Part 13

»Pois edestä!» karjui tuo jättiläinen, joka oli muutamien toisten vuoristolaisten mukana laskeutunut satulasta ja tunkeutui nyt vankia ympäröivän joukon läpi. »Pois tieltä, että saan antaa tuolle nuorelle kerskurille ansionsa mukaan!»

»Eversti, ette suinkaan tahtone lyödä aseetonta vankia, joka on sitäpaitsi haavoittunut!» vastusteli eräs ylhäisemmän näköinen luultavasti Carolinan nostoväkeen kuuluva ratsumies, joka juuri oli auttanut Jackin jaloilleen.

Mutta Cleavlandin luontainen raakuus ja hillitsemätön raivo purkautuivat vain kiivaammin tämän hyvää tarkoittavan vastaväitteen tähden.

»Onko teiltä neuvoa kysytty?» karjaisi hän. »Syrjään, tahi teidänkin korvanne menevät samaa tietä kuin tämän nuken!» ja vetäen esiin peloittavan suuren veitsen astui hän turvattoman vankinsa eteen.

»Mitä tarkoitatte, raukkamainen roisto?» huudahti Jack. »Koskekaahan vain minuun, jos uskallatte! Kenraali Ferguson on ankarasti rankaiseva hänen upseerilleen tehdyn tahallisen väkivallan!»

»Ha, haa! Kenraali Fergusonilla on piakkoin tarpeeksi tekemistä oman henkensä suojelemisessa», kuului ivallinen vastaus. »Nyt pojat», jatkoi hän katsoen uhkaavasti seuralaisiaan, jotka tyytymättöminä asian kulkuun olivat pysähtyneet etemmäksi. »Nuoraa tänne, sanon minä, ja sitokaa hänet tuohon vaahteraan! Haluan lähettää nuo korvat muistoksi hänen kenraalilleen!»

»Hävetkää!» mutisi äskeinen mies ja pari muuta nostoväen miestä, eikä kukaan totellut käskyä. »Saatte hävetä!»

Tämä kapinoiminen, kuten Cleavland sitä nimitti, saattoi hänet aivan suunniltaan raivosta ja kohottaen veitsensä hyökkäsi hän nostoväen miestä kohti.

Alleynen ensimmäinen ajatus oli karata tiehensä, mutta vaikka hänen haavoittunut reitensä olisi sallinutkin tämän pelkästään itsekkään teon, niin hänen luontainen ritarillisuutensa pani vastaan. Nähdessään vaaran, joka uhkasi hänen äskeistä urhoollista auttajaansa, päätti Jack mennä väliin kaiken uhalla.

Toimien uljaan päätöksensä mukaan kamppasi Jack taitavasti raivostuneen everstin nurin hänen hyökätessään Jackin ohitse. Tuo jättiläismäinen uudisasukas kaatui suulleen aiotun uhrinsa jalkain juureen sellaisella jysähdyksellä kuin olisi hirsi kaadettu metsässä.

Hetken seisoivat kaikki tyrmistyneinä tämän rohkean teon nähdessään, sillä raja-asukkaat tiesivät varmasti, että heidän päällikkönsä tulisi kostamaan sen hirmuisesti. Kun sekin oli jo kylliksi pahaenteistä että hän oli jo kerran voittanut tuon kostonhaluisen miehen, niin tämä nöyryytys omien miesten edessä oli saattava hänen kiukkunsa heitä ja vankiaan kohtaan ylimmilleen.

Se oli todellakin Jackin ja kaikkien läsnäolijoiden onni, että tuo rehevä metsämies kaatuessaan jotenkin löi päänsä kantoon ja pyörtyi hetkeksi. Onnellisinta oli, että miehet, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, poistuivat näkyvistä eivätkä kokonaan unhottaneet ritarillista vankiansakaan. Kaksi tarjoutui viemään hänet turvaan, mutta tuumasta täytyi luopua hänen haavoittuneen jalkansa takia. Hänen miekkansa jättivät he maahan hänen viereensä, johon he olivat pudottaneet sen koettaessaan auttaa häntä.

