Part 7

Ja ennenkuin hämmästynyt englantilainen oli ymmärtänyt noiden kummallisten sanojen merkityksen tahi kerennyt mitenkään estää tuota uskaliasta nuorta päällikköä, meloi hän jo nopein ja äänettömin vedoin suurempaa saarta kohti. Kun hän katosi sen manalanmustaan varjoon, niin kamala yksinäisyyden tunne valtasi Alleynen. Hän tunsi itsensä niin äärettömän avuttomaksi, kun hän silmäili ympärilleen tuolla parinkymmenen kyynärän levyisellä autiolla kalliolla, ja hän ymmärsi olevansa kokonaan yhden miehen uskollisuuden varassa, erään intiaanin, jota hän ei ollut eiliseen päivään saakka milloinkaan tavannut! Eikä ainoastaan hänen uskollisuutensa, vaan myöskin hänen hyvän onnensa varassa, sillä jos tuo rohkea nuorukainen epäonnistuisi uhkarohkeassa yrityksessään, oli se nyt mikä hyvänsä, olisi hän siten ehdottomasti vahvistanut heidän molempien tuomion.

Näissä synkissä mietelmissä tarkasteli tuo onneton luutnantti sitä kapeata salmea, joka erotti saaret toisistaan. Joka hetki hän odotti kuulevansa hurjan ulvonnan ilmoittavan, että Ellinipsico oli joutunut vihollistensa kynsiin, samalla kun se olisi myöskin hänen kuolinsoittonsa. Vaikka intiaanit eivät löytäisikään häntä heti, niin kuinka voisi hän haavoitettuine olkapäineen uida pois saarelta? Hänellä olisi silloin edessään Hobsonin pulma. Joko yrittää paeta antautumalla hukkumisen vaaraan tahi jäädä sinne, missä oli, ja nääntyä nälkään.

»Halloo! Mikä tuo on?»

Tämä huudahdus pääsi hänen huuliltaan melkein tahtomattaan, kun pitkulainen, tumma esine vähitellen ilmestyi vastapäisen rannan synkästä pimennosta ja uiskenteli häntä kohti. Se oli kanootti, eräs tyhjä kanootti! Kun kuun kirkas valo vielä vahvisti sen todeksi, niin Jackin rohkeus vaipui. Näytti siltä kuin hänen pahimmat aavistuksensa olisivat käyneet toteen, ja hänen punainen ystävänsä olisi joutunut surman suuhun tahi vangiksi.

Huomatessaan, että kanootti ajelehti häntä kohti, juolahti epätoivoinen keino Jackin hämmästyneeseen mieleen. Hän aikoi hypätä jokeen ja vallata pienen kanootin sen ohikulkiessa ja siten varata itselleen yhden paon mahdollisuuden. Siinä samassa kanootti oli jo saaren kohdalla ja tuskin kymmenen kyynärän päässä siitä. Päästäen pyssyn kädestään syöksyi hän veden rajaan, mutta kun hän viipyi hetken arvioidakseen välimatkan ennen sukeltamistaan, niin toinen samanlainen esine kiinnitti hänen huomionsa. Ensimmäistä tyhjää kanoottia seurasi nyt toinen! Ja näkikö hän unta? Seisoessaan siinä vielä hämmästyneenä ja ihmeissään näki hän kolmannen, neljännen ja viidennen kanootin ajelehtivan kuun hopeoimaa virtaa alaspäin, kaikki yhtä tyhjinä ja hylättyinä kuin ensimmäinenkin.

Silloin hänelle selveni kaikki. Nuoren shawneen yritys ei ollut epäonnistunut. Hän oli kokenut, kuvaannollisesti puhuen, ansansa, jonka hän oli virittänyt vihollisilleen sillä aikaa kuin he olivat saarella etsimässä haluamiaan uhreja!

Ja ikäänkuin vahvistaakseen tämän johtopäätöksen ilmestyi tuo nuori päällikkö samassa nopeasti meloen saarta kohti jäljellä olevat chickasawien kanootit perässään.

