyvien intiaanein puolelta. Siten voisivat jo portin ulkopuolella olevat lähteä jokirantaan auttamaan häntä ja samoin houkutella varustuksen muutkin puolustajat paikoiltaan pois. Näin voisi hän, sensijaan että varoittaisi noita vaaran uhkaamia asukkaita, saattaa heidät varomattomuudellaan vihollistensa käsiin. Ehkä ei kävisikään näin onnettomasti, mutta hälyytys ilmoittaisi intiaaneille, että heidän läsnäolonsa oli huomattu, ja kiiruhtaisi heitä hyökkäämään juuri silloin kun puolustajat olivat siihen aivan valmistumattomia. Myöskin täten tuo hälyytys voisi syöstä heidät perikatoon.

Niin perusteltuja ja johdonmukaisia kuin nämä mietteet näyttävät olevankin, niin ne välähtivät Jackin päässä sillä lyhyellä ajalla, joka kului metsästäjän häpeällisestä paosta siihen, kun Jack tarttui melaan ja rupesi ohjaamaan kanoottia.

Jos tuo nuori sotilas olikin hieman hidas suunnitelman teossa, niin hän oli sitä nopeampi ja päättäväisempi sen toimeenpanossa, kun se kerran oli valmis. Sillä hetkellä ainakin oli hänestä vaikein kohta se, että hänen täytyi jättää punainen ystävänsä oman onnensa nojaan. Mutta ajateltuaan, että häntä ei voinut vaara uhata, sillä hän oletti aivan oikein, että hänen edessään olevat soturit kuuluivat joko miami, shawnee, wyondot, delaware tahi johonkin muuhun pohjoiseen heimoon, jotka kaikki olivat liitossa keskenään, rauhoittui hän aivan kokonaan. Kylän asukkaita uhkasi sitävastoin hirmuinen vaara.

Intiaanit eivät olleet kanoottia huomaavinaan ja se kuului epäilemättä heidän suunnitelmaansa saadakseen sen avulla houkutelluksi puolustajat varustuksesta ulos. Jos he olisivat hyökänneet kanootin kimppuun, niin heidän läsnäolonsa olisi tullut heti ilmi. Nuo kavalat intiaanit tiesivät vallan hyvin, että jos heitä ei huomattaisi ennenkuin lähestyvät miehet olivat saapuneet lähelle jokea, niin he voisivat ajaa nämä hurjassa paossa takaisin ja päästä heidän mukanaan portista sisään.

Alleynen tarkoitus oli tehdä tyhjäksi tämä turmiollinen suunnitelma jos suinkin mahdollista. Mutta tilanne oli melkein toivoton, sillä intiaanit olivat hänen ja niiden miesten välillä, jotka hän halusi pelastaa. Siitä huolimatta hänen päätöksensä ei horjunut, ja vaikka hänen sydämensä löi haljetakseen ja hänen kätensä vapisivat jännityksestä, niin oli hän, päästäen melan kädestään ja tarttuen pyssyynsä, valmis joko onnistumaan tahi kuolemaan. Samassa kun kanootti kosketti laituriin Jack hyppäsi kevyesti ylös, ja sidottuaan kanootin kiinni meni hän nopeasti kaitaista siltaa myöten maihin.

Sillalla ei näkynyt yhtään vihollista, sillä heidät olisi voitu huomata varustuksesta, ja oli niin valoisaa, että Jack näki useiden tummien olentojen väijyvän tien molemmin puolin.

Jack tiesi niiden olevan intiaaneja, jotka todennäköisesti vain odottivat hänen tulevan lähemmäksi, jolloin he hyppäisivät sillalle ja ottaisivat hänet vangiksi tahi tappaisivat hänet.

Se oli jännittävä hetki, mutta onni suosii usein rohkeaa, ja Jackin huimapäinen rohkeus auttoi häntä. Intiaaneille, jotka eivät milloinkaan tahallaan antaudu vaaraan, oli hänen rohkea tekonsa vallan käsittämätön. He olivat todellakin niin ihmeissään ja ymmällään, että he eivät ehtineet tehdä mitään, ennenkuin hän oli melkein päässyt heidän ohi. Sitten he äkkiä selvisivät hetkellisestä tylsyydestään, ja kiivettyään sillalle ja jokitörmää ylös he koettivat kaikella muotoa saada hänet vangiksi tahi tappaa hänet. Mutta Alleyne oli heitä vikkelämpi. Jokainen hermo jännitettynä seurasi hän piilottelevien vihollisten liikkeitä, säästäen voimansa siihen ratkaisevaan hetkeen, jolloin intiaanit, saaliinsa niskaan syöksyvän tiikerin lailla, hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Hyökkäys viivähti vähän kauemmin kuin hän oli laskenut, mutta samassa se alkoi, ja nuorukainen lähti hirven nopeudella juoksemaan varustusta kohti.

