Part 17

Mutta englantilainen ei aikonut antautua tullakseen kuoliaaksi kidutetuksi. Hänen ensimmäinen aikeensa oli yrittää murtautua takaisin, mutta kahdenkymmenen intiaanin lisäksi, jotka sulkien paluutien olivat jo aivan hänen takanaan, oli tullut vielä kaksitoista. Perääntyminen oli siis mahdotonta.

Hetken pysyi Alleyne paikoillaan vihollisiinsa päin kääntyneenä aikoen myydä henkensä kalliisti, mutta huomatessaan, että viholliset olivat päättäneet vangita hänet, mitä hän oli yhtä lujasti päättänyt välttää, hän kääntyi äkkiä ympäri ja ratsasti kallion reunaa kohti.

Intiaanit huusivat pilkallisia sanoja hänelle ja seurasivat häntä aivan kintereillä ollen varmat siitä, ettei hän pääsisi pakenemaan, sillä he eivät voineet uneksiakaan, että hän todellakin uskaltaisi yrittää hyppyä jyrkänteeltä.

Kuvitelkaa siis heidän hämmästystään ja kauhistustaan, kun he näkivät hevosen miehineen katoavan reunalta ja kuulivat heidän putoavan alapuolella olevaan laaksoon!

Asian laita oli niin, että kuolema itsessään ei todellakaan peloittanut Alleynea niin paljon kuin pitkällinen ja tuskallinen rääkkäys kidutuspaalussa. Hyppäyksessäkin hän saattoi menettää henkensä, mutta se oli ainoa varma keino välttää vangiksi joutumista ja kidutusta. Siinä oli myös ainoa pakoon pääsyn mahdollisuus, vaikkakin se oli hyvin pieni.

Tuo nuori sotilas uskoi itsensä Jumalan huomaan ja kannusti hevosensa reunaa kohti semmoisessa paikassa, jossa putous näytti hiukan loivemmalta. Jyrkänne oli noin kaksisataa jalkaa korkea ja siinä ei ollut mitään lujaa jalansijaa, vaan ainoastaan irtonaisia kiviä, hiekkaa ja siellä täällä joku ruohomätäs. Ratsastajan taitavasti ohjaamana ja hänen äänensä rohkaisemana ei tuo jalo hevonen perääntynyt. Puolittain hyppien ja puolittain liukuen se tuli rinnettä alas ja irroittaen kiviä ja hiekkaa se syöksyi lähellä kukkulan juurta kasvavan viidakon läpi ja saapui laakson pohjaan todellisessa hiekka- ja kiviryöpyssä.

Jack oli niin piesty, revitty ja melkein hiekan tukahduttama, että hän tuskin tiesi, oliko hän loukkaantunut vai ei. Viidakon pensaat olivat melkein irroittaneet hänet satulasta, ja hän istui värisevän hevosensa selässä kykenemättä ryhtymään mihinkään. Vihdoin hän muisti tilanteen, ja selvittyään täydellisesti putouksen vaikutuksista hän kiiruhti jatkamaan pakoaan.

Tuo jalo eläin ei ollut onneksi saanut mitään vakavampaa vammaa, ja vaikka se oli tuon hirvittävän putouksen vaikutuksesta yhtä säikähtynyt ja huumaantunut kuin herransakin, niin se pian tointui; ja tuo ihmeellinen Rhona riensi jälleen tuulispäänä eteenpäin. Tihenevä metsä hidastutti pian kulkua ja Rhona kerkesi täydelleen tointua, ennenkuin saavuttiin aukealle jälleen.

