Part 10

Tämä äkillinen ja hurja hyökkäys pelasti hänen henkensä. Muudan intiaani sai kuulan lävitsensä ja kaatui, toiset väistyivät syrjään hurjistuneen hevosen tieltä. Rouva Robertson koetti seurata poikaansa, mutta sukkelaan kokoontuneet intiaanit tarttuivat hevosen suitsiin ja vetivät naiset satulasta, minkä jälkeen lähdettiin kiireesti taivaltamaan metsien halki. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että ennenkuin nuori Robertson ennätti pysähtyä ja palata kumppaniensa avuksi, olivat kaikki sekä naiset että heidän vangitsijansakin kadonneet tiheään metsään. Nuori Robertson tiesi hyvin, että olisi ollut tahallinen itsemurha lähteä yksin viidakkoon intiaanein jälkeen, sillä isänsä opetuksista, joka oli kuuluisimpia raja-asukkaita ja intiaanitaistelijoita, ja omasta kokemuksestaankin tunsi hän intiaanein sotatavat sangen hyvin. Hän ei voinut tehdä muuta kuin mennä hakemaan veljiään ja sitten kiiruhtaa takaisin Watangaan haalimaan kokoon mahdollisimman paljon miehiä ja lähteä takaa-ajamaan naisten ryöstäjiä. Tehtyään nopeasti päätöksensä painoi tuo nuori uudisasukas kannukset hevosensa kylkeen ja ratsasti pois täyttä laukkaa.

Sillä aikaa kuljettivat intiaanit noita onnettomia naisia kiireesti poispäin, ja heidän oli pakko rientää yhtä nopeasti kuin heidän julmien vangitsijainsakin. Lopulta olivat he aivan menehtyä uupumuksesta. Vihdoin, puolen päivää kuljettuaan vaipuivat nuo molemmat naiset pyörtyneinä maahan. Kun creekit eivät tahtoneet tappaa heitä eivätkä myöskään jättää heitä siihen, nostettiin heidät oman hevosen selkään, joka siihen saakka oli ollut joukon johtajan käytettävänä. Tällä tavoin ja matkaten yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin kulkivat intiaanit joutuisasti eteenpäin. Heidän takaa-ajajansa voivat sitävastoin ainoastaan päivän aikaan seurata jälkiä. Väsyneistä vangeista tuntui matka aivan loppumattomalta, vaikkakin he kestivät ihmeteltävällä urhoollisuudella sen vaivat. Rouva Robertson rohkaisi nuorta kumppaniaan vakuutuksilla, että heidän kohtalonsa, joka nytkin oli tarpeeksi pulmallinen, olisi ollut paljoa toivottomampi, jos he olisivat joutuneet jonkun pohjoisiin heimoihin kuuluvan ryöstäjäjoukon kynsiin.

»Nämä creekit», kertoi hän eräänä yönä sopivan tilaisuuden sattuessa, »ovat melkein puolisivistynyttä väkeä. Mieheni tuntee heidät hyvin ja on usein sanonut, että on paljon parempi joutua creekien kuin minkään muun intiaaniheimon vangiksi. He asuvat hyvin rakennetuissa puisissa majoissa ja viljelevät maata melkein eurooppalaiseen tapaan. Sitäpaitsi sanotaan heidän ylimmän päällikkönsä olevan enemmän valkoinen mies kuin intiaani, ja hänen nimensä väitetään olevan — M'Gillioray.»

»Mitä, sehän on skotlantilainen nimi!» huudahti Johanna suuresti hämmästyneenä ystävänsä kertomuksesta.

»Niin, hän on todennäköisesti puolirotuinen. Mieheni voi meidät kyllä vapauttaa, sillä hän kykeni taivuttamaan cherokeesitkin rauhaan, kun he olivat juuri hyökkäämäisillään uudisasutusten kimppuun vimmoissaan siitä, että muutamat valkoihoiset konnat olivat hillittömästi murhanneet heidän heimoonsa kuuluvia intiaaneja. Luulen, että tämän creekien ylimmän päällikön isä oli samaa kansallisuutta kuin mieheni.»