»Intiaaneja! Intiaaneja!» huusi hän niin paljon kuin hän jaksoi. »Juoskaa takaisin henkenne edestä ja sulkekaa portti.»

»Intiaaneja! Intiaaneja!» kertasi huudon se pieni metsästäjäjoukko, joka oli saapunut melkein joelle saakka. Mikäli Jack saattoi nähdä sumuisessa ilmassa, niin joukko kääntyi heti takaisin ja syöksyi varustusta kohti. Nyt seurasi kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta.

Ensimmäisten intiaanein ja nuoren englantilaisen väliä oli tuskin keihään mittaa, ja hänen ja pakenevien metsästäjien väliä oli ehkä kaksi kertaa niin paljon. Paaluaitaukseen oli matkaa tuskin sataa kyynärää, ja niin vainotut kuin vainoojatkin jännittivät kaikki lihaksensa päästäksensä sinne.

Nyt oli Alleynelle hyväksi, ettei hän ollut laiminlyönyt kehittää luontaista juoksutaitoaan. Niin tässä kuin monessa muussakin tilaisuudessa oli se hänelle hyväksi avuksi. Ennenkuin oli juostu puolet matkasta, hän oli ensimmäisten metsästäjien tasalla ja porttikäytävään hän syöksyi jonkun kyynärän heidän edellään.

Portin sisäpuolella oli muutamia urhoollisia miehiä valmiina sulkemaan heti kun heidän toverinsa olivat päässeet sisään. Kaksi pääsi sisään onnellisesti, mutta takimmaisen intiaanit iskivät kuoliaaksi melkein kynnyksellä huolimatta kiivaasta tulesta, jonka muutamat puolustajat alkoivat hyökkääjiä vastaan heti kun he voivat erottaa ystävän vihollisesta.

Uskomattoman lyhyessä ajassa suljettiin ja teljettiin portti, ja jokainen mies kiiruhti ennen määrätylle paikalleen, kaikki noudattaen ripeästi päällikön käskyjä. Hänellä oli kirkas ja päättäväinen ääni sekä vaaroissa karaistuneen ja käskemään tottuneen miehen rauhallinen käytöstapa. Jackin ei tarvinnut kysyä miehen nimeä, vaikka tilaisuus olikin sopiva. Jokin vivahdus hänen kaunissointuisessa äänessään ja hänen tummien silmiensä välähdys loihtivat esiin Johanna Harrodin, Watangan kauniin tytön kuvan.

Mutta pyssyjen paukkeessa, kuulien viheltäessä ja intiaanein sotahuutojen kaikuessa hänen korvissaan ei ollut aikaa lemmen ajatuksille. Vähän aikaa näytti todellakin kuin manalan voimat olisivat päässeet valloilleen. Metsästäjien tuhoa tuottavasta tulesta huolimatta hurjat hyökkääjät kävivät kimppuun tavattomalla päättäväisyydellä ja tarmolla. Raivoissaan siitä, että heidän ensimmäinen yrityksensä hyökätä sisään oli epäonnistunut, ja havaittuaan heitä olevan paljon enemmän kuin puolustajia he uudistivat hyökkäyksensä yhä uudestaan. Mutta joka kerta metsästäjien tuhoisa tuli pakotti heidät perääntymään.

Vihdoin intiaanit tekivät erään rohkeimman päällikkönsä johtamina viimeisen raivoisan hyökkäyksen lannistaakseen pienen puolustusjoukon. He hiipivät pimeän turvissa noin kahdenkymmenen askeleen päähän paaluaitauksesta ja merkin saatuaan hyökkäsivät joka puolelta aitaukselle.