Mutta hänen ei tarvinnut enää ponnistaa voimiaan uuteen koetukseen, sillä nuo hämmästyneet ja taikauskoiset intiaanit olivat luopuneet takaa-ajosta. Kun he näkivät Jackin äkkiä ilmestyvän tasangolle alhaalla ja kiitävän nopeasti tiehensä, niin he luulivat olevansa tekemisissä noitakeinojen kanssa ja jättivät hänet rauhaan. Jack ei kuitenkaan aavistanut tätä mielenmuutosta, vaan hän ratsasti pitkät matkat, ennenkuin hän viimein uskalsi pysähtyä lepäämään ja syömään jäljellä olevaa evästään. Rhona sammutti janonsa kirkkaassa purossa ja söi ahnaasti lähellä kasvavaa ruohoa.

Myöhemmin päivällä jatkaessaan matkaansa ilostui Jack suuresti tullessaan leveälle tielle, joka epäilemättä johdatti jollekin uudisasutukselle, ehkä juuri Harrodsburgiin, kuten Jack toivoi. Hän lähti siis ratsastamaan sitä myöten ja kulki aivan pimeään saakka, jolloin hän pysähtyi yöksi erääseen pieneen leppämetsikköön lähelle tietä. Hän oli varma siitä, että hän oli jättänyt vainoojat kauaksi jälkeensä, ja kun hän oli hyvin uupunut ja uninen, niin hän laskeutui pitkälleen nukkumaan ryhtymättä muihin varokeinoihin kuin että pujotti Rhonan suitset käsivartensa ympärille, jolloin Rhona hänet heti herättäisi, kun jokin saattoi sen levottomaksi. Sitten hän nukahti, mutta hän ei tiennyt sanoa kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen, että tamma korskui ja pureksi kuolaimiaan.

Oli täysi päivä ja Jack hyppäsi ylös tarkastaen sukkelaan ympäristöä. Lehto näytti rauhalliselta, mutta etempää kuului askelia. Hän katsahti tasangolle ja näki kauhukseen suuren intiaanijoukon lähestyvän. He marssivat tietä pitkin samaan suuntaan kuin hänenkin piti mennä, ja toivoen heidän menevän ohi häntä näkemättä palasi Jack takaisin leppien suojaan ja pani kätensä Rhonan sierainten päälle estääkseen sitä hirnumasta. Hänen varokeinonsa oli valitettavasti turha. Joukon johtaja, joka oli ainoa ratsumies, oli ilmeisesti kuullut hevosen korskahtelun tahi oli huomannut sen viimeöiset jäljet, koska hän lehdon kohdalle tultuaan kääntyi vasemmalle ja nelisti sitä kohti. Alleyne oli melkein aseeton, sillä hänen rihlakkonsa oli särkynyt tuossa hirvittävässä hyppäyksessä, ja nähdessään miehen tulevan lehtoa kohti, hyppäsi hän heti satulaan aikoen ratsastaa tiehensä vastapäiselle suunnalle ja pyrkiä Harrodsburgiin, joka ei voinut olla kaukana. Hän ei ajatellut ainoastaan omaa turvallisuuttaan, vaan hän tahtoi päästä perille voidakseen ajoissa hälyyttää varustuksen asukkaat, sillä hän uskoi varmasti, että intiaanit olivat sotaretkellä ja aikoivat hyökätä uudisasutuksen kimppuun. Mutta ennenkuin hän kerkesi selvitä pensaikosta, kuuli hän tuon tuntemattoman ratsastajan huutavan hyvällä englannin kielellä:

»Seis! Älkää paetko, me olemme ystäviä!»

Kuullessaan nämä sanat hän nopeasti pysähtyi, sillä hänen ylpeytensä heräsi. Hän ei ollut milloinkaan pelännyt yhtä vihollista ja kaikkein vähimmin luuloteltua. Kääntyen ympäri huomasi tuo nuori englantilainen äkkiä, että tulija ei ollutkaan intiaani. Hän oli valkoihoinen, mutta intiaanin asussa, ja hänen olemuksensa ei ollut ollenkaan miellyttävä. Hänen silmänsä olivat pistävät ja viekkaat, ja julma ja kostonhimoinen ilme väijyi hänen suupielissään. Hänellä oli käskemään tottuneen miehen käytös, joskin jotensakin julkea, eikä hän näyttänyt pelkäävän mitään.

