Part 6

Mutta nyt ilmaantui uusi vastus. Miten hän voisi parhaiten irroittaa kuoren ja tehdä siitä tarvittavat kaistaleet? Hän etsi särmikkään piikiven ja valikoitsi suorimmat vesat. Sitten hän puri vesojen ympärille kaksi rengasta noin neljän jalan välimatkalle toisistaan ja yhdisti renkaat toisiinsa raaputtaen kuoreen halkeaman. Sitten oli helppo asia irroittaa kuori, ja kun hän oli halkonut sen sopiviin kaistaleisiin, niin hän palmikoitsi ne kiven ympärille ja sai siten itselleen aseen, joka oli peloittava käsikähmässä.

Varustettuaan itsensä näin alkuperäisellä, mutta kylläkin vaikuttavalla tavalla, ryhtyi Alleyne heti hakemaan metsästäjän jälkiä. Niitä ei ollut vaikea löytää, sillä joen läheisyydessä maa oli liejuista ja rämeistä.

Jack seurasi sukkelaan, mutta varovaisesti jälkiä ja tuli lopulta korkeammalle, jossa maanlaatu oli kovempaa. Siellä jälkien seuraaminen ei ollut enää niin helppoa, ja Jackin täytyi hiljentää juoksunsa hitaaksi kävelyksi. Näin oli hän luullakseen kulkenut noin penikulman verran, kun hän saapui tiheän lepistön reunustamalle purolle.

Mennen puron yli kaatunutta puuta myöten, johon jäljet johtivat, tunkeutui hän toisella puolella olevaan tiheikköön. Hän oli tuskin mennyt kahtatoista askelta, kun hän kompastui johonkin. Siinä makasi eräs kuollut intiaani.

Tahtomattaan huudahtaen juoksi Jack takaisin mitä suurimmassa jännityksessä. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli paeta koko paikalta niin nopeasti kuin suinkin. Mutta hän rohkaisi luontonsa ja hilliten pelkoaan kovalla ponnistuksella hän meni jälleen tiheikköön kivi toisessa kädessä ja linko eli kivinuija toisessa kaikkien odottamattomien hyökkäysten varalta. Pahoin aavistuksin ja liikkuen hyvin hitaasti ja varovaisesti tuli hän jonkinlaiseen aukeamaan tiheikössä. Se oli ainoastaan mitätön ympyrä, jossa taittuneet pensaat ja poljettu maa todistivat, että siinä oli äsken ollut ankara taistelu.

Vihasta ja pelosta väristen katseli Alleyne tutkivasti ympärilleen, ennenkuin hän uskalsi astua paikalle. Vallitsevaa kuoleman hiljaisuutta ei risahduskaan häirinnyt, ja niin kauas kuin nähdä saattoi ei mitään näkynyt. Mutta seis! Mitä oli tuolla puolittain lehvistön alle kätkettynä? Sieltä häämötti aivan kuin ihmisen ruumis, suullaan makaamassa! Eihän se vain ollut —? Tuo tuskallinen luulo, että se voisi olla hänen matkakumppaninsa ruumis, haihtui yhtä pian kuin se oli syntynytkin luutnantin kiihoittuneissa aivoissa. Jo ennenkuin hän oli kumartunut työntämään syrjään toisiinsa kietoutuneita köynnöskasvia, jotka osaksi peittivät kuolleen, oli hänen äkillinen pelkonsa haihtunut. Kirjava huopapeite ja ihmishiuksilla ripsutetut säärystimet ilmaisivat heti, että kuollut oli intiaanisoturi.

Jack jatkoi tutkimuksiaan keveämmällä mielellä. Siitä ei voinut olla mitään epäilystä, että Kenton oli joko joutunut väijytykseen tahi että joukko intiaaneja oli yllättänyt hänet, sillä maassa oli kaikkialla jalanjälkiä. Yhtä selvää oli, että metsästäjä oli pitänyt urhoollisesti puoliaan ja Jackilla oli hiukan toivoa, että metsästäjä oli päässyt pakoon.

Metsän läpi johti suora polku, jossa yhteenotto oli tapahtunut, ja Jack alkoi etempää seurata polkua. Mutta hän ei kulkenut kauas, sillä hänen mieleensä juolahti, että se oli aivan turhaa. Ensinnäkään ei ollut varmaa, oliko Kenton intiaanein mukana; yhtä hyvin hän oli voinut riistäytyä irti ja palata kiertoteitse leiripaikalle, ja toiseksi, jos intiaanit olivat vieneet hänet mukanaan, niin oli turhaa aseetonna yrittääkään vapauttaa häntä suuren joukon kynsistä.

