Part 16

»Eteenpäin, eteenpäin!» vastasi kaiku luolan seinistä, aivan kuin pilkaten heitä tässä äärimmäisessä hädässä.

Mutta kaikuun kuulosti sekaantuvan ikäänkuin vaikerointia ja avunhuutoja. Oliko se mielikuvitusta? Tahi murhasivatko nuo julmat chickamanga-soturit parhaillaan avuttomia uhrejaan, niinkuin he jo olivat murhanneet Nancy Ward-raukan!

XXVII.

HURJA TAISTELU.

Alleynen tuimat kasvot lientyivät iloiseen hymyyn ja hänen sydämensä sykki kiivaasti kuullessaan miesten rohkean vastauksen hänen pyyntöönsä.

»Eläköön! Tulkaa! Tulkaa!» huusi hän, juosten avonaisen paikan yli suoraan viimeistä luolaa kohti.

Metsästäjät kohottivat kaikuvan eläköön-huudon ja syöksyivät johtajansa jälkeen, mutta ennenkuin kaikki olivat päässeet avonaisen paikan poikki, ehtivät piilossa olevat intiaanit ampua muutamia heistä kuoliaiksi ja haavoittaa toisia. Paitsi pientä lihashaavaa pääsi Alleyne leikistä vahingoittumattomana viimeisen luolan pimeään ja kaitaiseen sisäänkäytävään, johon hän nopeasti hävisi.

Luola, johon käytävä päättyi, oli edellistä vieläkin ihmeellisempi. Siellä oli yhtäläinen salaperäinen valaistus, joka heijastui monivärisenä lukemattomista kaikenmuotoisista ja kokoisista tippukivimuodostuksista, joita riippui luolan huimaavan korkeasta kirkkaasta katosta. Toiset olivat läpikuultavia ja toiset himmeitä, ja muutamat säihkyivät aivan jalokivien lailla hajoittaen valon luolan kaikkiin sokkeloihin. Valo tuli ylhäältä, epäilemättä jonkun halkeaman kautta, ja alhaalla väreili tyynenä joen musta pinta.

»Tänne päin! Seuratkaa minua!» huusi Jack melkein riemuiten, kun hänen silmänsä keksivät pienen ryhmän naisia ja lapsia istumassa toisiinsa nojaten joen rannalla. He olivat ilmeisesti valkoihoisia.

Lähimpänä istuva nainen oli vartaloltaan solakka ja sopusuhtainen ja niin Johanna Harrodin näköinen, että tuo kiihkeä upseeri syöksyi häntä kohti kuulematta kumppaniensa varoittavaa huutoa takaapäin.

»Johanna, Johanna!» huusi hän. »Sinäkö siellä olet? Puhu, puhu! Olen tullut sinua —»

Hän oli ennättänyt ryhmän luokse ja kumartui katsomaan tyttöä, jonka pää oli vaipunut rinnalle ikäänkuin tyttö olisi uinaillut, kun samassa kauhu salpasi hänen hengityksensä. Hän huomasi, että tyttö oli hengetön.

Mutta hänen huulilleen noussut tuskan huuto muuttui helpotuksen huokaukseksi, kun hän näki, ettei ruumis ollutkaan Johannan, vaan jonkun toisen tyttöraukan, joka oli hänen näköisensä.

»Armollinen Jumala! Ovatko kaikki kuolleet?» huudahti hän kääntyen katsomaan toisia, jotka samoin istuivat kankeina ja liikkumattomina toisiinsa nojaten ikäänkuin tukea hakeakseen.

Nähtyään heidän tuijottavat silmänsä ja valkoiset kasvonsa oli hän varma siitä, että hänen edessään oli vain kuolleita ruumiita! Hämmästys ja kauhu, jota hän luonnollisesti tunsi tämän julman näyn nähdessään muuttui nopeasti kiitollisuudeksi sallimusta kohtaan, ettei Johanna ollutkaan mukana. Äkkiä hänen huomionsa kiintyi toisaalle.