»Niin, luonnollisesti, herra Robertsonhan on skotlantilaista sukua», sanoi Johanna toivorikkaana. »Ja hän on varmaan kiiruhtava apuun, kun hän kuulee vaimonsa olevan creekien vankina.»

»Siitä ei ole epäilystäkään», vastasi tuo hyvä nainen lämpimästi. »Pelkään vain sitä, ettei häntä päästetä tänne, kun hän on amerikkalainen ja creekit ovat englantilaisten liittolaisia.»

»Mutta eiväthän englantilaiset sodi naisia vastaan!» väitti Johanna kiihtyneesti ajatellessaan rakastettuaan englantilaista upseeria. Hän oli kiitollinen, että pimeys esti hänen punastumisensa näkymästä.

»Eivätkö he tee sellaista, kun he liittoutuvat intiaanein kanssa, jotka kiduttavat ja tappavat naisia ja lapsia yhtä hyvin kuin miehiä?»

Johanna-parka ei voinut vastata tähän kiusalliseen kysymykseen, vaikka hän oli varma siitä, että ne, jotka olivat sellaisesta menettelytavasta vastuussa, eivät tienneet mitään intiaanien sodankäyntitavoista.

Päiviä ja viikkoja kului, ennenkuin oltiin pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen perillä Cowetassa, creekien linnoitetussa pääkaupungissa Chattahoochee-joen varrella. Siellä majoitettiin vankiparat neuvottelutalon yhteydessä olevaan mökkiin odottamaan milloin päällikkö suvaitsisi kuulustella heitä. Lukuunottamatta sitä, että he olivat vankeja, joilla ei ollut mitään paon mahdollisuutta, ei heillä ollut mitään valittamista. Ruokaa ja juomaa tuotiin kahdesti päivässä, ja heille annettiin puhvelin ja karhunnahkoja vuodevaatteiksi. Peitteiksi heille tuotiin harvinaisia ja kauniita, villien kalkkunakukkojen höyhenistä valmistettuja peittoja.

Ruokana ei ollut ainoastaan härän- ja hirvenlihaa, vaan maissileipää ja maissipuuroa tarjottiin myöskin, ja juomaksi tuotiin hunajalla sekoitettua vettä. Runsas ravinto ja toivorikas mieliala vaikuttivat ihmeellisesti molempiin naisiin, ja muutamissa päivissä he olivat entisensä näköisiä. Eräänä kauniina iltana heidän istuessaan jutellen keskenään paaluaitauksen ympäröimällä pihalla, joka ympäröi heidän majaansa, alkoi kaupungilta kuulua äänekästä melua. Melu läheni nopeasti, ja säikähtyneet vangit kuulivat joukon alkuasukkaita tulevan majaa kohti. Rumpujen pärinän ja metelin keskeltä voitiin helposti erottaa naisten, lasten ja miesten ääniä. Mitä se mahtoi merkitä?

Kauan ei heidän kumminkaan tarvinnut olla tietämättömiä asiasta. Kun huudot kuuluivat lähempää, niin olivat ne ilmeisesti riemun eivätkä vihan ilmauksia, ja pian tuo riemuitseva joukko pysähtyi vähän matkan päähän pihasta.

Hetkeä myöhemmin ovi avattiin, ja kaksi alempaa päällikköä tuli sisään soturijoukon seuraamina. Edelliset olivat kirjavassa sota-asussa, kasvot maalattuina, ripsutetuissa säärystimissä ja valkoisilla höyhentöyhdöillä koristettuina, mutta ei heillä eikä heidän seuralaisillaan ollut aseita.