»Nyt, urhoolliset poikani, pysykää lujina! Tämä on heidän viimeinen ponnistuksensa!» huusi Harrod kirkkaalla, sointuvalla äänellään, joka kuului selvästi yli taistelun peloittavan melskeen. Intiaanein ulvonta ja valkoisten miesten uhkaavat huudot sekoittuneina pyssyjen paukkeeseen tekivät paikan todelliseksi helvetiksi.

Vielä hänen puhuessaan kuusi intiaania onnistui kiipeämään paaluaitauksen yli, ja toiset kasasivat kuivia oksia ja muita sytykkeitä portin eteen polttaakseen sen poroksi. »Heittäkää ne takaisin!» karjaisi päällikkö ja näytti esimerkkiä kaatamalla ensimmäisen tungettelijan yhdellä iskulla pyssynsä perästä.

»Tapelkaa miehet! Tapelkaa henkenne edestä!» kuului hänen rohkaiseva huutonsa.

Kaikki näytti todellakin olevan hukassa. Niin pian kuin puolustajat tuhosivat tahi ajoivat takaisin yhden hyökkääjäjoukon, ilmestyi toisia tilalle. Metsästäjät tiesivät, ettei heitä odottaisi ainoastaan kuolema, vaan myös kidutus, jos he joutuisivat raivoisan vihollisensa käsiin. Sentähden taisteli jokainen mies epätoivon vimmalla, ja Alleyne kilpaili urhoollisuudessa joukon parhaiden kanssa.

Kerrankin kun Harrod oli joutunut hirveään kaksinkamppailuun hyökkäystä johtavan päällikön kanssa, niin eräs intiaanisoturi syöksyi paikalle aikoen sotatapparallaan halkaista hänen kallonsa, mutta Jack teki hänen aikeensa tyhjäksi. Hän latasi juuri pyssyään paaluaitauksen pimeässä varjossa ja huomasi intiaanin julman aikeen tämän hyökätessä esiin. Hetkeäkään viivyttelemättä syöksyi Jack hänen tiellensä ja pisti pyssynsä piipun hänen jalkojensa väliin. Intiaani kaatui suinpäin maahan ja jäi puolipyörryksissä makaamaan paikalleen. Hän ei kerinnyt käyttää tapparaansa, joka kirposi hänen kädestään ja sattui hänen omaan päällikköönsä iskien hänet tainnoksiin. Tämän täytyi siten antautua valkoisen vastustajansa armoille.

»Kiitos avusta, ystäväni!» lausui Harrod tyynesti, mutta sydämellisesti Jackin ryhtyessä jatkamaan pyssynsä latausta.

Heidän päällikkönsä kuolema oli hyökkääjille kova isku, ja kun melkein samalla aikaa ankara raemyrsky meni kylän ylitse sammuttaen portin eteen sytytetyn tulen, niin he pakenivat suinpäin taistelupaikalta.

»Joka mies ampuma-aukolleen ja antakaa heille pieni jäähyväistervehdys!» huusi päällikkö. Ensi kerralla ajattelevat he asiaa kaksikin kertaa, ennenkuin uudistavat hyökkäyksensä Harrodsburgiin.

Vähän myöhemmin paukkuivat pyssyt, kun jokainen ampuja kiiruusti tähdäten laukaisi pimeyteen, johon punanahat olivat jo kadonneet. Sitten he raivasivat risukasat portin edustalta pois ja veivät ne polttopuiksi majoihinsa.

Toisten hoidellessa haavoittuneita tovereitaan laittoivat toiset yksinkertaisen aterian karhunpaistista tahi hirvenlihasta. Korkea paaluaitaus oli ollut niin hyvä suoja, että vain neljä oli haavoittunut eikä yksikään vakavammin.

Asetettuaan vahdit porttitorneihin ja paaluaitauksen kulmauksiin valvoi Harrod, että heidän toveriparkansa, jonka intiaanit tappoivat portin edessä, sai kunnioittavan hautauksen. Hänelle valmistettiin soihtujen valossa viimeinen leposija jonkun askeleen päähän portista oikealle.

»Nyt, nuori ystäväni, saatte kertoa minulle, ketä minun on kiitettävä niin hyvään aikaan annetusta varoituksesta ja avusta?» sanoi Harrod hautaustoimituksen päätyttyä katsellen hilpeästi Alleynea.