Huomatessaan asian laidan pysähtyivät hänen etumaisina ryntäävät kumppaninsa sisäänkäytävän suulle, ja melkein samaan aikaan kuin he huusivat kapteeniaan tulemaan takaisin kajahti kaikuva sotahuuto luolan seinästä toiseen ja joka sokkeloon, ikäänkuin vahvistaakseen toverien varoitushuudon. Luola täyttyi ulvonnasta ja kirkunasta ja näytti muuttuneen todelliseksi pahojen henkien tyyssijaksi.

Alleyne yritti kiiruhtaa tovereittensa luo, sillä hän oli epävarma, kun yhtään vihollista ei vielä ollut näkyvissä, ja tuo kauhistava melu hämmensi hänet. Hän ei päässyt kuitenkaan puoliväliinkään, ennenkuin joukko chickamangasotureita juoksi häntä vastaan.

»Peräytykää! Kukin huolehtikoon itsestään!» huusi Alleyne miehilleen huomattuaan mahdottomaksi päästä heidän luokseen tahi miesten tulla hänen luokseen.

Mutta urhoolliset metsästäjät eivät hylänneet johtajaansa koettamatta pelastaa häntä. Iskien pyssyjensä perillä, sillä he eivät tohtineet ampua pelosta että osuisivat häneen, hyökkäsivät he intiaanein kimppuun. Mutta se oli turhaa, ylivoima oli liian suuri. Muutaman hetken raivosi hurja taistelu tuolla maanalaisella näyttämöllä, mutta yritys ei onnistunut ja valkoisten miesten täytyi verta vuotavina perääntyä sisäänkäytävään.

Sillä aikaa taisteli Alleyne urhoollisesti henkensä edestä. Vaikka hänen tilansa oli aivan toivoton, ei hän menettänyt rohkeuttaan, kuten moni heikompi varmaankin olisi tehnyt. Tyyntä ja harkitsevaa rohkeuttaan ei hän menettänyt milloinkaan, vaan kuta suurempi vaara oli sitä rauhallisemmin hän toimi. Hän juoksi nopeasti takaisin jokirantaan aikoen hypätä siellä näkemäänsä kanoottiin ja koettaa siten päästä pakoon.

Mutta kolme tahi neljä intiaania näytti päättäneen vangita hänet ja he ahdistivat häntä niin kiihkeästi, että hän ei voinut työntää vesille yhtään kanoottia. Hän paiskasi pyssyllään vihollisiaan ja syöksyi samassa jokeen sukeltaen syvälle. Ollen hyvä uimari sukelsi hän pitkän matkaa ja virran viemänä nousi hän veden pinnalle kaukana rannasta. Siitä huolimatta keksivät intiaanein tarkat silmät hänet heti, mikä ilmeni heidän päästämästään ulvonnasta ja häntä kohti ammutuista laukauksista.

Onneksi oli luolassa vallitseva hämärä niin pettävä, että Jack pääsi leikistä aivan ehyenä pientä naarmua olkapäässä lukuunottamatta. Voimakkain vedoin uiden ja myötävirran kiidättämänä hän pian katosi suuren luolan pimeyteen. Kuitenkin hän pelkäsi, että intiaanit ajaisivat häntä takaa kanooteillaan ja sentähden hän päätti näytellä kuollutta.

Juuri kun hän oli saapumaisillaan valoisan alan rajaan, hän päästi tuskallisen huudon, ikäänkuin hän olisi ollut kuolettavasti haavoittunut ja heittäen kätensä ylös vajosi hän veden alle eikä näyttäytynyt ennenkuin hän oli pimeyden suojassa.

Kepponen onnistui. Chickamanga-soturit luulivat hänet kuolleeksi eivätkä yrittäneetkään takaa-ajoa. Mutta tuo urhoollinen kapteeni ei ollut vielä vapaa vaaroista. Kaukana siitä.