Tehtiinkö niin sattumalta vai tahallaan, ei Alleyne luonnollisesti voinut tietää, mutta kun eräs heistä, tuo nostoväkeen kuuluva mies yhtä hajamielisenä vei mukanaan päällikkönsä rihlakon, joka oli puuta vasten nojallaan, niin ei ollut vaikea tehdä johtopäätöstä. Mutta ennenkuin nuori upseeri ehti oikein käsittää muuttuneen tilanteen ja tarttua uskolliseen miekkaansa, oli hänen väkevä vastustajansa jo jalkeilla.

Silmänräpäyksen, vaikka se tuntui minuuteilta, seisoi raivostunut metsästäjä paikallaan eteensä katsellen, mutta äkkiä muistaen kaatumisensa yhteydessä olleet asianhaarat hyökkäsi hän Alleynen kimppuun karjuen kuin villipeto. Mutta hänen täytyi pysähtyä.

»Takaisin, hullu, tahi olet kuoleman oma!»

Nopeasti ja varmasti kajahtivat nämä sanat Cleavlandia vastaan, ja salamana välähti Jackin miekka, kun sen kärki suuntautui hyökkääjän rintaa kohti. Hänen hyökkäyksensä varmaa uhriaan kohti oli niin sokea ja kohtaamansa vastaanotto niin yllättävä, että hän juuri onnistui pysähtymään ja välttämään seivästyksen.

Hän oli Alleynen armoilla, ja uhkaava vaara teki hänet niin säyseäksi, että hän melkein vapisi tuon rauhallisen ja pelottoman englantilaisen lujan katseen ja kiiltävän teräksen edessä. Äkkiä näytti jotakin johtuvan hänen mieleensä, ja kostonhimoisen hymyn vilahtaessa hänen tummille kasvoilleen hypähti hän taaksepäin ja juoksi sinne, johon hän oli jättänyt pyssynsä. Mutta hänen riemunsa oli lyhytaikainen ja hänen raukkamainen aikeensa raukesi tyhjiin. — Ase oli poissa!

Eversti päästi oikein kirousten tulvan huomatessaan itsensä vielä kerran estetyksi aikeissaan, ja hän vannoi hirvittävää kostoa niille miehille, jotka olivat jättäneet hänet, ja erittäinkin niille, jotka olivat vieneet hänen pyssynsä. Siihen oli saapunut muutamia muita hänen osastoonsa kuuluvia miehiä, jotka ihmettelivät mitä heidän päällikölleen oli tapahtunut juuri hyökkäyksen hetkellä, sillä kenraalin lopulliset määräykset sitä varten oli jo annettu. Lukuunottamatta muutamia upseereita olivat kaikki miehet laskeutuneet satulasta, hevoset oli sidottu puihin ja oltiin valmiit etenemään jalkaisin.

»Pyssy tänne, sukkelaan!» karjaisi Cleavland, ja siepaten lähimmältä mieheltä pyssyn ojensi hän sen kiiltävän piipun Jack-parkaa kohti, joka seisoi vain muutaman askeleen päässä.

Kiireessään ja raivossaan hän ei muistanutkaan jännittää hanaa ja ennenkuin hän ehti korjata erehdyksensä, oli hänen tilaisuutensa mennyttä.

»Seis! Lyökää pyssy ylös!» huusi käskevä ääni, ja eräs ratsastaja syöksyi esiin ja yhdellä silmäyksellä käsitti tilanteen.

Aseen oikea omistaja ei odottanut toista käskyä. Hypäten eteenpäin hän pukkasi pyssynpiipun ylös juuri kun Cleavland koski liipasimeen.

Kuului pamaus, mutta kuula lensi korkealle Jackin ylitse.

»Oletteko hullu, eversti?» huudahti vastatullut, »vai kohteletteko vankejanne muulloinkin näin?»

