Part 4

»En pyydä sinua olemaan kuin tämän illan», sanoi kuollut. »Luultavasti sinä nyt autatkin minua niin, että saan tämän toimen päätetyksi.»

Kun tätä puheltiin, oli Elsa jo kyyristynyt työhönsä. Kaikki oli hetken hiljaa, mutta sitte hän tunsi otsallaan samallaisen henkäyksen kuin kuolleen tullessa kalastajamökkiin hänen luokseen. Hän katsahti silloin ylös ja näki olevansa yksin. Hän tiesi nyt, mikä hänen otsallaan oli tuntunut kylmältä henkäykseltä, ja sanoi itsekseen: »Kuollut kasvinsisareni suuteli minua otsalle, ennenkuin lähti pois luotani.»

Elsa teki nyt ensin työnsä valmiiksi. Hän huuhtoi kaikki maljat ja kannut ja kuivasi ne. Sitte hän meni luukulta katsomaan, oliko sinne pantu mitään lisää. Kun ei siellä mitään ollut, niin hän jäi luukun ääreen seisomaan katsellen kellarisaliin.

Oli sellainen aika päivästä, jolloin ei ketään vieraita tavannut kellariin tulla. Emäntä ei ollut istumassa pöytänsä takana eikä hänen palvelijoitaan ollut saapuvilla. Ketään muuta huoneessa ei näkynyt kuin kolme miestä, jotka istuivat suuren pöydän päässä. He olivat vieraita, vaan tuntuivat liikkuvan kuin kotonaan, koska muuankin heistä joka oli juonut maljansa pohjaan, ilman muut? kävi täyttämässä sen suuresta viiniruukusta ja istahti sitte uudestaan juomaan.

Elsa tunsi olevansa kuin vastatullut jostain vieraasta maailmasta. Hänen ajatuksensa olivat kuolleessa kasvinsisaressaan, niin ettei hän oikein kyennyt tajuamaan mitä näki. Vasta pitkän ajan päästä hänelle selvisi, että nuo pöydän ääressä istuvat miehet olivat hänelle tuttuja ja rakkaita. Sillä nehän olivat sir Archie ja hänen kaksi skottilaista ystäväänsä, sir Reginald ja sir Filip.

Viime päivinä ei sir Archie ollut käynyt hänen luonaan, ja Elsa ihastui nähdessään hänet. Ensin hänen teki mieli huutaa olevansa ihan hänen lähellään, mutta sitte hän tuli ajatelleeksi, että siinä poisjäämisessä oli jotain outoa, ja hän olikin vaiti. Eihän tiedä vaikka hän olisi rakastunut toiseen, Elsa ajatteli. Ehkäpä hänellä nytkin on juuri se mielessään.

Sir Archie istui näet hiukan muista erillään. Hän vaan äänettömänä tähysti eteensä eikä juonut. Hän ei ottanut osaa toisten keskusteluun, ja kun hänelle jotakin virkettiin, niin hän ei edes huolinut vastata.

Elsa kuuli, että toiset koettivat saada häntä hauskemmalle päälle. He utelivat miksi hän ei juonut. Neuvoivatpa sitäkin, että hän ratokseen menisi juttelemaan Elsa neidin kanssa.

»Älkää te minusta huolehtiko», sir Archie sanoi. »Toinen minun nyt on mielessäni. Se se alati häilyy silmäini edessä, ja sen ääni alati korvissani kuiskaa.»

Ja Elsa näki sir Archien silmäin herkeämättä katsovan yhteen kellarin paksuista katonkannatuspylväistä. Nyt vasta hän myöskin huomasi, että hänen kasvinsisarensa seisoi tuon pylvään vieressä ja katseli sir Archieta. Hän seisoi aivan liikahtamatta niin liki pylvästä, ettei häntä harmaassa puvussaan ollut helppo siitä erottaa.

Elsa seisoi ihan hiljaa ja katsoi huoneeseen. Hän näki, että hänen kasvinsisarensa sir Archien edessä piti silmiään auki. Elsan seurassa hän ei ollut yhtään kertaa nostanut silmiään maasta.

