Part 15

»Minä näin heidät myöskin!» huudahti eräs toinen vakooja, lisäten: »Eikä minun nimeni ole Callan, jollemme löydä sieltä valkoisia vankeja.»

Nämä ilmoitukset saivat metsästäjät intoihinsa ja monet äänet vaativat hyökkäyksen alkamista.

»Järjestykseen!» huusi Sevier. »Tiedustelijat ovat suorittaneet tehtävänsä hyvin ja minä suon heille muutaman minuutin levon sillä aikaa kuin selitän kaikille johtajille hyökkäyssuunnitelman, niin että toiminta alkaa joka puolelta yhtäaikaa.»

Nuorelle englantilaiselle oli uskottu tuo tärkeä tehtävä vapauttaa otaksutut valkoiset vangit. Tiedustelijain päällikkö Mansker ja kaksikymmentä valikoitua miestä lähetettiin hänen mukaansa auttamaan häntä tuossa vaarallisessa tehtävässä. Muu joukko jaettiin kolmeen komppaniaan. Yhden piti hyökätä Sevierin johdolla suoraan kylään toisten ahdistaessa molemmilta sivuilta.

Jättäen hevoset muutamien vähemmän kykenevien miesten hoitoon lähti joukko määrätyssä järjestyksessä varovaisesti etenemään, kunnes kaikki olivat päässeet paikoilleen kylän ympärillä. Sitten kuin Sevier oli antanut sovitun merkin, hyökkäsivät kaikki hurjasti huutaen hämmästyneiden punanahkojen kimppuun. Yllätys oli niin täydellinen, ettei vastustusta yritettykään. Soturit, naiset ja lapset koettivat kaikki päästä suinpäin pakoon.

Useita naisia ja lapsia joutui vangiksi, mutta suurin osa sotureita pääsi pakoon vuoristoon. Vain muutamat saivat surmansa tahi haavoittuivat.

»Naisille ja lapsille ei saa tehdä mitään pahaa!» huusi Sevier, »mutta ottakaa heitä vangiksi niin monta kuin kiinni saatte. He ovat hyviä panttivankeja, sillä noissa piilopaikoissa näyttää kaikesta päättäen olevan joukoittain valkoisia vankeja.»

Tämän neuvon ymmärsivät metsästäjät hyvin edulliseksi ja he ponnistivat voimiaan saadakseen mahdollisimman monta kiinni tuosta kirkuvasta ja säikähtyneestä joukosta. Mutta kiitävien kauriiden tavoin hajosi suurin osa joukosta ympäriinsä ja katosi näkyvistä ihmeteltävän lyhyessä ajassa kätkeytyen vuoren soliin ja piilopaikkoihin, joita ei kukaan muu tuntenut.

»Nyt pistetään tuleen jokainen mökki ja varastohuone tässä rosvojen pesässä!» huusi Sevier riemuiten, kun viimeinen vastaanrimpuileva vanki oli lujasti sidottu ja annettu vahtien haltuun.

Muutamassa minuutissa oli koko kylä hulmuavien liekkien ja tukahduttavan savun vallassa, kun heikot puiset majat toinen toisensa jälkeen syttyivät tuleen. Ainoastaan pari viljavarastoa jätettiin polttamatta muonaksi hevosille, sillä jokainen ratsastaja kuljetti mukanaan tätä ravitsevaa tavaraa pienen varaston, joka tilaisuuden sattuessa aina uudistettiin.

Sillä aikaa oli Alleyne miehineen käynyt kiinni tehtäväänsä, mutta hänellä ei ollut toivomaansa menestystä. Kun he saapuivat laakson yläpäähän, niin leveä, vuolas joki katkaisi heidän tiensä. Etempää ei sitä oltu voitu ollenkaan nähdä, sillä se virtasi melkein kohtisuorien äyräiden välissä.

»Taivasten tekijä! Miten pääsemme tämän yli?» huudahti Jack, onnistuen pysäyttämään vauhtinsa juuri parhaaseen aikaan, sillä muutoin hän olisi syöksynyt alhaalla kuohuvaan virtaan.