»Hyvä, hyvin tehty!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään iloaan tämän tilanteen onnellisen käänteen johdosta. »Hyvä, sinä urhea punainen veljeni!»

»Voo—oo—hoop! Voo! Kajahti riemuitsevasti vastaan shawneen sotahuuto. Vaikka se olikin kaikuva ja kova, hukkui se kuitenkin siihen raivon ja pelon ulvontaan, joka samassa kuului viereiseltä saarelta.

Chickasawit olivat huomanneet heille tehdyn kepposen ja olivat melkein hulluina voimattomassa raivossaan ja pelossaan.

Riemuitsevalla katsannolla laski shawnee kanoottinsa saaren rantaan, ja hypäten rannalle hän tarttui sydämellisesti Jackin ojennettuun käteen.

»Ellinipsico on pitänyt sanansa», sanoi hän. »Chickasawit ovat satimessa. He eivät enää meitä häiritse.»

»Mutta ethän voi mitenkään jättää heitä nälkään kuolemaan!» huudahti Jack. Saman kohtalon oli Jack muutamia minuutteja aikaisemmin luullut lopulta odottavan itseään, ja se teki hänet ihmeellisen sääliväiseksi.

Nuori päällikkö hymyili ivallisesti.

»Chickasawit eivät ole lapsia», sanoi hän. »He uivat maihin. Mutta valkoinen veljeni kiiruhtakoon nyt, sillä he voivat vielä tavoittaa meidät.»

»Ugh!» huudahti Ellinipsico paljon merkitsevästi, juuri kun Alleyne aikoi vastata, ja kohottaen pyssynsä hän laukaisi nopeasti tähdäten joukkoon mustia päitä, jotka äkkiä ilmaantuivat kuun valaisemaan paikkaan virralla saarien välissä.

Jack tunsi vaistomaisesti, että ne olivat heitä kohti uivia intiaaneja, jotka epäilemättä nyt tekivät viimeisen epätoivoisen yrityksen yllättää nuorukaiset, ennenkuin he lähtivät saarelta, tahi joka tapauksessa koettaa vallata yhdenkään kanootin takaisin.

»Kunniani kautta, emme saa hukata hetkeäkään!» sanoi Jack, kääntyen ottamaan omaa pyssyään, samalla kun Ellinipsico kiiruhti irroittamaan nuoraa, jolla kanootit oli kytketty toisiinsa.

Alleynen ihmeeksi työnsi intiaani heidän oman kanoottinsa menemään ja istuutui paljon suurempaan Chickasawin sotakanoottiin viitaten Jackille, että hän tekisi samoin. Mutta aikaa ei voinut enää tuhlata selityksiin, sillä shawneen tulesta huolimatta vihollinen lähestyi nopeasti. Jack kapusi kiireesti vieraaseen kanoottiin ja istuutui perään pyssy kädessään.

»Hyvä on, antaa mennä!» huudahti hän katsellen pelokkaasti noita tummia uimareita, jotka olivat niin lähellä, että heidän silmänsä näyttivät tuijottavan suoraan häntä kohti.

Nuorella päälliköllä oli mela valmiina lähtöä varten, mutta pysyen aivan liikkumatonna katseli hän tarkkaavaisesti heitä seuraavia punanahkoja. Sitten kuin ne olivat noin keihään mitan päässä kanootista, meloi hän hitaasti keskelle jokea, huudellen heille pilkkasanoja heidän omalla kielellään.

»Chickasawit eivät ole viisaita ollessaan niin kovin vieraanvaraisia. He antavat parhaat kanoottinsa viholliselleen turvautuen itse veteen kuin myskirotat. Oh! He ovat aivan liian jalomielisiä, kun ovat niin kaukana kotoaan. Ellinipsico jättää heille oman kanoottinsa. Se on tosin pieni, mutta luultavasti he eivät halveksi sitä!»