Muuta kammottavaa hänessä ei ollut kuin ne silmät. Elsa näki, että ne olivat murtuneet ja sameat. Katse niissä oli eloton, eikä valo niistä enää heijastunut.

Hetken kuluttua sir Archie puhkesi uudestaan vaikeroimaan: »Hänet minä näen alati. Hän seuraa minua kaikkialle mihin menen.»

Hän ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan pois pylväästä, jonka vieressä kuollut seisoi. Mutta Elsa arvasi, ettei hän kuollutta nähnyt. Ei sir Archie puhunut hänestä, vaan jostakin toisesta joka alati oli hänen mielessään.

Elsa seisoi yhä seinäaukolla ja seurasi kaikkea mitä tapahtui. Hän ajatteli, että ennen kaikkea hän tahtoi tietää, kuka se oli jota sir Archie muisteli niin herkeämättä.

Äkkiä hän huomasi kuolleen siirtyneen sir Archien viereen penkille ja kuiskuttelevan hänen korvaansa.

Mutta sir Archie ei vieläkään tiennyt hänen olevan niin lähellä, että todella saattoi kuiskuttaa hänen korvaansa. Hän tunsi sen läheisyyden vaan siitä hirveästä tuskasta, joka hänelle yhtäkkiä tuli.

Elsa näki, että kun kuollut oli pari silmänräpäystä istunut ja kuiskaillut, niin sir Archie painoi päänsä käsien väliin ja itki: »Voi, kun en olisi ikinä löytänyt sitä nuorta neitoa!» hän sanoi. »En kadu mitään muuta kuin etten päästänyt sitä neitosta pakoon, kun hän pyysi.»

Molemmat skottilaiset lakkasivat juomasta ja kääntyivät säikähtyen katsomaan sir Archieta, joka äkkinäisessä katumuspuuskassa näin menetti koko miehuutensa. He istuivat kotvan aikaa neuvottomina, Vaan sitte toinen heistä hoiperteli tiskin luo, otti siitä isoimman juomasarven ja täytti sen punaviinillä. Sen tehtyään hän astui sir Archien eteen, löi häntä olalle ja sanoi: »Juo, veikko! Vielä Aarne herran rahoja riittää. Niin kauvan kun on varaa hankkia tämänlaista viiniä, ei surun pidä meistä valtaa saaman.»

Mutta samassa kun tämä oli sanottu: »Juo, veikko! Vielä Aarne herran rahoja riittää», silloin Elsa näki kuolleen nousevan penkiltä ja katoavan.

Ja samassa Elsa näki edessään kolme miestä, joilla oli suuret parrat ja karvapäälliset nahkapuvut ja jotka tappelivat Aarne herran kanssa. Ja nyt hän näki että ne olivat samat miehet, jotka istuivat kellarisalissa: sir Archie, sir Filip ja sir Reginald.

3.

Elsa lähti ulos huoneesta, jossa oli seisonut huuhtomassa emännän juoma-astioita, ja sulki hiljaa oven jälkeensä. Oven ulkopuolella hän seisahtui kapeaan käytävään. Hän nojasi seinää vasten eikä siitä asennosta liikahtanut lähes tunnin aikaan.

Siinä seistessään hän mietti: »En minä voi antaa häntä ilmi. Olkoon tehnyt mitä pahaa tahansa, mutta minä rakastan häntä sydämestäni. En voi jättää häntä teilattavaksi. En voi sallia, että hänen kätensä ja jalkansa tulella kärvennetään.»

Myrsky, joka oli riehunut koko päivän, kiihtyi kiihtymistään yhä valtavammaksi, ja Elsa kuuli pimeään kätköönsä sen pauhun.

