Part 5
Näistä Elsa neidon sanoista sir Archie säikähti, sillä hän oli varma, että jos Elsa hänet hylkäisi, niin hän uudelleen joutuisi pahojen ajatustensa valtaan.
»Mistä syystä, Elsa, et lähtisi mukaani?» hän kysyi.
Elsan sydän oli niin raskas. Tuskin hän edes tiesi mitä sanoi. »Eihän nuoren neidon ole hyvä lähteä soturin mukaan», hän virkkoi. »Kuka ties milloin sellainen lupaus pettää.»
Ennenkuin sir Archie ehti vastaamaan, astui muuan merimies kellarisaliin. Hän tuli sir Archien luokse ja kertoi hänelle olevansa siitä suuresta laivasta, joka oli jäätynyt Klöfverön taakse. Myrsky oli alkanut uudestaan, ja nyt laivuri laittoi sanan että sir Archie kaikkine miehineen tänä iltana varustautuisi tulemaan laivaan. Meri oli lännen puolella jo alkanut puhdistua. Kukaties jo ennen päivännousua väylä olisi sulana Skotlantiin asti.
»Huulethan mitä mies kertoo», sanoi sir Archie Elsalle. »Tahdotko lähteä mukaani?»
»En», Elsa sanoi, »en tahdo lähteä mukaanne.» Mutta itsekseen hän oli iloissaan, sillä hän ajatteli: Nyt voi kumminkin sattua, että hänelle jää tilaisuus lähteä pois täältä, ennenkuin vartioväki ehtii häntä kiinniottamaan.
Sir Archie nousi ja meni kertomaan uutista sir Filipille ja sir Reginaldille. »Menkää te edellä majataloon», hän sanoi, »ja laittakaa kaikki kuntoon! Minun on vielä puhuttava pari sanaa Elsan kanssa.»
Nähdessään sir Archien tulevan takasin hänen luokseen, Elsa rupesi molemmin käsin torjumaan häntä pois. »Miksi takasin tulette, sir Archie?» hän sanoi. »Miksette jo riennä merelle, niin nopeasti kuin jalat kannattavat?»
Sillä niin syvästi hän rakasti sir Archieta. Hän oli tosin ilmiantanut hänet rakkaan kasvinsisarensa tähden, mutta hänen hartain toivonsa oli että sir Archie pelastuisi.
»Ei, ensin tahdon vielä kerran pyytää sinua mukaani», sanoi sir Archie.
»Tiedättehän te kuitenkin, sir Archie, että minä en voi teitä seurata», Elsa sanoi.
»Miks’et sinä voisi?» sir Archie sanoi. »Olethan niin yksinäinen ja köyhä tyttö, ettei kukaan tiedusta mihin sinä joudut. Mutta jos lähdet mukaani, niin minä teen sinusta suuren rouvan. Minä olen ylhäinen mies kotimaassani. Siellä saat kulkea hopeassa ja kullassa, ja vienpä sinut kuninkaankin hoviin.»
Elsa vapisi hädissään, kun sir Archie yhä viipyi hänen luonaan, vaikkei pako enää kauan ollut mahdollista. Hän tuskin malttoi vastata hänelle: »Lähtekää nyt täältä, sir Archie! Ette saa enää viipyä minua pyytämässä!»
»Et, Elsa, vielä minua ymmärrä», puhui sir Archie yhä enemmän heltyvällä äänellä. »Kun näin sinut ensi kerran, niin minä vaan ajattelin lumota ja houkutella sinut. Olen monesti ennen luvannut sinulle linnoja ja kultia, vaan ennen tätä iltaa se ei ole ollut rehellisesti tarkoitettua. Mutta nyt minä tahdon ja haluan tehdä sinut vaimokseni. Siihen voit luottaa niinkuin aatelismiehen ja soturin sanaan.»