Puhuja oli kaunis, vaaleatukkainen mies, kooltaan keskikokoista pitempi ja miellyttäväryhtinen. Hänen suora ja sotilaallinen käytöksensä, hieno puhetapansa ja siisti, somistava pukunsa olivat täydellisenä vastakohtana tavallisen metsästäjän karkealle ja sukimattomalle muodolle, ja hänen huoleton asentonsa ilmaisi täydellistä taitavuutta ratsastuksessa. Kaikki osoittivat häntä kohtaan suurta kunnioitusta, ja tuo rento ja kuumaverinen Cleavlandkin näytti nolostuvan hänet nähdessään.

»Jos vangit tahtovat hyvää kohtelua, on heidän laskettava aseensa», sanoi hän puolustelevasti. »Tahi muutoin —»

Mutta everstin puhe loppui lyhyeen, sillä samassa alkoivat musketit ja rihlakot paukkua hänen yläpuolellaan ja sivuillaan vuoren rinteillä, kun viholliset joukot tulivat kosketuksiin keskenään.

»Tuli ja leimaus!» huudahti hän. »Mukaan pojat! Toverit jo hyökkäävät. Hei, missä on minun hevoseni? Eteenpäin! Eteenpäin!»

Ja Jackia muistamattakaan tuo meluava ja kiivasluontoinen carolinalainen hyppäsi satulaan tulisella kiireellä, tahtoen mitä nopeimmin päästä nujertamaan noita vihattuja englantilaisia Tehdäksemme hänelle oikein, niin täytyy sanoa, että Cleavland oli raakuudestaan ja karkeudestaan huolimatta yhtä rohkea kuin hän oli vankka ja kostonhimoinen.

Näytti jo melkein siltä, että alkavan taistelun aiheuttamassa kiihkossa Jack jätettäisiin pitämään huolta itsestään. Paitsi upseeria, joka oli pelastanut hänen henkensä, olivat kaikki muut menneet, ja upseerikin oli jo kääntänyt hevosensa kiiruhtaakseen oman osastonsa luo. Mutta muistaen turvattoman englantilaisen hän äkkiä pysäytti hevosensa ja kääntyen ympäri puhutteli Jackia näin:

»Olette englantilainen upseeri ja yhtä kunnioitettava kuin urhoollinenkin. Antakaa minulle kunniasananne, ettette poistu tältä paikalta ettekä yritä päästä yhteyteen ystävienne kanssa ennen auringonlaskua, niin en vaadi teiltä miekkaanne enkä pyydä teitä seuraamaan minua johonkin varmaan talteen.»

»Kiitän teitä», vastasi Jack suuresti mieltyneenä kohteliaaseen ja viehättävään keskustelukumppaniinsa. »En tunne teitä, mutta vaikka olettekin kapinoitsija, olette todellakin jalo mies, mitä ei suinkaan voi sanoa tuosta julmurista, joka juuri ratsasti tiehensä.»

»Mies oli Ben Cleavland, kuuluisa metsästäjä, intiaanitaistelija ja eversti Carolinan nostoväessä», vastasi amerikkalainen ja lisäsi: »ja minun nimeni on Sevier. Minulle on annettu kunnia johtaa hyökkäyksessä oikeaa siipeä. Mutta aika rientää», lopetti hän jotensakin äkkiä erään ratsastajan ilmestyessä näkyviin. »Sanokaa, hyväksyttekö ehdotukseni?»

Jackin mielessä välähti toivo, että ratsastaja voisi olla ystävä, jonka Ferguson oli lähettänyt häntä etsimään, ja hän koetti voittaa aikaa.

»Sotilas taipuu vain ylivoiman edessä», sanoi hän katsellen kiihkeästi lähestyvää miestä.