Punnittuaan näitä tosiseikkoja mielessään päätti tuo nuori englantilainen lopulta palata omia jälkiään myöten joelle. Hän luotti melkein rajattomasti Kentonin urhoollisuuteen ja taitavuuteen ja lopultakin toivoi löytävänsä hänet leiripaikalta terveenä ja reippaana.

Jack teki melkoisen mutkan pohjoiseen päin välttääksensä puron varrella kasvavaa tiheää lepikkoa ja siellä ehkä piileskelevää julmaa viidakon väkeä, ja siitä syystä hänen täytyi tahtomattaan kulkea sangen pitkälle tähän suuntaan. Vihdoin hän tuli intiaanein tekemälle polulle, josta he olivat kulkeneet, ennenkuin he kohtasivat valkoisen miehen, ja seuraten sitä takaisin päin tuli Jack kahlaamolle, josta intiaanit selvästi olivat tulleet. Hän oli tuskin päässyt toiselle rannalle, kun metsästä kuuluva pyssynlaukaus pysähdytti hänet. Kukahan tuo ampuja mahtoikaan olla? Oliko hän valkoinen mies vai intiaani, ystävä vai vihollinen? Se oli tärkeä kysymys, johon Alleyne oli kuitenkin kykenemätön vastaamaan. Seisoen hetken kahdenvaiheella kuuli hänen tarkka korvansa askelia. Ne kuuluivat tulevan polkua myöten aivan häntä kohti. Mielenmalttinsa saavuttaen juoksi hän nopeasti syrjään pensaikkoon ja odotti mitä tuleman piti.

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Katsellessaan lehtien välistä näki hän erään intiaanin juoksevan minkä jaloista pääsi kahlaamolle päin. Kun intiaani pääsi lähemmäksi, huomasi Jack, että mies koko ajan tähyili taaksensa, ikäänkuin peläten jonkun vihollisen tahi vihollisien ajavan häntä takaa. Polun käänne esti Jackia näkemästä pitkälle, mutta melkein heti perässä tuli kolme tahi neljä intiaania juosten.

Oli helppo huomata, että nämä kuuluivat eri heimoon kuin ensimmäinen mies, jota he ajoivat takaa. Vaikka suuresti hämmästyneenä tästä kaikesta, tunsi Jack rauhoittuvansa, sillä kaikesta päättäen hän itse ei ollut nyt missään vaarassa. Mutta tämä itsekäs päätelmä väistyi pian uljaampien tunteitten tieltä. Kun pakeneva oli juossut hänen piilopaikkansa ohi, niin Jack oli huomannut hänen olevan haavoittuneen ja verissään ja sitäpaitsi juoksusta väsyneen. Jack näki, että mies oli aivan nuori, melkein poika, mutta pitkä ja jäntevä ja ulkonäöltään kaunis ja ylväs. Hänen kotkan sulista tehty töyhtönsä ilmaisikin, että hän oli tavallista soturia ylhäisempi.

Äkkiä hänen tuli väsynyttä punaista veljeään sääli, ja samalla hetkellä hän hyökkäsi piilopaikastaan takaa-ajajien kimppuun. Hänen hyökkäyksensä oli niin odottamaton ja voimakas, että hän kaatoi linkonuijallaan kaksi intiaania, ennenkuin nämä ehtivät ollenkaan puolustautua. Kaksi muuta, jotka olivat vähän jäljempänä, pysähtyivät peloissaan uskoen joutuneensa noiden pelättyjen valkoisten miesten väijytykseen.

Alleyne oli sellainen henkilö, joka ei milloinkaan kadottanut mielenmalttiaan eikä milloinkaan jättänyt hyödykseen käyttämättä sellaisia sattumia, joilla onnetar usein suosii vaikeassa pulassa olevia. Hän tiesi, että nopea ja rohkea toiminta oli välttämätön, muuten hänen tilapäinen menestyksensä ei voisi pelastaa häntä ja hänen suojattiansa surman suusta. Molemmilla intiaaneilla oli pyssyt ja sotatapparat, ja luultavasti oli toisia tulossa heidän perässään, niin ettei saanut hukata hetkeäkään.

