Part 14

Tämän taistelun tulos olisi luultavasti ollut aivan toinen, jos englantilaiset olisivat laittaneet itselleen rintavarustukset ja raivanneet metsää pois vuoren rinteiltä. Silloin olisivat puolustajat olleet suojassa ja hyökkääjien olisi täytynyt suojattomina tunkeutua eteenpäin. Mutta vaikka aikaa olisikin ollut riittävästi näihin valmisteluihin, niin on epävarmaa, olisiko ne suoritettu tarpeellisella huolellisuudella, sillä Fergusonille apulaisineen oli Lännen miesten omituinen sodankäynti tapa aivan outo. Voitto oli todellinen yllätys, ei ainoastaan englantilaisille, vaan myöskin koko maailmalle. Se näytti selvästi, mitä taitavat rihlakon käyttäjät, jotka osaavat käyttää hyväkseen jokaista maanlaadun tarjoamaa suojaa, voivat saada aikaan, kun taistelupaikka on tämänkaltaiselle sodankäynnille sopiva ja johdossa on tunnetut ja luotetut upseerit. Ettei Kuninkaan vuorella saatu opetus ollut mennyt hukkaan, nähtiin noin sata vuotta myöhemmin Majuba Hillin luona.

XXIV.

VAE VICTIS — VOI VOITETTUJA!

Kun Alleyne tuli tuntoihinsa, oli taistelun melu laannut ja joku seisoi kumartuneena hänen puoleensa antaen käskyjä ympärille kokoontuneelle joukolle. Ääni kuulosti tutulta, ja katsahtaessaan ylös tunsi Jack saman päällikön, jolle hän oli antautunut vähän aikaa sitten, John Sevierin.

»Oi, kertokaa minulle —» alkoi hän, mutta vaikeni heti. Ei tarvinnut kysyä, kuinka oli käynyt; yhdellä silmäyksellä hän näki, että amerikkalaiset olivat voittaneet. »Sanokaa minulle, mihin kenraalini on joutunut?» lopetti hän puheensa kääntyen suoraan Sevierin puoleen.

»Hän kuoli sotilaan kuoleman», vastasi Sevier jotensakin pikaisesti ja nousi satulaan ikäänkuin välttääkseen enempiä kysymyksiä.

»Minä haluaisin nähdä, mihin hänet on pantu», pyyteli Jack, »sillä hän oli lämmin ystävä ja ritarillinen upseeri.»

»Pelkään sen olevan mahdotonta», vastasi Sevier vältellen. »Tuskin ehdimme laittaa paareja haavoittuneillemme ennen pimeää, ja päivänkoitossa lähdemme täältä.»

»Mutta varmaankin —»

Aiottu muistutus jäi Jackilta sanomatta, kun Sevier hevostaan kannustaen kiiruhti sinne, missä toiset everstit parhaillaan järjestivät vankijoukkoa riveihin. Hän palasi takaisin juuri parahiksi pelastamaan oman vankinsa muutamien roistojen kynsistä, joita oli sekä kuningasmielisten että heidän vastustajainsa riveissä. He olivat semmoisia roistoja, että he olivat suurempana kauhuna omille tovereilleen kuin viholliselle.

»Nolichucky Jack», joksi Sevieriä tavallisesti nimitettiin, oli kaikkien pahantekijöiden kauhistus, ja hänen lähestyessään luikkivat tuon nuoren englantilaisen kiusaajat tiehensä.

»Tuommoiset konnat eivät ansaitsisi muuta kuin tulla hirtetyiksi näihin puihin!» huudahti Sevier kiukkuisesti. »He ovat vapauden puolesta taistelevan puolueen häpeä. Minä annan teille suojelusvahdin heti, kun minulta joutaa pari miestä», lopetti hän tyynempänä.

»Kiitos, olen siitä hyvin iloinen», vastasi Jack. »Niinkuin luultavasti tiedättekin, on meidän apujoukossamme runsaasti samaa lajia, ja Ferguson-paralle toivat ne paljon harmia.»