»Luonnollisesti», vastasi Sevier ripeästi, kun samassa äkkiä ilmestyi eräs vuoristolainen, joka ajoi hänen viereensä. »Kaksi ratsastavaa pyssymiestä yhtä haavoitettua, miekalla taistelevaa jalkamiestä vastaan», jatkoi hän, »pitäisi olla kylliksi englantilaisellekin upseerille; siis: antautukaa!»

Ja antaen merkin seuralaiselleen kohottivat molemmat pyssynsä englantilaista kapteenia kohti.

»Siinä tapauksessa», vastasi viimemainittu, »että viette minut sellaiselle paikalle, josta voin seurata taistelun kulkua. Kun niin onnettomasti on käynyt, että olen estetty ottamasta osaa taisteluun, tahtoisin ainakin nähdä sen. Jumala oikeata asiata puolustakoon!»

»Amen!» vastasi Sevier juhlallisesti. »Teidän pyyntönne täytetään.»

Jack nilkutti eteenpäin luovuttaakseen miekkansa hänelle, mutta tuo ritarillinen amerikkalainen pyysi häntä pitämään sen vaatien ainoastaan lupauksen, että hän seuraisi rauhallisesti ratsumiestä erääseen edulliseen paikkaan, jonka Sevier osoitti, eikä yrittäisi paeta, ellei hänen puolensa näyttäisi voittavan. Annettuaan miehelleen muutamia määräyksiä ja kohottaen hattuaan kunnioittavan myötätuntoisesti urhoolliselle mutta onnettomalle vangilleen, lähti tuo kaunis ja hyväsydäminen kentuckyläinen paikalta täyttä laukkaa johtamaan miehiään hyökkäykseen.

Englantilaisen, tahi oikeammin amerikkalaisten kuningasmielisten sotajoukon asema, sillä siinä oli vain runkona vakinaista sotaväkeä suurimman osan miehistöä ollessa paikallista nostoväkeä, oli jonkunlaisella vuorenharjanteen haarautumalla, jota nimitettiin Kuninkaan kukkulaksi. Tämä kukkula tahi vuorenharjanne oli noin neljäsataa kyynärää leveä, ja sen rinteet olivat melkein kauttaaltaan enemmän tahi vähemmän tiheän metsän tahi pensaikon peitossa. Tämä seikka vaikeutti näkemästä tarkoin mitä rinteillä tapahtui. Kuitenkin oli se paikka, johon Alleyne vietiin Sevierin käskystä, todennäköisesti kaikkein paras, mikä voitiin valita näissä olosuhteissa. Se oli eräällä yksinäisellä kukkulalla, josta voi nähdä Fergusonin lounaiset asemat. Ratsastaen seuralaisensa hevosella pääsi Jack kukkulalle suuremmitta vaikeuksitta, miehen hyväntahtoisesti kävellessä hänen vierellään suitset käsivarrellaan. Englantilaiset etuvartijat oli tällä välin ajettu pakoon ja taistelu oli täydellä todella alkanut. Siitä, mitä voi nähdä, saattoi päättää, että amerikkalaiset olivat ketjussa ympäröineet koko leirin, joka tässä metsäisessä seudussa saattoi vaikeuksitta tapahtua.

Vastaukseksi Alleynen kärsimättömiin kysymyksiin selitti hänen oppaansa, joka oli päällikkönsä luottamusta nauttiva, ymmärtäväinen mies, lyhykäisesti hyökkäyssuunnitelman. Se oli pääasiallisesti seuraava: »Amerikkalaisten ylipäällikkönä oli eräs etevä William Campbell-niminen uudisasukasten johtaja rajaseuduilta. Hänellä oli raudanluja tahto ja jättiläismäiset ruumiin voimat, ja hän johti koko hyökkäystä. Hänen alipäällikkönsä Isaac Shelby ja John Sevier, jotka olivat rajalla yhtä kuuluisia, johtivat vasenta keskustaa ja oikeata siipeä. Vasemman siiven johto oli uskottu tuolle kiivaalle ja peloittavalle Cleavlandille. Oikean siiven äärimmäiseen päähän oli sijoitettu pienempi, hyvin valikoitu, majuri Winstonin johtama joukko ratsumiehiä, joiden tehtävänä oli kiertää englantilaisten taakse ja sulkea heiltä pakotie, kun perääntyminen alkaa.