Kiukkuinen ja raivostunut ärjyntä ilmaisi, kuinka katkerasti nuoren shawneen pilkka oli loukannut heitä, ja muutamat etummaisista koettivat aivan yli-inhimillisillä ponnistuksilla saada kiinni kanootista. Mutta Ellinipsico oli varuillaan, ja muutamin voimakkain vedoin teki hän kaikki yritykset tyhjiksi, samalla kun Jack oli pyssy kädessään valmis antamaan kuoliniskun jokaiselle, joka tuli liian lähelle.

Huomattuaan riistan olevan mennyttä kääntyivät nuo nolatut ja uupuneet chickasawit takaisin ja lähtivät uimaan pientä saarta kohti, samalla kun tuo riemuitseva shawnee päästi ilonsa valloilleen hermoja tärisyttävillä sotahuudoilla meloessaan verkalleen myötävirtaan.

Ennenkuin heidän saarensa uusine asukkaineen katosi näkyvistä, huomasi Jack intiaanien ottavan kiinni heidän sinne jättämän kanootin, ja hän oli siitä ikäänkuin hyvillään. Kun kanootti kantoi vain kaksi henkeä, niin sillä oli mahdotonta jatkaa takaa-ajoa, mutta sillä nuo masentuneet intiaanit saattoivat siirtyä onnellisesti, vaikka hitaasti, saaresta mannermaalle.

»Nyt minun valkoinen veljeni voi jatkaa yöllistä untaan», huomautti shawnee, kun hän lopulta väsyi huutamaan voiton huutojaan. »Meidän ei tarvitse enää pelätä noita chickasaw-koiria.»

Intiaani puhui totta, ja vaikka Jackia halutti kysyä häneltä Kentonin kohtaloa, niin hän ei voinut vastustaa kehoitusta levätä nyt, kun tilaisuutta oli, ja hän tarvitsikin lepoa. Jack uskoi Kentonin joutuneen jommankumman intiaanijoukon vangiksi. Sitä paitsi oletti hän aivan oikein, että tuo nuori päällikkö oli vielä liiaksi innostunut viimeisten tuntien jännittävistä tapahtumista voidakseen keskustella vakavasti hänelle aivan vieraan miehen kohtalosta. Näin ajatellen ja nähdessään, että intiaanilla oli täysi työ pitää vaaria ajelehtivista kanooteista, puunrungoista tahi muista kulun haittana olevista esteistä, hän päätti paneutua levolle, ja oikaisten itsensä täyteen pituuteensa kanootin pohjalle hän nukahti heti virkistävään uneen.

Nyt kului matka paljon nopeammin myötävirtaan, ja Jack oli tuskin vaipunut suloiseen tietämättömyyteen kaikesta, kun kanootti alkoi hypellä suuren Ohio-virran levottomilla laineilla. Ellinipsico ei ollut tuota jäntevää metsästäjää huonompi meloja, ja tämä kanootti oli suuremman kokonsa ja paremman muotonsa puolesta turvallisempi virran kiivaissa pyörteissä.

Kuinka vähän tuo nukkuva nuorukainen olisi voinut aavistaakaan, että kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua siitä, kun hän oli tuon urhoollisen Kentonin keralla pyrkinyt Cumberland-jokea ylös, hän nyt palaisi pääjoelle ilman uskollista toveriaan ja shawnee-intiaanin melomassa chickasawien sotakanootissa! Ja yhtä merkillistä oli se, että hänen ja tämän nuoren päällikön välille oli samassa lyhyessä ajassa kehittynyt mitä hellin ystävyys, jota yhdessä kestetty kuolemanvaara vieläkin lujitti. Se olikin liikuttava tapaus noiden Lännen erämaiden säälimättömissä ja kovissa oloissa.