Molemmat päälliköt tulivat naisten luokse ja antoivat näille merkin nousta ylös ja seurata heitä. Kääntyen ympäri menivät he sitten pihasta neuvottelutalolle, joka oli lähellä vähän korkeammalla paikalla, ja koko joukko seurasi jäljessä.

Kulkiessaan käsi kädessä päälliköiden takana ihmettelivät vangit, mikä heitä oikein mahtoi odottaakaan. Otettuaan parikymmentä askelta tulivat he sen arvokkaan rakennuksen eteen, jota he olivat niin usein katselleet vankilastaan. Sen ulkopuoli oli merkillinen sen taidon takia, jolla suunnattomat honkaiset hirret oli salvettu yhteen ilman minkäänlaisia nauloja tahi rautavaarnoja. Jyrkkähuippuinen katto oli ladottu kypressien kuoresta.

Astuessaan sisään huoneeseen hämmästyivät he sen suuruutta. Se oli melkein pyöreä ja noin kaksikymmentä kyynärää läpimitaten. Välikattoa ei ollut ja orsia kannattivat korkeat ja vahvat pähkinäpuiset pilarit. Seiniä pitkin kiersi puinen koroke tahi kunniaistuin, jota kömpelösti leikatut ja väritetyt miesten tahi eläinten, enimmäkseen pantterien, kuvat koristivat. Siinä olivat päälliköiden ja soturien paikat.

Vasta jonkun ajan kuluttua sattui Johannan hämmästynyt katse erääseen kauniiseen, melkein eurooppalaisessa puvussa olevaan mieheen. Hän istui tuolissa, joka ilmeisesti oli maan valtaistuin, sillä se oli koristeltu maalatuilla kotkankuvilla ja sitä varjosti suunnaton puusta muovailtu kuu. Hänen tummat ja pienet silmänsä olivat kuin naulattuina Johannaan, aivan kuin hän olisi tahtonut katsoa tytön lävitse.

»Tämä on varmaankin tuo kuuluisa puolirotuinen M'Gillioray, nuoren creek-kansan ylin päällikkö?» ajatteli tyttö, ja häntä värisytti aavistaessaan vaistomaisesti tuon miehen kylmän ja rautaisen luonteen.

Tytön otaksuma oli oikea. M'Gillioray oli mies, joka ei sallinut minkään muun kuin omien etujensa vaikuttaa itseensä, kaikkein vähimmän sellaisten seikkojen, joita hän piti heimolleen vahingollisina. Kumminkin oli Alexander M'Gillioray, sanoaksemme hänen koko nimensä, todellakin huomattava henkilö. Intiaanin oveluus yhtyneenä eurooppalaisen sivistyksen henkisiin kykyihin ja synnynnäiset johtaja-ominaisuudet tekivät hänestä lahjakkaimman miehen, mikä milloinkaan lienee syntynyt Alabaman auringon alla.

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, syntyi tämä kylmä, harkitseva ja ankaraluonteinen mies mitä romanttisimmasta avioliitosta. Hänen isänsä, Lachlan M'Gillioray, tuli creekien maahan kulkukauppiaana ja hankki siellä luontaisilla kyvyillään rikkautta ja vaikutusvaltaa. Vielä aivan nuorena miehenä rakastui hän erääseen kauniiseen puolirotuiseen Schoy Marchand-nimiseen tyttöön, jonka isä oli ollut ranskalainen upseeri ja äiti kuului erääseen mahtavimpaan creek-perheeseen. He menivät naimisiin ja heille syntyi kaksi tyttöä ja yksi poika. Alexander, kuten hänen nimensä oli, kasvoi neljänteentoista ikävuoteensa saakka toisten intiaanipoikain lailla, jolloin hänen isänsä vei hänet Charlestoniin saamaan hyvän kasvatuksen. Hän oli etevä poika, joka oppi pian latinaa ja kreikkaa englannin kielen lisäksi ja tutki historiaa.