Mainitessaan rakkaan kenraalinsa nimen oli haavoittunut adjutantti vaipua surusta maahan, ja kun Sevier näki hänen tuskansa, koetti hän johtaa hänen ajatuksensa muihin asioihin tiedustelemalla hänen haavaansa ja luvaten lähettää hänen tykönsä englantilaisen lääkärin, jonka he olivat ottaneet vangiksi.

Amerikkalainen piti sanansa, ja vähää ennen auringonlaskua saapui lääkäri seuralaisineen. Englantilainen lääkäri tutki nopeasti Jackin haavan, joka oli vaaraton, ja sitoi sen mahdollisimman hyvin. Taistelusta hän antoi Jackille niin yksityiskohtaisia tietoja kuin hän suinkin kykeni.

Kävi selville, että kenraali Ferguson oli suuremmitta ponnistuksitta ehtinyt järjestää kaikki joukkonsa asemiin, ennenkuin vihollinen oli tullut pyssynkantomatkalle, vaikka koko hyökkäys oli hänelle täydellinen yllätys. Hänen sankarillinen rohkeutensa kiihoitti miehiä niin, että he torjuivat hyökkäykset voimallisesti. Nostoväen harjoitetut komppaniat ja vapaaehtoiset kilpailivat pistinhyökkäyksissä vakinaisen sotaväen kanssa kaikkialla, missä vihollinen ankarimmin ahdisti. Ferguson itse heilui aina eturintamassa käyttäen miekkaansa sellaisella vimmalla, että se lopulta katkesi kahvan juuresta.

»En voi ymmärtää sitä, että oli olemassa väkeä ja sitäpaitsi aivan harjaantumatonta, joka kykeni voittamaan Fergusonin joukon», huudahti Alleyne kiihkeästi.

»Mikään eurooppalainen joukko ei olisi niin itsepäisesti uudistanut hyökkäyksiään, tullakseen aina suinpäin ajetuksi takaisin», vastasi lääkäri päättäväisesti. »Yhä uudestaan me ajoimme heidät vuorenrinnettä alas», jatkoi hän, »mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tulivat he yhä rohkeammin takaisin!»

»On totta», sanoi Alleyne, »että nämä saloseutujen sotilaat ovat erinomaisia tulemaan toimeen omin neuvoin, etäällä tovereistaan. Kun he ovat lapsuudestaan saakka tottuneet taistelemaan salakavaloita ja petollisia intiaaneja vastaan, eivät he milloinkaan joudu neuvottomiksi. He tuntevat kokemuksesta rihlakkojensa tuhoavan vaikutuksen, eivätkä he milloinkaan hätäänny, kuten tottumattomat rekryytit. He ovat itse valinneet upseerinsa, jotka ovat tunnetuita ja useissa rajataisteluissa koeteltuja, suurinta luottamusta nauttivia miehiä.»

»Siltä näyttää», sanoi lääkäri. »Olin hämmästynyt nähdessäni, kuinka sukkelaan he kykenivät uudelleen kokoamaan joukkonsa jokaisen perääntymisen jälkeen. He tappelivat kuin jalopeurat, ja heidän seuralaisensa noudattivat uljaina heidän osoittamaansa esimerkkiä ja heidän kehoituksiansa, juosten puulta toiselle ja ampuen tuhoisalla tarkkuudella meidän suojattomia joukkojamme. Mutta sitten vasta kun kenraalimme oli kaatunut ja uljaista miehistämme melkein puolet oli tuhottu, alkoivat toiset, hurjista hyökkäyksistä uupuneina, väistyä, kun Pohjois-Carolinasta vasta tullut osasto ei ymmärtänyt tulla ratkaisevalla hetkellä avuksi. Nämä harjaantumattomat nostoväkikomppaniat taistelivat ensiksi urhoollisesti, mutta tuhoisa ampuminen ja vuoristolaisten pirullinen ulvominen saivat heidät pian pelkäämään.»