Samassa Elsa kuuli asepukuisten miesten raskasta astuntaa kellarin ulkopuolelta. Jos minä nyt lähden hänen mukaansa, hän ajatteli, niin hän kenties vielä pelastuu. Olenhan täällä häntä turmioon vetämässä. Minun tähteni hän täällä niin kauan viivyttelee, että vartioväki hänet vielä yllättää. Mutta enhän minä voi lähteä sen mukaan, joka on surmannut kaikki omaiseni.
»Sir Archie», Elsa sanoi, ja hän toivoi saavansa hänet säikähtämään. »Ettekö kuule, kun aseellisia miehiä rientää torin poikki?»
»Kuulen sen kyllä», sanoi sir Archie, »kaiketi on taas tapeltu jossain kapakassa. Älä hätäänny, Elsa, vähästä ne kalastajat riitaantuvat, ilmoista ja tuulista.»
»Sir Archie», Elsa sanoi, »ettekö kuule, että ne seisahtuvat raatihuoneen eteen?»
Elsa värisi kiireestä kantapäähän, mutta sir Archie ei sitä huomannut, vaan pysyi ihan tyynenä.
»Mihinkäs muuanne he seisahtuisivat?» hän sanoi. »Tännehän ne riitapukarit on tuotava raatihuoneen putkaan. Älä sinä Elsa kuuntele sitä, vaan kuuntele nyt kun minä pyydän sinua mukaani meren tuolle puolen!» ...........
Mutta Elsa koetti vielä kerran säikäyttää sir Archieta.
»Sir Archie», hän sanoi, »ettekö kuule, kun ne laskeutuvat portaita myöten raatikellariin?»
»Kyllä sen kuulen», sanoi sir Archie, »he kai tulevat tyhjentämään kannun olutta, saatuaan vankinsa telkien taa. Älä sinä Elsa huoli heistä, vaan ajattele että huomenna meidän laivamme halkoo aavoja ulappia, pyrkien kohti minun rakasta isänmaatani!»
Mutta Elsa oli kalpea kuin ruumis ja värisi, niin että häneltä tuskin puhe kävi.
»Sir Archie», hän sanoi, »ettekö näe, kun he viinapöydän luona puhelevat emännän kanssa? Kaiketi kyselevät häneltä, onko heidän etsittävistään ketä täällä.»
»Ennemminkin tilaavat häneltä väkevää ja lämmintä juomaa, kun on näin myrskyinen yö», sanoi sir Archie. »Älä sinä Elsa noin värise ja vavahtele! Lähde vaan pelkäämättä minun mukaani! Sen sanon, että jos isäni nyt tahtoisi minulle naittaa maamme jaloimman neidon, niin en hänestä huolisi. Lähde sinä Elsa turvallisesti meren tuolle puolen! Siellä sinä joudut suurimpaan onneen ja iloon.»
Sotilasjoukko ovensuussa karttui karttumistaan, eikä Elsa voinut enää hillitä tuskaansa. En voi olla näkemässä, kun he tulevat ottamaan hänet kiinni, hän ajatteli. Hän kumartui lähelle sir Archieta ja kuiskasi hänelle:
»Ettekö kuule, sir Archie, kun sotilaat kysyvät emännältä Aarne herran murhaajia?»
Silloin sir Archie tähysti salin ovelle päin ja katseli emännän luona juttelevia sotilaita. Mutta hän ei heti lähtenytkään pakoon, niinkuin Elsa odotti, vaan kumartui katsomaan Elsaa silmästä silmään. »Sinäkö, Elsa, se olet tuntenut minut ja antanut minut ilmi?»
»Olen sen tehnyt rakkaan kasvinsisareni tähden, jotta hän saisi levon haudassaan», sanoi Elsa. »Yksin Jumala tietää mitä siitä olen kärsinyt. Mutta paetkaa nyt, sir Archie! Vielä ennätätte. He eivät vielä ole sulkeneet ovea ja eteistä.»
»Senkin sudenpentu!» sir Archie sanoi. »Nähdessäni sinut ensi kerran laiturilla, ajattelin jo surmata sinut.»