»Tämä on varmaankin niin sanottu 'Paholaisen rotko'», sanoi Mansker kuulematta Jackin kysymystä ja jääden hämmästyneenä katsomaan kuilua ja sen syvyydessä kuohuvaa virtaa.

»Olkoon mikä hyvänsä, mutta jotenkin meidän täytyy keinotella itsemme toiselle puolelle», vastasi Jack valmistautuen kiipeämään alas.

»Seis!» huudahti Mansker. »Ellen erehdy, niin tuolla alempana on parempi paikka, tulkaa perässäni!» Hän juoksi nopeasti alaspäin, kunnes joen uoma leveni ja äyräät muuttuivat loivemmiksi. Siellä joki virtasi tummana esiinpistävien kallioiden ja kivien välissä, ja hyppimällä kiveltä toiselle pääsi koko joukko onnellisesti yli. Mutta viivytys, niin lyhyt kun se olikin, aiheutti sen, että heidän koko yrityksensä epäonnistui. Heidän päästyään toiselle puolelle äyrään päälle annettiin merkki yleiseen hyökkäykseen. Hälyytetyt intiaanit koettivat luonnollisesti päästä pian pakoon ajaen otaksuttuja valkoisia vankeja edellään.

»Ne aikovat päästä suureen luolaan!» huusi Mansker. »Joutukaa pojat. Jos ne vain pääsevät kanootteihinsa, niin olemme joutuneet täydellisesti tappiolle.»

»Kanootteihinsa!» huudahti Jack. »Mitä hyötyä niillä on kanooteistaan, jos ne yrittävät päästä luoliinsa?»

»Suureen luolaan, minä sanoin. Knick-a-Jack-luolaan. Ettekö ole milloinkaan kuullut siitä puhuttavan?»

»Kyllä», vastasi Alleyne ja hänen sydäntänsä tuntui kouristavan, kun hän muisti Sevierin kertomuksen siitä. »Mutta minä luulin sen olevan vuoristossa!»

»Niin se onkin», kuului arvoituksellinen vastaus, »ja tämä joki tulee sieltä.»

Vanhan metsästäjän vastaus poisti kaikki epäilykset. Intiaanit todellakin pyrkivät n.s. Knick-a-Jack-luolaan, ja nuori englantilainen tiesi, että jos niin onnettomasti oli käynyt, että Johanna oli noiden vankien joukossa, niin hänen pelastuksensa kävi hyvin epävarmaksi, jos intiaanit ehtisivät tuohon maanalaiseen sokkeloon.

»Sitten kiiruusti eteenpäin tahi muuten tulemme liian myöhään!» huusi Jack.

Vanhaa metsästäjää ei tarvinnut kiirehtiä. Hänellä oli kolmenkymmenen vuoden kokemus intiaanein sodankäynnissä ja hän oli saanut kestää monet katkerat tuskat intiaanein käsissä. Chickamanga-intiaaneja hän vihasi sydämensä pohjasta. Noin kaksi vuotta sitten oli Mansker erään toverinsa keralla joutunut heidän käsiinsä ja kärsittyään kauheaa kidutusta onnistunut pakenemaan, mutta hänen onneton ystävänsä poltettiin kidutuspaalussa.

Nuori upseeri ja vanha metsästäjä samosivat vieri vieressä eteenpäin kallioiden yli ja okaisten pensaikkojen halki, jotka repivät heidän vaatteensa ja viiltelivät naarmuille heidän kätensä ja kasvonsa. Lopulta he äkkiä saapuivat aukealle tasangolle, johon he pysähtyivät tähystelemään pakenevia intiaaneja ja odottamaan omia seuralaisiaan. Heidän edessään oleva verrattain tasainen aukea ulottui noin puolen penikulman päässä näkyvään korkeaan ja äkkijyrkkään kallionseinään. Sen juurella saattoi erottaa pimeän aukon, ikäänkuin tunnelin suun, josta tuo joki, jota he olivat seuranneet, tuli päivänvaloon. Siellä se ei enää kuohunut koskena kivien ja kallioiden ylitse, vaan virtasi tyynenä ja vuolaana uomassaan. Se oli muuttunut leveäksi ja kauniiksi joeksi, jonka laineet kimaltelivat kirkkaassa päivänvalossa.