»Olen pahoillani, että luulin teitä intiaaniksi, mutta hermoni ovat vielä kovin jännityksissä. Eilen, tähän aikaan, intiaanit tappoivat oppaani ja minä pääsin vaivoin pakoon», sanoi Alleyne.

»Vai niin! Puheenne ilmaisee, että olette englantilainen, ettekä amerikkalainen. Mistä tulette ja minne matka?» kysyi toinen katsoen häneen tutkivasti.

»Tulen Nashborosta ja menen Harrodsburgiin», vastasi Jack katsoen yhtä tiukasti takaisin.

»Mikä maanvaiva te olette!» huudahti mies melkein raivoisasti, mutta hilliten itsensä hän lisäsi äkisti: »No sepä oli hauskaa. Sittenhän voimme matkustaa yhdessä!»

»Enpä tiedä», vastasi Jack, jota miehen äänensävy ei miellyttänyt ja jonka aikeita hän epäili. »Minulla on niukalti aikaa, ja teidän miehenne ovat jalkaisin, kuten näen.»

»Vai et tiedä, kukonpoikanen!» kuului ivallinen vastaus. »Sitten kai minun on opetettava sinulle hiukan järkeä!»

Ja salamannopeasti tuo roisto heitti pyssyn olkapäätään vasten ja uhkasi ampua, ellei Alleyne hyvällä lähtisi rauhallisesti hänen mukaansa.

Nuori sotilas ei kadottanut mielenmalttiaan, vaikka tämä vihamielinen teko oli kokonaan saattanut hänet ymmälle. Vastustus olisi luonnollisesti voinut käydä aivan turmiolliseksi ja Alleyne näki parhaaksi taipua miehen vaatimuksiin. Mutta kiinnittäen katseensa tiukasti vangitsijaansa sanoi hän melkein kylmästi:

»Koska olen nyt joutunut armoillenne, niin minun kai täytyy totella käskyänne. Epäilemättä luulette minua joksikin englantilaiseksi vangiksi, joka on pakomatkalla Detroitiin, mutta se on erehdys. Minulla on lupakirja eversti John Sevieriltä, ja —»

»Mitä! Nolichucky Jackiltako? Ja missä erositte hänestä?» keskeytti amerikkalainen puolittain laskien pyssynsä.

»Cherokeesien kahlaamolla Tennessee-joessa, suurten koskien yläpuolella», vastasi Jack ja toivo heräsi hänen mielessään, kun mies osoitti sellaista mielenkiintoa tuota kuuluisaa päällikköä kohtaan. Jack jatkoi: »Jouduin hänen vangikseen taistelussa 'Kuninkaan vuorella', mutta hän on uljas vihollinen, ja annettuani kunniasanani olen saanut liikkua vapaasti mieleni mukaan.»

»Joka tapauksessa olette kulkenut pitkän matkan. Ehkä selitätte minulle, kuinka olette joutunut näin kauaksi länteen?»

»Olen matkalla tapaamaan erästä hyvin rakasta ystävää», värähti Jackin ääni, ja paljon sanova punastus lehahti hänen kasvoilleen.

»Kaikkea muuta! Varmaankin vanhan Jimmy Harrodin tytärtä. No hyvä. Olisin vain toivonut, että Nolichucky Jack olisi ollut mukananne, sillä niin totta kuin nimeni on Simon Girty olisin minä —»

Jack hätkähti huomatessaan miehen ilkeän kasvojenilmeen, ja mies vaikeni äkisti sen nähdessään. Häntä näytti kaduttavan, että oli ilmaissut nimensä, ja hetken epäröityään hän jatkoi kiireesti ja hyvin viekkaasti:

»Silloin meitä olisi ollut yhtä enemmän varustusta vapauttamassa.»

»Mitä varustusta?» kysyi Jack hätkähtäen.