Kun hän palasi syntymäseudulleen, valitsivat creekit hänet ylimmäksi päällikökseen, ja niin saivat hänen loistavat lahjansa ja synnynnäinen kunnianhimonsa esteettömästi kehittyä. Intiaanein kannalta katsoen osoittautui valinta olevan paikallaan. M'Gilliorayn tarmokas hallitus ja väsymätön valppaus tekivät creekit kykeneviksi vastustamaan uudisasukasten kasvavaa valloitushalua voimakkaammin kuin yksikään toinen Lännen heimo.

Sellainen oli mies, joka alipäälliköineen ja päällysmiehineen oli Johanna-raukan ja hänen kumppaninsa edessä.

»Ei mitään pelkoa», kuiskasi vanhempi nainen, »minusta hän on enemmän jonkun piiriluutnantin kuin intiaanin näköinen.»

Asianlaita oli niin kuin hän sanoi. Kookkaana, kaunisvartaloisena ja näöltään ylhäisenä olisi M'Gillioray sopinut mainiosti mihin korkeaan virkaan hyvänsä.

»Valkoiset naiset tulkoot lähemmäksi», sanoi hän kirkkaalla ja sointuvalla äänellään.

Silloin nuo molemmat vapisevat vangit menivät huoneen poikki muutaman askeleen päähän korokkeesta, lattialle istuvien intiaanein antaessa tietä.

Päälliköiden ja soturien joukosta kuului hyväksyvää mutinaa, kun tuo tyyni ja arvokkaan näköinen vanhahko nainen, rinnallaan solakka ja suloinen tyttö, astui esiin. Tytön rohkea, mutta ujo käytös samoinkuin hänen ihmeellinen kauneutensa näyttivät vaikuttavan itse järkkymättömään ylipäällikköönkin.

Nousten seisoalleen ja kumartaen melkein kohteliaasti sanoi hän katsoen ihaillen Johannaa: »Jollei muun, niin teidän kauneutenne tähden», ja sitten rouva Robertsonin puoleen kääntyen, »ja teidän suurenmoisen tyyneytenne takia, rouva, pahoittelen yhden alamaiseni teitä kohtaan osoittamaa harkitsematonta ja sopimatonta käytöstä.»

»Herra varjelkoon!» huudahti rouva Robertson vilpittömästi hämmästyneenä tästä puheesta. »Tehän ette olekaan intiaani. Olette varmaan joku Englannin hallituksen asiamies, ehkä yksi niitä harhaanjohdettuja miehiä, joiden tehtäväksi on annettu creekien ja cherokeesien kiihoittaminen veriseen sotaan uudisasutuksia vastaan! Te olette —»

»Muistakaa Herran tähden missä olemme ja olkaa vaiti!» keskeytti Johanna.

Mutta tuo kunnon vaimo oli päässyt suuttumaan, ja epäilemättä hän olisi jatkanut valituin sanoin syytöksiään niin luonnotonta ja niin jumalatonta liittoa vastaan, jossa raakalaiset ja kristityt olivat yhtyneet sotaan kristityitä vastaan, ellei olisi jotakin odottamatonta tapahtunut.

Kokoontuneesta joukosta kuului vihaista mutinaa, kun äkkiä kaiken ylitse kuului pitkäveteinen, mutta kaukainen huuto. Kaikkien katsellessa hämmästyneinä toisiaan seurasi sitä nopeassa tahdissa muita huutoja. Ensin kuului yksinäinen huuto ja heti sen jälkeen seurasi kirkunaa ja ulvontaa, joka nopeasti tuli äänekkäämmäksi ja lähemmäksi, kunnes se lopulta kuului aivan läheltä. Mitähän se mahtoi merkitä?

Ensin seurasivat päälliköt ja soturit kylmäverisen johtajansa M'Gilliorayn esimerkkiä ja jääden paikoilleen eivät he olleet metelistä tietävinäänkään. Mutta silloin katosi heidän välinpitämättömyytensä, kun eräs mies, — valkoinen mies, syöksyi sisään hakien turvaa vainoojiltaan.