Mutta Elsa laski kätensä hänen olkapäälleen. »Paetkaa, sir Archie, ei minun sydämeni kestä katsoa, kun he tulevat teitä kiinniottamaan. Jollette tahdo paeta ilman minua, niin minä Jumalan nimeen lähden mukaanne. Mutta älkää enään täällä istuko minun tähteni, sir Archie! Teen puolestanne mitä tahansa, kun vaan pelastatte henkenne.»
Mutta nyt sir Archie oli suuttunut ja puhui Elsalle ähittelevällä kiukulla:
»Nyt sinä neitonen et koskaan saa kirjokengissä astella linnan permantoja. Nyt saat ikäsi pysyä täällä sillin perkaajana. Etkä koskaan, Elsa, saa miestä, jolla on linnat ja läänit. Jos saatkin, niin saat viheliäisen kalamiehen, jonka tölli on jossakin kylmällä luodolla.»
»Ettekö kuule, kun he asettavat vartijoita eteiseen ja panevat ovelle keihäitä poikkiteloin?» Elsa kysyi. »Miksette jo riennä pois täältä? Miksette pakene merelle ja kätkeydy laivaan?»
»En viitsi paeta, kun tekee mieleni jutella Elsa neidin kanssa», sanoi sir Archie. »Tiedätkös, Elsa, että nyt sinun kaikki ilosi on mennyttä kalua? Tiedätkö, että nyt minun ei enää kannata toivoakkaan sovitusta rikoksestani?»
»Sir Archie», Elsa kuiskasi, kavahtaen säikähtyneenä ylös, »nyt sotamiehet ovat valmiina. Nyt ne tulevat teitä kiinniottamaan. Riennättekö pakoon! Minä lähden mukaanne laivaan, sir Archie, jos vaan pakenette.»
»Ei sinun kannata säikkyä, Elsa neito», sanoi sir Archie. »Ehdimme vielä jonkun aikaa juttelemaan yhdessä. Ei sotilaat uskalla käydä kimppuuni täällä, kun voin puolustautua. He aikovat tavoittaa minut ahtaassa käytävässä. Siellä he aikovat keihästää minut pitkiin vartaisiinsa. Sitähän sinä Elsa olet minulle aina toivonut.»
Mutta kuta pahemmin Elsa hätääntyi, sitä tyynemmäksi sir Archie kävi. Elsa pyysi häntä pakenemaan, mutta niitä pyyntöjä hän nauroi.
»Älä neitonen ole niin varma siitä että minä joudun sotilasten käsiin! Olen maar suuremmistakin vaaroista pelastunut. Pahemmin minun oli käydä muutama kuukausi sitte Ruotsissa. Jotkut panettelijat olivat sanoneet Juhana kuninkaalle, ettei hänen skottilainen vartioväkensä ollut luotettava. Ja kuningas uskoi sen. Hän panetti kaikki kolme päällikköä linnantorniin, ja heidän palkkajoukkonsa hän tarkasti vartioituna lähetti rajan yli.»
»Paetkaa, sir Archie, paetkaa!» Elsa pyysi.
»Älä sinä Elsa ole minusta huolissasi!» sanoi sir Archie tylysti nauraen. »Tänä iltana luontoni taas on ennallaan. Nyt en enää näe sitä neitosta silmäini edessä, ja silloin ei hätää mitään. Kerronpa sinulle niistä kolmesta, jotka istuivat Juhana kuninkaan linnassa. Yhtenä yönä, kun vartijat olivat juovuksissa, he salaa hiipivät ulos tornista ja juoksivat tiehensä. Sitten lähtivät pakenemaan rajaa kohti. Mutta Ruotsin alueella ollessaan he eivät kertaakaan uskaltaneet ilmaista ketä olivat. Heillä ei ollut muuta keinoa, Elsa, kuin hankkia itselleen karvapäälliset puvut ja sanoa olevansa nahkurinsällejä, jotka kiertelivät hakemassa työtä.
Vasta nyt Elsa alkoi huomata, kuinka sir Archie oli muuttunut häntä kohtaan. Nyt sir Archie varmaan vihasi häntä, saatuaan kuulla että hän oli hänet ilmiantanut.