»Niin, nämä asuttujen seutujen miehet näyttävät pelkäävän noita villin näköisiä rajaseutujen miehiä», myönsi Jack.

»Sen voi hyvin ymmärtää», sanoi lääkäri. »On hyvin vaikea erottaa näitä miehiä intiaaneista, joiden taistelutapaa he matkivat. Monet hirttivät omin käsin amerikkalaisia vastustajiaan, jotka olivat joutuneet heidän vangikseen. Heillä ei näkynyt olevan kunnioitusta edes kenraalia kohtaan, jonka ruumis heitettiin samaan hautaan, johon hänen kaatuneet miehensäkin koottiin.»

»Mitä?» huudahti Alleyne harmista kiehuen. »Tarkoitatteko, että meidän kenraaliamme kohdeltiin kuin maantierosvoa?»

»Aivan niin», vastasi lääkäri. »Mitä muuta voi odottaa tuommoiselta roskajoukolta. Lukuunottamatta muutamia päälliköitä ovat he kaikki juuri maantierosvojen kaltaisia.»

»No malttakaahan nyt hiukan, lääkäri. Tuomionne on liian ylimalkainen», vastusteli Jack, joka tunsi kokemuksestaan rajaseutujen asukasten enemmistön kunnollisuuden. »He ovat käytökseltään kylläkin töykeitä, sen myönnän, ja valitettavasti on heidän keskuudessaan paljon pahantekijöitä ja lainrikkojia, mutta miesten kantaosa on yhtä uskollista ja rehellistä kuin se on sitkeätä ja urhoollista väkeä. Enimmän pelkään heidän nostoväkeään ja erittäinkin Cleavlandin joukkoa.»

»Ehkä olette oikeassa», kuului vastaus. »Mutta joka tapauksessa olemme joutuneet huonoihin käsiin ja saamme kärsiä seuraukset.»

Keskustelu taukosi, kun kaksi miestä saapui heille vartijoiksi tuoden mukanaan runsaasti ruokaa ja juomaa, mikä oli hyvin tervetullutta. Englantilaiset eivät kysyneet, mistä ja miten sitä oli hankittu, vaan syötyään vahvan illallisen laittautuivat he makuulle mahdollisimman lähelle heitä varten sytytettyä tulta ja vaipuivat pian sikeään uneen.

Sevier itse herätti heidät päivänkoitteessa. Hän ilmoitti, että Alleynea varten oli hankittu hevospaarit, koska hänen haavansa oli niin paha, ja lääkärille oli valmistettu tilaisuus ratsastaa vuorotellen erään nostoväkeen kuuluvan everstin kanssa, joka oli myöskin vanki.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin Jackilla oli aihetta onnitella itseään, että hän oli joutunut Sevierin huostaan, sillä ne raukat, joiden oli ollut pakko antautua taistelussa, olivat onnettomia. Heitä ajettiin eteenpäin kuin elukoita, ja sitäpaitsi heidän täytyi kantaa valloitettua suurta muskettivarastoa. Uupuneet ja nälkäiset vankiraukat jaksoivat tuskin pysyä voittajainsa mukana, ja jos joku uskalsi jättäytyä jälkeen, niin häntä lyötiin ja piestiin armottomasti. Heidän pahin kiusanhenkensä oli Cleavland, jonka olisi pitänyt arvoonsa nähden näyttää parempaa esimerkkiä. Lopulta Campbell ei voinut enää kauemmin sietää tuota halpamaisuutta, ja kun varoituksista ei ollut apua, niin hän uhkasi siekailematta rangaista uppiniskaista, ellei hän lopettaisi tuota raukkamaista ja epäinhimillistä käytöstään vankejaan kohtaan.