»Nimeni on Alleyne», vastasi Jack tarttuen metsästäjän ojennettuun käteen. »Mutta ei kestä kiittää. Olen niin iloinen päästyäni jälleen valkoisten miesten seuraan ja erittäinkin Johanna Harrodin isän johtamalle uudisasutukselle.»

Tuo pitkä metsästäjä katseli kiinteästi vieraansa kauniita kasvoja hänen puhuessaan, mutta kuullessaan viimeiset sanat tuli hän huomattavan kiihkeäksi ja sanoi:

»Alleyne, Alleyne! Varmaankin olette se nuori englantilainen, josta tyttäreni on minulle kertonut. Luutnantti Alleyne? Mutta minä en voi käsittää, kuinka olette joutunut tänne», sanoi hän hämmästyneen näköisenä. »Pelättiin teidän joutuneen chickasawien vangiksi.»

»Otaksumanne on oikea, mutta tänne joutumiseni on pitempi juttu», vastasi Jack.

»Teidän täytyy kertoa se minulle tuolla karhunpaistin ääressä, sillä olen varma, että olette aikalailla nälissänne», vastasi Harrod mennen edellä isompaan, ampuma-aukoilla varustettuun hirsimökkiin, joka oli porttikäytävän vieressä. Tuli roihusi takassa, ja liekit valaisivat alastonta huonetta, jonka ainoana kalustona oli kömpelö pöytä, neljän tolpan nojaan kiinnitetty hirren puolikas sekä kaksi tahi kolme yhtä alkuperäistä tuolia.

»Tuli on houkutteleva», huomautti Jack, ja seuraten isäntänsä esimerkkiä pani hän pyssynsä nojalleen seinää vasten ja istui kömpelölle tuolille.

»Luulenpa, ettette ole pitkiin aikoihin ollut katon alla», vastasi Harrod täyttäen tina-astian kuumalla vedellä kattilasta, joka riippui kettingissä avarassa piisissä.

»En sen jälkeen kuin lähdin chickasawien kylästä. Olin siellä vankina», vastasi Jack.

»Sitten ette ole käynytkään Watangassa ettekä ole nähnyt Johannaakaan sen jälkeen kuin —»

»En sitten kuin piirityksen aikana», vastasi Jack melkein vapisten. Häntä halutti saada tietää kaikki rakastettunsa kohtalosta, mutta hän ei ollut oikein tahtonut uskaltaa kysyä tuolta kylmän ja tuiman näköiseltä mieheltä edessään. Nyt tämä kysymys soi hänelle toivotun tilaisuuden, ja hän jatkoi: »Uskon hänen voivan hyvin.»

»Niin luulen», vastasi metsästäjä lämpimästi. »Hän tulee tänne niin pian kuin hän pääsee toisten mukana. Muussa tapauksessa olen luvannut lähettää noutamaan häntä, kun varustukseni on valmis.»

»Mitä!» huudahti Alleyne kauhistuneella äänellä, »tuleeko tyttärenne tänne, jossa intiaanit aina mellastavat? Ette varmaankaan voi sallia, että hän antautuu niin hirveään vaaraan?»

»Oh, ennen kevättä olemme todennäköisesti karkoittaneet intiaanit, ja vanha ystäväni Boon on luvannut tuoda hänet mukanaan, kun hän palaa uudisasutukselleen oman perheensä kanssa. Niin kokeneen oppaan ja holhoojan mukana ja sellaisessa seurassa on tyttäreni oleva täysin turvassa. Sitäpaitsi tulee heitä olemaan niin suuri joukko, ettei mitään häiriötä intiaanein puolelta ole pelättävissä.»

»Mutta kun hän tulee tänne, niin hänelle ei ole ketään toisia naisia seuraksi», väitteli Alleyne edelleen, »ja minä pelkään hänen aikansa tulevan pitkäksi ilman sopivaa seuraa tässä yksinäisessä paikassa!»

»Samaa minäkin sanoin hänelle», vastasi metsästäjä, »mutta siitä huolimatta päätti hän tulla ja pyysi, etten kieltäisi häntä.»

»Hän on liian uhkarohkea ja liian velvollisuudentuntoinen!» huudahti Jack kiivaasti. »Minä olisin —»

Keskustelu keskeytyi, sillä sisään tuli eräs mies kantaen toisessa kädessään paria puulautasta ja toisessa puumaljaa, jossa höyrysi joitakin paistin paloja, ja pian kävivät miehet metsästyspuukkoineen tarmokkaasti käsiksi maukkaaseen ruokaan.