Shawneen tarkoitus oli päästä omille alueilleen mahdollisimman pian, ja sentähden oli hän laskenut Cumberland-jokea myötävirtaan, kun taas Jackin matkan suunta olisi ollut päinvastainen, mutta siitä intiaani ei tiennyt mitään, sillä Jack ei ollut lausunut mitään toivomuksia matkan suuntaan nähden. Intiaani käänsi siis empimättä kanoottinsa vastavirtaan ja ohjasi keskelle leveätä Ohiojokea.

Hän tiesi aivan hyvin, että voidakseen päästä Pickaway-tasangolle ja heimonsa majoille, piti soutaa kiinteästi vastavirtaan niin kauan kunnes hän saapuisi Sciota-joen suuhun, jonka varrella noin sata penikulmaa ylöspäin Chillicothe sijaitsi.

Kun Alleyne vihdoin heräsi, paistoi aurinko vuodenajasta huolimatta kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Suloinen lounaistuuli puhalteli helpottaen aika lailla shawneen melomista, joka kiidätti kanoottia vakaasti pohjoiseen päin vastavirrasta huolimatta. Englantilaista ihmetytti, että intiaani jaksoi käytellä melaansa niin voimakkaasti ja uupumattomasti tunti tunnin perästä.

»Onko punainen veljeni melonut aina siitä saakka kuin paneuduin nukkumaan?» sanoi hän nousten istumaan ja katsoen ihmeissään tummaa nuorukaista.

Hymy häivähti viimemainitun kasvoille.

»Ellinipsico on sekä nukkunut että syönyt», vastasi hän, ja huomatessaan vilpittömän hämmästyksen valkoisen miehen kasvoilla jatkoi hän: »Kun kuu laskeutui, ohjasi hän kanoottinsa rantaan ja kiinnitettyään sen vedenrajassa kasvaviin puihin ja pensaisiin hän nukkui sikeästi aina auringon nousuun, heräten sitten vasta kuin ensimmäinen kirkas säde tunkeutui hänen ylitsensä riippuvien liikkumattomien oksien välistä. Silloin hän sieppasi pyssynsä ja hyppäsi rannalle riistaa etsimään.»

»Mutta mitä minä olen tehnyt sillä aikaa?» kysyi Jack harmistuneella äänellä.

Intiaani hymyili jälleen

»Valkoinen veljeni oli väsynyt. Hän nukkui sikeästi. Hän ei herännyt.»

»Kertokaa edelleen, olkaa hyvä», sanoi Jack hieman töykeästi.

Olihan todellakin hänen sotilasylpeydelleen hiukan nöyryyttävää ja aloittelevalle metsämiehelle sopimatonta osoittaa sellaisia urheilijalle arvottomia ominaisuuksia.

»Nyt, kun veljeni on valveillaan, menemme maihin ja keitämme jotakin ruokaa», vastasi nuori päällikkö tyynesti ja arvokkaasti kääntäen kanootin rantaan.

Puhe ruoasta sointui kauniilta Jackin korvissa hänen pitkän paastonsa jälkeen, ja tahtomattaan hänen silmänsä hakivat ikäänkuin jotakin vahvistusta lupaukselle tulevasta ateriasta.

Hänen ei tarvinnut katsoa kauan, sillä kanootin keulassa, puolittain piilossa shawneen notkean vartalon takana, oli hirvenvasikan ruho. Oliko ihme, jos vesi valahtikin tuon nälkäisen luutnantin suuhun hänen odottaessaan niin hienoa paistia.

Tuntia myöhemmin, kun he levähtelivät vähän aikaa vahvan aterian jälkeen, oli Alleynella sopiva tilaisuus tehdä punaiselle ystävälleen muutamia kysymyksiä.

XIII.

ERÄÄN HIRVIJAHDIN SURULLINEN LOPPU.

Tuloksena keskustelusta shawneen kanssa oli, että Jack tunsi olevansa paljon toivorikkaampi ystävänsä Simon Kentonin kohtaloon nähden ja että hänen kunnioituksensa intiaania kohtaan yhä kasvoi.