Nyt on ensimäinen kevätmyrsky tullut, hän ajatteli. Se on tullut kaikkine voimineen vapauttamaan merta ja murtamaan jäitä. Muutaman päivän päästä on avovesi, ja silloin sir Archie lähtee täältä eikä ikinä tänne palaa. Ei hän enää vastedes tee rikoksia tässä maassa. Mitä hyötyä siitä sitte on, jos hänet vangitaan ja rangaistaan? Ei siitä ole iloa kuolleilla eikä elävillä.

Elsa kääri vaipan ympärilleen. Hän ajatteli, että nyt hän menee kotiin ja istahtaa rauhallisesti työnsä ääreen eikä kenellekään ilmaise salatietoaan.

Mutta ennenkuin hän tuli lähteneeksi, hän jo luopui siitä aikeesta ja jäi paikalleen seisomaan.

Hän seisoi hiljaa ja kuunteli ulkona pauhaavaa myrskyä. Hänen mieleensä juohtui uudelleen, että kevät nyt oli tulossa. Lumi jo pian häviää ja maa pukeutuu vihreään verhoonsa.

Vaan, armias Jumala, minkälaisena kevät minulle tulee? Elsa ajatteli. Ei minun onneni eikä iloni nouse kukalle tämäntalvisten pakkasten jälkeen.

Niin, toisin oli viime vuonna, hän ajatteli. Silloin minä olin onnellinen, kun talvi oli kulunut ja kevät saapui. Muistan yhdenkin illan, kun oli niin kaunista etten malttanut kotiin jäädä. Silloin tartuin kasvinsisareni käteen ja kävelimme lehtoon poimimaan vihreitä vesoja uuninpankon koristeiksi.

Hän antoi nyt mielensä kuvitella, miten hän kasvinsisarineen oli astunut vihreätä polkua. Ja tien vieressä he olivat nähneet nuoren koivun, joka oli hakattu poikki. Tyvestä päättäen se oli ollut useita päiviä katkaistuna. Mutta nyt he näkivät, että puuraukka oli ruvennut vihannoimaan ja että sen lehdet pyrkivät puhkeamaan urvuista.

Silloin hänen kasvinsisarensa oli pysähtynyt ja kumartunut puun nojaan. »Voi sinua, puuraukka», hän sanoi, »mitä pahaa lienetkään tehnyt, kun et poikkihakattunakaan saa kuolla? Miksi sinun yhä pitää lehtiin puhjeta, ikäänkuin vielä eläisit?»

Silloin Elsa oli hänelle nauranut ja sanonut: »Ehkä se kukoistaakin sen vuoksi, että sen kaataja saisi nähdä minkälaisen turmion on tehnyt ja katuisi.»

Mutta hänen kasvinsisarensa ei nauranut. Hänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä.

»On suuri synti kaataa puuta lehtimisaikana, jolloin se on niin elinvoimainen, ettei saata kuolla. Hirveätä on kuolleen olo, kun ei saa haudassaan rauhaa. Ei vainajilla ole paljon hyvää odotettavana, ei heihin rakkaus eikä onni voi yltää. Eivät he muuta hyvää enää pyydä kuin saada nukkua siki unta. Sitä minä juuri itkenkin mitä sanoit, ettei koivu pääse kuolemaan, kun se ajattelee surmaajaansa. Sehän se on kovin osa sille, jolta on henki riistetty, ettei saa rauhassa levätä, kun täytyy vainota murhaajaansa. Eivät vainajat mitään muuta halaja kuin saada nukkua rauhassa.»

Tätä muistellessaan Elsa tyrskähti itkuun ja väänteli käsiään.

»Kasvinsisareni ei saa rauhaa haudassaan», hän sanoi, »jollen minä anna ilmi rakastettuani. Jollen tässä siskoa auta, niin hän jää harhailemaan maan päälle ilman lepoa ja rauhaa. Ei se siskoraukkani muuta toivo kuin haudan lepoa, ja sitä en voi hänelle antaa, toimittamatta rakastettuani pyövelin murskattavaksi.»

4.

Sir Archie astui ulos kellarisalista ja kulki sen kapean käytävän läpi. Nyt oli katossa riippuva lyhty taasen sytytetty, ja sen valossa hän näki nuoren neidon seisovan liikkumattomana seinää vasten.