»Älkää, sir Archie, puhuko noin!» Elsa pyysi.
»Miksikäs petit minut, juuri kun sinusta uskoin mitä parasta!» sanoi sir Archie. Nyt minä taas olen ihan ennallani. Nyt minä en huoli säästää ketään. Ja saatpa nähdä, että vielä minä selviön tästä kaikesta yhtä hyvin kuin ennenaikaan. Enkö silloinkin ollut tovereineni huutavassa hukassa, kun viimein olimme Ruotsin halki samonneet tänne rannikolle? Ei meillä ollut rahaa ostaaksemme kunnon vaatteita. Ei ollut rahaa maksaaksemme laivakyytiä Skotlantiin. Emme tienneet muuta keinoa kuin murtautua Solbergin pappilaan.»
»Älkää enää puhuko siitä!» sanoi Elsa.
»Kaikki tyyni sinun on kuultava, Elsa», sanoi sir Archie. »Yhtä seikkaa sinä et tiedä, sitä nimittäin, että me pappilaan tultua menimme Aarne herran luo, herätimme hänet ja kehotimme häntä antamaan meille rahaa. Jos hän olisi sen tehnyt suosiolla, ei hänelle olisi mitenkään käynyt. Mutta Aarne herra yltyi tappelemaan kanssamme, ja silloin meidän täytyi hänet kaataa. Ja hänen saatuaan surmansa täytyi meidän kaataa hänen koko väkensä.»
Elsa ei keskeyttänyt sir Archien puhetta, mutta hän tunsi sydämensä tyhjenevän. Hän värisi katsoessaan ja kuunnellessaan sir Archieta, joka oli muuttunut julman ja verenhimoisen näköiseksi. Mitä olenkaan tahtonut tehdä? Elsa ajatteli. Olenko ollut hulluna ja rakastanut sitä miestä, joka murhasi kaikki omaiseni? Jumala minulle anteeksi antakoon!»
»Kun luulimme koko väen kuolleen», sir Archie sanoi, »hilasimme raskaan hopea-arkun ulos. Sitte sytytimme pirtin ympäri tulen, jotta kaikki ihmiset luulisivat Aarne herran palaneen huoneeseensa.»
»Minähän olen rakastanut metsän sutta», sanoi Elsa itsekseen. »Ja mokomaa olen koettanut pelastaa rangaistuksesta!»
»Vaan itse ajoimme jäälle ja pakenimme merta pitkin», sir Archie jatkoi. »Niin kauvan kun liekit kajastivat taivaalla, ei meillä ollut hätää mutta silloin pelästyimme, kun näimme niiden laskevan. Arvasimme että kylän väki oli tullut paikalle ja sammuttanut tulipalon, ja että kohta se olisi jälillämme. Silloin ajoimme takasin rantaan, sellaiselle virtakohdalle, jossa jää oli heikkoa. Nostimme raha-arkun pois reestä ja ajoimme eteenpäin, kunnes jää murtui hevosen alla. Se sai upota, mutta me itse hyppäsimme syrjään. Jollet olisi vaan neito, Elsa, niin ymmärtäisit että se oli reipas teko. Olimmepa toimineet kuin miehet.»
Nyt Elsa pysyi sanattomana. Hän istui ja tunsi sydämessään kirvelevää tuskaa. Mutta sir Archie vihasi häntä ja kidutti häntä tahallaan.
»Sidoimme sitte vyöhihnamme arkun sankoihin ja rupesimme sitä hinaamaan jäätä pitkin.»
»Mutta kun arkku teki siihen jälkiä, kävimme rannalta taittamassa kuusenhavuja ja panimme ne alustaksi. Sitte riisuimme saappaat jalasta ja jatkoimme matkaa ilman että jäähän tuli minkäänlaista merkkiä.»
Sir Archie oli hetkisen vaiti ja katseli pilkallisesti Elsaa.