Kävi ilmi, että viimemainittu oli tullut suuren shawneejoukon kanssa Kentuckyn alueelle metsästämään. Metsästys oli onnistunut jotensakin hyvin, ja he olivat olleet paluumatkalla pohjoiseen päin, kun Ellinipsico kahden toverinsa keralla oli jäänyt lopettamaan erään pantterin nylkemistä, jonka he olivat tappaneet.

Heidän sitä tehdessään hyökkäsi joukko chickasaw-intiaaneja odottamatta heidän kimppuunsa. Nuoren päällikön molemmat toverit lyötiin heti kuoliaaksi, ja hän itse haavoittui vaikeasti sotatapparan iskusta murtautuessaan piirittävien vihollisten ketjusta karkuun. Iskien hyökkääjät syrjään onnistui hänen jättää chickasawit joksikin ajaksi jälkeensä, kunnes hän veren vuodosta heikontuneena ei jaksanut enää juosta kyllin nopeasti. Hän kääntyi päin vihollistaan, ja ampuen lähimpänä olevan vainoojansa kuoliaaksi hän pyrki taistellen eteenpäin toivoen kohtaavansa heimolaistensa pääjoukon. Mutta se meni hänen voimainsa yli, ja jos Jack ei olisi ajoissa joutunut apuun, niin hän olisi varmasti ollut mennyttä miestä. Hengestään sai hän kiittää tuota valkoista nuorukaista, eikä hän unhottaisi sitä milloinkaan.

Tällä sivistymättömällä intiaanilla oli eräs hyve, joka on hyvin harvinainen sivistyneidenkin ihmisten keskuudessa, nimittäin kiitollisuus. Siihen perustui se lisääntyvä toivo, joka oli herännyt Jackin sydämessä kadonneeseen metsästäjään nähden. Ei voinut juuri muuta epäillä kuin että hän oli joutunut shawnee-soturien vangiksi, ja Ellinipsico oli luvannut panna kaikki keinonsa liikkeelle saadakseen hänet vapaaksi. Hän tiesi, ettei metsästäjän tarvitsisi kärsiä mitään pahoinpitelyä matkan varrella Chillicotheen, tuohon suureen shawnee-kaupunkiin, ellei hän yrittäisi päästä vangitsijoiltaan pakoon. Viimemainituilla oli kannettavanaan paljon puhvelin ja hirven lihoja ja nahkoja ja muuta metsänriistaa, jota he olivat saaneet retkellään, jonka tähden he eivät voineet kulkea nopeasti. Ellinipsico luuli sentähden pääsevänsä Chillicotheen samaan aikaan kuin hekin, ja kun hänen isänsä Cornstalk oli heimon mahtavin päällikkö, niin hän toivoi isänsä vaikutusvallan avulla voivansa vapauttaa valkoisen metsästäjän.

Kaikilla tällaisilla tyynnyttävillä todisteluilla ja arveluilla vaikutti tuo nuori päällikkö syvästi valkoiseen ystäväänsä, kun he päivä päivältä ja viikko viikolta hitaasti mutta varmasti matkasivat Ohio-jokea ylöspäin.

Matka kului hitaasti, sillä kanootti oli raskas ja haavoittuneen olkapäänsä tähden Alleyne ei voinut ollenkaan auttaa melomisessa, ja hänen kumppaninsa haavoittunut lonkka esti myös melkoisesti heidän ponnistuksiaan päästä eteenpäin. Alituinen liikunto haittasi chickasawin kirveestä saaman haavan säännöllistä parantumista.