Hän oli niin kalpea ja seisoi niin hiljaa, että sir Archie pelästyksissään ajatteli: Viimeinkin näen sen vainajan, joka minua ahdistaa päivät päästään. Hän seisoo täällä ulkona minua odottamassa.

Ohi mennessään sir Archie kosketti neidon kättä saadakseen tietää, oliko se todellakin kuollut joka siinä seisoi. Ja käsi oli niin kylmä, ettei hän voinut päättää oliko se kuolleen vai elävän.

Mutta sir Archien kosketuksesta Elsa säpsähti ja vetäsi kätensä pois, ja silloin sir Archie hänet tunsi.

Hän luuli tytön tulleen hänen tähtensä ja ihastui kovin nähdessään hänet. Samassa hänen mielessään leimahti ajatus: Nyt tiedän mitä teen, jotta vainaja leppyisi minuun ja lakkaisi minua vaivaamasta.

Hän sulki Elsan kädet omiinsa ja nosti ne huulilleen. »Jumala sinua siunatkoon siitä että nyt tulit luokseni, Elsa», hän sanoi.

Mutta Elsan sydän oli niin murheellinen. Hän ei saanut kyyneliltään edes sen vertaa sir Archielle sanotuksi, ettei hän tänne tullut häntä tavatakseen.

Sir Archie seisoi kotvan aikaa äänetönnä, mutta piti Elsan käsiä koko ajan omissaan. Ja mitä kauemmin hän niin seisoi, sitä valosammiksi ja kauniimmiksi hänen kasvonsa kävivät.

»Elsa neiti», sanoi sir Archie hyvin juhlallisesti. »En ole moneen päivään saattanut tulla luoksesi, sillä raskaat ajatukset ovat minua vaivanneet. Niiltä en ole saanut lainkaan rauhaa, olenpa pelännyt olevani tulossa mielenvialle. Mutta tänä iltana minun mielentilani on parantunut, eikä silmissäni enää väiky se kuva, joka minua kiusasi. Ja kun sinut näin, niin sydämeni sanoi mitä minun tulee tehdä, päästäkseni siitä vaivasta iäksipäiväksi.»

Hän kumartui lähemmäs Elsaa voidakseen katsoa häntä silmiin, mutta kun Elsa seisoi silmät ummessa, niin hän jatkoi:

»Olet minulle vihoissasi, Elsa, kun en moneen päivään ole käynyt luonasi. Mutta enhän voinut, sillä sinut nähdessäni minä yhä elävämmin muistin sen, mikä minua vaivasi. Sinä minulle aina muistutit nuorta neitoa, jota kohtaan olen tehnyt vääryyttä. Monelle muullekin ihmiselle minä olen vääryyttä tehnyt, Elsa, mutta mistään muusta ei tuntoni minua niin soimaa kuin mitä sille neitoselle tein.»

Kun Elsa yhä oli vaiti, niin sir Archie tarttui hänen käsiinsä, nosti ne huulilleen ja suuteli niitä.

»Kuule nyt, Elsa, mitä sydämeni minulle puhui, kun näin sinut täällä minua odottamassa. Olet kerran tehnyt neidolle vääryyttä, se sanoi, nyt sinun pitää tälle korvata mitä se toinen sai kärsiä sinun tähtesi. Sinun tulee ottaa hänet vaimoksesi, ja hänelle sinun tulee olla niin hyvä, ettei hänellä koskaan ole surun syytä. Ja niin uskollinen sinun tulee hänelle olla, että elosi viimeisenä päivänä rakastat häntä enemmän kuin hääpäivänäsi.»

Elsa pysyi vieläkin yhtä ääneti, ummessa silmin. Silloin sir Archie tarttui hänen päähänsä ja kohotti sen pystyyn. »Minun täytyy saada tietää, Elsa, kuunteletko sinä puhettani», hän sanoi. Vaan silloin hän näki Elsan itkevän niin hervottomasti, että suuret kyynelet vierivät pitkin hänen poskiaan.