»Vaikka kaikki tämä oli mainiosti onnistunut, olimme kuitenkin aika pulassa. Verisistä vaatteistamme meidät olisi missä tahansa heti tunnettu ja saatu kiinni. Mutta kuule nyt Elsa, voidaksesi sitte kertoa niille kaikille, jotka mielivät lähteä meitä hätyyttämään, sillä sen he tietäkööt ettemme ole niinkään yletyttävissä. Kuulehan sitä, että kun me jäätä myöten lähenimme Marstrandia, niin tapasimmekin jäällä oman maan miehiä ja tovereita, ne samat miehet jotka Juhana kuningas oli tarkoittanut. Jäät olivat heitä pidättäneet Marstrandissa, ja hyvä olikin, sillä heidän avullaan saimme vaatteet. Eikä sen koommin olisi ollut vaaraa, jollet sinä olisi ruvennut petturiksi.»
Elsa istui ääneti, hän oli surusta melkein tiedottomana, tuskin sydämen lyöntejä enää tuntui.
Mutta sir Archie kavahti pystyyn ja huudahti:
»Eikä meillä hätää ole tänäkään iltana. Sen Elsa, saat omin silmin nähdä.»
Samassa hän molemmin käsin tarttui Elsaan ja tempasi hänet koholle. Ja Elsa kilpenä edessään hän juoksi kellarisalin läpi käytävää kohti. Ja vaikka ovessa seisovilla sotureilla oli keihäät ojona häntä kohti, eivät he rohjenneet niitä käyttää, jotteivät Elsaa haavoittaisi.
Ahtaissa portaissa ja eteisessä sir Archie samoin piti Elsaa koholla edessään. Ja Elsa olikin parempi turva kuin vahvin haarniska, sillä portaille asetetut sotilaat eivät voineet aseitaan käyttää. Sir Archie pääsi siten ison matkan portaita ylös, ja Elsa tunsi jo ulkoilman henkivän kasvoillaan.
Mutta nyt oli rakkaus Elsan sydämestä hävinnyt, katkera viha siellä vaan kuohui sir Archieta kohtaan, ja hän muisti sir Archien vaan murhamieheksi. Ja nyt kun hän näki ruumiinsa suojelevan tätä miestä, niin että hän oli karkuun pääsemäisillään, nyt hän kädellään tarttui yhteen sotilasten keihäistä ja osotti sen sydäntään kohti. »Tahdon nyt viimein tehdä kasvinsisareni hyväksi työni loppuun», hän ajatteli. Ja sir Archien eteenpäin hypähtäessä se keihäs tunkeutui Elsan sydämeen.
Mutta silloin sir Archie jo seisoi ylimmällä portaalla. Ja sotamiehet väistyivät tieltä nähdessään että yksi heistä oli haavoittanut neitoa. Ja sir Archie juoksi heidän välistään.
Torille saavuttuaan sir Archie kuuli sotahuutoja erään kujan suusta ja skottilaisten hoilausta: »Apuun, apuun! Skotlannin puolesta! Skotlannin puolesta!»
Sir Filip ja sir Reginald sieltä tulivat hänen avukseen, mukanaan koko skottilaisjoukko.
Ja sir Archie juoksi heitä vastaan huutaen suureen ääneen: »Tänneppäin! Tänneppäin! Skotlannin, Skotlannin puolesta!»
Jään poikki.
Vielä merenselällä sir Archie yhä kantoi Elsaa käsivarrellaan.
Sir Filip ja sir Reginald astuivat hänen kanssaan rinnan. He yrittivät jutella hänelle, miten olivat saaneet yllätyksestä tiedon ja miten heidän oli onnistunut kulettaa raskas hopea-arkku kaljaasiin ja koota maanmiehensä, mutta sir Archie ei heitä kuunnellut. Hän näytti käydessään yhä puhelevan sen kanssa, jota käsivarrellaan kantoi.
»Ketä sinä tuot mukaasi?» kysyi sir Reginald.
»Elsa se on», sir Archie sanoi. »Hänet minä vien muassani Skotlantiin. Täällä hänestä ei ikänä tulisi muuta kuin köyhä kalanperkaaja.»