Tällä uhkauksella oli toivottu vaikutus, kunnes eräänä päivänä saapui uutisia, joilla oli ikäviä seurauksia. Eversti Cruger oli voittanut Augustaa piirittäneet amerikkalaiset ja noin kolmekymmentä vankia oli hirtetty. Tämä julma uutinen saattoi mielet raivoon, joka pian kohdistui vankeihin.

Taistelusta Kuninkaan vuorella oli kulunut kuusi tahi seitsemän päivää, ja vankien joukossa oli melkoinen joukko sellaisia, joiden tiedettiin tahi epäiltiin paenneen puolelta toiselle sodan menon mukaan. Nyt nämä pantiin kovalle, ja ei vähemmän kuin kolmekymmentä todistettiin syyllisiksi ja tuomittiin hirteen. Yhdeksän miesparkaa oli jo saanut surmansa, kun Shelby ja Sevier rohkealla väliintulollaan pelastivat toiset.

Tämän murhenäytelmän jälkeen palasivat rajaseutujen miehet vuoristolaaksoihinsa jättäen suurimman osan vankejaan Carolinan nostoväen huostaan. Alleynen sallittiin kuitenkin seurata voittajansa mukana tämän kotiin Nolichucky-joen varrella. Sevier asui omassa rakentamassaan vanhanaikaisessa puutalossa, jota hän oli aika-ajoin laajentanut, ja siellä nuori englantilainen sukkelaan parani. Hänen isäntänsä oli luonteeltaan uljas ja vieraanvarainen, ja Jackia kohdeltiin pikemmin kunnioitettuna vieraana kuin vankina, ja annettuaan kunniasanansa, ettei hän yrittäisi paeta, sai hän käydä metsästämässä ja kalastamassa, milloin häntä vain halutti.

Kuukausia oli kulunut Kuninkaan vuoren onnettomasta taistelusta ja Alleyne oli täydelleen saavuttanut entisen ketteryytensä ja voimansa, kun eräänä päivänä eräs sanansaattaja toi sellaisen hälyyttävän tiedon, että suuri joukko chickamanga-intiaaneja oli lähtenyt sotapolulle hävittämään ympäristössä olevia uudisasutuksia. Chickamangat olivat pelätyimpiä lounaisia heimoja.

Nämä uutiset vaikuttivat Sevier'iin kuin sotatorven toitotus. Sananviejiä lähetettiin kaikkiin suuntiin kokoamaan metsästäjiä vastaiskua varten, ja pian oli tuohon suureen puutaloon Nolichuckyn varrella kokoontunut noin sataneljäkymmentä hyvin aseistettua ja hyvillä hevosilla ratsastavaa vapaaehtoista.

Nämä sotaiset valmistukset kiihoittivat tuon englantilaisen sotilaan mieltä, ja hän olisi innolla tahtonut päästä retkelle mukaan. Hän oli ollut jo monta viikkoa levoton ja tuskissaan Johannan tähden, josta ei koko talvena ollut kuulunut mitään varmempaa.

Heti saavuttuaan oli hän saanut Johannalta lyhyen kirjelipun, jonka tyttö oli antanut Watangassa eräälle tuttavalleen, joka oli tuonut sen Nolichuckyyn, kuultuaan, että kapteeni Alleyne oli siellä vankina. Kirjeessään Johanna kertoi, että Robertson oli perustanut uuden uudisasutuksen Cumberland-joen varrelle, johon hän oli suostunut seuraamaan päällikön vaimon ja perheen mukana. Hän selitti, että hän olisi kernaimmin jäänyt Watangaan, kunnes intiaanisodat koillisella suunnalla olisivat asettuneet niin paljon, että hän olisi voinut päästä isänsä luo Harrodsburgiin, mutta kun hänellä oli ollut niin pitkät ajat koti Robertsonien luona, niin hän ei voinut olla suostumatta heidän hartaaseen pyyntöönsä jäädä heidän luoksensa kunnes rauhallisemmat ajat koittaisivat. Tämän johdosta hän vaatimattomasti lausui vakaumuksensa olevan, että heti kuin tämä kauhea sota olisi päättynyt, niin hänen rakastettunsa lähtisi häntä hakemaan ja löytäisi hänet joko Watangan, Cumberlandin tahi Suolaisen joen varrelta.