Veden kylmyys alkoi pian vaikuttaa jäykistävästi hänen jäseniinsä ja heikontavasti hänen voimiinsa, kunnes hän lopulta pelkäsi saavansa suonenvedon tahi jonkun muun kuolettavan kohtauksen. Ainoastaan lannistumattoman luontonsa avulla kykeni hän kestämään loppuun saakka.

Vihdoin alkoivat hänen voimansa pettää, mutta samassa hän tuli sille paikalle, jossa Nancy Ward oli vienyt hänet ja hänen toverinsa joen yli. Kanootti oli vielä tallella ja uituaan maihin irroitti Jack kiinnitysköyden ja astui alukseen. Hän työnsi kanoottinsa keskelle virtaa ja käyttäen melaa vain peränpitoon antoi hän virran kuljettaa sitä eteenpäin. Siitä huolimatta tuntui venematka tuolla maanalaisella virralla kylläkin kaamealta, sillä muuta valoa ei ollut kuin luolan suulta pilkottava päivä. Siitä oli niin paljon apua, että hän parhaiksi kykeni pitämään kanoottinsa loitolla rannan kallioista, ja se viitoitti hänelle tien ulkomaailmaan. Häntä vahvisti sekin toivo, että jos hän pääsisi ulos, niin hän voisi pelastaa monen toverinsa hengen, sillä hän tiesi aivan hyvin, ettei Sevier jättäisi mitään keinoa käyttämättä koettaessaan pelastaa hänen toverinsa kuultuaan heidän tukalasta asemastaan.

Nuoren englantilaisen suurin vaikeus oli pysyä valveilla. Uhkaavasta vaarasta pelastuminen, pimeys ja kanootin hiljainen keinuminen vaikuttivat sellaisen uneliaisuuden, että kaikista ponnistuksista huolimatta hän silloin tällöin vaipui horroksiin. Hän havahtui aina, kun joku suuri yölepakko, joita luolassa oli runsaasti, sivu lentäessään hipaisi siivellään hänen kasvojaan. Aukon läheisyydessä virkistivät kirkas valo ja raitis ilma häntä niin, että hän alkoi voimakkaasti meloa ja saapui pian päivän valoon.

»Luojan kiitos, että pääsin sieltä», huudahti Jack hartaasti, kun hän vielä kerran täysin siemauksin hengitti ulkoilmaa. Virkistävä ja suloinen ilma sähkötti hänen hermonsa saattaen veren kiertämään vilkkaasti hänen suonissaan, ja häntä halutti hihkaista ilosta.

Mutta tämä ilo muuttui pian suruksi, kun hän muisti onnettomat toverinsa, jotka vielä taistelivat henkensä puolesta tuossa kamalassa paikassa ja joista kenties ei yksikään enää ollut elossa. Samassa tervehti häntä kaikuva eläköön-huuto, ja hän näki miesjoukon seisovan eräällä kummulla joen lähellä. Jack huusi vastaan ja käänsi kanootin keulan rantaan. Sevier oli häntä vastaanottamassa ojennetuin käsin, ja Jack kertoi hänelle muutamin lyhyin sanoin mitä oli tapahtunut ja kuinka tukalaan asemaan hänen toverinsa olivat jääneet.

Luonteenomaisella ripeydellään ja neuvokkuudellaan teki Sevier suunnitelman miesparkojen vapauttamiseksi. Neljä tahi viisi taitavinta ampujaa lähti hänen kanssaan kanootilla, ja viisikymmentä miestä eteni jalkaisin valmiina auttamaan heitä. Alleyne pyysi päästä heidän oppaakseen, sillä raitis ilma ja ravinto olivat kokonaan virvoittaneet hänet ja hänen haavansa oli huolellisesti sidottu. Kun kukaan muu ei tuntenut luolaa ollenkaan, niin Sevierin oli pakko, vaikkakin vastenmielisesti, suostua hänen pyyntöönsä, sillä hän ymmärsi hyvin minkälaiseen koetuksen Jack oli juuri läpäissyt.