»Harrodsburgia luonnollisesti. Ettekö ole kuullut, että joukko shawnee- ja delaware-intiaaneja piirittää sitä? Mihin sitten luulette minun vievän noita ystävällisiä intiaaneja?» kysyi hän julmasti hymyillen.

Jack ei ollut selvillä, mitä hänen oikein piti ajatella miehen kummallisista sanoista ja hänen vielä merkillisemmästä käytöksestään. Pitikö hänen uskoa miehen puhetta? Hän ei kerinnyt ajatella mitään sopivaa vastausta, ennenkuin mies vihelsi kimeästi. Tämän merkin kuultuaan juoksi heti kymmenkunta intiaania äkkiä heidän luoksensa ja Jack oli tuskin ehtinyt arvata heidän tarkoituksensa, kun hänen hevosensa oli ympäröity ja hänet vedetty satulasta.

Paria minuuttia myöhemmin asteli tuo onneton englantilainen taakse sidotuin käsin vangitsijoidensa keskellä, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli, että matkaa jatkettiin Suolaiselle joelle päin. Kaikkein enimmän kummastutti häntä se, että häntä kohdeltiin niin vihamielisesti, vaikka joukon johtaja väitti olevansa matkalla auttamaan Harrodsburgia.

»Girty — Simon Girty», kaikui nimi hänen mielessään astellessaan väsyneenä eteenpäin. »Missä kummassa minä olen ennen kuullut tuon nimen?»

Tuohon nimeen tiesi hän liittyvän jotakin epäilyttävää ja inhoittavaa, ja hän koetti muistella sitä tilaisuutta, joka oli luonut tuon häviämättömän tunteen. Hän muisti Girtyn ilmoituksen varustusta piirittävästä shawnee- ja delaware-joukosta ja nimestä shawnee johtuivat hänen ajatuksensa siihen suureen intiaanisotaan jossa hän itsekin oli ollut mukana, ja äkkiä hänen muistinsa selvisi.

Lordi Dunmorella oli ollut kaksi Simon nimistä tiedustelijaa — Simon Kenton ja Simon Girty. Kuinka erilaiset nuo miehet olivat, ja kuinka vastakkaiseen asemaan he joutuivat Suuren lännen tulevassa historiassa!

Simon Girty! Sama mies, joka oli ystävänsä ja sukulaisensa petettyään karannut punanahkojen joukkoon ja hävittänyt sydämestään kaiken ihmisyyden ja armeliaisuuden. Hän oli nyt johdattamassa intiaaneja veriselle hävitysretkelle uudisasutuksia vastaan!

Kun tuollaiset ajatukset risteilivät Jackin kiihtyneissä aivoissa, niin ei ollut ihmeellistä, että hän alkoi joutua epätoivoon. Hän tiesi nyt aivan varmaan, että tuo kummitus, jonka kynsiin hän oli joutunut, johdatti joukkoaan juuri sitä yksinäistä asutusta vastaan, jossa hänen rakas Johannansa oleskeli. Ja ajatus, ettei hän voinut antaa pienintäkään varoitusta uhkaavasta vaarasta, saattoi tehdä hänet melkein hulluksi.

XXX.

EPÄILYTTÄVÄ MERKKI.

Laskeutuvan auringon viimeiset säteet välkkyivät eräiden hirsimökkien sateesta kiiltelevillä katoilla läntisessä Kentuckyssä. Myrsky oli lakannut, mutta ukkonen jyrähteli vielä etäisyydessä. Pitkä ja voimakkaan näköinen metsästäjä ilmestyi äkkiä metsän pimennosta ja lähti kulkemaan paaluaitauksella ympäröityä pientä kylää kohti.

Tuon urhoollisen metsästäjän, sillä sellainen hän oli asusta päättäen, ei tarvinnut pyytää pääsylupaa, sillä varustuksen haltijat olivat heti tunteneet hänet ja portti lensi auki.