»Sulkea heiltä pakotie, kun perääntyminen alkaa», toisti Alleyne harmistuneena, ja hän tunsi itsensä loukkaantuneeksi tuosta letkauksesta, joksi hän sitä luuli. »Siitä vaivasta he säästyvät. Ferguson kuolee, ennenkuin hän lähtee asemistaan. Uskallan antaa sanani siitä!»

»Ei ollut tarkoitukseni loukata», vastasi metsästäjä, »mutta kun kenraalinne valitsi itselleen tuon puolustuspaikan, niin hän ilmaisi, ettei hän tuntenut meidän lännessä opittua sotataitoamme ja meidän rihlakkojemme tuhoisaa vaikutusta, joka kyllä nähdään puolen tunnin kuluttua.»

»Ja minä uskon, että teidän liiaksi itseensä luottavaiset intiaanitaistelijat ovat samassa ajassa oppineet kunnioittamaan englantilaisten pistintä», vastasi Jack, joka ei pitänyt oppaansa järkkymättömästä kannasta ja siitä huonosta arvostelusta, jonka hän oli antanut tuosta ritarillisesta Fergusonista.

Vangin ja hänen vartijansa väli alkoi tulla kireäksi, mutta onneksi heidän keskustelunsa äkkiä keskeytyi. Kajahduttaen intiaanein hurjan sotahuudon aloittivat vuoristolaiset hyökkäyksensä, ja englantilaiset eivät viivyttäneet vastaustaan. Heidän yhteislaukauksensa ja muskettitulensa jyrähteli vuorelta tukahduttaen ajoittain kokonaan rihlakkojen epäsäännöllisen, terävän rätinän. Amerikkalaiset ilmestyivät äkkiä metsän peitosta, ja silloin kuninkaan joukot hyökkäsivät kaikuvin hurraahuudoin heitä vastaan.

»Pistimet kiinni!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään itseään tällä jännittävällä hetkellä ja kuvitellen olevansa komppaniansa etunenässä. »Pistimet kiinni, ja —!»

Pyssynpiipun kylmä suu painui samassa hänen ohimolleen enemmän uhkaavan kuin kohteliaan varoituksen seuraamana, joka äkkiä saattoi kiihoittuneen englantilaisen todellisuuteen ja lopetti lyhyeen hänen huutamisensa.

XXIII.

RATKAISEVA TAISTELU.

Suurin ponnistuksin hillitsi Alleyne tunteittensa kaikki kiivaat purkaukset, mikä oli kovin vaikeaa, kun Englannin kunnia ja valta olivat kyseessä ja ystävät ja toverit vuodattivat jo vertaan sen puolesta.

»Eteenpäin!»

Jack kuuli selvästi tuon huudon, jota nopeasti seurasi englantilaisten joukkojen jymisevä hurraahuuto, kun he välähtelevin miekoin ja pistimet tanassa hyökkäsivät vihollisen kimppuun.

»Hurraa, hurraa!» huusi Jack jälleen kykenemättä hillitsemään itseään tuota jännittävää näkyä katsellessaan hyvästä tahdostaan huolimatta. »Hurraa! He tulevat nopeasti kuin kauriit, ja vihollinen pakenee kuin —»

Oli onni, että vartija oli tällä hetkellä niin syventynyt seuraamaan heidän edessään riehuvaa kiihkeää taistelua, että hän oli kaikelle muulle sekä kuuro että sokea. Nojaten pitkään pyssyynsä, kädet ristissä sen suuta vasten, katseli hän kiinteästi taistelevia joukkoja. Kykenisivätkö hänen harjaantumattomat maanmiehensä seisomaan tuota murtavaa hyökkäystä vastaan? Se kysymys liikkui koko ajan hänen mielessään. Ja se oli kyllä ymmärrettävissä, sillä mitä merkitsi henkilökohtainen vahvuus ja urhoollisuus noiden tiheiden rivien konemaista voimaa vastaan?