»Miksi itket, Elsa?» sir Archie kysyi.

»Itken, kun minun sydämeni teitä liiaksi rakastaa.»

Sir Archie silloin vielä enemmän läheni Elsaa ja kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen. »Kuuletko kun myrsky ulkona vinkuu?» hän sanoi. »Se ennustaa meren aukenemista ja että kohta alukset levällä purjein kiitävät kotirannoilleni. Nyt Elsa sano, seuraatko minua sinne, jotta voisin sinulle korvata sen pahan mitä olen toiselle tehnyt!»

Sir Archie kuiski Elsalle kohta alkavan elämän ihanuudesta, ja Elsa taipui ajattelemaan: Voi, kun en tietäisikään minkä rikoksen hän on tehnyt, silloin seuraisin häntä ja eläisin onnellisena hänen kanssaan.

Sir Archie läheni häntä yhä, ja kun Elsa viimein nosti katseensa maasta, oli hän kumarruksissa suudellakseen häntä otsalle. Silloin Elsa äkisti muisti vainajan, joka juuri oli ollut hänen luonaan ja oli häntä suudellut. Hän tempasi itsensä erilleen sir Archiesta ja sanoi: »Ei, sir Archie, en tahdo lähteä mukaanne.»

»Sinun täytyy lähteä, Elsa», sanoi sir Archie, »muuten minä joudun turmioon.»

Hän alkoi kuiskia neidolle yhä hellempiä sanoja, ja Elsa taas taipui ajattelemaan: »Eikö olisi Jumalalle ja ihmisille otollisempaa, että hän saisi sovittaa rikollisen elämänsä ja tulla hurskaaksi mieheksi? Jos hänet rangaistaan ja surmataan, niin kukapa siitä hyötyy?»

Elsa oli juuri ruvennut näin ajattelemaan, kun pari kellariin aikovaa miestä kulki heidän ohitsensa. Sir Archie näki heidän uteliaasti tähystävän häntä ja Elsa neitoa ja virkkoi silloin:

»Tule, Elsa, minä saatan sinut kotimökillesi. En tahdo, että kukaan näkisi sinun tulleen luokseni kellarisaliin.»

Silloin Elsa äkkiä avasi silmänsä, ikäänkuin muistaen lähteneensä toisille asioille eikä kuuntelemaan sir Archien puheita. Mutta hänen sydäntään kouristi, kun ajatteli hänen ilmiantamistaan. »Jos jätät hänet teloittajalle, niin minä pakahdun surusta», hänen sydämensä hänelle sanoi.

Mutta sir Archie kietoi vaipan lujemmin neidon ympäri ja talutti hänet kadulle. Ja sitte hän kulki hänen kanssaan Torarinin mökille asti. Ja neito huomasi, että joka kerta kun puuskainen vihuri kohisten heidät yllätti, silloin sir Archie asettui hänen eteensä hänen suojukseen.

Ja Elsa mietti koko ajan heidän kulkiessaan: Eihän siskovainaani tiennyt, että hän tahtoi sovittaa elämänsä ja tulla hyväksi ihmiseksi.

Ja heidän kulkiessaan sir Archie herkeämättä kuiski ihanimpia sanoja Elsan korvaan. Ja mitä kauemmin Elsa häntä kuunteli, sitä varmemmaksi hän kävi.

Ehkäpä, kun siskovainaja minut toi mukanaan, hänen tarkoituksensa olikin, että saisin kuulla tällaisia sanoja sir Archien suusta, hän ajatteli. Hän rakastaa minua niin suuresti. Hän ei tahdo minulle onnettomuutta, vaan onnea.

Ja kun he seisahtuivat mökin eteen ja sir Archie kerran vielä kysyi Elsalta, tahtoiko hän lähteä hänen kanssaan yli meren, niin Elsa vastasi tahtovansa Jumalan avulla häntä seurata.

Rauhaton.