»Tuolla he ovat! Olemme tulleet liian myöhään!» huudahti Jack osoittaen kädellään erästä joen mutkaa, joka oli noin puolimatkassa heistä tunnelin aukkoon.

»Niinpä näkyy! Ne aikovat päästä meidän kynsistämme, nuo hyenat!» vastasi Mansker raivostuneena, kun noin kuusi suurta kanoottia lähti rannalta vasten virtaa pyrkimään.

»Käyköön miten hyvänsä, mutta meidän täytyy jatkaa takaa-ajoa. On yritettävä kaikin mahdollisin keinoin vapauttaa vangit!» huudahti Jack tarmokkaasti.

Hänen hetkellinen toivottomuutensa oli muuttunut varmaksi päätökseksi suorittaa tehtävänsä loppuun saakka kaiken uhallakin. Pelkkä otaksuma, että Johanna saattoi olla noiden avuttomien vankien mukana, vaikutti sen, että ritarillinen englantilainen ei luopunut yrityksestään, ennenkuin tuo kysymys oli ratkaistu ja kaikki keinot koetettu onnettomien vankien vapauttamiseksi.

»Sanokaa vain sana, niin minä tulen kanssanne, kapteeni», sanoi Mansker pudistaen ruutisarvestaan ruutia vanhan ja uskollisen piilukkorihlakkonsa sytytinreikään, josta ruuti oli karissut pois hänen kiivetessään kallioiden yli. Mansker tahtoi olla varma siitä, ettei hänen vanha ystävänsä jättäisi häntä pulaan vaaran hetkellä.

Katsoessaan ympärilleen huomasi Jack, että kaikki hänen miehensä olivat saapuneet, ja hän näki kaikkien kasvoilla järkkymättömän päätöksen seurata häntä. Sevier oli ilmeisesti valinnut parhaat miehet tähän erikoistehtävään. Nämä auringonruskottamat rajaseudun miehet olivat kasvultaan pitkiä ja notkeita, ja heidän kasvojensa ilme oli tuima ja päättäväinen. He näyttivät olevan valmiit ryhtymään kaikkeen, mitä heidän päällikkönsä tulisi vaatimaan, oli se sitten mahdollista tahi mahdotonta.

Nuori sotilas havaitsi sen heti, ja hänen oma kiihkonsa leimahti äkkiä esiin vastustamattomalla voimalla.

»Miehet — toverit!» huudahti hän. »Tahdotteko seurata minua tuohon luolaan noita valkoisia vankeja vapauttamaan, tahi jätämmekö heidät menehtymään hätäänsä ja epätoivoonsa koettamattakaan auttaa heitä?»

»Eteenpäin vain, kapteeni, tulemme mukaan!» vastasivat ripeästi muutamat äänet.

»Aivan niin, tahdomme seurata teitä», sanoivat toisetkin, ja eräs mies lisäsi vielä: »Onpa teissä sisua, vaikka olettekin englantilainen. Näin teidän ottavan luonnon isolta Cleavlandilta samana päivänä kuin Kuninkaan vuoren taistelu alkoi.»

»Nyt tahdotte siis auttaa minua ryöstämään näiltä chickamanga-roistoilta heidän saaliinsa», vastasi Jack hymyillen ja jatkoi: »Omasta puolestani vannon, ettei Knick-a-Jack-luola eivätkä sen kaikki rosvojoukotkaan voi minua estää eivätkä säikäyttää, kun minulla on parikymmentä erämiehen rihlakkoa tukenani!»