Sevierin toimeenpanemista tiedusteluista kävi selville, että siirtolaiset olivat lähteneet Cumberlandiin joitakin viikkoja ennen heidän saapumistaan Nolichuckyyn. Se oli katkera pettymys Jack-paralle, joka oli toivonut piankin saavansa kohdata armaansa, sillä kuultuansa Jackin romanttisen rakkaustarinan oli Sevier luvannut kutsua Johannan, jonka isän hän vallan hyvin tunsi, taloonsa vieraaksi.

Vielä saatiin selville, että Robertson itse oli matkustanut uuteen paikkaansa maitse melkoisen miesjoukon keralla karja mukanaan ja että naiset ja lapset oli eräs Robertsonin ystävä Donelson saatellut sinne vesitse.

Oli jo hyvin tavallista, että länteen päin pyrkivät uudisasukkaat, metsästäjät ja seikkailijat laskivat kanooteilla Tennessee-jokea alas, mikä oli mukavampaa kuin kulkea jalkaisin tahi hevosen selässä vuorien yli ja tiheiden metsien läpi. Siitä saattoi kyllä olla eri mielipiteitä, kumpi tapa todellakin oli suositeltavampi. Vesimatka oli helpompi, mutta ei ollenkaan vaarattomampi. Siellä uhkasivat intiaanit ja vaaralliset kosket ja virranpyörteet. Muutamien pahimpien koskien läheisyydessä olivat noiden sotaisien chickamanga-intiaanein kylät ja varustukset Cumberland-vuoriston synkkiin soliin ja onkaloihin piiloitettuina.

Kun Alleyne itsekin oli laskenut Tennessee-joen tuon kuuluisan metsästäjän Simon Kentonin seurassa, niin hän tiesi kokemuksestaan sen moninaiset vaarat. Erittäinkin taloustavaroilla ja ruokavaroilla raskaasti kuormitettujen veneiden, joissa sen lisäksi oli vielä avuttomia naisia ja lapsia, oli hyvin vaikea kunnialla suoriutua tuosta matkasta. Kun Jack ei ollut saanut mitään tietoja venheiden kohtalosta eikä Johannasta, niin hänen tuskansa kasvoi päivä päivältä, mikä ei ollut ollenkaan ihmeellistä. Hän oli useamman kerran pyytänyt Sevieriltä lupaa saada ottaa mukaansa muutamia miehiä ja mennä jokea alaspäin etsimään Johannaa ja hänen kumppaneitaan.

Tähän ei Sevier kuitenkaan suostunut, vaan lähetti erään palveluksessaan olevan puolirotuisen intiaanin, kuuluisan juoksijan, viemään aluepäällikkö Campbellille kirjettä, jossa hän kysyi, oliko siellä kuultu mitään kyseessä olevista matkustajista ja erittäinkin Robertsonin perheestä. Tämä sananviejä oli lähtenyt matkaan noin kahta viikkoa ennen kuin ilmoitus intiaanein sotaretkestä saapui, ja siinä kiireessä, kun vastaiskua valmistettiin ja miehiä koottiin, olivat melkein kaikki muut paitsi Alleyne unhottaneet hänet.

»Toivoisinpa, että Sevier sallisi minun tulla mukaan intiaaneja vastaan», puheli nuori englantilainen itsekseen katsellessaan avonaisesta ikkunasta pihalle kokoontuneita metsästäjiä. »Mikä hyvänsä olisi parempaa kuin tämä kiusallinen toimettomuus tällä hetkellä!» Ja kääntyen ympäri koetti hän rauhoittaa tunteitaan katsomalla suuressa avonaisessa takassa räiskyvää valkeaa ja seuraten silmillään ylöspäin lentäviä säkeniä.