Onnetar suosii usein rohkeaa, ja vaikka Jack otti tehokkaasti osaa taisteluun tovereidensa vapautuksessa, niin vahingoittumattomana hän palasi tältäkin retkeltä, joka tehtiin chickamanga-soturien linnoitukseen. Hän opasti retkikunnan viimeiseen luolaan ja siellä hyökättiin intiaanein kimppuun kahdelta taholta. Suurin osa intiaaneja oli jäänyt tähän luolaan, sillä Jackin eloonjääneet toverit olivat sulkeneet heiltä pääsyn toiseen luolaan. Kanootin väki iski heidän selkäänsä ja maitse tullut joukko hyökkäsi edestäpäin.

Huomattuaan olevansa kahden tulen välissä hajosivat intiaanit nopeasti ja pakenivat. Vapauttajat ja vapautetut palasivat häiritsemättä ulkoilmaan, mutta heidän rohkea tunkeutumisensa Knick-a-Jack-luolaan oli käynyt heille hyvin kalliiksi. Paitsi vanhaa Manskeria oli viisi muuta miestä kaatunut ja seitsemän haavoittunut.

XXVIII.

TURMIOLLINEN VIIVYTYS.

Seuraavana päivänä ilmoitti Sevier aikovansa palata vankeineen uudisasutukselleen ja täyttääkseen antamansa lupauksen salli hän Jackin lähteä Cumberland-joelle erään miehensä opastamana.

Matka oli hyvin vaarallinen, mutta Alleynella oppaineen oli niin hyvät hevoset, että he pääsivät joutuin eteenpäin ja saapuivat vihdoin vasta perustetulle Nashboro-nimiselle uudisasutukselle kertaakaan kohtaamatta vihamielisiä intiaaneja. Jack-parka oli kerran vieläkin pettyvä toiveissaan — Johanna ei ollut sielläkään!

Hänen pahin pelkonsa hävisi kuitenkin, sillä hänelle kerrottiin, että Johanna ja suurin osa hänen matkakumppaneitaan olivat saapuneet terveinä Nashboroon vaarallisen ja vaivalloisen matkan jälkeen, mutta myöhemmin oli Johanna lähtenyt Harrodsburgiin isänsä luo, jonka huhu oli tiennyt makaavan sairaana. Muutamia Daniel Boonin sukulaisia oli kulkenut sen kautta matkustaessaan Kentuckyyn ja tyttö oli lähtenyt heidän mukanaan.

»Kuinka kauan on kulunut heidän lähdöstään?» kysyi Jack murheellisena taputtaen väsynyttä hevostaan.

»Ei viikkoa enempää. Saavutatte heidät Pyövelin purolla», vastasi Robertson hilpeästi.

Alleynesta tuntui nimi ilkeältä, mutta hän virkkoi ainoastaan:

»Viikko sitten, ja minun hevoseni on aivan uuvuksiin ajettu!»

»Ei mitään hätää», vastasi Robertson silmää iskien. »Saatte minulta tuon sijaan hyvän ja vahvan hevosen, jonka otin kiinni tänne tullessani. Mutta tulkaa sisään, olette sekä väsynyt että nälkäinen luullakseni», lopetti hän mennen edellä erääseen mökkiin.

Jack jätti oppaan hevosia hoitamaan ja seurasi isäntäänsä huoneeseen, joka oli erotettu seinällä suuresta tuvasta. Karkeatekoinen hirsipöytä ja puolitusinaa samanlaisia tuoleja muodostivat huoneen koko sisustuksen lukuunottamatta kolmea rihlakkoa, jotka riippuivat seinään kiinnitetystä hirvensarvesta. Mutta nuoresta sotilaasta tuntuivat tämän vaatimattoman majan tarjooma suoja ja turva ihanilta kahden viime viikon vaarojen ja rasitusten jälkeen. Tunne kohosi vielä, kun rouva Robertson kattoi pöydän hirven lihalla, karhun paistilla ja muilla sellaisilla aarniometsän herkuilla.