Mitä ruokaan tuli, niin Alleyne oli suuresti intiaanin varassa, sillä hän ei ollut tarpeeksi taitava metsästyksessä voidakseen hankkia puuttumattoman ravinnon itselleen, vaikkakin hän tavallisesti seurasi ja auttoi punaista ystäväänsä metsästysretkillä. Mitä pitemmälle aika kului sitä levottomammaksi alkoi Jack tulla ajatellessaan miten heidän matkansa päättyisi. Hän tiesi hyvin, että hänen isänsä oli hyvin pahoillaan hänen jatkuvan poissaolonsa tähden rykmentistä tämmöisenä vaarallisena aikana, etenkin kun hän ei voinut olla kovinkaan varma Jackin henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Mutta tilanne oli pian muuttuva.

He olivat taivaltaneet noin puolet matkasta Sciota-joelle, kun he eräänä iltana tulivat erään melko suuren Ohioon laskevan joen suuhun. Se virtasi idästä päin, ja Ellinipsicon väitteen mukaan oli sen nimi Suolainen joki, joka johtui siitä, että sen varrella oli muutamia suolalähteitä.

»Emmekö voisi meloa sinne vähän matkaa ja ottaa mukaamme hiukan suolaa?» kysyi Jack. »Minua alkaa kyllästyttää syödä ruokaani ilman suolaa!»

»Veljeni puhuu järkevästi», vastasi intiaani. »Me melomme niin kauas kuin ennätämme ennen yön tuloa, ja sitten yövymme etelänpuoleiselle rannalle. Päivänkoitossa saamme saalista ja haemme suolaa.»

Nuori päällikkö ohjasi puhuessaan kanootin Suolaiseen jokeen, ja pimeän tullessa he olivat tunkeutuneet melkein kolme penikulmaa tuohon metsäiseen seutuun. Yöpyen tapansa mukaan rannalle he lähtivät aamunkoitossa metsästämään.

Kuljettuaan noin penikulman verran he löysivät hirven jäljet. Vähän aikaa sitten oli siitä ilmeisesti mennyt etelään päin pienempi lauma noita ylväitä eläimiä. Nähdessään nuo tuoreet jäljet pääsi Ellinipsicolta tuo paljon sanova »ugh!» ja syöksyen juoksuun kiiti hän otusten perään. Jack pysytteli perässä parhaansa mukaan tiheikköjen ja aukeitten halki, purojen ja erämaiden poikki, kunnes hän oli vaipua maahan uupuneena ja hengästyneenä. Hänellä oli kova työ pysyä intiaanin näkyvissä, sillä niin taitava oli viimemainittu kulkemaan metsässä mistään esteistä huolimatta.

Syöksyen eteenpäin täten noin kaksikymmentä minuuttia alkoi Ellinipsico hiljentää vauhtiaan. Vasta taitetut oksat ja vielä tihkuvat jalan jäljet ilmaisivat hyvin selvästi, että he lähestyivät saalistaan. Notkeasti kuin pantteri hiipi tuo nuori shawnee eteenpäin. Kaikki hänen huomionsa oli keskittynyt tuohon pahaa aavistamattomaan hirveen, jonka pitkäkarvainen niska ja haaraiset sarvet olivat juuri näkyvissä erään suon laidassa kasvavan kuihtuneen leppäpensaan takaa.

Matkien punaisen ystävänsä liikkeitä mahdollisimman tarkasti Jack seurasi häntä viiden tahi kuuden askeleen päässä, kun samassa pyssynlaukaus häiritsi metsän syvää hiljaisuutta ja tuo nuori intiaani vaipui voihkaisten maahan.

Alleyne kiiruhti hänen luoksensa ja kerkesi juuri näkemään, että verta juoksi kuulan haavasta hänen kyljessään, kun eräs metsästäjien tapaan puettu valkoinen mies syöksyi esiin kirvestä heristäen. Ilmeisesti hän ei ollut huomannut valkoista nuorukaista ennenkuin nyt, sillä tämä oli ollut aivan piilossa tiheiden pensaiden takana tutkiessaan kumartuneena punaisen ystävänsä haavaa.

»Takaisin, roisto!» karjaisi Alleyne kohottaen pyssynsä poskelle, »tahi teen saman teille, minkä teitte minun toverilleni.»