Hänen ajatuksensa vaelsivat asiasta toiseen, ja hänen mieleensä muistuivat viimeisten vuosien jännittävät tapahtumat, ja häntä alkoi kyllästyttää nykyinen tilanteensa. Mutta pian hänen ajatuksensa palasivat siihen samaan kohtaan, jossa ne olivat tuskallisesti kierrelleet viime kuukausien ajan: — miten oli hänen kihlatulleen käynyt?

»Kapteeni Alleyne! Onko kukaan nähnyt kapteeni Alleynea?» kuului äkkiä Sevierin hyvin tunnettu ääni huutavan ulkoa.

Jack juoksi ovelle silmänräpäyksessä. »Tässä olen!» huudahti hän astuen nopeasti kuistille Sevieriä vastaan.

»Tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne», sanoi hän laskien kätensä Jackin olkapäälle ja kääntäen hänet takaisin huoneeseen.

Amerikkalaisen kasvoissa ja äänessä oli jotakin, joka pani nuorukaisen vavahtamaan tuskasta, jotakin, joka herätti pahoja aavistuksia.

»Mitä on tapahtunut?» huudahti hän. »Olette saanut huonoja uutisia, — teidän sananviejänne on —»

Hän koetti hillitä itseään ja vaikeni äkkiä.

»Hän on palannut ja tuonut uutisia», täydensi Sevier keskenjääneen lauseensa ilmeisesti taistellen liikutustaan vastaan. »Veneistä ei ole mitään varmaa tietoa», jatkoi hän, »mutta Campbell ilmoittaa, että Cumberlandista saamansa viimeisen tiedon mukaan ei matkalla olevasta joukosta ole vielä ketään saapunut perille uudisasutukselle, jonka vuoksi siellä ollaan suuresti levottomia. Pahoin pelkään, että noille ihmisraukoille on tapahtunut jokin vakava onnettomuus, sillä täällä on liikkunut itsepäinen huhu, että chickamangat olivat hyökänneet veneitten kimppuun. Suurin osa ihmisistä joko surmattiin tahi joutui vangiksi ja jäljelle jääneet hukkuivat alempana oleviin koskiin. Mutta luonnollisesti on tämä suuresti liioiteltua.»

Jackilta päässyt voihkaus todisti, millä sielun tuskalla hän kuunteli näitä hälyyttäviä ja kaameita uutisia. Sevierinkin oli hyvin vaikea tyynnyttää häntä.

»Ajattelin, että oli paras kertoa teille kaikki», sanoi hän, »sillä varmaankin olisitte itsekin kuullut sen ja luultavasti useilla valheellisilla lisäyksillä. Juttu on kulkenut mieheltä toiselle ja kasvanut kulkiessaan. Omasta puolestani voin tuskin uskoa, että niin suuri joukko olisi kokonaan tuhoutunut. Ei ole mahdotonta, että heillä on ollut viivytyksiä ja tappioita, joita vaarallinen kulkutie ja intiaanit ovat voineet heille aiheuttaa, mutta on melkein uskomatonta, että mitään vakavampaa onnettomuutta on voinut tapahtua matkueelle, jonka johtajana on niin kykenevä mies kuin Donelson.»

»Se voi olla mahdollista», vastasi Alleyne toivehikkaammasti, »mutta miten voimme saada varmuuden?»

»Lähdemme katsomaan», vastasi Sevier päättäväisesti. »Olen päättänyt hyökätä chickamanga-heimon varustuksiin sillä aikaa kuin suurin osa heidän sotureitaan on poissa uudisasutuksia ryöstämässä.» Ja katsoen nuorukaista, jota hän piti ystävänään eikä vankinaan, suoraan silmiin hän lisäsi: »Ja jos joku noista matkustajista on teille niin suuresti mielenkiintoinen, niin onhan ainoastaan oikeus, että saatte tulla mukaamme!»