»Sisäänkäytävä kiinni!» karjaisi M'Gillioray, ja samassa hyppäsi parikymmentä soturia paikoiltaan ja asettuivat riviin portin eteen.

Sillävälin oli pakolainen horjuen päässyt päällikön eteen ja vaipui uupuneena maahan juuri kun erään naisen säikähtynyt huuto kajahti huoneessa.

Mies oli James Robertson, ja hän oli kaatunut melkein puolisonsa jalkain juureen.

Muutamat päälliköt tunsivat heti tuon kuuluisan uudisasukkaan ja kiiruhtivat auttamaan häntä. Kun hän oli tullut tuntoihinsa ja hänen asiansa tiedoksi, niin vankeja ei enää uhannut mikään vaara. Neuvottelijat hajausivat ja itse M'Gillioray saatteli nuo kolme valkoihoista omaan asuntoonsa, jossa hän piti heitä luonteenomaisella vieraanvaraisuudella luonaan muutamia päiviä.

XVIII.

WATANGASSA.

»Onkohan kukaan kuolevainen ollut tämmöisessä pulassa?»

Eräs urhoollinen, päivän paahtama ja pölyn peittämä nuorukainen, joka juuri oli kumppaneineen hypännyt satulasta Watangan paaluaitauksen sisäpuolella, lausui hirveää tuskaa ilmaisevalla äänellä nuo sanat. Suitset käsivarrellaan ja rutistaen virkakirjeen näköistä paperia kädessään seisoi hän siinä kuin tuskasta jähmettyneenä. Häntä ympäröivästä miesjoukosta kuului osaaottavia ääniä.

»Olen varma siitä, että tuo paperi tiesi kertoa huonoja uutisia, herra Alleyne», huudahti eräs vastatullut astuen eteenpäin, »mutta jos haluatte nähdä neiti Harrodin jälleen», jatkoi hän, »on sen parempi kuta pikemmin lähdemme intiaanein jälkeen.»

»Aivan niin, niillä on jo yhden päivän etumatka», tarttui puheeseen eräs vanhempi Watangan asukas.

Jack, sillä tuo nuori luutnanttihan siinä todellakin oli, heräsi kuin unesta.

»Antaisin oikean käteni, jos voisin tulla mukaanne ajamaan intiaaneja takaa ja vapauttamaan Johannaa, mutta minä en voi tulla!» sanoi hän katkerasti. »Tämä kiireelliseksi merkitty asiakirja, jota pidän kädessäni, määrää minut ilmoittautumaan ja yhtymään rykmenttiini mahdollisimman pian.»

»Kaikkea muuta! Jos minä olisin tuon tiennyt, nuori mies, niin luulenpa, että olisin unhottanut antaa sen teille!» huudahti eräs vanha mies, jonka valvonnan alla kylä oli päällikön poissaollessa. Päällikkö oli muutamien toisten kylän asukasten kanssa lähtenyt ajamaan intiaaneja takaa.

»Ette olisi voinut tehdä minulle suurempaa palvelusta», sanoi Jack surullisesti. »Mutta nyt», sanoi hän hilliten itsensä, »minun täytyy rientää Virginiaan heti kun hevoseni on vähän levännyt, ja kaikki henkilökohtaiset huolet on syrjäytettävä.»

»Mitä, aiotteko jättää oman sydänkäpysenne punanahkojen armoille?» huudahti vanha uudisasukas ivallisesti, ja äänekkäitä, pilkallisia huomautuksia kuului ympäröivästä joukosta.