Vaikka olikin nälkäinen, ei Alleyne kuitenkaan voinut täysin nauttia illallisesta ajatellessaan Johannan päätöstä seurata isäänsä tähän vaaralliseen paikkaan. Hän ei voinut unhottaa Ellinipsicoa, jonka puolesta hänen ei enää tarvinnut olla peloissaan, sillä Harrod oli sanonut, että hyökkääjät olivat miameja, siis shawneitten liittolaisia. Aamunkoittoon saakka ei päällikkö sallinut kenenkään poistua varustuksesta.

XV.

KADOKSISSA JA LÖYDETTY.

Pitkä talviyö kului häiriöttä ja päivänkoitossa Jack kiiruhti maihinnousupaikalle. Hän ei nähnyt mitään merkkiä kanootista, vaikka hän haki syvät rannat tarkkaan ja tutki laiturin päästä päähän. Kas tuossahan oli jotakin kanoottiin kuuluvaa: nahkahihnan pätkä, jolla Jack oli kiinnittänyt pienen aluksen laituriin, riippui vielä tukin ympärille sidottuna. Siinä oli selityksen avain. Hihna oli leikattu kaikesta päättäen suurella kiireellä poikki ja sen olivat intiaanit todennäköisesti tehneet hillittömästi paetessaan.

Nyt Jack varmaan tiesi, että nuoren shawneen olivat tämän ystävät miamit vieneet pois, eikä hän epäillyt ollenkaan, että miamit, saadessaan selville, kenen poika Ellinipsico oli, viipymättä veisivät tämän shawneitten mahtavan päällikön Cornstalkin luokse.

Hitaasti ja miettiväisenä palasi Alleyne varustukseen ja etsien käsiinsä päällikön hän kysyi neuvoa, kuinka parhaiten voisi päästä Watangaan. Päästyään kerran sinne toivoi hän voivansa vaikuttaa Johannaan niin että tämä siirtäisi matkansa Kentuckyyn, kunnes maa olisi tiheämmin asuttu. Myöskin toivoi hän voivansa saada kirjeitä tahi muita tietoja isältään.

»Kuinka parhaiten voisi päästä Watangaan ja Virginiaan!» kertasi Harrod hänen kysymyksensä. »Siten, että pysytte siellä missä olette kevääseen saakka ja sitten lähdette Boonin mukana, kun hän menee Pohjois-Carolinaan perhettänsä noutamaan, kuten muistaakseni viime yönä kerroin teille hänen tekevän.»

»Mitä! Jäädä tänne kuukausiksi?» huudahti Jack melkein suunniltaan kuullessaan tämän ehdotuksen. »Pitäisikö minun jäädä kolmeksi kuukaudeksi tähän synkkään erämaahan!»

»Synkkään!» toisti Harrod enemmän itsekseen. »Niin, ehkä se voi tuntua siltä teidänlaisesta nuoresta miehestä, joka on elänyt aivan toisenlaisissa oloissa, mutta minun kotoni on metsä. Minä en voi viihtyä muualla. Ainoa toivoni on saada siellä elää ja päiväni päättää.» Hän lopetti, mutta hetken vielä sen jälkeen kirkasti hänen kasvojaan synnynnäisen metsästäjän ja uudisasukkaan innostus. Jack muisteli vuosia jälkeenpäin hänen hehkuvia sanojaan, sillä tuon uljaan, mutta merkillisen vaatimattoman uudisasukkaan toivo oli täyttyvä. Hän kuoli erämaahan eikä yksikään kumppani ollut mukana hänen viime retkellään. Kukaan ei tiedä, miten kuolema hänet kohtasi, tappoivatko intiaanit hänet vai oliko hänen kuolemansa luonnollinen.

Jack ei yrittänytkään vastata, ja Harrod jatkoi puhettaan heti, mutta aivan toisella äänenpainolla.

»Mitäpä se puhumisesta paranee», sanoi hän. »Ei ole muuta neuvoa kuin pysyä täällä, ellette tahdo menettää päänahkaanne tahi menehtyä kylmään ja nälkään vuoristossa. Tähän vuoden aikaan tarvitaan sillä matkalla kokeneenkin metsästäjän koko kestävyys, joten teidän aikeenne nyt olisi sulaa hulluutta.»