Jack muisti äkkiä erään sotajuonen, josta Kenton oli hänelle kertonut, ja Jack päätti heti koettaa sitä. Kääntyen puolittain pensaikkoon päin ja viitaten kädellään ikäänkuin vielä piilossa oleville tovereilleen hän syöksyi noiden epäröivien intiaanien kimppuun karjaisten niin, että kaiku kiiriskeli ympäristössä.

Nuo pelästyneet soturit eivät jääneet odottamaan useampien pitkäpuukkoisten ilmestymistä. He kääntyivät pakoon ja juoksivat tiehensä nopeammin kuin olivat tulleet, hyvin tähdättyjen kivien saattamina Jackin oivallisesta varastosta. Ne viheltelivät heidän päittensä ympärillä ja pudota moksahtelivat pensaikkoihin siten vain lisäten heidän pelkoaan.

Heitettyään viimeisen kivensä Jack jätti takaa-ajon, jonka hän oli toimeenpannut mahdollisimman suurella metelillä, ja kääntyi kahlaamolle päin suojattiansa etsimään. Jack tapasi hänet, uskollisena intiaanein tavoille, riistämässä päänahkoja kaatuneilta vihollisiltaan, joille hän oli jo antanut sotatapparallaan armoniskun.

Kun Jack tuli lähemmäksi, tervehti tuo nuori päällikkö vapauttajaansa seuraavin sanoin:

»Valkoinen mies, sinä olet oman henkesi uhalla pelastanut Ellinipsicon. Cornstalk, minun isäni ja shawneeheimon päällikkö, on kiittävä sinua, kun vapautit hänen poikansa näiden chickasaw-koirien kynsistä. Hugh! Nuori valkonaama veljeni on suuri soturi; hänellä ei ollut pyssyä ja kuitenkin voitti hän neljä chickasaw-soturia. Cornstalk tahtoisi ottaa hänet omaksi pojakseen.»

Yhtä tyytyväisenä kuin hämmästyneenä kuunteli Jack tätä odottamatonta puhetta. Paitsi sitä, että siinä kiitettiin häntä avunannosta, kävi puheesta vielä selville, että puhuja osasi englannin kieltä, josta Jack oli näissä olosuhteissa vieläkin iloisempi. Nuoren intiaanin käytös oli kauttaaltaan niin luontevaa ja arvokasta, että Jack rupesi pitämään hänestä yhä enemmän.

Mutta nyt ei ollut aikaa kohteliaisuuksien vaihdolle, sillä millä hetkellä hyvänsä chickasawit voivat hämmästyksestään toipuneina palata takaisin suuremman joukon kanssa. Ottaen maasta toisen kaatuneen soturin pyssyn, ruutisarven ja luotipussin käski Jack nuoren soturin seurata häntä ja lähti suoraan Cumberland-joelle.

Mutta heidän ei ollut sallittu saapua sinne ehein nahoin.

XI.

ELLINIPSICO MAKSAA VELKANSA.

Monet ja vaihtelevat ajatukset risteilivät Jackin aivoissa hänen nopeasti ja tasaisesti juostessaan hämärän metsän läpi uuden tuttavansa seuraamana. Mihinkä kummalliseen tilanteeseen olivatkaan asiat kehittyneet muutamien tuntien kuluessa, ja mitä tästä oli lopulta tuleva.

Hänen halutti kysyä Ellinipsicolta, kuinka tämä oli joutunut niin kauas shawnee-heimon tavallisilta olinpaikoilta ja kuuluiko hän siihen joukkoon, joka oli salakavalasti hyökännyt Kentonin kimppuun ja ehkä vienyt mukanaan hänen ystävänsä. Se seikka, että intiaani oli juossut heidän tekemää polkua pitkin, viittasi siihen, vaikka Jackin oli vaikea uskoa tämän ylhäisen näköisen nuorukaisen kuuluneen tuohon roistojoukkoon. Hän päätti kysellä nuorukaiselta kaikki tähän kuuluvat seikat ja muita tärkeitä asioita, kun he olivat päässeet turvaan pienelle saarelle.

He olivat jo viidenkymmenen kyynärän päässä siitä paikasta, johon Jack oli kätkenyt kanoottinsa, kun Jack tunsi lamauttavan iskun oikeassa olkapäässään, ja melkein samalla kertaa pyssynlaukaus rikkoi metsän hiljaisuuden. Mitä se mahtoi merkitä?