Hänen ei kumminkaan tarvinnut toteuttaa uhkaustaan. Hämmästynyt metsästäjä laski heti aseensa ja äkkiä pysähtyen jäi ymmällään tuijottamaan puhujaan.

»Pyydän anteeksi, vieras; minä erehdyin kaikesta päättäen!» huudahti mies.

»Erehdyitte!» kertasi Jack vimmoissaan. »Te olette tappanut teitä paremman miehen ilman mitään syytä ja ilman minun väliintuloani olisi teillä nyt hänen päänahkansa! Hiljaa, senkin roisto!» jatkoi hän yhä yltyen, kun mies yritti selittää asiaa tahi jotenkin puolustella itseään. »Sellaista raukkamaista käytöstä ei voi puolustaa. Juuri tämmöiset häikäilemättömät murhat katkeroittavat punaisia miehiä ja aiheuttavat heidän keskuudessaan meitä kohtaan vihollisuutta ja kostonhimoa. Ei ole ollenkaan ihmeellistä, että he, villejä kun ovat, kostavat kaikenlaisilla väkivallan töillä ja murhilla milloin vain tilaisuutta sattuu!»

Metsästäjä seisoi hiljaa ja häpeissään uskaltamatta enää keskeyttää. Hän odotti vaieten kunnes nuori englantilainen oli purkanut enimmän vihansa ja kohdistanut huomionsa ja tarmonsa haavoittuneen auttamiseen. Karkean näköinen vieras mies otti uumiltaan silkkiliinan ja repäisten sen kahtia teki hän siitä siteen, jolla hän huolellisesti ja taitavasti sitoi kuulan tekemän haavan. Tämän tehtyään hän ryhtyi koettelemaan potilaansa valtasuonta ja laittoi hänet mukavaan asentoon. Jack kiiruhti sillä aikaa lähimmälle purolle vettä noutamaan, jota hän toi joen läheltä löytämässään puhvelin sarvessa.

»Hän on tullut tuntoihinsa ja kahden viikon kuluttua hän on terve», sanoi metsästäjä ottaen sarven Alleynen kädestä ja pirskoittaen vähän vettä nuoren päällikön kasvoille.

»Eikö hän olekaan kuollut? Uskotteko hänen todellakin paranevan?» huudahti Jack, ja kaikki hänen vihansa unhottui kuullessaan nämä toivorikkaat sanat, jotka kevensivät hänen mielensä ja tekivät hänet iloiseksi.

»Kuollutko! Ei hän ole kuollut», vastasi metsästäjä. »Intiaanit sietävät paljon ja onneksi minun kuulani ei ole rikkonut valtimoita. Mutta hän tarvitsee hoitoa. Viekäämme hänet uudisasutukselle», lopetti hän ratkaisevasti.

»Mille uudisasutukselle?» kysyi Jack kummastuneena. »Emme tiedä siitä mitään, niin että varmaankin laskette leikkiä!» sanoi hän terävästi ja hänen silmänsä leimahtivat vihaisesti tämän sopimattoman pilanteon tähden, kuten hän luuli.

»Se ei ole mitään pilaa, herra, vaan vahva hirsinen varustus, ensimmäinen Kentuckyssä. Päällikkömme mukaan nimitämme sitä Harrodsburgiksi.»

»Mitä! James Harrodko?» huudahti Jack iloisesti.

»Kyllä, juuri hän», oli ripeä vastaus.

»Ja te väitätte kuuluvanne hänen joukkoonsa?» kysyi Jack katsoen miestä läpitunkevasti.

»Niin, herra.»

»Onko hän käskenyt teitä ampumaan jokaisen intiaanin, minkä näette?»

»Ei, totta vieköön, ja jos syytätte minua semmoisesta pirullisuudesta, niin teette suuren erehdyksen», vastasi mies synkän näköisenä.