Nuorelle luutnantille oli kaksinverroin kovaa, että nuo karkeat rajamaan miehet pakottivat hänet tekemään päätöksen, että hänen täytyi, vaikkakin vastenmielisesti, tehdä velvollisuutensa. Jos läsnäolijat olisivat voineet arvata hänen ajatuksensa, olisivat he saaneet tietää, minkälaisen taistelun jälkeen hän voitti halunsa tahi, paremmin sanoaksemme, kiihkeän toivonsa voida kiiruhtaa intiaanein jälkeen kihlattuaan vapauttamaan. He olisivat saaneet tietää, millaista katkeraa tuskaa hänelle tuotti totella määräystä ja lähteä Virginiaan. Alleyne oli semmoinen mies, että kun hän oli kerran päättänyt tehdä niin kuin hänen mielestään oli oikein, ei toisten pilkka voinut häneen vaikuttaa. Päinvastoin teki se hänen päätöksensä vieläkin lujemmaksi.

Hänen silmänsä leimahtivat pahaaennustavasti ja hänen huulensa ilmaisivat ylenkatsetta, kun hän kääntyi ivailijoiden puoleen, jotka kaikki, paitsi yhtä, kavahtivat tuota rohkeaa ja pelotonta katsetta ja luikkivat vaieten tiehensä. Tämä poikkeus oli eräs pitkä ja luiseva, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies. Hän oli laiha, jäntevä ja arpia täynnä, ja koko asutuksen suurin kerskuri. Nuoruudestaan huolimatta oli hänellä jo pysyväinen maine, että hän oli rajaseudun parantumattomin roisto, ryöväri ja murhamies.

Tämä arvon herra paljasti äkkiä metsästyspuukkonsa ja karjaisten: »Mikä herra sinä luulet olevasi, mokomakin papukaija?» hyökkäsi hän raivokkaasti Jackin kimppuun.

Vaikka nuori englantilainen ei aavistanut ollenkaan tämmöistä odottamatonta ja aiheetonta hyökkäystä, oli hän kumminkin samassa silmänräpäyksessä valmis toimintaan. Päästäen suitset käsivarreltaan ja hypäten hiukan sivulle väisti hän tuon murhaavan hyökkäyksen. Sitten hän kääntyi äkkiä ja iski nyrkillään roistoa korvan juureen sellaisella seurauksella, että tämä iskusta huumaantuneena kaatui maahan kuin tukki. Katsojien hyvä-huutojen kaikuessa väänti hän veitsen maassa makaavan puolipyörtyneen ahdistajaansa kädestä.

»Oikein, nuorukainen! Hyvin tehty, herra englantilainen!»

Tämmöisiä huutoja kuului joka puolelta, sillä kylässä oli tuskin ketään, joka ei olisi ollut vilpittömästi iloinen siitä, että suurkerskuri sai selkäänsä.

Täytyy myöntää, että tuolla roistolla oli hyvä annos hurjaa rohkeutta, raakaa voimaa ja hillitöntä julmuutta, ja vaikka hän ei ensi hyökkäyksessä onnistunutkaan, ei hän ollut ollenkaan masentunut vielä. Hän tointui sukkelaan iskun tuottamasta huumauksesta ja nousten seisoalleen katseli hän hurjistuneena Alleynea. Jack katsoi rävähtämättä takaisin ja oli varuillaan.

Silloin Boon ja toiset metsästäjät, joiden seurassa Jack oli tullut Kentuckystä, katsoivat ajan tulleen sekaantua asiaan ja astuivat esiin, mutta hurjimus ei aikonutkaan niin helposti antaa perään. Huomatessaan miesten tarkoituksen teki hän äkkiä uuden hyökkäyksen, ennenkuin he ehtivät estää sitä. Alleyne oli juuri antamassa riistämäänsä veistä kylän päällikölle säilytettäväksi varmassa tallessa, kun varoittava huuto ilmoitti hänelle, että uusi vaara uhkasi. Katsahtaen taaksensa näki hän roiston tulevan kohti jonkun askeleen päässä, pää alhaalla kuin raivostuneella härällä. Hyppäys syrjään vei vain silmänräpäyksen, ja käyttäen samassa hyväkseen erästä vanhaa jalkapalloilijan temppua potkaista hyökkääjän kantapäät yhteen hän kaatoi tämän suinpäin maahan.