Senpävuoksi ei sekään ollut ihmeellistä, ettei Alleynekaan voinut hillitä itseään nähdessään, kuinka hänen urhoolliset toverinsa, itse Ferguson etunenässä, hyökkäsivät eteenpäin ja kuinka hetkistä myöhemmin heidän vastustajansa kääntyivät pakoon välähtelevän teräksen edestä.

Mutta toisen alakuloisuus ja toisen riemu olivat molemmat yhtä lyhytaikaiset. Vuoristolaiset olivat niin vikkeliä ja heidän pakonsa oli niin äkillinen, että ainoastaan muutamia kaatui tai joutui vangiksi. Niin pian kuin torven ääni oli kaiuttanut: »Takaisin asemiin!» ja englantilaiset olivat menneet takaisin linjoilleen, alkoivat amerikkalaiset, jotka päälliköt olivat ponnistuksin jälleen järjestäneet, hiipimisensä kukkulaa kohti ja avasivat puiden suojasta rihlakoillaan tuhoa tuottavan tulen.

Eräs mies hyökkääjien joukossa oli erittäin huomiota herättävä. Hän ratsasti kahakäteen miestensä edellä ilmeisesti yllyttäen heitä pyrkimään eteenpäin, ja kun lopulta hänen hevosensa kaatui joko ammuttuna tahi uupumuksesta, läksi hän juoksemaan ja johti hyökkäystä jalkaisin.

»Kuka tuo urhoollinen mies on?» huudahti Jack ihaillen hänen urhoollisuuttaan niin vihollinen kuin hän olikin.

»Eversti Campbell, meidän ylipäällikkömme», vastasi vartija. »Siinä se on vasta mies, vaikka ovathan Shelby ja Sevier aivan yhtä hyviä joka suhteessa», lisäsi hän anteeksi annettavalla tyydytyksellä.

»Viimemainittu miellytti minua suuresti, mutta minulla ei ole kunnia olla Shelbyn tuttava», vastasi Jack.

»Hän on tuolla, elleivät silmäni petä», sanoi vartija osoittaen erästä nopsaliikkeistä miestä, jonka muoto kuvastui selvästi taivasta vasten vastapäätä olevalta kukkulalta, johon toisiakin miehiä alkoi samassa ilmestyä. »Aivan oikein, se on Shelby miehineen», jatkoi hän innostuneena. »He ovat kiertäneet ympäri ja hyökkäävät englantilaisten selkään! Kas nyt —»

»Heidän uhkarohkeutensa käy kalliiksi!» huudahti Jack, ja hänen kumppaninsa riemuitsevat selitykset loppuivat äkkiä, sillä samassa kuului kimeä vihellys ja miekat välähtelivät, kun tuo nopea Ferguson hyökkäsi sinnepäin torjumaan tätä uutta hyökkäystä. Rihlakot paukkuivat, kaikuva hurraa-huuto kuului hyökkäävien punatakkisten riveistä ja hetken pysähdyksen jälkeen Shelbyn miehet kääntyivät ympäri ja pakenivat vuoren rinnettä alas, jossa heidän lannistumaton johtajansa järjesti miehensä heti uuteen hyökkäykseen, kun takaa-ajo lakkasi.

Siten taistelu raivosi. Milloin saivat Sevierin tahi Cleavlandin miehet, milloin Campbellin tahi Shelbyn miehet jalansijaa jossakin vuorenharjanteella, mutta heidät ajettiin kaikki vuoronsa perään pistinhyökkäyksillä takaisin yhtä nopeasti kuin he olivat tulleetkin. Hyökkääjien sitkeys ja heidän päälliköidensä itseuhrautuva sankarillisuus oli yhtä ennenkuulumaton kuin puolustajien väsymätön tarmo ja lannistumaton urhoollisuus oli suurenmoinen.