Ensi hetkessä ajatteli Jack, että hänen kumppaninsa oli petollisesti ampunut häntä, sillä pamaus kuului takaapäin. Mutta kääntyen ympäri huomasi hän helpotuksekseen, että niin ei ollut asian laita. Ellinipsico oli hypännyt erään puun taakse ja tähtäsi sinne päin, josta he olivat tulleet. Kun hänen pyssynsä pamahti, niin hyppäsi muutamia intiaaneja puiden ja pensaiden takaa, ja he hyökkäsivät häntä kohti.

»Tätä tietä!» huusi Jack. »Juokse tuota pientä saarta kohti tuolla joessa!»

Ellinipsico kuuli hänen sanansa, ja nuo molemmat takaa-ajetut miehet saapuivat jokirantaan melkein yhtäaikaa. Heidän ensi ajatuksensa oli syöksyä jokeen ja uida yli, mutta kun Jack yritti kohottaa käsiään sitä varten, niin hän laski ne alas huudahtaen tahtomattaan tuskasta. Hänen olkapäänsä oli vioittunut.

Huomattuaan tämän veti tuo nuori päällikkö Jackin erään kaatuneen puun taakse ja otettuaan maasta pudottamansa pyssyn ojensi hän sen heti suoraan ensimmäistä vihollista kohti. Jack seurasi heti esimerkkiä. Chickasawit, jotka eivät pitäneet noiden uhkaavien pyssynsuiden ilmestymisestä, hakivat aikaa hukkaamatta suojaa lähimpien puiden takaa.

Se maassa makaava puu, jonka takana molemmat pakolaiset piilottelivat, ulottui kaikeksi onneksi siihen kaislikkoon saakka, jossa kanootti oli kätkettynä. Vihollisen satunnainen viivyttely antoi Jackille sen verran aikaa, että hän kerkesi huomata tämän ja käyttää sitä hyväkseen. Muutamin sanoin ilmoitti hän kumppanilleen asian laidan, ja tuo nerokas intiaani ymmärsi tilanteen heti.

»Hyvä on! Valkoinen veljeni pitäköön nyt pyssyjä näin.» Ja hän otti pyssyt ja näytti, kuinka yhden miehen oli mahdollista pitää molemmat pyssyt kohdallaan ja viholliseen päin tähdättyinä. Kun Alleyne oli ottanut pyssyt haltuunsa, niin intiaani virkkoi:

»Ellinipsico on notkea kuin pantteri. Hän pujotteleikse nyt kaislikon läpi ja laittaa kanootin valmiiksi. Kun ison huuhkajan ääni kuuluu, niin veljeni laukaisee pyssynsä ja kiiruhtaa vedenrajaan.»

Jack nyökkäsi, ja käden käänteessä tuo notkea intiaani ryömi tiehensä kaislikon läpi melkein yhtä äänettömästi kuin käärme.

Sillä aikaa eivät chickasawitkaan olleet toimettomina, ja kun tuo haavoittunut englantilainen, tuskia kärsien, piteli noita raskaita pyssyjä vaakasuorassa asennossaan, niin hän saattoi kuulla kahinaa ja risahtelua pensaikosta, joiden suojassa vihollinen hiipien eteni.

Oli tuskin kulunut kahta minuuttia nuoren shawneen lähdöstä, vaikka aika oli tuntunut Jackista monen tunnin pituiselta, kun matala, mutta selvä »huu-uuh!» rikkoi miltei luonnottoman hiljaisuuden. Tuon tärkeän merkinannon vaikutus Jackin kiihtyneeseen hermostoon oli niin yllättävä, että hän oli vähällä päästää käsistään molemmat pyssyt yhden sijasta. Koettaen kaikella muotoa säilyttää mielenmalttinsa hän tähtäsi ja laukaisi pyssynsä erästä pitkää intiaania kohti, joka hetkeksi näyttäytyi puiden välissä. Laukausta seuraava kiljaisu todisti luodin sattuneen, ja siepaten maasta toisenkin pyssyn hyppäsi Jack ylös ja syöksyi suin päin kaislikon läpi vedenrajaan.

Nuori shawnee oli asettunut istumaan kanootin keulapuoleen ja oli mela kädessään valmis heti lähtemään, kanootin keulan ollessa saarta kohti ja perän koskettaessa rantaan. Rannalla Jack hieman pysähtyi ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan tuon heikon aluksen pohjalla.