Hyväksyvä mutina seurasi näitä sattuvia sanoja, ja hän tiesi näiden miesten, hänen entisten vihollistensa, seuraavan häntä kuolemaan saakka.

XXVI.

LUOLASSA.

Alleyne kiiruhti miehineen mahdollisimman joutuin eteenpäin ja he saapuivat pian luolan suulle. Kanootit olivat jo kaukana pimeässä holvissa, mutta kumea ja kauas kuuluva melojen loiske kuului aivan selvästi, kun takaa-ajajat pysähtyivät kuuntelemaan sisäänkäytävän suulle.

»Eteenpäin! Kuta pikemmin menemme sisään, sitä pikemmin pääsemme sieltä ulos!» huudahti Jack syöksyen ensimmäisenä luolaan.

Mutta päästyään tuskin kuutta askelta pitemmälti tunsi hän raskaan käden tarttuvan hänen olkapäähänsä, ja karkea ääni lausui hänen korvaansa:

»Täältä ette pääse ulos milloinkaan, jos menette tätä tietä, kapteeni. Katsokaa tuonne!»

Puhuja oli vanha Mansker, ja katsoen tarkkaavaisesti eteensä näki Jack kauhukseen seisovansa syvän kuilun reunalla. Kaksi askelta eteenpäin olisi saattanut hänet syöksymään alas, sillä tultuaan kirkkaasta auringonpaisteesta pimeään luolaan ei hän olisi huomannut kuilua ajoissa.

»On parempi, että kuljen edellä», sanoi Mansker lähtien kulkemaan melkein suorassa kulmassa siltä leveältä polulta, jota myöten Alleyne oli tullut ja joka osoittautui olevan tarkoituksella tehty johdattamaan tunkeilijoita äkkijyrkänteeltä alas. »Olen kulkenut tästä ennenkin», jatkoi metsästäjä, »vaikka viedessään minut tänne eivät viholliseni luulleet minun milloinkaan tulevan ulos täältä muulla tavalla kuin miten kaikki heidän vankinsa päästetään täältä.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Jack pysähtyen hetkeksi selvitäkseen hiukan siitä pelästyksestä, jonka hänen äskeinen viime hetkellä väittämänsä vaara oli aiheuttanut.

»Tarkoitan, että ruumiina heidän vankinsa vain pääsevät täältä!» vastasi Mansker. »Näettekös, asian laita on niin», jatkoi hän, »että kidutettuaan jonkun valkonaamaraukan kuoliaaksi haluavat intiaanit päästä hänen ruumiistaan eroon, ja he panevat sen pölkyistä tahi risukimpuista sidotulle lautalle, jonka he päästävät menemään virran mukana alempana oleviin koskiin ja pyörteisiin katoamaan.»

»Vai sillä tavalla! Lähtekäämme eteenpäin!» vastasi Jack peläten, että tuo kuiva selitys vaikuttaisi lamaannuttavasti hänen kumppaneihinsa.

»Pysykää yhdessä ja seuratkaa minua niin lähellä kuin suinkin voitte!» sanoi Mansker lähtien kulkemaan toisten edellä.

Polku, jota myöten he kulkivat, ei noudattanut kaikkia joen mutkia, vaan näytti vievän suoraan maan uumeniin, ja Jack, joka seurasi aivan oppaansa kintereillä, kykeni tuskin erottamaan sitä luolan hämärässä. Kuta kauemmaksi he tunkeutuivat, sitä heikommaksi muuttui valaistus ja lopulta sanoi Mansker eksyneensä polulta. Mutta hapuillen käsin ja jaloin löysi tuo taitava metsästäjä aina sen uudelleen. He pelkäsivät tieltä eksymistä, sillä siinä tapauksessa olisivat he kaikki eksyneet toisistaan tuon ihmeellisen luolan kaameaan äärettömyyteen.