»Eipä ei, sen kyllä uskon», sanoi sir Reginald.
»Täällä hän ei yllensä saisi kuin karkean villapuvun», sanoi sir Archie, »ja nukkuakseen ahtaan lautavuoteen. Minä hänen tilansa teen pehmeimmille patjoille, ja hänen vuoteensa minä laitatan marmorista. Minä hänet käärin kalleimpiin nahkasiin, ja hänen kenkänsä kiinnitän hohtokivisoljilla.»
»Suureen kunniaan sinä hänet korotat», sanoi sir Reginald.
»En saata jättää häntä tänne», sir Archie sanoi, »sillä kukapa täällä malttaisi köyhää polosta muistaa? Ei kauan viivy, kun jo kaikki hänet unohtavat. Ei kukaan käy hänen asunnollaan, ei kukaan poikkea yksinäisen seuraksi. Mutta kun minä kotiini ehdin, silloin rakennutan hänelle kauniin asunnon. Sen kiviseinään piirrätän hänen nimensä, jottei kukaan voi sitä unohtaa. Siellä minä itse käyn joka päivä hänen luonaan, ja niin ihanata siellä on kaikki, että pitkien matkojen päästä ihmisiä tulee häntä katsomaan. Kynttilöitä ja lamppuja poltetaan siellä yötä päivää, ja laulu ja soitto siellä kaikuu, ikäänkuin loppumattomissa pidoissa.»
»Suureen kunniaan sinä hänet korotat», sanoi sir Reginald uudelleen.
»Täytyyhän minun hänelle sovittaa mitä olen rikkonut», sir Archie sanoi. »Jollen minä ole Elsalle hyvä, niin onneni häviää ja pimeys yllättää minut.»
Myrsky puhalsi aukealla jäällä vinhasti heitä vastaan. Se repi auki Elsan vaipan ja tempoi sitä ilmassa kuin lippua.
»Autatko minua hetkisen kantamaan Elsaa», sanoi sir Archie, »jotta saan kiedotuksi vaipan hänen ympärilleen?»
Sir Reginald otti Elsan syliinsä, mutta samassa hän kauhistui niin, että päästi hänet käsistään solumaan jäälle.
»En tiennytkään että Elsa oli kuollut», hän sanoi.
Aaltojen kohu.
Suuren kaljaasin laivuri astui koko yön edestakasin korkealla peräkannella. Oli pimeä, ja myrsky vinkui hänen ympärillään. Milloin se tuiskutti lunta, milloin toi ropisevan vesisateen. Jäät pusertivat yhä hellittämättä kaljaasin kylkiä, joten laivuri olisi hyvin voinut tyynesti nukkua kojussaan.
Mutta hän pysytteli valveilla koko yön. Tavan takaa hän nosti kätensä korvalle ja kuunteli.
Ei ollut niinkään helppo tietää, mitä hän kuunteli. Koko hänen väkensä, samoinkuin Skotlantiin aikovat matkustajatkin olivat laivassa mukana. He nukkuivat kaikki yösijoillaan laivan kojuissa, joten ei laivuri ainakaan voinut puhelua kuulla.
Vinkuva myrsky, kun se kohtasi kiinni jäätyneen aluksen, yritti tempoa sitä, samoinkuin ennenkin ajaessaan sitä merenselältä. Ja kun kaljaasi yhä seisoi alallaan, niin myrsky alkoi sitä riuhtoa riuhtomistaan. Pienet jääpuikot kalisivat ylhäällä heiluvissa köysissä. Laidat ruskivat. Mastot narisivat pahasti, vääntyessään niin tiukalle että olivat katketa.
Yö oli täynnä ääniä. Korva erotti hienoa vitinää ilmassa silloin kun lunta pyrytti. Se kuuli ropinaa ja läiskettä silloin kun vettä vihmoi.
Mutta railoja aukeni jäähän, pitkään rusahtaen, ikäänkuin sotalaivojen vastakkain ampuessa.
Mutta laivuri ei kuunnellut mitään näistä.