Melkein samassa painui mela syvälle veteen, ja kun veto seurasi toistaan nopeassa tahdissa, niin kiisi kanootti virralla elävän olennon lailla. Niin taitava ja vahva kuin shawnee olikin, tarvittiin kumminkin kaikki hänen taitonsa ja voimansa saattamaan heidät turvaan pienelle saarelle, ennenkuin chickasawit kerkesivät selvitä hämmästyksestään ja alkaa rannalta tuhoisan tulen heitä vastaan.

Kuularyöppy räiskähti kanootin ympärille niin pian kuin se kääntyi saaren pohjoisen kärjen taakse. Mutta onneksi ei kumpaankaan mieheen sattunut, vaikka kuulasade oli niin tiheä. Kanootti sai useampia pieniä vuotoja, sillä kuulat puhkoivat reikiä sen tuohesta tehtyihin laitoihin ja pohjaan. Mutta ne reiät tukittiin helposti Jackin takista revityillä tilkuilla. Pitäen saarta itsensä ja vihollisen välissä, olivat nuo kaksi matkustajaa pian turvassa, ja kun intiaanit aina käyttävät hyvin vähän ruutia pyssynsä panoksiin, niin kantomatkakin oli sangen lyhyt.

Päästyään keskelle virtaa Ellinipsico muutti suuntaa ja meloi jonkun matkaa virtaa ylöspäin, kunnes he olivat melkein kahden tiheämetsäisen saaren kohdalla, joista toinen oli hyvin pieni ja toinen oli alaltaan muutaman acren suuruinen.

»Täällä olemme turvassa», sanoi hän. »Molemmat tarvitsemme lepoa ja ruokaa. Haavat hyvin tuskallisia.»

»Olet oikeassa, ystäväni», sanoi Jack hartaasti, sillä hänen olkapäähänsä koski armottomasti, kun hän latasi pyssyään.

Intiaani oli heittänyt melomisen ja vetäisi melallaan vain silloin tällöin estääkseen virtaa viemästä kanoottia alaspäin. Kuullessaan Jackin sanat rupesi hän jälleen käyttelemään melaansa ohjaten lähinnä olevaa suurempaa saarta kohti. Muutaman minuutin kuluttua tulivat he erääseen kaitaiseen lahdelmaan, ja sitoen kanoottinsa veden yläpuolelle ojentuvaan puuhun he koettivat kavuta rannalle. Tämä ei ollut kuitenkaan niin helppo tehtävä kuin olisi voitu luulla, vaikka maihinlaskupaikka oli hyvin hyvä ja sopiva.

Asia oli siten, että Ellinipsicon reisi oli niin jäykistynyt hänen istuessaan kokoon kyyristyneenä kanootin pohjalla, että hän ei kyennyt ottamaan askeltakaan ilman apua, ja Alleyne voi vain yhdellä kädellä auttaa, sillä toista saattoi hän tuskin liikuttaakaan olkapäähän saamansa kuulanhaavan takia. Lopulta he pääsivät maalle muutamien epäonnistuneiden yritysten jälkeen, ja huomattuaan suojaisen sopen erään kallion kielekkeen alla ryhtyivät he laittamaan itselleen mahdollisimman mukavaa olinpaikkaa.

Nuoresta englantilaisesta eivät olosuhteet tuntuneet oikein hauskoilta. Aurinko alkoi jo laskeutua ja odotettavissa oli kylmä yö, sillä tuuli oli kääntynyt koilliseen. Ja mikä oli vieläkin pahempaa, heillä ei ollut mitään, jolla olisi tyydyttänyt hiukaisevaa nälkää, paitsi kourallista paahdettua maissia, jonka shawnee oli ottanut vyössään riippuvasta pussista. Heidän haavansa vaativat kiihkeästi hoitoa, mutta millä niitä voisi hoitaa?

Intiaanin huudahdus katkaisi nämä synkät mietelmät. Hänen pälyilevät silmänsä olivat koko ajan maihin nousun jälkeen tutkineet ympäristöä.

»Katso, tuolla on lääkepensas!» huudahti hän melkein iloisesti osoittaen pientä pensasta, joka kasvoi kallion jyrkänteellä heidän yläpuolellaan. »Valkoinen veljeni ottaa tämän kirveen ja taittaa tarpeeksi meille molemmille», jatkoi hän antaen sotatapparansa Jackille.