Oli aivan välttämätöntä, että he etenivät mitä suurimmalla varovaisuudella, sillä he eivät voineet tietää, mitä yllätyksiä intiaanit olivat heille valmistaneet. Millä hetkellä hyvänsä saattoivat he joutua väijytyksen tahi jonkun muun tuhoisan sotajuonen uhreiksi. Läpitunkematon pimeys ja syvä hiljaisuus, jota vain veden tipahtelu kalliopohjaa vasten häiritsi, alkoi vaikuttaa vahvimman ja rohkeimmankin hermostoon. Äkkiä vanha Mansker pysähtyi ja katsellen kiinteästi eteensä hän kuiskasi matalan ja varovaisen: »Hiljaa!» Jokainen tarttui lujasti pyssyynsä ja odotti hammasta purren äkillistä päällekarkausta.

Jännitys laukesi vasta sitten, kun he kuulivat erään äänen puhuttelevan heitä. Se oli naisen ääni ja tuntui kuuluvan aivan heidän jalkojensa juuresta.

»Valkoiset miehet, palatkaa takaisin! Ei ole viisasta seurata haavoitettua pantteria hänen luolaansa.»

»Kuka ja missä te olette?» kysyi Jack käheästi.

»Minä olen Nancy Ward, valkoisen miehen ystävä», kuului varma vastaus.

»Mitä! Sama intiaaninainenko, joka varoitti watangalaisia cherokeesien sotaretkestä?» huudahti Jack.

»Hän se on. Minä tunnen aivan hyvin hänen äänensä», keskeytti vanha Mansker.

Ja heti alkoi metsästäjä cherokeesein kielellä hänen kanssaan keskustelun, jota metsästäjät tarkkaavaisina seurasivat, sillä useat heistä taisivat myöskin tätä murretta.

Keskusteltuaan vähän aikaa matalalla äänellä intiaaninaisen kanssa kertoi Mansker sen ydinkohdat Alleynille.

Siitä kävi selville, että heidän näkemänsä vangit olivat erään venheen ainoat elossa olevat matkustajat, jotka chickamanga-soturit olivat saaneet kiinni. Muut venheet olivat päässeet heidän kynsistään vähäisillä vahingoilla. Tämä ainoa oli tarttunut eräälle karille ja joutui ylivoimaisen intiaanijoukon kynsiin, jotka tappoivat melkein kaikki siinä olijat ja raastoivat eloonjääneet vankeina mukaansa. Muutamia kidutettiin myöhemmin kuoliaaksi ja noin kuusi nuorempaa naista ja lasta säästettiin orjiksi.

»Ja luuleeko hän meidän olevan semmoisia pelkureita, että palaisimme takaisin yrittämättä mitenkään pelastaa heitä?» kysyi Jack harmistuneena ja peloissaan, että Johanna olisi voinut olla juuri tuon karille ajautuneen venheen onnettomien matkustajien joukossa.

»Ei, kapteeni, sellaista ei hän luule», vastasi metsästäjä. »Mutta hän on tullut pelastamaan meitä melkein varmasta kuolemasta. Punanahat ovat valmistaneet meille väijytyksen tästä vähän matkaa eteenpäin, missä luola muuttuu sokkeloiseksi ja on täynnä kuiluja ja halkeamia. Siellä kuuluvat olevan melkein kaikki taisteluun kykenevät miehet piilossa, valmiina hyökkäämään kimppuumme ohitse hiipiessämme.»

»Tuopa ei kuulosta ollenkaan hauskalta! Mutta eikö hän suostuisi viemään meitä jotakin toista tietä sinne, missä vankeja säilytetään?» kysyi Jack.

»Hän tarjoutuu tekemään sen, jos vain haluamme» antautua vaaraan», vastasi Mansker.

»Vaaraan!» toisti Alleyne ivallisesti. »Minä ajattelen, että olemme kaikki valmiit uskaltamaan jotakin hädässä olevien lähimmäistemme puolesta.»

»Niin olemme», kuului lyhyt vastaus ja hyväksyvää mutinaa kuului miesjoukosta.