Hän astui kannella koko sydänyön, kunnes päivä alkoi harmaana sarastaa taivaalla, mutta hän ei kuullut sittenkään mitä tahtoi kuulla.
Vihoviimein hän yöstä erotti loppumattoman, kohajavan äänen, joka sointui kuin etäisen laulun tuutiva, vieno hyminä.
Silloin laivuri riensi suorinta tietä, keskellä olevien soutupenkkien yli keulahyttiin, jossa hänen väkensä nukkui. »Nouskaa ylös nyt», hän huusi, ja ottakaa keksit ja airot käteen! Kohta on se hetki tullut, jolloin pääsemme irti. Kuulen jo sulan meren kohinan. Kuulen vapaiden aaltojen laulun.»
Miehet nousivat heti makuultaan. He seisoivat varuillaan pitkin laivanparrasta aamun verkalleen valjetessa.
Kun viimein tuli siksi valoisa, että saattoi nähdä mitä yöllä oli tapahtunut, niin he huomasivat meren olevan sulana lahtia ja salmia myöten. Mutta heidän aluksensa ympärillä ei koko lahdessa näkynyt _railoja, vaan jää oli ehyttä_ ja lujaa.
Ja salmi lahden edustalla oli ahtautunut jäitä täyteen. Ulkopuolella vapaina telmivät laineet heittelivät siihen jääruhkaan yhä uusia lohkareita.
Ulkona laivareitillä purjeita vallan vilisi. Ne olivat kalastajain jaaloja, jotka olivat Marstrandissa olleet jäissä ja nyt sieltä joukottain lappoivat merelle. Meri lainehti vaahtopäisenä ja ajeli vielä jäälauttoja, mutta kalastajat eivät kaiketi malttaneet odottaa tyventä ja vaaratonta ilmaa, koska olivat alkaneet retkensä. He seisoivat jaalojensa keulassa ja tähystivät terävästi merelle. Pienet jääpalaset he työnsivät airoilla syrjään, mutta suurempia kun tuli, niin niitä piti väistää. Kaljaasin laivuri seisoi korkealla peräkannella ja katseli heitä. Hän huomasi, että matka kävi heiltä vaivaloisesti, mutta että sentään yksi toisensa jälkeen kulkea kituutti eteenpäin ja pääsi merelle.
Ja kun laivuri näki purjeiden liukuvan pitkin sinistä merta, silloin hänen kaipuunsa paisui niin, että silmänsä tahtoivat kyyneltyä.
Mutta hänen aluksensa ei päässyt hievahtamaan, ja ahtojääruhka sen edessä sulloutui yhä lujemmaksi.
Väliin siellä valtaväylällä näkyi laivojen ja veneiden seassa valkeita jäävuoria. Ne olivat suuria jäälohkareita, jotka päälletysten latoutuneina ajelehtivat etelää kohti. Niiden pinta välkkyi aamuauringossa hopealta, ja väliin siitä leimahti heleänpunanen hohde, ikäänkuin olisi ollut ruusujen peitossa.
Ja sitte kajahti huutoja myrskyn sohinan keskeltä. Väliin ne sointuivat kuin pitkä laulun sävel, väliin kuin torven puhallus. Väkevä riemu se tuntui näitä ääniä synnyttävän. Kun niitä kuuli, niin rintansa tunsi avartuvan. Se oli etelän ilmoilta samoavan joutsenparven laulu.
Mutta kun laivuri näki jäävuorten soluvan etelään ja joutsenten pyrkivän pohjoseen, silloin hänen ikävänsä paisui niin että hän väänteli käsiään.
»Voi minua, kun piti tänne jäädä!» hän sanoi. »Koskahan tästä lahdesta jäät lähtenevät? Täällä saan vielä päiväkausia virua.»
Juuri tätä ajatellessaan hän näki jonkun ajomiehen lähenevän jäätä myöten. Mies ilmaantui Marstrandin puolisesta salmesta ja ajoi niin huolettomana jäätä pitkin, kuin ei olisi tiennyt meren taas ruvenneen kantamaan veneitä ja laivoja.