Hyväksyvä mumina tervehti jälleen tätä kylmästi tappelevan nuoren englantilaisen toista voittoa, ja nähdessään, että hän tuli toimeen vastustajansa kanssa ilman heidän apuansa, eivät katsojat enää yrittäneetkään mennä väliin.

Tuo ilmeinen iloitseminen hänen tappiolleen teki roiston aivan hulluksi raivosta, ja päästyään jaloilleen syöksyi hän sokeasti Alleynen päälle. Nyt oli Jack kuitenkin aivan valmis vastaanottamaan hyökkäystä, ja hän puolusti itseään parhaimpansa mukaan häntä kohti suunnatuilta raskailta iskuilta. Tämmöinen itsepuolustus ei ollut onneksi vaikeaa niin taitavalle nyrkkeilijälle kuin Jack, joka odottaen sopivaa tilaisuutta äkkiä antoi alhaaltapäin oikealla kädellään hirvittävän iskun vastustajansa leukaan. Isku pani roiston horjumaan ja pakotti hänet peräytymään. Pian hän koetti juosta hillittömästi pakoon, sillä Jack täydensi notkeasti ja voimakkaasti voittoaan.

Koettaessaan päästä selkäsaunaa pakoon kompastui tuo nöyryytetty urho muutamiin risukimppuihin ja kaatui raskaasti maahan nyrjäyttäen nilkkansa niin pahasti, että hän ei kyennyt nousemaan ylös. Siitä oli seurauksena, että hänet oli saranoiltaan otetun oven päällä avutonna ja aivan masentuneena kannettava majaansa. Ei yksikään hänen vanhoista tovereistaan tarjoutunut tekemään hänelle tätä palvelusta, jonka Alleyne ja muutamat metsästäjät tekivät sulasta armeliaisuudesta pilkkasanojen ja ivanaurun saatellessa sortunutta tyrannia.

Tämän pienen yhteiskunnan kunnioitettavampi osa ilmaisi vain tyytyväisyyttään, että heidän pitkäaikainen kiusankappaleensa ja rauhanhäiritsijänsä oli nyt tehty vaarattomaksi. He tiesivät vallan hyvin, että kerskurin valta Watangassa oli ainiaaksi päättynyt ja ettei hän hukkaisi hetkeäkään lähteäkseen muille markkinoille niin pian kuin hän kykenisi matkalle.

Tämä läpeensä jännittävä ottelu kesti tuskin kymmentä minuuttia, ja vaikka se olikin ikävä tapaus, niin oli siitä voittajallekin yhtä paljon hyötyä kuin koko yhteiskunnalle yleensä. Ensinnäkin karkoitti se hetkeksi Jack-paran surun ja tuskan Johannan tähden, ja toiseksi se vilpitön ihailu ja myötätunto, jonka hän oli herättänyt yksinkertaisten raja-asukasten sydämissä, näytti olevan terveellistä lääkettä hänen mielentilaansa. Eikä siinä kaikki, vaan Boon, joka useat kerrat oli ollut näkemässä suojattinsa urotöitä, käytti tilaisuutta hyväkseen selittääkseen Jackin voiton siveellistä merkitystä.

»Hyvä on, nuori mies, teissä on selkärankaa tarpeeksi asti», sanoi hän ottaen Jackin käden känsäiseen kouraansa. »Minä olen iloinen, että opetitte tuolle lurjukselle vähän ihmisyyttä. Juuri hänenlaisensa roistot turmelevat elämän täällä rajalla.» Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten pudistaen sydämellisesti Jackin kättä: »Nyt te annoitte hänelle jotakin sulatettavaa. Hän ja hänen kumppaninsa eivät ymmärrä mitään paremmista vaikutteista, mutta heillä on suuri kunnioitus voimakkaita lihaksia kohtaan. Ha, ha! Hän luuli teitä neitoseksi, jonka kanssa kävisi laatuun leikitellä, mutta te iskitte hänestä pöyhkeilijän pellolle kuin erehdyksessä!»