»Pyytäkää Nancya näyttämään tietä. Me aiomme uskaltaa, tuli mitä tuli», sanoi Alleyne.

Metsästäjä tulkitsi sanat, ja melkein heti ilmestyi kuin maasta nousten heidän eteensä eräs olento, joka viittasi heitä käymään eteenpäin. Edeten varovaisesti pääsivät Alleyne ja Mansker pian sen salaisuuden perille, miten tuo ystävällinen nainen oli voinut lähestyä heitä niin äänettömästi ja näkymätönnä. Heidän edessään oli jonkunlainen pääjoen kaitainen sivuhaara ja äyrään alla oli piilossa suuri kanootti. Nancy Ward seisoi siinä pitäen toisella kädellään kiinni kalliosta ja toisella melasta. Istuessaan kanootissa näkyi ainoastaan hänen päänsä äyrään ylitse, joten hän oli melkein näkymätön luolan pimeydessä.

»Ei ollut kummakaan, etten huomannut teitä!» huomautti Jack ihmetellen itsekseen, kuinka tuo ihmisparka oli sinne päässyt.

Sillä aikaa tiedusteli Mansker vakavasti intiaaninaiselta, kuten myöhemmin kävi selville, kuinka tämä oli uskaltanut panna henkensä alttiiksi varoittaakseen valkoisia miehiä vaarasta. Kuultuaan suunnitellusta väijytyksestä oli hän huomaamatta poistunut ja mennyt erääseen tyhjään kanoottiin, jonka hän päästi solumaan virran mukana. Hän käytti melaa vain pitääkseen kanootin keskellä virtaa, ja solui siten äänettömästi alaspäin, kunnes hänen tarkka korvansa erotti lähestyvien metsästäjien hiipivät askeleet. Muutamalla taitavalla melan vetäisyllä sujahdutti hän silloin kanoottinsa siihen pieneen poukamaan lähelle polkua, jota myöten miehet haparoiden pyrkivät eteenpäin. Vanha metsästäjä oli kuullut kanootin keulan keveän raapaisun kallion kylkeen ja sentähden oli hän niin äkkiä jäänyt paikalleen kuin naulittuna.

Tämän puhelun aikana oli Jack silmäillyt ympärilleen ja tilanteen outous ei voinut olla häneen vaikuttamatta.

Lukuunottamatta Manskerin ja Nancyn matalaa kuiskailua vallitsi luolassa syvä hiljaisuus, ja miesten hahmot olivat epäselviä ja aavemaisia tuossa synkässä hämärässä. Tunnelin suu pilkotti vain pienenä valopilkkuna kaukana heidän takanansa ja Jack alkoi tuntea itsensä melkein toivottomaksi käsittäessään heidän tilansa vaarallisuuden. He eivät voineet tietää, millä hetkellä heidän kimppuunsa hyökättäisiin, eivätkä he uskaltaneet raapaista tulitikkua, elleivät tahtoneet ilmaista olinpaikkaansa intiaaneille. Eihän ollut ihmeellistä, että hänen lujat hermonsa olivat nyt tavallista jännittyneemmät, ja hän hätkähti kuullessaan nimeään mainittavan, kun Mansker äkkiä kääntyen kuiskasi:

»Kapteeni Alleyne! Nancy sanoo, että meidän täytyy mennä joen yli ja kulkea eteenpäin toista puolta, jos haluamme päästä vankien luo.»

»Menkäämme heti toiselle puolelle. Minä otaksun, että hän lainaa meille kanoottinsa», vastasi upseeri, jonka rohkeus palasi heti, kun toiminnan hetki tuli.

»Kyllä, mutta hän tahtoo itse meloa. Ajattelee valkoisen miehen meluavan liiaksi», sanoi Mansker.

»Hän on selvillä tilanteesta ja sentähden on parasta, että hän saa menetellä kuinka parhaaksi näkee», sanoi Jack astuen kanoottiin.