Noista kahdesta katselijasta, jotka jännityksellä seurasivat taistelua, tuntui joskus siltä kuin manalan hirmuhenget olisivat päässeet valloilleen. Muskettitulen kumea jyske, rihlakkojen taukoamaton räiske, taistelevien huuto ja ärjyntä ja torvien toitotus, yhtyivät kaameaksi meteliksi. Kukkula peittyi joskus niin tiheään ruudinsavuun, että sieltä näkyi vain tuliaseiden leimahdukset, kunnes tuulenpuuskaus vähän hajoitti leijailevaa savupilveä, jolloin alhaalla riehuva taistelu jälleen tuli näkyviin. Nyt Alleyne sai nähdä, kuinka urhoollisesti hänen rakastettu kenraalinsa taisteli. Missä vaara kävi uhkaavaksi, niin siellä hän oli miekka kädessään sanoilla ja esimerkillä rohkaisemassa ja yllyttämässä sotilaitaan. Hän johti hyökkäyksiä ja hän ehti joka paikkaan korjaamaan asemia, kun vaara oli tarjona. Kun hän vain ilmestyi paikalle tahi hänen hopeankirkas vihellyksensä kuului, niin sotilaat kävivät uudella rohkeudella vihollisen kimppuun ja ajoivat sen takaisin. Amerikkalaisille tarkka-ampujille oli Ferguson hyvä maali, sillä hän oli aina näkyvissä miestensä luona kauas näkyvästä puvustaan välittämättä, ja useamman kerran Jack luuli hänen kaatuneen, kun mies ja hevonen vierähtivät maahan. Mutta joka kerralla olivat kuulat sattuneet vain hevoseen, ja toisen hevosen saatuaan oli kenraali yhtä vilkkaassa toiminnassa kuin ennenkin. Osoittaen sankarillista urhoollisuutta teki hän yhä uudelleen ja uudelleen mitä raivokkaimpia hyökkäyksiä pakottaen vihollisen perääntymään joka puolella. Lopulta hänelle kuitenkin kävi onnettomasti. Kun hän riensi erään avonaisen paikan ohi kukkulalla, niin suuntasi joukko rihlakkomiehiä kiivaan tulen häntä kohti, ja hän putosi satulasta kuulien lävistämänä. Alleynen oli ensin melkein mahdoton uskoa, että hänen kenraalinsa oli todellakin saanut surmansa, mutta nähdessään hänen liikkumatonna makaavan maassa ja hänen hevosensa laukkaavan säikähtyneenä tiehensä, täytyi hänen uskoa niin olevan. Ferguson, tuo ritarillinen Ferguson oli kuollut!

Voidaanko nyt ihmetellä, että nuorelta upseerilta pääsi tuskallinen huudahdus ja että hän, unhottaen kaiken muun, aikoi rientää kaatuneen päällikkönsä luo. Hänen ajatuksensa olivat vain sen miehen luona, jonka hieno käytös, ystävällinen luonne ja verraton rohkeus olivat tehneet hänet seuralaisilleen niin rakkaaksi ja joka oli hänen adjutanttinsa silmissä kaiken hyvän ja sankarillisen ihanne.

Mutta tuo kiivas kapteeni ei päässyt pitkälle. Hänen haavoittunut jalkansa oli seisomisesta jäykistynyt ja hänen ensimmäinen askeleensa oli myös hänen viimeisensä. Tuskasta huudahtaen kaatui hän raskaasti maahan, ja kivusta ja verenvuodosta pyörtyneenä hän oli pitkät ajat tiedotonna siitä, mitä ympärillä tapahtui. Vaikka hänen haavansa ei ollutkaan vaarallinen, oli sopivan hoidon puute hänet lopulta kumminkin kokonaan heikontanut. Saada olla tietämätön kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui, oli pikemmin onni kuin onnettomuus näissä olosuhteissa. Tuolta herkkätunteiselta nuorelta englantilaiselta säästyi siten monet sielun tuskat. Englantilaisen kenraalin kaatuminen lisäsi amerikkalaisten rohkeutta, ja he alkoivat jälleen joka puolelta hyökätä. De Peyster ja toiset upseerit pakottivat useamman kerran hyökkääjät perääntymään raskain tappioin, mutta heidän ponnistuksistaan huolimatta tunkeutuivat amerikkalaiset vähitellen ja vakavasti eteenpäin.