Luutnantti ihmetteli suuresti, mihin hyödylliseen tarkoitukseen tuommoisia oksia voisi käyttää, mutta tahtomatta ilmaista epäilyksiään otti hän kirveen ja ryhtyi tehtäväänsä. Tehtyään pienen kierroksen saapui hän pienen saaren korkeimmalle huipulle enemmittä vaikeuksitta. Tullessaan metsikköön huomasi hän, että sen muodostivat pääasiallisesti surkastuneet pyökkipuut, joiden alla oli läjittäin enimmäkseen puoleksi pilaantuneita terhoja tahi tyhjiä kuoria, joista oravat tahi muut metsän eläimet olivat syöneet sydämen. Mutta siellä ja täällä pahkaisten juurien suojassa oli paljon täysin hyviä pähkinöitä, jotka olivat makeita ja herkullisia. Pyökkipuiden ja kallion reunan välissä kasvoi lääkeyrttipensaita.

Koottuaan takkinsa taskut pähkinöitä täyteen ryhtyi Jack taittamaan itselleen aika kimpun lääkepensaan oksia luullen, että niitä levitettäisiin maan päälle tilapäiseksi vuoteeksi. Siihen meni aikaa jonkun verran, kun hän voi työskennellä vain toisella kädellään.

»Ugh! Valkoinen veljeni on tuonut tarpeeksi lääkettä moneen haavaan!» huudahti Ellinipsico, kun Jack pudotti kimppunsa maahan.

»Haavoihin!» kertasi Jack vilpittömässä hämmästyksessä. »Pelkäänpä, etten ymmärrä sinua oikein!»

»Ellinipsico on näyttävä valkoiselle miehelle, kuinka hänen punaiset veljensä haavojansa parantavat», vastasi hän, ja ottaen kourallisen noita oksia rupesi hän niitä nopeasti kuorimaan metsästyspuukollaan.

Alleyne auttoi, minkä osasi, ja intiaanin kehoituksesta antoi hän tälle lingossaan olleen ison pyöreän kiven. Nyt oli jo melkoinen läjä kuorta kiskottuna, ja ottaen sitä kourallisen pani Ellinipsico sen sileälle kalliolle. Sitten otti hän kiven oikeaan käteensä ja alkoi voimakkaasti hieroa kuorta hienoksi. Vasemmalla kädellään hän koko ajan pani uutta kuorta kiven alle, kunnes koko läjä oli muuttunut pehmeäksi massaksi.

Koska kuori on mehuisampaa keväällä tahi kesällä, niin oli se nyt Ellinipsicon mielestä liian kuivaa, ja Jackin piti tuoda vettä joesta, jotta kuorta voitiin kostuttaa. Jatketun hieromisen jälkeen muuttui taikina melkein yhtä sitkeäksi kuin kitti, jolloin intiaanilta pääsi tyytyväinen murahdus. Hän ryhtyi nyt valmistamaan paria käärettä, levittäen taikinaa kahdelle liinavaatekaistaleelle, joihin ynnä siteisiin Jack luovutti mitä hänellä oli paidastaan jäljellä.

Koko toimitukseen ei mennyt puoltatoista tuntia enempää, jonka kuluessa nuo puoleksi nälkiintyneet miehet tyydyttivät nälkäänsä paahdetulla maissilla ja pähkinöillä.

Luontaisella kohteliaisuudella tuo nuori shawneepäällikkö vaati saada ensiksi hoitaa Alleynen haavaa, joka onneksi olikin paljon lievempi kuin viimemainittu oli luullutkaan. Takkia riisuttaessa putosi kuula maahan, ja silloin nähtiin sen pysähtyneen takin kainaloon antaen sitä ennen olkapään lihaksille ankaran iskun rikkomatta ihoa juuri ollenkaan.

Kun kääre oli pantu paikoilleen ja siteillä kiinnitetty, salli Ellinipsico Jackin tehdä hänen haavoitetulle lanteelleen saman hyvän palveluksen. Tämän tehtyään nuo molemmat väsyneet ja haavoittuneet miehet laskeutuivat pitkälleen kuiville sanajaloille ja ruohoille, jotka Ellinipsico oli koonnut Jackin ollessa kalliolla. Ja niin lievittävä ja rauhoittava oli yrttitaikinan vaikutus, että molemmat nukahtivat sikeästi heti silmänsä suljettuaan.

Jack ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen, että joku ravisti häntä olkapäästä, ja aukaisten silmänsä näki hän nuoren päällikön seisovan kumartuneena hänen puoleensa.