»Minä vain puolustauduin parhaimpani mukaan», vastasi Alleyne vaatimattomasti. »Olen iloinen, että ystäväni Watangassa ovat tulokseen tyytyväisiä.»

»Olen pahoillani, että tuomitsin teitä väärin», huudahti uudisasukas, joka oli antanut asiakirjan Jackille. »Minun olisi pitänyt tietää, että mies, joka pani henkensä alttiiksi hankkiakseen apua cherokeesien piirittäessä meitä, ei nytkään voisi olla pelkuri!»

»Se on totta, että usein kysyy enemmän rohkeutta tehdä vain velvollisuutensa kuin hyökätä taisteluun. Mies, joka ei tottele päällikkönsä määräyksiä, ei kelpaa mihinkään!» sanoi Boon lämmöllä.

»Niin se on», vastasi toinen, ja ympäröivästä joukosta kuului hyväksyvää muminaa. »Tulkaa nyt sisään», jatkoi tuo vanha mies mennen edellä lähellä olevaan mökkiin, jossa pöydällä oli kylmää hirvenlihaa, karkeata ruisleipää ja maissikeksiä. »Käykää sisään ja syökää itsenne kylläiseksi. Tänä iltana on liian myöhäistä jatkaa matkaa, ja te, samoinkuin hevosennekin, tarvitsette lepoa.»

Siihen ei ollut vastaanväittämistä, sillä aurinko läheni jo läntistä taivaanrantaa ja Boonin joukko oli ollut levähtämättä taipaleella melkein aamunkoitosta saakka haluten päästä Watangaan ennen pimeää. Boonsborosta lähdettyään nukkuivat he nyt ensi kerran katon alla. Mutta heidän ilonsa siitä, että tämä ensimmäinen ja kaikkein vaarallisin osa heidän matkastaan Pohjois-Carolinaan oli suoritettu, oli häiriintynyt kokonaan heidän kuultuaan, että Johanna Harrod ja rouva Robertson olivat joutuneet intiaanijoukon vangeiksi.

Heti illallisen syötyä meni Boon nuoren englantilaisen luo, joka istui suruissaan kovaa onneaan miettien ja kuvitellen mielessään kaikkia mahdollisia pirullisuuksia, joiden uhriksi hänen rakastettunsa oli voinut joutua.

»Rohkeutta, herra Alleyne», sanoi metsästäjä ystävällisesti. »Tyttö olisi voinut joutua paljon huonompiin käsiin kuin creek-intiaanein, joiden päällikön kerrotaan olevan yhtä sivistynyt kuin kuka valkoinen mies hyvänsä. Tytölle ei ole tapahtuva sen suurempaa vahinkoa kuin että häntä pidetään siellä vankina jonkun aikaa. Robertson on lähtenyt matkalle creekien pääkaupunkiin, kuten minulle on kerrottu, eikä kukaan voi vaikuttaa intiaaneihin enemmän kuin hän. Voitte olla varma siitä, että hän on pinnistävä kaiken tarmonsa ja koettava kaikki keinot päästä M'Gilliorayn puheille, saadakseen vaimonsa ja tämän kumppanin vapaiksi. Ja vielä enemmän merkitsee se», jatkoi Boon, »että jollei James Robertson rauhallisin keinoin onnistu vapauttamaan vangittuja naisia, niin minä, Daniel Boon, en hukkaa hetkeäkään kootakseni joukon metsästäjiä, joiden avulla pakotan intiaanit vapauttamaan vangit. Vannon sen juhlallisesti.»