Kaljaasin kupeelle ajettuaan hän huusi laivurille:
»Onko sulla evästä, veikkonen, kun täällä jäissä makaat? Minulta saat ostaa, jos tahdot, suolasilliä tai kapakalaa tai savustettua ankeriasta.»
Laivuri ei viitsinyt hänelle vastata, puisti vaan nyrkkiä ja sadatteli.
Silloin kalakauppias laskeutui kuormaltaan. Hän otti reestä heinätukon ja pani sen hevosen eteen. Sitte hän kiipesi purjealuksen kannelle.
Laivurin edessä seistessään hän sitte hyvin vakavasti puhui:
»En tällä kertaa tule luoksesi kalasaksana. Mutta minä tiedän sinut hurskaaksi mieheksi. Senvuoksi tulin pyytämään sinun apuasi, saadakseni takasin nuoren neidon, jonka skottilaiset soturi eilen toivat muassaan tänne laivaasi.»
»Eivät he tietääkseni ole ketään neitoa tänne tuoneet», sanoi laivuri. »En koko yönä kuullut laivassani mitään naisääniä.»
»Olen Torarin, kalakauppias», sanoi toinen, »olet ehkä minusta kuullut. Minä se olin Solbergin pappilassa Aarne herran kanssa illallisella samana yönä kun hänet sitte murhattiin. Siitä asti on Aarne herran kasvattitytär ollut ja elänyt minun mökissäni, mutta eilisiltana hän joutui Aarne herran murhamiesten käsiin, ja ne ovat kai tuoneet hänet muassaan laivalle.»
»Aarne herran murhaajatko olisivat minun laivassani?» sanoi laivuri kauhistuneena.
»Kuten näet, olen halpa ja voimaton mies», sanoi Torarin. »Toinen käteni on rujo, siitä syystä minä vältän uskallettuja yrityksiä. Jo pari viikkoa olen ollut selvillä Aarne herran murhaajista, mutta kostoa heille en ole rohjennut yrittää. Ja minun vaikenemisen! tähden he nyt ovat päässeet karkuun ja saaneet ryöstetyksi neidon mukaansa. Mutta nyt sanon, etten tahdo enää lisätä katumistani tässä asiassa. Tahdon yrittää ainakin sen neitosen pelastamista.»
»Jos Aarne herran murhaajat ovat täällä laivassa, miksei sitte kaupungin vartioväki tule heitä kiinniottamaan?»
»Olen heitä pyytänyt ja ruinannut menneen yötä ja tämän aamua», Torarin sanoi, »mutta ne eivät rohkene lähteä. Sanovat, että täällä laivassa on satoja palkkasotureja, joiden kanssa eivät uskalla käydä tappelemaan. Silloin ajattelin, että minun kai pitää Jumalan nimeen yksinäni lähteä tänne ja koettaa sinun avullasi saada neidosta tietoa, koska sinut tiedän hurskaaksi mieheksi.
Mutta laivuri ei huolinut vastata hänen puheeseensa neidosta. Hän ajatteli vaan sitä toista. -Mistä sinä voit tietää että murhaajat ovat täällä laivassa?» hän sanoi.
Torarin osotti suurta tammiarkkua,, joka seisoi soutoteljojen välissä.
»Tuon olen nähnyt Aarne herran kotona niin monesti, etten siitä voi erehtyä», hän sanoi. »Se on täynnä Aarne herran rahoja, ja missä hänen rahansa ovat, siellä eivät hänen murhaajansa liene etäällä.»
»Se arkku on sir Archien ja hänen ystäväinsä sir Reginaldin ja sir Filipin oma», sanoi laivuri.
»Niin on», Torarin sanoi, katsoen tyynesti laivuriin, »tiedän sen. Se on sir Archien ja sir Filipin ja sir Reginaldin oma.»
Laivuri seisoi hetkisen ääneti ja tähysti joka taholle ympäristöön.
»Milloinka sinä arvelet tästä lahdesta jäiden lähtevän?» hän sanoi.