»Tervetuloa, Simon Kenton, tervetuloa Harrodsburgiin!» huudahti eräs pitkä tummaihoinen mies astuen tulijaa vastaan. »Siitä on pitkä aika, kun metsästelimme yhdessä Cumberland-joella», lisäsi hän pudistaen sydämellisesti metsästäjän kättä.

»Niin, sen jälkeen olemme molemmat saaneet kokea yhtä ja toista», vastasi Kenton yhtä sydämellisesti tervehtien vanhaa kumppaniaan. »Ehkä emme olisi nytkään tavanneet toisiamme, mutta kun sattumalta kuulin teidän olevan kipeän, päätin tulla katsomaan teitä. Ja olen oikein iloinen, että olette parempi», lisäsi hän mennen isäntänsä mukana lähimpään majaan, jossa hän istuutui korkealle penkille.

»Minulla oli ankara horkan puuskaus», sanoi Harrod, »mutta olen iloinen voidessani sanoa sen menneen ohitse. Voimme puhella kuulumisista sitten kuin olette syönyt. Tänne on pitkä matka Boonsborosta ja luulen illallisen maistuvan.»

»Onhan siinä kävelemistä, mutta minulla on ollut runsaasti riistaa matkan varrella.»

»Tyttäreni toi tullessaan jonkun verran kahvia, niin että pian saamme kupin kuumaa —»

»Mitä! Onko Johanna täällä?» keskeytti Kenton kiihkeästi.

»Kyllä. Hän saapui vasta eilen Nashborosta, ja minä olin oikein iloinen hänet nähdessäni», vastasi Harrod. »Mutta miksi olette niin hämmästyneen näköinen?»

»Miksikö? Siksi, että Kentucky on tulvillaan vihamielisiä intiaanijoukkoja. Chickasawit, cherokeesit ja delawaret ovat kaikki sotapolulla ja on ilmoitettu, että myöskin shawneet ovat levottomia. On ihmeellistä, että tyttärenne pääsi onnellisesti perille, sillä hän ei ole milloinkaan ollut niin peloittavassa vaarassa.»

»Kuultuaan sairaudestani oli hän tullut hyvin levottomaksi», vastasi Harrod, »ja oli katsonut velvollisuudekseen tulla luokseni. Matkakumppanit olivat hyvät. Stoner ja muitakin eteviä erämiehiä oli heidän mukanaan. He olivat peloissaan naisten puolesta, sillä ympäristössä oli nähty lukuisasti intiaanein jälkiä, joten lähetin muutamia kanootteja loppumatkaa varten.»

»Senpätähden en tavannutkaan heitä», sanoi Kenton. »Mutta käskekääs neitonen tänne, minulla on hänelle jotakin, josta hän on iloitseva», lisäsi metsästäjä pistäen kätensä vyössään riippuvaan hirvennahkaiseen laukkuun, josta hän hetken hapuiltuaan veti esiin tahraantuneen ja rypistyneen kirjeen.

Paria tuntia myöhemmin olivat varustuksen kaikki asukkaat menneet levolle, paitsi tuota yksinäistä portilla seisovaa vahtimiestä, joka viljapellolla tehdyn kovan päivätyön jälkeen nyt nuokkui paikallaan. Niin, kaikki nukkuivat, mutta oli eräs, jonka silmiin ei uni tullut. Johanna makasi kovalla vuoteellaan muistellen erästä vaaleatukkaista, sinisilmäistä englantilaista nuorukaista, ja hän kertasi mielessään muutamia kohtia Kentonin tuomasta kirjeestä, jonka hän oli tallettanut tyynynsä alle.

»Hopeankirkas vihellys», lausui hän itsekseen toistaen kymmenettä kertaa kirjeen viimeisiä lauseita, »ei ole ainoastaan kallis muisto taistelusta ja rakkaasta kenraalistani, vaan se on myös ilmoittava, että olen läheisyydessä. Kun kuulet kirkkaan, värähtelevän vihellyksen toistettavan kolme kertaa, niin tiedät minun tulevan, ja armas uskollinen Johannani, tuo onnellinen hetki voi olla lähempänä kuin luuletkaan.»