»Mitä? Minäkö? Tarkoitatteko täyttä totta?» huusi Jack tarttuen Sevierin käteen ja pudistaen sitä suunniltaan ihastuksesta. »En voi teitä milloinkaan kyllin kiittää!»

»Niin todellakin tarkoitan», vastasi Sevier, »ja vieläkin enemmän. Jollemme saa tyydyttäviä tietoja retkellämme, niin lähetän oppaan viemään teidät Cumberlandiin. Mutta älkäämme hukatko aikaa. Laittakaa itsenne valmiiksi tänä iltana, sillä päivän koitossa lähdemme.»

Ja odottamatta enempiä kiitoksia kiiruhti tuo tarmokas uudisasukasten johtaja lopettamaan omat matkavalmistuksensa.

XXV.

HYÖKKÄYS.

Seuraavana päivänä ratsasti Jack Sevierin rinnalla noin sadan viidenkymmenen ratsumiehen etunenässä, jotka olivat valikoitua väkeä Holstonin, Watangan ja Nolichuckyn uudisasutuksilta. Hän oli saanut pistoolinsa takaisin ja hänellä oli selässään keveä rihlakko, kuten toisillakin ratsumiehillä. Hänen ystävällinen isäntänsä oli antanut hänelle sekä aseet että sen pienen vilkkaan hevosen, jolla hän ratsasti. Jack tunsi jälleen elävänsä.

»Kuinka kauan luulette meidän viipyvän matkalla intiaanikyliin?» kysyi Jack heidän ratsastaessaan hyvää vauhtia eteenpäin.

»Noin viisi tahi kuusi päivää», vastasi Sevier. »Linnuntietä ei sinne ole pitemmältä kuin sataviisikymmentä penikulmaa.»

»Viisi tahi kuusi päivää!» toisti Alleyne. »Kuinka se on mahdollista? Jos kuljemme tällä nopeudella, niin olemme puolessa ajassa kulkeneet sataviisikymmentä penikulmaa!»

»Niinpä kyllä, mutta vuoristoon tultuamme emme voi kulkea näin nopeasti. Kaksikymmentäviisi penikulmaa päivässä on hyvä ennätys, ellemme antaudu vaaraan saapua perille uupunein miehin ja hevosin.»

»Ja tappio merkitsee meidän täydellistä tuhoamme, luulen minä», sanoi Alleyne miettiväisesti.

»Aivan varmasti, nuori mies», kuului vakava vastaus. »Chickamanga-soturit ajaisivat meidät surman suuhun leppymättömällä raivolla. He ovat sotaisia ja kostonhimoisia, eivätkä he heittäisi takaa-ajoaan, ennenkuin jokainen päänahka olisi nyljetty tahi harvat eloon jääneet olisi ajettu creekien ja cherokeesien kynsiin, jotka ovat heidän liittolaisiaan!»

»Minua ihmetyttää, että kenenkään mieleen voi johtua koettaa päästä semmoisen heimon alueiden läpi», sanoi Jack, »ja varsinkin, kun mukana on avuttomia naisia ja lapsia.»

»Kunhan olette nähnyt Cumberland-alueen, niin ehkä ajattelette toisin», vastasi hänen kumppaninsa.

»En milloinkaan!» huudahti Jack harmista kiehuen ajatellessaan, että hänen rakastettu Johannansa oli taivutettu lähtemään niin vaaralliselle matkalle. »Olkoon tuo alue kuinka hedelmällinen ja ihana hyvänsä, ei se ole sen arvoinen, että naiset ja lapset tapetaan matkustettaessa sinne.»

Sevier ei sanonut siihen mitään, vaan antoi sen sijaan Jackille muutamia tietoja chickamanga-intiaaneista. Hänen esityksensä oli tavallista mielenkiintoisempi, vaikka se olikin jotensakin katkonainen, johon tien laatu oli syynä.