Mansker ja kolme muuta tulivat mukaan, jolloin nainen ilmoitti heitä olevan tarpeeksi ja tyrkkäsi kanootin virtaan. Muutamilla voimakkailla vedoilla kiidätti hän keveän venheensä mustan veden ylitse, ja keulan koskettaessa rantaan hyppäsi Alleyne kumppaneineen maalle, vaimon palatessa noutamaan toisia. Täten tuo vanha vaimo lauttasi nuo rohkeat tungettelijat maanalaisen virran yli kuin jokin nais-Charon. Sitten hän sitoi kanootin erääseen lähellä olevaan kallionkielekkeeseen ja lähti sen tehtyään opastamaan miehiä luolan etäisempiin sokkeloihin.

Äänettömästi kuin aaveet seurasivat mokkasiinijalkaiset metsästäjät ketterää opastaan, joka tuntui aivan vaistomaisesti pysyvän tiellä, sillä valoa ei ollut nimeksikään. Lopulta heidän eteensä tuli jyrkkä joen mutka, ja poiketen melkein suoraan kulmaan kulkemastaan suunnasta huomasivat he erään aukon, josta päästiin pienempään sivuluolaan. Tämä sisempi luola ei ollut niin pimeä kuin edellinen, vaan siellä oli himmeätä valoa, ikäänkuin jossakin vanhassa luostarikirkossa. Mistä valo tuli, oli arvoitus, sillä mitään aukkoa ulkoilmaan ei voinut huomata.

»Valkoiset miehet odottavat, punainen vaimo tulee pian takaisin», sanoi Nancy, ja viitaten kädellään häipyi hän äänettömästi tuohon aavemaiseen huoneeseen.

»Seis!» kuiskasi Jack käheästi, ja aivan hänen takanaan kulkeva Mansker nosti ylös kätensä merkiksi toisille, että he pysähtyisivät, minkä he tekivätkin, sillä vaikka he itse olivatkin vielä pimeässä, näkivät he kumminkin selvästi Manskerin käden valoisampaa taustaa vasten.

»Tämän takana on vielä yksi luola», kuului hän mutisevan itsekseen, »ja vangit ovat siellä tahi —»

»Tahi missä?» kysyi englantilainen harmistuneesti, sillä Manskerin keskeneräiseksi jäänyt lause ja hänen äänensävynsä ilmaisivat, että hän aavisti jotakin pahempaa.

»Tahi joen pohjassa!» vastasi metsästäjä viivytellen.

»Herra varjelkoon!» huudahti Jack tuskallisesti, sillä hän oli tullut aina vain varmemmaksi siitä, että Johanna oli noiden onnettomien joukossa. Sitten sanoi hän tyynemmin: »Eikö intiaanivaimo antanut mitään kuvausta vangeista?»

»Hän vain kertoi niitä olevan kaikkiaan kuusi, neljä lasta ja kaksi naista, ja että nuorempi nainen on pitkä ja solakka kuin pähkinäpuu.»

»Entä oliko hän tummatukkainen?» kysyi Jack äänellä, jossa kuvastui syvä tuska.

Mutta hän ei saanut mitään vastausta, sillä samassa vanhan Manskerin herkät korvat kuulivat outoa laahustavaa ääntä kuin hiipiviä askelia.

»Vaiti!» kuiskasi hän laskien kätensä Jackin käsivarrelle siten ikäänkuin painostaakseen varoitustaan, ja samassa hän veti Jackin erään kivipylvään taakse suojaan.

»Mitä se oli?» kysyi säikähtynyt englantilainen puristaen hermostuneesti pyssyään.

»Intiaaneja, niin —!»

Metsästäjän huudahduksen tukahdutti läpitunkeva huuto, joka samassa rikkoi luolassa vallinneen melkein kuoleman hiljaisuuden. Kaiku kierteli luolan kaikki sokkelot vähitellen hiljeten, kunnes se lopulta vaimeni kuin jonkun rauhattoman hengen valittavaksi huokaukseksi ja vihdoin häipyi kokonaan.