»Sen Jumala suokoon!» kuului tytön puoliääneen lausuttu rukous, kun hän uudelleen koetti nukkua.

Mutta hänen ajatuksensa liitelivät siihen vaiherikkaaseen päivään Watangassa, jolloin Alleyne, ammuttuaan takaa-ajavan intiaanin, otti hänet syliinsä silloin kun hän hyppäsi alas varustuksen paaluaitauksesta. Vaikka piirityksestä oli kulunut vuosia, muistuivat kaikki sen vaiheet hänen mieleensä yhtä selvästi kuin eilispäivän tapahtumat ja erittäinkin se hetki, kun hänen uljas ritarinsa ratsasti pois apua hakemaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä — ei, viisi pitkää vuotta oli kulunut siitä, ja hän odotti yhä. Milloinka loppuu sota? Milloinka on tämä lamauttava, tuskallinen odotus päättyvä?

Terävä, kirkas vihellys rikkoi äkkiä hiljaisuuden ja keskeytti tytön yksinpuhelun saattaen hänet hämmästyneenä ja levotonna hyppäämään vuoteeltaan. Mutta ennenkuin hän kerkesi huoneensa ovelle herättääkseen isänsä, kuului toinen kimeä vihellys yön hiljaisuudessa.

»Se oli toinen!» huudahti hän »Oi, eikö kolmatta tulekaan!» Äkkiä syttynyt toivo saattoi hänet värisemään, ja hän seisoi kuin unikuva katsellen ulos pienestä ikkuna-aukosta.

»Ah, nyt se kuului kolmannen kerran!» huudahti hän. »Se on varmasti hänen merkkinsä! Oh!»

Tyttö vaikeni äkisti sillä tuo selvästi kuuluva vihellys keskeytyi samassa.

Mitä se merkitsi? Kuinka vihellys keskeytyi noin äkkiä?

»Intiaaneja! Intiaaneja! Miehet ampuma-aukoille!» huusi jyrisevä ääni alhaalla pihalla. Johanna hyökkäsi isänsä luo tuskasta ja pelosta suunniltaan.

»Oi isäni!» huusi hän tarttuen hänen käsivarteensa, kun hän syöksyi ovelle pyssy kädessään, »älkää antako ampua! Siellä on Jack — kapteeni Alleyne — eikä intiaaneja. Minä tunsin merkinannon!»

Samassa kuului muutamia pyssynlaukauksia, huutoa ja melua, joka kyllin selvästi ilmoitti, mitä ulkona tapahtui.

»Siinä kuulit vastauksen, lapsi!» sanoi metsästäjä irroittaen nopeasti, mutta hellästi hänen otteensa ja kiiruhtaen auttamaan hyökkäyksen torjumisessa.

Hämmentyneenä ja kauhuissaan seisoi Johanna vähän aikaa kykenemättä ryhtymään mihinkään, mutta sitten sieppasi hän suuren vaipan ympärilleen ja syöksyi ulos isänsä luo ampuma-aukolle.

Julmien punaisten soturien parveillessa varustuksen joka puolella ja koettaessa kaikin keinoin päästä aitauksen sisäpuolelle ei ollut aikaa surkutella hänen erehdystään ja pettymystään tuohon outoon merkinantoon nähden. Rohkea tyttö unhotti itsensä ja kaiken muun paitsi velvollisuutensa tuolla tärkeällä hetkellä. Hän kantoi esiin ampumatarpeita tahi latasi isänsä rihlakkoa sillä aikaa kuin tämä auttoi miehiään siellä ja täällä paaluaitauksella.