Syötyään itsensä kylläiseksi oli Jackilla ja hänen isäntäväellään paljon keskustelemista, ja rouva Robertsonin mentyä levolle hän ja herra Robertson istuivat monta tuntia ylhäällä keskustellen sodasta, sen mahdollisesta jatkumisesta tahi pikaisesta lopusta, punniten asioita kaikilta näkökannoilta. Englantilaiseen vaikutti syvästi se, että Robertson uskoi niin lujasti siihen, että amerikkalaisten asia oli oikea ja että hän tyynesti luotti sen lopulliseen, joskaan ei pikaiseen voittoon. Kuninkaan kuuliaisena sotilaana oli Jackilla luonnollisesti erilaiset käsitykset asioista, mutta hän ei voinut sille mitään, että tuon urhoollisen metsästäjän järkkymätön usko, lannistumaton rohkeus ja tarkoitusten rehellisyys antoivat hänelle paljon ajattelemista. »Jos kaikki kapinallisten johtajat ovat tämän miehen kaltaisia», mietti hän, »niin olemme ottaneet jättiläistyön tehdäksemme. Sellaiset miehet puolustavat vapauttaan kuolemaan saakka.»

Englannilla ei ollut ainoastaan Amerikka vastassaan. Ranska, Espanja ja Hollanti olivat julistaneet sodan, ja Venäjä, Ruotsi ja Tanska olivat tehneet aseellisen puolueettomuusliiton, kuten sitä nimitettiin, uskollisina periaatteelleen, että »vapaat laivat tuovat huokeita tavaroita». Englanti jatkoi kuitenkin tuota epätasaista taistelua noin kaksi vuotta, joutuen maasodassa häviölle, mutta pitäen sitä tiukemmin puoliaan merellä. Ranskalainen laivasto voitettiin perinpohjin Länsi-Intian vesillä Guadeloupen luona.

Kun Alleyne seuraavana aamuna isäntänsä mukana meni hevosten aitaukseen, kohtasi häntä siellä iloinen yllätys.

»Tuolla tulee teidän uusi ratsunne, kapteeni, ja jos se miellyttää teitä, niin pyydän teitä pitämään sen omananne», sanoi Robertson, kun kaunis, valmiiksi satuloitu hevonen tuotiin veräjälle.

»Oi kiitos» — aloitti Jack, katsoen suurin silmin kaunismuotoista eläintä, joka keveästi astellen tuli häntä kohti, mutta samassa hänen äänensä muuttui ja hän huudahti iloisesti: »Mitä ihmettä! Sehän on Rhona. Minun oma kaunis Rhona-heponi!»

Samassa näkyi tammakin tuntevan vanhan isäntänsä ja päästäen matalan hirnahduksen juoksi se hänen luoksensa ja painoi turpansa hänen poskeaan vasten Jackin ihastuneena hyväillessä ja taputellessa sen kaulaa.

»Arvasinhan minä, että tulisitte iloisiksi nähdessänne toisenne», sanoi Robertson tyytyväisesti.

»Ainoastaan Johannan tapaaminen olisi ollut suurempi ilo, jonka olisitte voinut minulle valmistaa. Mutta kuinka ja mistä te löysitte hevoseni?» kysyi Jack.

»Se löysi meidät», kuului arvoituksellinen vastaus. »Kuten tiedätte, tulin minä miesten kanssa tänne maitse, ja eräänä yönä ilmestyi se hevostemme joukkoon majaillessamme Cumberland-solan alapuolella. Sen oli täytynyt olla läheisyydessä ja se kuuli tahi vainusi meidät.»

»Mikä onni!» huudahti Jack. »Nyt minä kyllä saavutan Johannan kumppaneineen, ennenkuin he kerkeävät tunkeutua Kentyckyn vaaralliselle alueelle. Hän oli hyvin ajattelematon lähtiessään niin pienen joukon mukana.»