Samassa saapui Boonsborosta kaksi tiedustelijaa aivankuin vahvistamaan hänen sanojaan. He ilmoittivat tavanneensa erään valkoisen miehen päänahattoman ja kankean ruumiin jonkun penikulman päässä virran toisella puolella. Tarkemmista yksityiskohdista päättäen, jotka tiedustelijat kertoivat vastauksina Harrodin kysymyksiin, oli ruumis epäilemättä sen metsästäjän, joka oli niin häpeällisesti jättänyt Alleynen pulaan huomatessaan väijyvät intiaanit. Paetessaan toista vaaraa oli hän selvästi antautunut toiseen pahempaan, kuten hänen onneton loppunsa todisti.

Se oli kaamea vahvistus päällikön sanoille, ja nuoreen englantilaiseen se teki syvän vaikutuksen. Hän päätti noudattaa Harrodin neuvoa ja taipua viisaasti tähän välttämättömyyteen sekä käyttää parhaiten hyödykseen tätä tilannetta, johon sallimus oli hänet asettanut.

Hän otti innolla osaa kaikkiin uudisasukasten harrastuksiin ja jakoi ilolla kaikki vaivat ja kieltäymykset, jotka kuuluvat sellaiseen elämään, kuin myöskin heidän yksinkertaiset hauskuutensakin. Jack ei ainoastaan voittanut puolelleen heidän kunnioitustaan ja rakkauttaan, vaan sai aikansa kulumaan nopeasti ja itselleen todelliseksi hyödyksi. Päälliköstä alkaen oli jokainen varustuksen mies valmis mielihyvällä opettamaan vieraalleen kaikkia eränkäynnin salaisuuksia, niin että sen kaivatun päivän tullessa, jolloin kaikki elvyttävä aurinko ja puhkeavat nuput ilmoittivat kevään saapuneen, Jack tunsi kaikki metsän merkit melkein yhtä hyvin kuin hänen opettajansakin, joista ei kukaan voittanut häntä ampumataidossa, ei ainakaan maaliin ampumisessa. Vaikka ruokajärjestelmä olikin kovin yksitoikkoinen hyvään ja vaihtelevaan ravintoon tottuneelle, niin sen korvasi luja terveys, jonka runsas liikunto ja yksinkertainen ruoka luovat.

Vihdoin koitti se hetki, jolloin Jackin oli sanottava jäähyväiset ystävilleen Harrodsburgissa. Hän teki sen suurella kaipauksella, ja hänen eronsa Harrodista oli erittäin vaikea. Seurusteltuaan läheisesti toistensa kanssa nämä kuukaudet, kaukana sivistyneistä ihmisistä, olivat molemmat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan toisiaan.

Boonsboron vallitettuun kylään oli Harrodsburgista linnuntietä noin kolmekymmentä penikulmaa. Sinne saakka oli Alleynella saattojoukkona kuusi rohkeaa metsästäjää, jotka Boonsboron perustaja, tuo kuuluisa metsästäjä ja tutkija Daniel Boon oli lähettänyt häntä noutamaan. Se oli Harrodin toimenpiteitä, hän kun ei tohtinut heikontaa omaa niukkaa varusväkeään käyttämällä miehiä tähän tarkoitukseen. Boonsboro oli perustettu varhain edellisenä keväänä, ja jonkun viikon myöhemmin oli Harrod alkanut rakentaa varustustaan kauemmaksi länteen päin. Edellinen oli rakennettu muutamien rikkilähteiden lähellä olevalle aukealle, jonka läpi tuo kaunis Kentucky-joki virtasi. Boon työskenteli erään Henderson-nimisen miehen kanssa. Hän oli eräänlainen maakeinottelija ja oli tehnyt intiaanein kanssa sellaisen sopimuksen, että hänelle luovutettiin koko asumaton alue Kentucky- ja Cumberland-jokien välistä. Tämän sopimuksen olivat cherokeesit tehneet kymmenestä tuhannesta punnasta tahi samasta arvosta kauppatavaraa. Toiset intiaanit panivat kuitenkin vastaan. Erittäinkin puhui eräs päällikkö ankarasti sitä vastaan.