Seuraavana päivänä myrsky oli asettunut. Ilma oli suojainen, mutta ei heikontanut sanottavasti jäitä, vaan meren salmet ja vuonot olivat ummessa kuten ennenkin.

Aamulla herätessään Elsa ajatteli yhä: Tosiaan on parempi, että pahantekijä tekee parannuksen ja elää Jumalan käskyn mukaan, kuin että hänet rangaistaan ja surmataan.

Päivemmällä sir Archie lähetti Elsalle sanansaattajan mukana leveän, kultaisen rannerenkaan.

Ja Elsa riemuitsi siitä, että sir Archie oli halunnut ilahuttaa häntä. Hän otti vastaan renkaan ja kiitti sanansaattajaa.

Mutta heti tämän poistuttua juolahti Elsan mieleen, että tämän rannerenkaan sir Archie varmaankin oli ostanut Aarne herran rahoilla. Hän ei voinut enää katsella sitä, kun oli johtunut siihen ajatukseen. Hän riisti sen käsivarreltaan ja viskasi kauas luotaan.

»Mitä minun elämästäni tulisikaan, jos alati täytyisi ajatella, että elän herra Aarnen rahoilla?» hän sanoi. »Jos ruokapalan vien huulilleni, niin minun täytyy ajatella ryöstettyjä rahoja, ja jos saan uuden puvun, niin kaikuu korvissani, että se on ostettu väärin saadulla omaisuudella.»

»Nyt huomaan ainakin, että minun on mahdotonta seurata sir Archieta ja elää yhdessä hänen kanssaan. Sanon hänelle sen, kun hän tulee luokseni.»

Illansuussa sir Archie tuli hänen luokseen. Hän oli hyvin iloinen, sillä hän oli ollut vapaana ilkeistä ajatuksista, ja hän luuli sen johtuvan siitä, että oli luvannut hyvittää tälle neidolle mitä oli toista vastaan rikkonut.

Kun hän tässä mielessä tuli ja sellaista puhui, oli Elsan mielestä mahdotonta kertoa, että hän itse oli huolissaan ja aikoi erota hänestä.

Kaikki häntä itseään kalvavat surut hän unhotti kuunnellessaan sir Archien puhetta.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai, jolloin Elsan oli tapana mennä kirkkoon. Hän kävi sekä puolipäiväsaarnassa että iltajumalanpalveluksessa.

Istuessaan kuuntelemassa puolipäiväsaarnaa, hän kuuli jonkun itkevän ihan lähellään.

Ensin hän luuli jonkun vieressään istuvista itkevän, mutta kun hän koetti sitä katsella oikealta tai vasemmalta, ei hän nähnyt kuin rauhallisia ja juhlallisia ihmisiä.

Sittenkin hän kuuli selvästi itkun nyyhkytystä, ja itkijä tuntui olevan niin lähellä, että jos vaan ojentaisi kätensä niin häneen ylettyisi.

Elsa kuunteli kuuntelemistaan sen vaikerrusta, eikä hän luullut ikänään kuulleensa niin suurta surua.

Kenenkähän huolet ovat niin raskaita, että täytyy vuodattaa noin haikeita kyyneliä? hän ajatteli.

Hän katseli taakseen ja kurottautui nähdäkseen lähinnä olevaan penkkiin, mutta kaikki istuivat ääneti ja rauhallisina, eivätkä kenenkään kasvot olleet vesissä.

Silloin Elsa ajatteli, ettei hänen tarvinnut tiedustella ja ihmetellä. Hän tiesi hyvin kuka hänen vieressään itki.

»Sisko kulta», hän kuiskasi, »miksi et näyttäydy minulle kuten toissapäivänä. Tiedäthän, että mielelläni teen mitä voin, kuivatakseni kyyneleesi.»

Hän odotti vastausta, vaan ei kuullut mitään muuta kuin katkeamatonta nyyhkytystä.