»Hyvä on, mutta mitä tämä sitten merkitsee?» kiivasteli Jack osoittaen heidän jaloissaan makaavaa puolitajutonta shawneeta.

»Se oli aivan sattuma, kuten olen teille kertova, jos vain tahdotte kuunnella minua», vastasi metsästäjä synkästi.

»En ole milloinkaan tahtonut tuomita ketään häntä kuulematta, joten saatte kertoa, miksi tämän teitte.»

»Hyvä! Poistuin Harrodsburgista noin viikko sitten», aloitti metsästäjä kertomuksensa, »ja olen metsästänyt matkan varrella virtaa alaspäin toivoen päästyäni Ohio-virralle tapaavani siellä jonkun alaspäin matkaavan veneen, jossa voisin päästä New Orleansiin. Sieltä pääsen laivalla pian Uuteen Englantiin ja sieltä Virginiaan, josta olen tullut. No niin. Olin noin neljännestunti sitten juuri kahlannut tuon puron poikki, kun löysin hirven jälkiä, ja otaksun, että ne olivat samoja eläimiä, joita tekin ajoitte. Seurasin jälkiä juosten», jatkoi metsästäjä puhuen harkitusti mutta jonkun verran kiihtyneesti, »ja pääsin lopulta viidenkymmenen kyynärän päähän otuksista. Kätkeydyin korkeaan heinikkoon ja tähtäsin juuri lähinnä olevaa, kun kuulin jotakin risahtelua selkäni takaa. Käännyin ympäri ja näin yhden intiaanin tulevan hiipien sitä paikkaa kohti, johon olin ryöminyt. Hänellä oli pyssy valmiina ja äkkiä pisti päähäni, että hän oli saalistamassa juuri minun päänahkaani, sillä tiedättehän, vieras, intiaanein mielityötä olevan metsästää meitä valkoisia miehiä samoin kun me metsästämme riistaamme. Siten joutui minun vanha toverini Bill Rawsonkin kuoleman omaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, että minä olin vähän liian hätäinen nähdessäni intiaanin tulevan.»

»Joka tapauksessa on nyt tapahtunut erehdys», vastasi Alleyne, ja mitä sukkelammin voimme saattaa toveriparkani johonkin majaan, niin sen parempi se on hänelle. Kuinka kaukana olemme Harrodsburgista?»

»Seitsemänkymmentä penikulmaa luultavasti. Mutta voisimme tehdä lautan ja viedä hänet perille jokea myöten. Se on kyllä kiertotie, mutta meille helpoin.»

»Meillähän on kanootti, jolla tulimme tänne», vastasi Jack. »Se on kätkössä jokirannassa törmän alla, niin että lauttaa meidän ei tarvitse tehdä.»

»Kas sellainen onnenpotkaus!» huudahti metsästäjä.

»Nyt laitamme paarit ja kannamme hänet takaisin. Metsästyksenne pilasin, nuori mies, mutta minulla on tuolla kalkkunakukko ja olen iloinen voidessani jakaa sen kanssanne.»

Sanottuaan sen meni metsästäjä heinikkoon ja palasi heti takaisin oivallinen villi kalkkunakukko olallaan. Tuon erinomaisen paistin näkeminen kiihoitti Alleynen ruokahalua ja kuin yhteisestä sopimuksesta molemmat miehet alkoivat laittaa tulta ja valmistaa kalkkunaa. Metsästäjä huomautti, että se voi kyllä paistua sillä aikaa kuin he laittavat paareja.

Puolipäivä oli jo mennyt, kun haavoittunut intiaani lopultakin oli hyvässä turvassa kanootissa, ja matka Harrodsburgiin aloitettiin. Matka osoittautui olevan enemmän hidas ja työläs kuin jännittävä, sillä virta oli vahva eikä mitään vihollisia näkynyt. Shawneen haavan parantuminen edistyi tyydyttävästi, ja neljäntenä iltana saavuttiin vastaperustetun uudisasutuksen lujille varustuksille.