»Hugh! Valkoinen veljeni ei ole kelvollinen kulkemaan erämaassa», sanoi hän. »Hän nukkuu liian kauan ja liian sikeästi. Ilman Ellinipsicoa hän ei olisi milloinkaan herännyt.»

»Kuinka! Mitä tarkoitat?» kysyi Jack nousten istumaan ja hieroen silmiään.

Hänen oli niin kylmä, että häntä värisytti, ja aluksi ei hän voinut muistaa, missä hän oli. Täysikuu kumotti pilvettömältä taivaalta ja sen valossa Jack yhdellä silmäyksellä tunsi paikan, ja hypäten pystyyn kiiruhti hän pyssy kädessään intiaanin jälkeen, joka ontui rantaa alas maihinnousupaikalle viitaten Alleynea seuraamaan.

»Katso!» huusi hän viitaten leveälle joelle, joka äkkiä ilmestyi heidän eteensä puiden välistä. »Mitä veljeni noista ajattelee?»

Jack katsoi sinne, minne hänen kumppaninsa ojennettu käsi osoitti, ja hämmästyksen ja pelon huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Kuusi tahi seitsemän tummaa esinettä näkyi kuun hopeoimalla virralla, ja nuo esineet näyttivät tulevan heitä kohti.

»Kanootteja, kautta Pyhän Yrjänän!» kerkesi hän vain sanoa, kun Ellinipsico puolittain työnsi hänet heidän pieneen alukseensa.

Hetkistä myöhemmin kiisivät he mahdollisimman nopeasti pienempää saarta kohti, pysytellen sadan kyynärän päässä eteläisestä rannasta ja hiukan alempana. Ellinipsico meloi sen saaren synkässä varjossa, josta he olivat poistuneet, niin kauan kunnes sen metsä oli kokonaan heidän ja vihollisen laivaston välillä. Välimatka oli niin lyhyt, että pakolaiset pääsivät muutamilla rivakoilla vedoilla uuteen turvapaikkaansa. Tässä Jack ehdotti, että he jatkaisivat pakoaan mannermaalle, sillä hän ei pitänyt noin itsepintaisten vihollisten läheisyydestä.

»Odota», oli nuoren päällikön rauhallinen vastaus, »Ellinipsico tahtoo näyttää noille chickasaw-koirille, että haavoitettua pantteria ei ole hyvä seurata sen pesään!»

Ihmetellen, mikä julma suunnitelma oli mahtanut syntyä hänen ystävänsä aivoissa, hyppäsi Jack heti rannalle, kun he saapuivat saarelle. Hän oli ihmeissään, kun shawnee ei seurannut häntä, vaan jäi kanoottiin istumaan, mela kädessään.

XII.

SHAWNEEN KOSTO.

Alleyne ei ollut suinkaan epäluuloinen luonteeltaan, mutta hän ei voinut sille mitään, että hän oli levoton shawneen käytöksen takia. Tämä oli melonut kanootin erään jyrkän kallion synkkään varjoon ja istuen liikkumatonna kuin kuvapatsas katseli hän kiinteästi sitä saarta kohti, josta he olivat juuri lähteneet.

Minkähänlaista sotajuonta hän mahtoi suunnitella?

Ennenkuin Jack oli päässyt tyydyttävään päätökseen, sattui melojen selvä loiskinta hänen korvaansa, ja katsoen sinne päin, josta ääni kuului, näki hän noin kuusi kanoottia, jotka olivat täynnä intiaaneja, ilmestyvän suuremman saaren takaa. Ensin hän luuli niiden tulevan suoraan hänen piilopaikkaansa, ja hän heittäytyi pitkälleen muutamien mataloiden pensaiden taakse, mutta sitten hengitti hän jälleen, kun hän näki niiden nopeasti kääntyvän siihen pieneen lahdelmaan, josta he vasta olivat lähteneet. Jonkun aikaa heidän melansa välähtelivät kuutamossa, mutta sitten katosivat he kokonaan metsäisten rantojen tummaan varjoon.

Viimeinen kanootti oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Ellinipsico liukui varovaisesti piilopaikastaan ja tullen lähelle sitä paikkaa, jossa Alleyne makasi, sanoi matalalla mutta selvällä äänellä:

»Valkoinen veljeni pysyy nyt siellä, missä on. Chickasaw-koirat ovat nyt Ellinipsicon ansassa!»