Taistelun kauhua ja raivoa lisäsi se seikka, että englantilaisten riveissä taistelevat kuningasmieliset amerikkalaiset sattuivat usein vastatusten jonkun vanhan ystävänsä tahi naapurinsa kanssa, joka oli liittynyt itsenäisyyden puolesta taisteleviin joukkoihin. Sattui niinkin, että sukulaiset tapasivat toisensa, jolloin taisteltiin katkeralla vihalla, veli veljeään tahi sisarusten lapset toisiaan vastaan!

Hyökkäykset olivat niin raivokkaat ja puolustus niin jäykkä, että tunnin kestäneen taistelun jälkeen olivat tappiot erittäinkin puolustajien riveissä sangen vakavat. Heidän päävoimansa, muutamat komppaniat englantilaista vakinaista sotaväkeä, olivat tuhoutuneet melkein viimeiseen mieheen. Puolet oli kaatunut tahi haavoittunut, ja jäljellä olevat olivat uupuneina ja hajaantuneina kadottaneet merkityksensä. Heidän ponnistuksensa olivat olleet melkein yli-inhimilliset ja englantilaisen jalkaväen vanhan hyvän maineen arvoiset. Ameriikkalaisten kuningasmielisten parhaiten harjoitettujen joukkojen, Etelä-Carolinan ja Georgian nostoväkikomppanioiden tukemina ja englantilaisten upseerien johtamina olivat he yhä uudelleen torjuneet rajaseudun miesten ja heidän liittolaistensa raivokkaat hyökkäykset. Vasta sitten kuin puolustajat olivat kärsineet raskaita tappioita ja hyökkääjien menettelytapa oli heidät täydellisesti uuvuttanut, onnistuivat nämä pääsemään kukkulan laelle.

Nostoväki ei enää kyennyt vastustamaan amerikkalaisten ryntäystä, vaan heidän rivinsä murtuivat, ja he pakenivat kuormastovaunujen turviin, kun Shelbyn ja Sevierin osastot alkoivat rynnätä esiin heidän selkänsä takaa. Heidän upseerinsa saivat heidät vielä kerran järjestykseen, mutta pienelle alalle ahdettuina ja joka puolelta murhaavan rihlakkotulen alaisina heillä ei ollut enää mitään voiton mahdollisuutta. De Peyster, joka oli osoittanut suurinta rohkeutta, käski vastahakoisesti nostaa valkoisen lipun ja lakata ampumasta, sillä hän huomasi enemmän vastustuksen turhaksi ja hyödyttömäksi ihmishenkien hukkaamiseksi.

Tätä seuraavan sekamelskan aikana pääsi joitakin kuningasmielisiä amerikkalaisia livahtamaan pakoon panemalla valkoisen paperilapun hattuunsa, siten jäljitellen vihollisen nostoväen tuntomerkkiä. Mutta niitä oli vain harvoja verrattuna taisteluun osaaottaneiden lukumäärään. Englannin lipun alla taistelleista tuhannesta miehestä joutui noin viisi- tahi kuusisataa vangiksi, ja noin kolmesataa oli kaatunut tahi haavoittunut. Amerikkalaisia oli taistelussa melkein yhtä paljon, ja on todettu, että heidän tappionsa kaikkine kuolleineen ja haavoitetuineen nousi korkeintaan sataanviiteenkymmeneen mieheen.