»Minä ja vaimoni koetimme parhaamme mukaan taivuttaa häntä jäämään tänne», sanoi Robertson, »mutta hän oli hyvin levoton isänsä tähden ja katsoi ehdottomaksi velvollisuudekseen pyrkiä hänen luokseen mahdollisimman sukkelaan. Ja Johanna Harrod on semmoinen tyttö, että mitkään vaarat ja vastukset eivät voi estää häntä tekemästä sitä, minkä hän katsoo velvollisuudekseen», lopetti hän lämpimästi.

»Olette oikeassa», vastasi Jack hartaasti. »Johanna on aarre ja minun on häntä hyvin varjeltava.» Hän hyppäsi satulaan, ja heiluttaen kättään jäähyväisiksi nelisti hän varustuksesta uskollisen oppaansa seuraamana.

»Hyvästi ja Jumala varjelkoon teitä!» huusi Robertson, ja hänen vaimonsa huiskutti liinallaan majan ovelta.

Pimeän tullessa oli Alleyne oppaineen, joka myöskin oli saanut uuden hevosen, kulkenut noin viisikymmentä penikulmaa Harrodsburgiin päin.

»Tässä on hyvä laidun ja vesi lähellä», sanoi opas, kun he kahlasivat pienen joen yli, joka katkaisi heidän tiensä. »Emmeköhän leiriydy tähän ja jatka matkaamme päivänkoitossa?»

»Olkoon menneeksi!» vastasi Jack. »Olemmekin kulkeneet pitkän matkan ja hevosemme ovat levon ja ruoan tarpeessa.»

Muutamassa minuutissa riisuttiin satulat ja hevoset pantiin liekaan ja päästettiin syömään ja juomaan sydämensä halusta. Heidän yhtä väsyneet isäntänsä maistelivat Nashboron ystävällisen isäntäväen antamia eväitä, ja kääriytyen sitten vaippoihinsa vaipuivat he pian sikeään uneen.

Kun koko päivänä ei ollut näkynyt mitään merkkiä intiaaneista, ei opas pitänyt tarpeellisena ryhtyä mihinkään erikoisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Ainoastaan leiripaikaksi hän valitsi erään suojaisen paikan vähän matkaa virtaa ylöspäin ja ehkä noin kahdensadan kyynärän päässä tiestä. Hän sai kuitenkin kalliisti maksaa tämän välinpitämättömyytensä.

Alleyne näki parhaillaan suloisia unia, kun hänen hevosensa hirnunta herätti hänet. Hypäten ylös kuunteli hän tarkkaavaisesti vähän aikaa. Opas nousi myöskin ylös ja lähti tielle päin tiedustelemaan. Hän palasi pian takaisin ajaen hevosia edellään.

»Ei mitään vaaraa. Minun hevoseni oli kulkenut loitommaksi rannalta, jolloin teidän hevosenne tuli epäilemättä levottomaksi ja hirnahti», sanoi hän.

»En usko sitä, katsokaa nyt Rhonaa!» sanoi Jack.

Sen sijaan että se olisi ruvennut syömään kuten hänen sekarotuinen toverinsa irti päästyään teki, seisoi tamma ojennetuin kauloin ja korvat höröllään ikäänkuin kuunnellen jotakin.

»Mitä tyhjää! Se on hermostunut eläin ja vainuaa ehkä karhua. Jatkakaamme untamme», sanoi opas välinpitämättömästi.

Ja laskeutuen maahan pitkälleen aikoi hän nukkua auringon nousuun saakka, sillä päivä alkoi vasta hiukan kajastaa.

»Minä satuloin kuitenkin hevoseni kaiken varalta», sanoi Jack.

Se olikin tarpeen.

Hän oli tuskin saanut viimeisen soljen kiinni ja Rhonan irti lieasta, kun hän kuuli pahaaennustavaa rapinaa pensaikosta. Vaistomaisesti tunsi hän punanahkojen olevan hänen kintereillään ja päätään kääntämättä hän hyppäsi satulaan.