Jos intiaanit epäonnistuvat jonkun paikan valloittamisessa ensi yrityksellä, niin he tavallisesti eivät uudista hyökkäystään, vaan katoavat yhtä nopeasti kuin he ilmestyivätkin. Tällä kertaa he kuitenkin suuren lukumääränsä rohkaisemina ja pimeän yön tukemina hyökkäsivät yhä uudelleen. Rohkeimmat kiipesivät paaluaitauksellekin, toisten koettaessa särkeä porttia tahi sytyttää mökkejä tuleen heittämällä palavia tervastikkuja niiden katoille.

Mutta kaikki oli turhaa. Puolustajien tarmo, neuvokkaisuus ja rohkeus tekivät tyhjiksi kaikki yllätykset. Taitavan ja urhoollisen päällikkönsä johdolla löivät he kuoliaaksi tahi ajoivat takaisin jokaisen varustuksen sisälle tunkeutuneen intiaanin. Tulipalon yritykset ehkäistiin ja porttia vastaan hyökkäävät viholliset karkoitettiin.

Kun intiaanein hyökkäys oli kaikkialla epäonnistunut, niin he lopulta perääntyivät ja katosivat pimeyteen yhtä äkkiä kuin he olivat tulleetkin. Tapansa mukaan veivät he mukanaan useimmat kuolleensa ja haavoittuneensa. Varustuksen sisäpuolelle jäi muutamia kuolleita ja yksi pahasti haavoittunut soturi, jolta Harrod kuuli, että hyökkääjät olivat erään valkoisen Simon Girty-nimisen miehen johtamia shawnee-, mingo- ja delaware-intiaaneja.

Erään toisenkin asian Harrod kuuli, mutta sen hän piti tyttäreltään salassa. Intiaanein joukossa oli eräs toinenkin valkoinen mies, jonka he olivat ottaneet vangiksi joitakin päiviä sitten. Hän se juuri olikin viheltänyt herättääkseen varustuksen asukasten huomion, jotteivät hiipivät punanahat yllättäisi heitä yölevolla. Ja tämä rohkea teko oli käynyt kalliiksi tuolle urhoolliselle miehelle, sillä isku Girtyn pyssynperästä oli kaatanut hänet heti maahan.

Puolustajien tappiot olivat paljon pienemmät kuin hyökkääjien. Yöllisessä kahakassa oli yksi mies kuollut ja muutamia, niiden joukossa päällikkö, haavoittunut.

Koko yö vahdittiin, mutta hyökkäystä ei uudistettu ja varustuksen puolustajat alkoivat toivoa, että intiaanit olivat menneet kokonaan tiehensä. Mutta päivän valjetessa heitä odotti suuri yllätys. Huomattiin, että metsänreunassa kasvavan yksinäisen tammen ympärillä kähisi joukko kiihtyneitä intiaaneja ja sen oksasta riippui pitkä köysi.

Mitä se mahtoi merkitä?

Ihmettelevien miesten ei tarvinnut olla kauan epätietoisia. Äkkiä erosi tuosta tummasta joukosta eräs ratsumies, joka tuli täyttä laukkaa noin kivenheiton päähän paaluaitauksesta heiluttaen viheriöitsevää oksaa korkealla päänsä päällä.

»Hei siellä! Haluaisin puhua päällikön kanssa!» huusi hän hyvällä englannin kielellä pysäyttäen hevosensa vastapäätä porttia.

»Puhu sitten, petturi!» kuului tuima vastaus pyssynhanan napsahtaessa.

Sattui niin, että Kenton oli vahdissa ja hän tunsi ratsastajan heti vanhaksi toverikseen shawnee-sotaretken ajoilta. Viimemainitun onneksi tuli Harrod silloin paikalle käsi siteessä.

»Miten rohkenet tulla tänne, roisto!» huudahti hän nähdessään Girtyn. »Teidän tapaisille ei minulla ole mitään puhumista. Tiehenne, ennenkuin käsken jonkun miehen ampua teidät kuin koiran, mikä olettekin!»