»Nancy parka!» läähätti Mansker, ja hänenkin rautaisia hermojansa näytti tuo äkillinen kuolonhuuto ja tämän kaamean paikan peloittavat vaarat järkyttävän. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen, ja kääntyen johtajansa ympärille kokoontuneiden tovereidensa puoleen huudahti hän:

»Seuratkaa minua, pojat! Tätä tietä, kapteeni!» ja syöksyen luolaan hän juoksi sen keskelle, jossa oli ryhmä kummallisen muotoisia kallion lohkareita.

Se oli ihmeellisen edullinen puolustuspaikka niille, jotka sen saavuttivat, mutta kaikki eivät olleet niin onnellisia. Nähdessään esiin hyökkäävät miehet ampuivat piilottelevat intiaanit yhteislaukauksen, ja kohottaen sitten sotahuutonsa syöksyivät he valkoisten miesten kimppuun.

Mansker-parka kaatui ensimmäisenä, suoraan sydämeen ammuttuna, ja lukuunottamatta Alleynea pääsi kymmenestä miehestä ainoastaan yhdeksän kallioiden suojaan. Sinne päästyään oli heillä edut puolellaan ja eloonjääneet voivat pitää vaikeudetta puoliaan. Siellä ja täällä oli korkeita tippukivipylväitä, mutta mikään muu ei suojellut vihollista heidän tuleltaan. Valo oli aivan riittävä sellaisille tarkka-ampujille kuin metsästäjät olivat. He ampuivat laukauksensa kuolettavalla tarkkuudella jonkun punanahkan yrittäessä mennä avonaisen paikan poikki. Chickamanga-soturit huomasivat sen pian ja katosivat nopeasti pimeyteen, josta he vaanien laukaisivat heti, kun joku sattumalta vilaukseltakaan näyttäytyi.

Lopettaakseen tahi vähentääkseen tätä kiusaa neuvoi Alleyne miehiään aina ampumaan sinnepäin, mistä tuli leimahti intiaanein pyssyistä, ja äkkiä kajahtava tuskan huuto todisti kokeen onnistuneen hyvin. Hetkellisestä turvallisuudestaan huolimatta ymmärsivät metsästäjät täydellisesti, että heidän tilansa oli toivoton. Heillä oli ainoastaan pieni varasto ampumatarpeita ja ilman mitään ruokaa ja juomaa eivät he voisi kauan kestää. Elleivät siis intiaanit vetäytyneet pois, niin miesten täytyi tapellen koettaa päästä ulos luolasta. Kun heidän lukumääränsä oli supistunut niin vähiin, oli toivotonta yrittää enää eteenpäin vankien avuksi. Siten päättelivät nuo masentuneet miehet, paitsi yhtä poikkeusta. Kapteeni Alleyne torjui ivaten perääntymisehdotuksen, koska ehkä vain sata kyynärää erotti heidät päämaalistaan.

Tuo englantilainen sotilas oli niitä harvinaisia ja ihailtavia luonteita, joiden rohkeus ja päättäväisyys kasvavat vaikeuksien ja vaarojen mukana. Hänen sotaiset vaistonsa olivat täydellisesti valloillaan, ja kohdattu vastustus ja tapahtunut verenvuodatus lujensivat vain hänen päätöstään suorittaa tehtävänsä loppuun saakka.

»Minkä tähden peräytyisimme nyt juuri, kun olemme melkein perillä? Jos niin teemme, ovat kaatuneet toverimme kuolleet turhaan. Eikö vanha Mansker sanonut meille, että luolan takana on vielä yksi, josta löydämme vangit, jos he ovat vielä elossa? Siellä keksimme ehkä myös vähemmän vaarallisen pakokeinon. Siellä ovat kanootit», lopetti Alleyne rohkaisevasti puheensa.

Tämä viimeinen tosiasia sai mielet rohkeammiksi päättäen vastauksen välittömyydestä.

»No sitten eteenpäin vain, kapteeni!» kuului huutoja.