Kävi selville, että tuo valkoisen miehen leppymätön vihollinen, cherokeesien iäkäs päällikkö »Kiitävä Kanootti» oli noin viisi vuotta sitten, tappionsa jälkeen Islandin luona, perustanut erään merkillisen intiaaniyhteiskunnan, jota sanottiin Chickamangaksi, s.o. leppymättömien liitoksi. Tässä »Kiitävän Kanootin» ympärille kokoontuneessa hurjassa joukkiossa olivat creekit, cherokeesit, choctawit ja chickasawit y.m. edustettuina, ja pian ulottuivat heidän kylänsä penikulmia laajalle alalle Tennessee-joen varrella, syviin vuorensoliin ja melkein luoksepääsemättömien vuorten taakse kätkettyinä.

Eräs suunnaton vuorenonkalo, Knick-a-Jack-luola, oli heidän kaikkein vahvin varustuksensa. Sen sanottiin ulottuvan penikulmittain vuoren sisään, ja vuolas joki virtasi esiin sen pimeästä ja kammottavasta aukosta. Jos huhuissa oli perää, oli moni vankiparka viety sinne ja kidutettu kuoliaaksi sen synkissä onkaloissa. Jack vapisi ajatellessaan, että juuri sillä hetkellä saattoi hänen rakas Johannansakin olla tuossa hirvittävässä paikassa.

Sentähden ei olekaan ihmeellistä, ettei matkasta näyttänyt tulevan ollenkaan loppua tuon levottoman nuorukaisen mielestä. Päivästä toiseen samottiin eteenpäin hiljaisten metsien halki, peuroja ja puhveleita säikytettiin liikkeelle niiden mielipaikoista ja lintuja peloitettiin lentoon purojen äyräiltä ja rämeiköiltä. Yö toisensa jälkeen vietettiin taivasalla.

Vihdoinkin pääsivät ratsumiehet päämaaliinsa seurattuaan erästä kaitaista polkua. Lukuisista majoista tyynesti kohoava sinertävä savu levisi hyväillen vuoren metsäisille rinteille, ja kaukaa taustalta näkyivät Cumberland-vuorten pilvien peittämät huiput. »Seis!» huudahti Sevier peräyttäen hevosensa kallioiden suojaan. »Kaikki laskeutuvat satulasta ja tarkastavat aseensa. Tiedustelijat ryömivät eteenpäin ottamaan selkoa asemasta!»

Käskyä toteltiin heti. Jokainen tarkasti pyssynsä ja irroitti metsästyspuukon nahkatupestaan käyttövalmiiksi. Muutamat intiaanisotiin tottuneimmat metsästäjät lähtivät tiedustelumatkalle leviten oikealle ja vasemmalle ja pysytellen hyvin piilossa puiden ja pensaiden suojassa.

He palasivat noin puolen tunnin kuluttua ja ilmoittivat intiaanein pääpaikan olevan noin puolen penikulman päässä eräässä kaitaisessa ja syvässä laaksossa kahden vuorenhuipun välissä. Naiset olivat parhaillaan päivällisruoan keitossa ja soturit vetelehtivät ympärillä aavistamatta mitään vaaraa.

»Siihen saakka näyttää kaikki olevan hyvin», sanoi Sevier. »Ettekö saaneet selville, oliko kylässä valkoisia vankeja, tahi ettekö huomanneet mitään merkkiä, josta olisi voinut päättää sellaista?»

Alleyne pidätti henkeään odottaessaan tuota ratkaisevaa vastausta. Viimein sanoi Mansker, tiedustelijoista taitavin:

»Kyllä, kapteeni. Minä näin laakson yläpäässä joukon miehiä ja naisia, jotka olivat aivan tavattomasti valkoihoisten näköisiä. He olivat melkoisen matkan päässä majoista ja minusta liian kaukana, jotta olisin voinut nähdä tarkasti, mutta uskallan melkein vannoa, etteivät he olleet intiaaneja. Läheisyydessä seisoi muutamia punanahkoja, jotka näyttivät olevan vartijoita.»