Nyt ei tarvinnut kumppania enää varoittaa. Hänen tottunut kuulonsa oli jo huomannut uhkaavan vaaran ja hätäisesti huudahtaen: »Intiaaneja! Intiaaneja!» syöksyi hän ylös ja juoksi hevosensa luo koettaen hypätä sen satulattomaan selkään.

Mutta valitettavasti se oli liian myöhäistä! Pensaikosta kajahtava noin sadan intiaanin sotahuuto säikähdytti niin tuon eläinparan, että hänen oli mahdotonta saada liekaa irti. Potkien ja pystyyn hyppien koetti se riistäytyä irti ja kaatui viimein tuon onnettoman miehen päälle, joka nyrjäytti reitensä joutuessaan hevosensa alle.

Hyppäyttäen rohkeasti virran yli oli Alleyne juuri pääsemäisillään turvaan, kun hän kuuli surkean avunpyynnön, jota ei kukaan kunnon mies, kaikkein vähimmän tuo ritarillinen englantilainen, voinut olla noudattamatta. Hän käänsi hevosensa heti ja aikoi juuri hyökätä takaisin joen yli, kun hän samassa huomasi hämärästä huolimatta, että hänen yrityksensä olisi ollut hyödytön. — Intiaanit olivat jo surmanneet uhrinsa — tapojensa mukaan.

Katsoessaan vihollisten laumaa, joka susien lailla ähelsi uhrinsa ympärillä, ja kuunnellessaan noita peloittavia huutoja, jotka ilmoittivat hänelle kaiken olevan ohi, näki hän erään soturin nousevan tuon onnettoman miehen hevosen selkään ja heiluttavan päänsä päällä jotakin voitonmerkkiä.

Ympärillä seisovien intiaanein riemuitseva ulvonta seurasi tätä liikettä, ja ilman sitäkin oli helppo arvata mikä voitonmerkki oli. Se saattoi Jackin raivoihinsa. Vaikka hän ei ollut kyennytkään pelastamaan onnettoman oppaansa henkeä, oli hänen kuolemansa ainakin kostettava.

Tilaisuus oli kylläkin sopiva. Nuo kiihoittuneet punanahkat luulivat silminnähtävästi, että hän oli pakoon menossa pitkien matkojen päässä, ja surmattuaan hänen toverinsa he todennäköisesti lähtisivät ajamaan häntä nopeasti takaa. Todellakin kiiruhti jo muutamia sinnepäin, jossa Alleyne aivan oikein otaksui heidän hevostensa olevan, lähteäkseen tiedustelemaan, mihin suuntaan valkoinen mies oli kadonnut.

Vaikka Jack oli heistä vain sadan askeleen päässä, niin intiaanit eivät huomanneet häntä, sillä hänen edessään oleva lepikkoinen joen ranta ja tumma metsä takana tekivät hänet melkein näkymättömäksi. Hän irroitti rihlakon selästään ja pikaisesti tähdäten laukaisi sitä inhoittavaa ratsastajaa kohti, joka juuri heilutti veristä saalistaan päänsä päällä. Maali oli hyvä, mutta Rhona oli hirmustunut ja juuri kun Jack laukaisi liikahti hevonen. Hänen laukauksensa ei ollut kuitenkaan mennyt kokonaan syrjään siitä päättäen, että intiaanin ojennettu käsi putosi äkkiä alas raivokkaan huudon seuraamana, jossa ilmeni tuskaa ja hämmästystä. Hän oli kuitenkin kostanut. Mutta se näytti käyvän hänelle kalliiksi. Hänen rihlakkonsa pamaus oli tuskin lakannut kaikumasta metsässä, kun punanahkojen hurjat huudot ilmaisivat häntä välittömästi uhkaavan vaaran. Hän oli ilmaissut kätköpaikkansa ja intiaanit alkoivat takaa-ajon heti.