Elsa koetti kuunnella mitä pappi saarnassaan puhui, mutta saattoi tuskin seurata hänen sanojaan. Silloin hän menetti malttinsa ja kuiskasi: »Tiedänpä yhden jolla olisi enemmän itkun syytä kuin kenelläkään muulla. Jollei kasvinsisareni olisi minulle ilmoittanut murhaajiaan, saattaisinpa ilo mielessä istua täällä.»

Lakkaamaton nyyhkytys katkeroitti yhä enemmän hänen mieltään, ja hän ajatteli: Kuinka minun kasvinsisareni voi vaatia minua ilmiantamaan rakastettuni? Ei hän itsekkään olisi siihen suostunut, jos olisi vielä elossa.

Hän istui ahdingossa kirkkoväen keskellä, mutta saattoi vaivoin pysyä alallaan. Hän huojutteli ruumistaan ja väänteli käsiään. Varmaankaan siltä nyt en koko päivänä saa rauhaa, hän ajatteli. Ja ties sen, hän yhä tuskallisemmin jatkoi, ties vaikka seuraisi minua läpi elämän!

Mutta nyyhkytykset hänen vieressään tulivat yhä syvemmältä ja yhä tuskallisemmin, ja viimein hänen sydämensä heltyi niin, että hän itsekkin herahti itkuun.

Varmaankin sillä on äärettömän raskas suru joka noin itkee, hän ajatteli. Varmaankin hänen kärsimyksensä on raskaampi kuin yksikään ihminen voi aavistaa.

Kun Elsa kirkonmenojen päätyttyä astui ulos kirkosta, ei hän enää kuullut itkua. Mutta itse hän itki koko kotimatkan, itki sitä, ettei hänen kasvinsisarensa saanut haudan rauhaa.

Vaan iltasaarnan alkaessa Elsa meni uudelleen kirkkoon, sillä hänen täytyi tietää, istuiko kasvinsisarensa siellä yhä itkemässä.

Heti kirkkoon astuttuaan Elsa alkoi kuulla nyyhkytystä, joka vavistutti häntä sydänjuuria myöten. Hän tunsi rupeavansa masentumaan eikä hän tahtonut enää mitään muuta kuin auttaa vainajaa, joka rauhatonna harhaili ihmisten joukossa.

Elsan astuessa ulos kirkosta oli vielä niin valoisaa, että hän saattoi nähdä jonkun edellään kävijöistä jättävän hangelle verisiä jälkiä.

Kukahan on niin köyhä, että kulkee paljain jaloin ja jättää verisiä jälkiä lumeen? hän ajatteli.

Kaikki hänen edellään kävijät näyttivät varakkailta ihmisiltä. He olivat kaikki kunnollisesti puetut ja heillä oli kengät jalassaan.

Mutta punaset jäljet olivat ihan vereksiä. Elsa näki, että joku hänen edellään kulkevasta joukosta painoi niitä lumeen.

Se on joku matkamies, joka on pitkillä teillä jalkansa turmellut, hän ajatteli. Suokoon Jumala, ettei hänen tarvitse kauan kulkea, ennenkuin pääsee katon alle ja saa levätä!

Hänen teki mieli tietää kuka niin vaikean matkan oli taivaltanut, ja hän lähti seuraamaan jälkiä, vaikka siten joutuikin poikkeamaan omalta tieltään.

Mutta äkkiä hän huomasi kaikkien kirkosta tulijain kääntyneen toiselle taholle ja itse olevansa yksin kadulla. Mutta ne veriset askeleet eivät vieläkään loppuneet hangelta.

Se on minun polonen kasvinsisareni se kulkija, hän ajatteli, ja tunsi tienneensä sen kaiken aikaa. Oi siskoraukkani, luulin sinun kevein askelin lumella liitävän, en uskonut tuskia kärsiväsi. Mutta eihän yksikään tiedä mitä kärsimyksiä vainajilla on.

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja hän ajatteli: Voi minua, kun hän ei saa haudanrauhaakaan. Voi minua, kun hänen on pitänyt niin kauan kulkea täällä paljain jaloin, että ne ovat käyneet veriin.