»Mutta minulla on teille jotakin sanomista», kuului ujostelematon vastaus. »Te näette tuon puun!» hän jatkoi kääntyen satulassaan ja osoittaen yksinäistä tammea, jonka ympärille hänen punaiset seuralaisensa olivat kokoontuneet. »Ja tuon nuoran!» lisäsi hän merkitsevästi.

»Kyllä», vastasi Harrod. »Toivoisin teidän riippuvan siinä!»

»Kiitän, mutta se on erästä toista varten, joka on teille minua rakkaampi», kuului ivallinen vastaus. »Olen ottanut vangiksi tuon nuoren englantilaisen, jota tyttärenne odotti, ja ellette heti luovuta minulle tätä varustusta, niin hirtätän hänet tässä teidän ja tyttärenne silmäin edessä!»

Nämä sanat lausuttiin kovalla ja uhkaavalla äänellä. Samassa kuului tuskallinen huudahdus viereisestä puuvarustuksesta, ja yhdessä ampuma-aukossa näyttäytyivät erään naisen kalpeat ja kauhistuneet kasvot. Johanna oli rientänyt paikalle. Hän oli kuullut tuon vihaisen keskustelun ja raa'an uhkauksen ja hän tiesi hyvin, kuka tuo viaton uhri oli. Kukapa muu kuin Jack Alleyne, hänen urhoollinen sulhonsa, joka oli oman henkensä uhalla varoittanut heitä. Siksi häneltä pääsi tuskan huuto. Harrod seisoi hetken hämmästyneenä ja mykkänä asiain odottamattomasta käänteestä. Mutta ainoastaan hetken. Nopeasti tointuen vastasi tuo vanha metsästäjä kylmästi:

»Simon Girty. Minä tunnen sinut ja minä halveksin sinua. Koska et voinut valloittaa tätä varustusta rehellisellä tavalla, koetat nyt saada sen haltuusi häpeällisin keinoin. Mutta tässä eivät valheet ja uhkaukset auta. Tiehesi!»

Vastaukseksi Girty vihelsi pitkään ja kimeästi. Silloin tuli toinen ratsastaja näkyviin ilmestyen äkkiä metsän reunasta. Mutta niinkin pitkältä matkalta voitiin selvästi huomata, että se oli vanki. Kädet oli sidottu selän taakse, eräs intiaani talutti hevosta ja perässä kulki kuusi miestä vartijoina.

Joukko suuntasi matkansa suoraan tuota yksinäistä tammea kohti, jonka ympärille suurin osa intiaaneja jo oli kokoontunut, ja ratsastaja johdatettiin aivan puun alle. He alkoivat sitten huutaen ja kirkuen sovitella silmukkaa hänen kaulaansa.

»Oi, isäni, pelasta hänet! Jackhan siellä on — kapteeni Alleyne, tarkoitan!» huusi Johanna tuskallisesti. »Pelasta hänet, pelasta hänet!»

Hän oli nähnyt oikein, hänen naisellinen vaistonsa ei ollut erehtynyt. Jack Alleyne istui siellä silmukka kaulassaan kykenemättä välttämään tuota pahantekijän kuolemaa.

XXXI.

SANKARI JA SANKARITAR.

Girty puhkesi julmaan ja pilkalliseen nauruun nähdessään tytön tuskan.

»Tyttärellesi et voi olla niin kova kuin olet minulle!» huusi hän katsoen riemuitsevasti Harrodiin päin. »Laskekaa aseenne ja tulkaa ulos joka mies, tahi minä annan merkin ja nuorukainen on heti kiikkuva taivaan ja maan välillä!» lisäsi hän julkeasti.

»Se merkki on myös sinun kuolemasi», kuului luja vastaus, jonka luotettavaisuudesta kymmenkunta ampuma-aukoista ilmestyvää pyssynpiippua meni takuuseen.

»Saattaa olla», vastattiin kylmästi, »mutta se ei nuorukaista pelasta. Arvasin tämän, näetkös, ja annoin lähtiessäni ankaran määräyksen hirttää hänet heti kun yksikään pyssy pamahtaisi.»