Onneksi oli niin valoisaa, että hän kykeni ratsastamaan metsän läpi, ja taitavasti ohjaten hevostaan ei hän hukannut hetkeäkään matkallaan takaisin kovalle tielle. Päästyään sinne ei tuo jalo Rhona tarvinnut kiirehtimistä viedäkseen herransa pois tuosta turmiollisesta paikasta, sillä villien hurjat huudot ja heidän hevostensa kavioiden jyminä kintereillään oli paljon vaikuttavampi kuin piiskat ja kannukset konsanaan.

Hänen hevosensa nopeus oli niin erinomainen, että hän jätti vihollisensa vaikeudetta jälkeensä jonkun ajan kuluttua, ja hän alkoi jo olla vähemmän pelokas seikkailun päättymisestä, kun tie äkkiä loppui tahi oikeammin hävisi louhikkoiseen ja puuttomaan aukeaan.

Siinä oli pulma! Hilliten hevostaan ratsasteli Alleyne hitaasti kivien ja kallioiden välissä löytääkseen jälleen tien, mutta kova ja kivinen maanpinta ei antanut mitään johtolankaa, ja aika oli täperällä. Muutamia intiaaneja kuului jo lähestyvän, ja minuutinkin viivytys saattoi olla turmiollinen.

Epäröimättä kauemmin poikkesi Jack sivulle ja kiertäen kivikon alkoi hän kiivetä oikealla puolella olevan kukkulan jyrkkää rinnettä ylös. Saavuttuaan laelle kuuli hän intiaanein huutoja alapuoleltaan, ja hän tiesi tulleensa huomatuksi, mutta hänen edessään oli pitkät matkat tasaista ruohikkoa, ja parempaa tietä ei Rhona kaivannutkaan.

Toivo virisi jälleen, kun tuo jalo eläin kiiti nopeasti eteenpäin.

Katsahtaessaan taaksensa huomasi Jack ensin yhden ja sitten useampien intiaanien kohoavan ylätasangon reunan yli, kunnes hänellä oli ainakin kaksikymmentä jäljessään. Mutta hän riensi jo etäällä, ja niin kauan kuin tasankoa riitti ei hänen tarvinnut pelätä, että hänet saataisiin kiinni.

XXIX.

ROHKEA HYPPÄYS.

Saapuessaan tasangon toiseen reunaan tuli Alleyne hiukan levottomaksi, sillä hän huomasi alapuolellaan laajan metsän ulottuvan niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoastaan pohjoisessa päin saattoi nähdä aukeaa maata, ja sinne päästäkseen oli hänen kierrettävä samaa tietä takaisin, suoraan vainoojiaan kohti. Hän päätti ennen tunkeutua tuohon melkein jalkainsa alla olevaan synkkään metsään.

Tämä päätös osoittautui onnettomaksi, sillä intiaanit huomasivat hänen tarkoituksensa ja hajautuivat heti oikealle estämään häntä. Jack katsahti nopeasti ympärilleen ja kääntyi vasemmalle ajatellen, että sieltä voisi yhtä hyvin päästä alas metsikköön, sillä hänen silmänsä keksivät siellä jonkunlaisen alaspäin viettävän kallionkielekkeen. Hetkeäkään hukkaamatta kiiruhti hän tuota tasangon viimeistä sopukkaa kohti intiaanein seuratessa hänen kintereillään. Heidän kiljuntansa oli riemuitsevampi kuin milloinkaan ennen.

Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä saavuttuaan tuon kaitaisen sopukan perille huomasi Jack olevansa saarroksissa. Ylätasangon rinteet viettivät kaikkialla loivasti alaspäin, mutta tällä paikalla putous oli melkein kohtisuora. Katsahtaen nopeasti molemmille sivuilleen huomasi Jack asianlaidan olevan saman, ja takana tulevien intiaanein riemuitsevista huudoista päättäen pitivät he häntä varmana saaliinaan.