»Pysähdy, sisko kulta», hän sanoi, »pysähdy, jotta saan kanssasi puhella!»

Sitä sanoessaan hän huomasi askelten lumessa etenevän nopeammin, ikäänkuin vainaja olisi kiirehtänyt kulkuaan.

Nyt hän pakenee minua. Hän ei odota minulta enää mitään apua, Elsa ajatteli.

Hän oli ihan joutua mielettömäksi, hänen täytyi päästä noista punasista askeleista, ja hän huudahti: »Sisko kulta, minä teen mitä ikinä tahdot, jotta saisit haudassasi rauhan.»

Kohta tämän jälkeen Elsa näki edessään kookkaan naisihmisen, joka oli häntä seurannut ja nyt laski kätensä hänen käsivarrelleen.

»Kukas sinä olet, joka kuleksit täällä pitkin katua ja itket ja vääntelet käsiäsi?» sanoi nainen. »Olet juuri samannäköinen kuin muuan neitonen, joka toissapäivänä pyrki luokseni palvelukseen ja sitte katosi näkyvistäni, vai lienetkin sama ihminen?»

»En minä se sama ole», Elsa sanoi, »mutta jos tunnen oikein, että olette raatikellarin emäntä, niin tiedän kyllä mistä tytöstä puhutte.»

»Sano sitte, mistä syystä hän lähti luotani eikä ole tullut takaisin», sanoi emäntä.

»Hän lähti siitä syystä», Elsa sanoi, »ettei tahtonut kuulla kaikkien salissanne istuvien pahantekijäin puheita.»

»Monta hurjaa miestä tosin salissani käy», emäntä virkkoi, »mutta en sinne pahantekijöitä sentään laske.»

»Kasvinsisareni oli kuitenkin kerran läsnä», Elsa sanoi, »kun siellä kolme miestä jutteli keskenään ja yksi heistä virkkoi: Juo veikkonen. Vielä Aarne herran rahoja riittää!»

Sen sanottuaan hän ajatteli: Nyt minä autoin kasvinsisartani, nyt minä puhuin mitä olen kuullut. Jumala suokoon, ettei emäntä huolisi uskoa sanojani, silloin ei syy ole minun.

Mutta samassa hän emännän kasvoista näki, että tämä uskoi häntä, ja hän pelästyi ja oli lähteä pakoon.

Mutta hän ei ehtinyt ottaa askeltakaan, kun emännän tukeva käsi jo tarttui häneen, niin ettei hän päässyt paikaltaan.

»No, neiti, jos sinä olet kellarissani kuullut sellaista puhetta», emäntä sanoi, »niin nytkö sinä joutaisit karkuun! Ei, vaan nyt lähdetään niiden luo, joilla on valta ja tahto rangaista murhamiehiä, jotteivät he lain kourista pääse.»

Sir Archien pako.

Elsa tuli pitkään vaippaan kääriytyneenä kellarisaliin ja meni sen pöydän luokse, jonka päässä sir Archie istui ystävineen. Vieraita istui joukottain lavitsoilla pöytien ääressä ja kaikki tähystivät uteliaina häneen, mutta Elsa ei heistä välittänyt, mennessään istumaan sen viereen joka hänelle oli rakas. Hän ajatteli vaan, että viimeisen hetken, minkä sir Archie on vapaana, hän tahtoo olla hänen seurassaan.

Nähdessään Elsa neidin tulevan ja istahtavan hänen viereensä, sir Archie nousi ja siirtyi hänen kanssaan salin alipäähän toisen pöydän ääreen, joka oli osaksi pylvään peitossa. Elsa kyllä huomasi, ettei sir Archie pitänyt hänen tulostaan kapakkahuoneeseen, joka ei ole nuorten neitojen käytävä paikka.

»Ei minulla ole teille paljon sanottavaa», Elsa virkkoi. »Mutta teidän pitää kuitenkin saada tietää, että minun ei käy lähteminen mukana teidän maahanne.»